Jane Yolen: Finding Baba Yaga

Edellisen kerran luin Jane Yolenia vuonna 2011, jolloin totesin Briar Rosesta (arvostelu), että Yolenin kirjoitustyyli ei ollut makuuni, mutta teoksella oli niin sisällöllisiä kuin kerronnallisia ansioita. Briar Rose on uudelleen muokattu satu Prinsessa Ruususesta, joka on hyvin persoonallinen ja vahvasti kirjailijan omaääninen. Tällä kertaa luin Yolenilta tuoreen Finding Baba Yaga -teoksen (2018), joka jatkaa samalla linjalla vieden satuhahmon moderniin kerrontaan. Finding Baba Yaga on runon muotoon kirjoitettu tarina venäläisestä satujen noidasta, jonka metsässä sijaitsevassa mökissä on kanan jalat, tuotuna amerikkalaiseen realismiin. Tarinan keskiössä ei ole kuitenkaan itse noita vaan nuori nainen, Natasha.

This is a tale
both old and new,
borrowed, narrowed,
broadened, deepened.

You think you know this story.
You do not.

Teos jakautuu useisiin osioihin. Se alkaa runoilla Natashan kotioloista, kuinka hän ei sovellu muottiin, mutta ei voi olla itsensä, ei tunne olevansa rakastettu, eikä tunne olevansa kotona. Ja hän karkaa. Toinen osio kattaa karkumatkan, jossa hän toteaa olevansa ystävätön. Kolmannessa hän saapuu metsään ja löytää erikoisen mökin. Neljännessä hän tapaa Baba Yagan:

She’s oceanic, a mighty force.
Teeth so full of fillings,
They might as well be made of iron.

Tarina ei ole kovin pitkä, mutta se on koskettava. Runot ovat kuvaavia ja herkkiä. Natasha hahmona on surullinen, mutta hänen surunsa sujahtaa satutarinaan sujuvasti. Oman paikan, oman suojan voi löytää ilman pelastavaa prinssiäkin, tulemalla hyväksytyksi sellaisena kuin on, vaikka sitten rautanenäisen ja -hampaisen noidan kautta.

Finding Baba Yaga on tunnelmaltaan paljon Briar Rosen kaltainen, vaikka ei pureudu syvälle historian tapahtumiin. Tarina kasvaa mielessä lukemisen jälkeen. On outoa, että joidenkin kertomusten arvostus lisääntyy, kunhan niiden on antanut vähän aikaa upota. Yolen kirja on persoonallista kerrontaa ja sisältää vahvan naisnäkökulman. Runomuotoisia genrekirjoja on todella vähän ja tämän jälkeen toivoisi, että niitä olisi enemmänkin.

Matti Järvinen (toim.): Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja

Matti Järvisen toimittama Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja (2017) on yllättävää kyllä todennäköisesti ensimmäinen suomenkielinen kauhurunoihin keskittyvä antologia, minkä toimittaja itsekin esipuheessaan toteaa. Yleensäkin spefirunoutta on vähänlaisesti saatavilla (varsinkaan suomalaista), minkä itse jouduin toteamaan viime vuoden alussa, kun osallistuin suomirunohaasteeseen (luin silloin Juha Jyrkäksen Ouramoisen). Tässä antologiassa vanhin runoista on kirjoitettu 1700-luvulla ja tuoreimmat julkaistu alun perin 1930. Tunnetuin runoista on luonnollisesti Edgar Allan Poen Korppi, joka englanninkielisenä on yksi suosikeistani. Antologia sisältää useita Tulenkantajat-kirjailijaryhmään kuuluvien Unto Koskelan ja Katri Valan runoja. Heinrich Heinelta ja Esa Paavo-Kalliolta on niin ikään pari runoa kumpaiseltakin. Vaan kaikkein ensimmäinen näistä joka minulle tuli aikoinaan tutuksi…

• Toimittajan esipuhe
• Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuina uskoton morsian sai ansaitun palkkansa
• Sulhon haamu
• Friedrich Schiller: Kalastaja
• Heinrich Heine: Merikummitus
• Heinrich Heine: Syysillan kelmeä täyskuu
• Edgar Allan Poe: Korppi
• Adolf Glaßbrenner: Henkien kosto
• J. G. Dahlman: Huuto Kalmistosta
• Esa Paavo-Kallio: Kamala vieras
• Esa Paavo-Kallio: Niistä kapitalismon häistä
• Edith Södergran: Näin puun…
• Unto Koskela: Kuollut laiva
• Unto Koskela: Laiva odottaa
• Katri Vala: Kuollut
• Katri Vala: Mielipuoli
• Katri Vala: Musta akordi
• Eino Pakarinen: Sua varron, viikatemiestä

Uljas Alonzo on antologian vanhin runo ja aika tyypillinen tarina, tällä kertaa runomuodossa, jossa kuollut sulho vaatii entisen morsiamensa tilille annetuista valoista. Voi, nuo petturimorsiot – kevytkenkäisiä kaikki, kun kuolleelle ei loppuikäänsä ole uskollisia. Tässä tapauksessa Alonzo on sulho ja Imogen morsian, ja 16. ja 17. säkeet ovat kieltämättä aika mielikuvituksellisen karmaisevia.

Sulhon haamu on minulle se kaikkein tutuin. Tai oikeastaan tunnen sen kansanlauluna Marjaana. Sitä itsekin hoilottelin tenavana. Minun oppimani versio on tosin erilainen kuin tässä julkaistu runo, mutta versioita onkin useita suomeksi, kuin myös alkuperäisiä Sweet William’s Ghost –balladiamuunnoksiakin. Minun oppimani (Marjatta Pokelan) version voi kuunnella täältä. Vanhemman ja sävelkulultaan sekä jälleen sanoiltaan poikkeavan version voi kuunnella Youtubesta:

Kalastaja ja Merikummitus ovat molemmat meriaiheisia, joista toisessa käy kalpaten ja toisessa ei. Alkuperäisessä runotyyleissäkin on tietysti eroja, mutta oman lisänsä tekee jälkimmäisessä Eino Leinon suomennos, joka on syvä. Tosin minulla oli hieman vaikeuksia ymmärtää mitä ovat sulkku-suhisevat immet. Jos joku tietää, niin saa kertoa. Heinen toinen runo ei auennut minulle muuten kuin kalmo siinäkin vilahtaa.

Poen Korppi on omaa luokkaansa kauhurunoissa. Se on klassikko ja mestariteos. Antologiaan valikoitunut Valter Juvan käännösversio vie kuitenkin terän pois alkuperäisestä runosta. Niilo Idman onnistuu paremmin (luettavissa täällä), mutta kuten alussa sanoin englanninkielinen on yksi suosikeistani ja pitäydyn siinä jatkossa. Jokke on Runonurkassaan käsitellyt lyhyesti sekä Juvan että Idmanin versioita.

Henkien kostossa miehen surmaamat henkilöt kostavat kuoleman jälkeen surmaajalle ja aika pirullisen lopun Glaβbenner runoonsa on saanut aikaiseksi. Huuto kalmistosta jää hieman tyhjäksi pieneksi arvoitukseksi. Kamala vieras taitaa olla sanomaltaan, että kuolo korjaa kaikki, niin herrat kuin narritkin. Niistä kapitalismon häistä -runosta en tohdi edes miettiä, mitä on taustalla, mutta melkoisen säälimättömän verinen ja irvokas teos on. Tarvittaisiin ehkä laajempi kuva runoilijan tuotannosta tai ainakin Se verinen sunnuntai -kokoelmasta, josta tämä on irrotettu.

Södergranin Näin puun… jäi ilmaan leijumaan, enkä saanut siitä otetta. Se ei tuntunut merkittävältä ja tunnelmaltaankin hieman teennäiseltä. Koskelan Kuollut laiva ja Laiva odottaa ovat molemmat samaa aihepiiriä, eli viimeinen matka kuolemaan. Ensimmäisessä on hieman hilpeämpi tunnelma siitä mitä odotettavissa on. Muistan lukeneeni Katri Valaa kauan, kauan sitten koulussa, mutta minulle ei ole jäänyt käsitystä hänen tuotoksistaan. Tässä antologiassa on kolme hänen runoaan, Kuollut, Mielipuoli ja Musta akordi. Kaikki käsittelevät kohtaamista kuoleman kanssa. Kaksi ensimmäistä ovat unenomaisia, voisin kuvitella näkeväni ne painajaisina. Kuollut-runossa on lause, joka jälleen jäi vaivaamaan minua.

[…]
Olin jo miltei kuollut.
Suuni avautui äänettömästi.

Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni.
Joku päästi hirveän parahduksen.[…]

Sairas lintu? Ymmärrän kyllä, että sairaita lintuja voi tipahdella, mutta tässä tuo lause tuli irrallaan ja merkityksettä. En kopioinut koko runoa, joten ehkä ihmetykseni ei ihan aukea, mutta täältäpä voi runon lukea kokonaisuudessaan.

Antologian viimeisessä runossa varrotaan viikatemiestä loppusointujen kera. Runo on korkeintaan keskinkertainen.

Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja on mielenkiintoinen kokoelma, eikä tällaisia todellakaan tule vastaan liian usein, joten kannattaa tutustua, jos tulee mahdollisuus. Koskapa Korpin käännös ei ollut paras mahdollinen, minulle aiemmin lukemattomista Merikummitus ja Henkien kosto nousivat päällimmäiseksi mieleen. Ja tietysti nyt päässäni soi:

Yksi haamu oli Marjaanan ovella

ja se hiljalleen kolkutti…

Juha Jyrkäs: Ouramoinen

Kun Reader, why did I marry him -blogissa alkoi itsenäisyyden ajan suomalaisten runojen haaste, mietin kuumeisesti, että kai nyt blogilleni uskollisena löytäisin jostain suomalaisia spefirunoja osallistuakseni haasteeseen. Hakutulokset eivät paljoa ilahduttaneet, mutta sitten salama välähti ja muistin sähkökanteletta soittavan runomiehen, jonka niin monituista kertaa Finnconissa olen nähnyt. Juha Jyrkäksen Ouramoinen löytyi kirjahyllystä, ja sen voimalla osallistun haasteeseen. Ouramoinen on eeppinen kalevalamittaan kirjoitettu sankarirunoelma, joka julkaistiin vuonna 2014.

Ouramoinen on maineikas soturi, joka kuulee Kultalan valtakunnasta, joka on täynnä rikkauksia. Niinpä hän lähtee etsimään paikkaa ja kohtaa matkallaan muun muassa vihollismieliset Tuonelan hallitsijan Kuramoisen ja Kärhäkän, joiden kanssa hän joutuu taistelemaan, kuin myös Ahdin kauniin tyttären Hetteettären, jonka kanssa hän lemmiskelee. Matkalla Ouramoinen mittelee voimiaan Kouko-jättiläisen kanssa ja joutuu maanaliseen valtakuntaan maahisten luo. Vaan Kultala ei liene se paikka mihin Ouramoinen lopulta asettuu, vaikka viisauden se jättää.

”Ouramoinen on säihkyvä runoelma kaikille heille, joiden sydäntä lähellä ovat Suomen kansan vanhat runot, Beowulf, Paavo Haavikko, Eino Leino, Robert E. Howard ja Manowar!” (takakansitekstiä)

Kalevala on tullut luettua joskus ennen ajanlaskun alkua ja vielä uudemman kerran aikuisena, joten pohjalla oli käsitys miltä Ouramoinen voisi kuulostaa. Miekkaa ja magiaa olen jokusen teoksen lukenut, ja voin sanoa, etten alagenren erityinen ihailija ole. Heavy metal -sanoituksista minulla on jokin käsitys armaalta 80-luvulta ja silloin sanoitukset tuntuivat aika… hölmöiltä. Saatoin kuunnella vääriä kappaleita. Beowulfia olen silmäillyt englanniksi, Eino Leinoa lukenut muutaman kokoelman verran ja Hymyilevästä Apollosta osaan pätkän ulkoa. Paavo Haavikosta tai Manowarista minulla ei ole mitään käsitystä. Että tällaisella kompetenssilla lähdin käymään Ouramoista läpi.

Jyrkäksen sankarirunoelmien kaltaista ei montaa ole tullut nähtyä, varsinkin Suomessa se on yksi todella vähäisistä, jos ei ainoa esikuvansa lisäksi. Niinpä sanoisin, että rohkea veto lähteä moista kirjoittamaan, sillä ennen muinoin julkaistut eepokset ovat klassikoita, joita arvostetaan. Luin Ouramoista ensin rytmittäen, ja sitten hain sisältöä. Kalevalainen kerrontatyyli rullasi varsin hyvin ja tarinan sankari käyttäytyy kuten urhoollisen soturin kuuluukin, ottaen yhteen vihollisen ja vastustajan kanssa, sekä lemmiskellen neitosten sylissä. Positiivisena loppuna on elämäntarinan kerronta ja iän myötä tullut viisaus.

Vaikka Ouramoisen lukeminen sujui sutjakkaasti ja tiedän hyvin sen esikuvien antamat painotukset ja perinteen velvoitteen, joita kunniakkaasti kirjassa sovelletaan, jäin kaipaamaan muuta. Ehkä Suomessa kaivattiin omaa maskuliinista soturieeposta, en minä sillä, etteikö se olisikin paikallaan. Lukijana minulle kuitenkin heräsi kysymys, että kun nyt sellainen kirjoitettiin, niin olisiko se voinut tuoda mukanaan jotain perinteisestä poikkeavaa, kuten vahvan naissoturin tai Ahdin pojan, johon Ouramoinen olisi ihastunut? Kun tämä ajatus pulpahti päähän, jäin siihen junnaamaan, enkä osannut arvostaa niin paljon perinteistä asetelmaa, kuin ehkä olisi pitänyt. Tänä päivänä jos lähdetään uutta luomaan, niin luodaan sitten kunnolla uutta.

En minä sillä näitä ajatuksia esille tuo, etteikö Ouramoinen olisi kelpo luettavaa. Se on. Ja nostan hattua kirjailijalle, joka kykenee tämän kaltaisen eepoksen kirjoittamaan, sillä se vaatii taustaosaamista ja taitoa. Minulta löytyy hyllystäni Jyrkäkseltä sekä Uniaika että Rutaimo, jotka jossain vaiheessa pitkin kevättä ajattelin lukea. Nyt kun Ouramoinen on pois alta, ehkä niihin on helpompi sopeutua.

Lewis Carroll: Kraukijahti

Luin Lewis Carrollin vuonna 1876 julkaistun Kraukijahti-runon (The Hunting of the Snark: An Agony, in Eight Fits) viime vuoden puolella, jolloin Alice Martinin 2013 suomentama versio ilmestyi myös ekirjana, ja nyt vuoden alkajaisiksi uudestaan lukumaratonin yhteydessä. Runon on kuvittanut 1959 Tove Jansson ruotsinnosta varten ja se kuvitus on siirretty myös tähän suomenkieliseen versioon. Lyhyt kirjanen sisältää esipuheen itse Carrollilta sekä Martinilta. Kraukijahti on kahdeksanosainen nonsenserunouden klassikko ja alaotsikkona on Kuolinkamppailu kahdeksassa kohtauksessa.

Luin 4,5 vuotta sitten J.R.R. Tolkienin Tom Bombadilin seikkailut (arvostelu), jonka niin ikään oli Martin suomentanut ja pidin siitä. Kuten Tolkienin runous, ei Carrollin nonsensekaan ole mitään helppoa käännettävää, joten hatunnosto kääntäjälle haasteeseen ryhtymisestä.
Runossa kymmenen hengen ryhmä, Päällikkö, Plankki, Pankki, Pipontekijä, Peluri, Prokuraattori, Pörssimeklari, Pitsinnyplääjämajava, Paakari ja Pyöveli, lähtee purjehtien pyydystämään mysteeristä kraukea, mikä ei ole helppo eikä nopea tehtävä. Lopputuloskaan ei ole taattu.

Luin runon ensin pelkästään suomeksi, johon Martin esipuheessaan sanoo muuttaneensa paremmin suomenkieleen sopivan runomitan (trokee). Rakenne ja säemäärä ovat samat. Teksti on hauskaa leikittelyä ja ajoittain jotain ihan käsittämätöntä, niin kuin nonsenserunon kuuluneekin olla.

Kulkaa tarkkaan! Viisi on tuntomerkkiä,
viisi varmaa, täysin tieteellistä,

joista aidon Krauen tuntee Krauen etsijä.
Niistä saatte hyötyä jos mistä!
Ensinnäkin maku. Se on onton rapea.
Se muistuttaa, jos joku kysyy multa,

takkia, kun vyötärö on liian kapea,
ja mukana on hieman virvatulta.

Kraukijahdin sisällön ymmärtää kokonaisuudessaan seikkailuksi, mutta kun siitä alkaa tarkastella yksityiskohtia, se muuttuu huvittavan oudoksi ja olo on kuin tippuisi Alicen mukana ihmemaahan. Toisella lukukerralla hukkasin rytmin ja niinpä tulin lukeneeksi runon osittain ääneen. Mikä oli hauskaa sekin. Jostain syystä en useinkaan osaa tyytyä suomennokseen, jos englanninkielinen versio on saatavilla ja The Hunting of the Snark on saatavilla Project Gutenbergissä. Niinpä luin runon myös englanniksi ja kyllähän se päihittää mennen tullen suomennoksen, mutta näinhän se yleensä aina on, oli kyse sitten enemmän tai vähemmän haasteellisesta tekstistä. Jotain käännöksessä aina menetetään. Yllä oleva näyteteksti englanniksi:

“Come, listen, my men, while I tell you again
The five unmistakable marks
By which you may know, wheresoever you go,
The warranted genuine Snarks.

“Let us take them in order. The first is the taste,
Which is meagre and hollow, but crisp:
Like a coat that is rather too tight in the waist,
With a flavour of Will-o’-the-wisp.

Runon sanotaan olevan (ja Carroll itsekin kerran on sen myöntänyt) allegoria onnellisuuden etsinnälle, tosin itselleni se käsitys ei auennut omatoimisesti. Niin kuin ei se väitetty allegoria tuberkuloosillekaan. En ihmettele, että aikalaiset kritisoivat runoa oudoksi, sillä sitähän se on ja siinä sen hienous. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tove Janssonin kuvitus on plussaa teokselle, persoonallista ja tunnelmaan sopivaa.

Tein pikaisen haun YouTubeen katsoakseni mitä sieltä löytyisi The Hunting of the Snarkiin liittyen ja vastaan tuli mm. Boris Karloffin lukema versio, mikä sai tunnelman hieman kauhukertomusmaiseksi rätinän ja kaiun kera. Mielenkiintoinen kokemus sekin.

Clement Clarke Moore: The Night Before Christmas

A Visit from St. Nicholas, joka tunnetaan myös nimellä The Night Before Christmas (tai Twas the Night Before the Christmas) julkaistiin anonyyminä vuonna 1823. Tämän lähes kaksisataavuotiaan runon kirjoittajaksi nimettiin 15 vuotta myöhemmin amerikkalainen professori, Clement Clarke Moore. The Night Before Christmas on pitkälti muokannut nykyisen amerikkalaisen käsityksen joulupukista, tämän ulkoisesta habituksesta ja joululahjojen jakotraditiosta. Runossa luetellaan joulupukin porojen nimet: Dasher, Dancer, Prancer, Vixen, Comet, Cupid, Donner (alunperin Donder) ja Blitzen (myös nimellä Blixem). Rudolph eli Petteri Punakuono on liittynyt joukkoon myöhemmin tunnetun joululaulun myötä. Suomeksi muiden porojen nimet ovat Ailu, Suivakka, Mutsikki, Valkko, Tilkku, Sipsu, Täpy, Turpo, Pyry, Kipinä, Maskotti, Saukki ja Poku. Suomalaisella joulupukilla on siis hieman enemmän poroja, meillähän niitä riittää, ja tottahan varaporoja täytyy ollakin, onhan joulupukin reissu sen verran vaativa.

Runo on itsessään varsin ihana, ja luin sen monta kertaa ääneen, jolloin se pääsee sanailottelussaan vasta oikeuksiin. Runosta on julkaistu lukuisia versioita eri kuvittajien mitä upeampien ja hellyyttävimpien kuvitusten kera, mutta uusin julkaistu versio sisältää jo steampunk-kuvituksistaan kehumani Zdenco Basicin (Steampunk: Poe, Steampunk: H.G. Wells, Steampunk: Charles Dickens) ja Manuel Sumberacin viehättävän jouluiset kuvitukset, jotka täydentävät tunnelman.

The Night Before Christmasista on tehty lukuisia sovituksia piirrettyihin ja viitteiden määrä populaarikulttuurissa on melkoinen, tosin monet niistä on tunnettuja enemmänkin Amerikan puolella kuin täällä kotimaassa, sillä runoa ei käsittääkseni ole suomennettu virallisesti (Edit: vaan löytyypäs kuitenkin: Yksi yö jouluun). Moni on varmaankin nähnyt viitteitä runoon kuitenkin mm. Tim Burtonin The Nightmare Before the Christmasissa tai Die Hardissa tai ehkäpä kuullut runon Downton Abbeyn joululevyltä. Tekstin voi ladata omalle lukulaitteelleen vaikka Project Gutenbergista ja lukuisia skannauksia idyllisten vuosisataisten kuvien kerakin löytyy (mm. Library of Congressin digitaaliarkistosta). Minulle joulun tunnelman toi kuitenkin Zdenco Basicin piirrokset ja niiden kera toivotan muillekin iloista joulua!

J.R.R. Tolkien: Tom Bombadilin seikkailut

Tom Bombadilin seikkailut ja muita runoja Länsikairan Punaisesta kirjasta on muutama viikko sitten julkaistu pieni ja sievä kuvitettu kirjanen, joka sisältää kuusitoista J.R.R. Tolkienin runoa. Alkuperäinen The Adventures of Tom Bombadil and Other Verses from the Red Book ilmestyi viisikymmentä vuotta sitten. Kuvituksesta vastaa Pauline Baynes, jonka käsialaa löytyy myös mm. Tolkienin kirjoista Seppä ja Satumaa, Maamies ja lohikäärme (arvostelut) ja Bilbon viimeinen laulu (arvostelu).

• Tom Bombadilin seikkailut 
• Bombadil veneilee
• Harhailua
• Prinsessa Mie
• *Kuu-ukko kun unohtui juhlimaan
• Kuu-ukkoa maa kun houkuttaa
• *Kivipaaden peikko
• Mara Hultainen
• Naukuhuulet
• *Olifantti
• Fastitocalon
• Kissa
• Varjomorsian
• Aarre
• Merenkello
• Viimeinen laiva

Fantasia tyylilajina sisältää monesti runoja ja laulunsanoja, mutta tällaisiin kokonaisiin kokoelmiin törmää harvoin. Viime aikoina on tullut luettua vain Ursula K. Le Guinin runoja ja nekin ovat mainstreamia (mm. Out Here). Kääntäjä Alice Martinin alkupuheessa mainitsemat hienoudet, kuten sisäsoinnut, äännemaalailut ja nelinousuiset säkeet vaativat minulta perehtymistä, en osaa niitä löytää itse runoista. Toisaalta, halusin lukea runot ilman sen kummempia analyyseja, vain nauttiakseni tunnelmasta ja sisällöstä. Väkisinkin tuli tarve välillä lausua runoja ääneen rytmin etsimiseksi ja samalla mietittyä miltä ne tuntuvat, ja hankinpa englanninkielisetkin tekstit rinnalle, jotta pääsin makustelemaan miltä alkuperäinen teksti vaikutti. Kokoelman runoista kolme tähdellä merkittyä on julkaistu ennestään Taru sormusten herrasta -kirjassa. Kirjan nimestä huolimatta vain kolme runoa kertovat itse asiassa Tom Bombadilista. Suurin osa runoista on kirjoitettu 1920-30 -luvuilla.

Runot sisältävät niin seikkailua kuin hilpeää sanailuakin ja otuksien kuvailua, mutta osa on myös yllättävän melankolisia. Muutos, menneen katoaminen ja menettäminen ovat läsnä teksteissä heijastaen Tolkienin ajatusmaailmaa ja sisäistä vastarintaa maailman muuttumiselle ja teollistumiselle, seikat jotka tulevat ilmi kirjailijan elämäkertakirjasta. Parissa runossa kumotaan yksinäisyyttä ja hankitaan itselle jopa kumppani, mutta tapa on lähinnä kaappaamista kuin tunteenpaloa tai toisaalta lyhytaikaista ja saavuttamatonta. Runot ovat satumaisen kuvailevia, on paljon hopeaa, kuun valoa, tähtiä, timantin hohdetta ja helmiä, ja niistä heijastuu tapahtumien ohella myös luonto.

Tom Bombadilin seikkailut kertoo Tomin matkasta kommelluksineen ja morsiamen löytämisestä, Bombadil veneilee puolestaan Tomin toisesta matkasta hobittien luo. Harhailua-runossa matkailu on sotaisempaa sankaritarua ja Prinsessa Miessä haltia löytää kaksoisolennon. Kuu-ukko kun unohtui juhlimaan ja Kuu-ukkoa maa kun houkuttaa ovat tarinoita kuu-ukon yksinäisyydestä ja halusta ihmisten pariin, Kivipaaden peikkossa Tom kohtaa peikon. Mara Hultainen on humoristinen tarina hobitista peikon opissa ja Naukuhuulet kauhumaisesti kuvaileva runo naukuhuuli-otuksista ja niiden elinpaikasta. Olifantti, Fastitocalon ja Kissa ovat eläinrunoja. Varjomorsiamessa varjo ja varjoton kohtaavat, Aarre kuvaa rikkauksien vaikutuksista omistajaansa, Merenkello matkasta toiseen maailmaan simpukan kautta ja Viimeinen laiva haltiain viimeisestä matkasta, jossa olisi tilaa vielä yhdelle.

Jotkut runoista jäivät etäisiksi, Tom Bombadil ei edelleenkään ole suosikkihahmoni ja kuu-ukkokaan ei viehättänyt, mutta Prinsessa Mie, Fastitocalon, Merenkello ja Viimeinen laiva herättivät tuntemuksia ja pidin niitä kirjan onnistuneimpina. Viimeinen laiva tuo mieleen Bilbon viimeisen laulun toisesta näkökulmasta. Ylitse muiden nousi kuitenkin Naukuhuulet, jonka kolkko sävy puri ja sai aikaan väristyksiä. Synkkyys ja mollisävyt selvästi kiehtoo meikäläistä enemmän kuin kevyemmät seikkailutarinat. Alla näyte yhdestä Naukuhuulten säkeistöstä suomenkielellä ja sen alkuperäisestä versiosta:

Merhovuorten tuolla puolen kehno kolkko tie
lehdettömän, homeenharmaan korven halki vie,
Aurinkoa, kuuta ei, ei vuorovettä, tuulta
mustan veden luona, mistä etsit naukuhuulta.

Over the Merlock Mountains a long and weary way,
In a mouldy valley where the trees are grey,
By a dark pool's borders without wind or tide,
Moonless and sunless, the Mewlips hide.

Kyseinen runo on sovitettu myös animaatioksi ja lauluksi ja sen voi katsella ja kuunnella alla olevasta videosta:

Moni tämän kirjan runoista löytyy Tolkienin lukemana Poems and Songs of Middle Earth -vinyylilevyltä, jota näyttäisi olevan jopa saatavilla käytettynä varsin kohtuulliseen hintaankin. Täytyy miettiä, josko hankkisi levyn. Tom Bombadilin seikkailut on kiinnostava kokoelma, mutta en tiedä kuinka usein sen pariin enää myöhemmin tulee palattua. Ehkäpä sen jälkeen, kun otan Taru sormusten herrasta -kirjan uusintaluvulle.

J.R.R. Tolkien: Bilbon viimeinen laulu

J.R.R. Tolkien lahjoitti Bilbon viimeinen laulu -runon sihteerilleen, jonka kautta se sitten tuli päivänvaloon painettuna myös suurelle yleisölle ensin Pauline Baynesin kuvittamana julisteena 1974 ja sitten kirjana 1990. Suomennoksen on tehnyt 1988 teatterinäytelmää varten Jukka Virtanen ja kirjana suomennos julkaistiin 2005. Runon voi lukea englanninkielisenä kokonaan Tolkien Gatewayn sivulla, josta voi katsoa myös Baynesin kuvittaman julisteen.

Tolkien ei sisällyttänyt runoa Taru Sormusten Herrasta -kirjaan, mutta se on silti tiiviisti osa trilogian maailmaa ja Bilbo Reppulin tarinaa. Runo ei varmaankaan aukea tunnelmassa sellaiselle, joka ei tunne Tolkienin pääteosta, mutta minuun se teki vaikutuksen englanninkielisenä. Suomennoksesta sen sijaan en pidä lainkaan, sillä siitä ei välity sama haikean kaunis tunnelma, joka alkuperäiskielisessä versiossa on. Virtanen on ottanut runsaasti vapauksia käännöksessään, joka toimii kai suomenkielisenä lauluna teatteriesityksessä (näkikö joku sen aikanaan?), mutta ei osana Sormusten herraa kirjallisena teoksena.

Kolmen säkeistön pituinen runo ei tee kirjasta kovin pitkää, niinpä se on kuvitettu saadakseen lisämateriaalia. Joka toisella sivulla olevat isot kuvat pohjautuvat Kuninkaan paluuseen ja sivujen alaosassa olevat pienet esittävät kohtauksia Hobitista. Kirjan lopussa on selostukset kustakin kuvasta. Tolkien-faneille Bilbon viimeinen laulu on suomennoksena kai jälleen kerran kokoelmakamaa. Jos tekee mieli hankkia runo kirjana, niin muille suosittelen mielummin englanninkielistä versiota, josta on tulossa ilmeisesti uusi painoskin.

Runosta on sävelletty myös lauluja ja BBC esitti yhden version Taru Sormusten Herrasta -radiokuunnelmassaan:

Ursula K. Le Guin & Roger Dorband: Out Here

2000-luvun alkupuolella, kierreltyäni Irlannin saarta ympäriinsä, minuun syttyi tarve kokea kaikki näkemäni uudelleen myös kirjallisuuden ja musiikin kautta. Irlantilaismusiikin olin löytänyt jo paljon aiemmin, mutta vasta käytyäni saarella, löysin myös irlantilaisen runouden. W.B. Yates ja Seamus Heaney kuvasivat kaiken sanoin, minkä minä olin matkallani kamerallani tallentanut. Kun myöhemmin koostin valokuva-albumia, siitä tuli melkoinen tunne-elämys, kun liitin kuviin runoja ja laulujen sanoja. Kuvien ja sanojen yhteisvaikutus oli syy, miksi Ursula K. Le Guinin ja Roger Dorbandin Out Here kiinnosti niin paljon, että sen hankin.

Ursula K. Le Guin ei ole ensimmäisenä mielessä kun haetaan amerikkalaista naisrunoilijaa, mutta Le Guin on monipuolinen ja uskalias kirjailija, hän ei ole pidättäytynyt kirjoittamaan vain fantasiaa tai science fictionia. Vaikka Le Guinia ei voi verratakaan runoilijana Yatesiin tai Heaneyhin, niin omanlaisensa tyyli hänellä runoissaankin on. Out Here ei ole spefi-kirja, ellei sitä laajassa merkityksessä kutsuta maagiseksi realismiksi. Sillä sitä Out Here on. Roger Dorbandin uskomattoman kauniit kuvat Oregonin osavaltiossa sijaitsevasta Steens Mountainista lähiympäristöineen tuovat silmien eteen maagisella tavalla sen minkä Le Guin runoillaan tulkitsee. Silti kaikki mikä kirjassa näkyy on samalla realismia. En ole itse käynyt koskaan Oregonissa, mutta tämä kahden lahjakkaan henkilön yhteistyön tulos vakuutti minut, että jonain päivänä Steens Mountainkin on nähtävä.

Runonäyte Ursula K. Le Guinin kotisivulta:

Out Here jakautuu kuuteen teemaan: Geologies, The Field Station, Malheur cave, Creatures, The Ranches ja Meditations. Geologina minua tietenkin kiinnosti eniten niin luontoon ja geologisiin muodostumiin liittyvät runot sekä valokuvat, enkä joutunut siinä mielessä pettymään. Tokikaan Le Guinin runoissa ei suoraa geologista tekstiä ole, vaan kuten High Desertissä, joka aloittaa kirjan, alueen geologia on ollut luomassa tunnelmaa, tapahtumaympäristönä. Alueen basalttikalliot ja muodostumat ovat mukana useissa runoissa ja kuvissa. Voin kuvitella Le Guinin vaeltaneen alueella sketsivihkon kanssa piirtämässä ja kirjoittamassa tunnelmiaan.

Runoista High Desert on yksi hienoimmista, mutta myös McCoy Creekiin liittyvät runot McCoy Creek: Reflection, McCoy Creek: Willowing ja McCoy Creek: Eddies kiehtovat erityisesti. Jokainen valokuva on upea. Jos jokin pitäisi nostaa erityisesti esille, niin The Ranches-osiossa on tunnelmallinen kuva sisältä päin kuvatusta ladosta, jossa auringonvalo siivilöityy lautojen raoista hämärään sisätilaan.

Ehkäpä jonain päivänä, jos päädyn Steens Mountainin seuduille, napsin alueesta omia kuvia, ja tehdessäni valokuva-albumia liitän kuviin ja kokemuksiini Ursula Le Guinin runoja.