N. K. Jemisin: The Hundred Thousand Kingdoms

(Nora) N.K. Jemisinin esikoiskirja The Hundred Thousand Kingdoms roikkui lukulistallani jonkin aikaa, ennen kuin se pääsi tämän vuoden Hugo-ehdokaslistalle ja siten nopeutetusti myös odottavan kirjapinon päällimmäiseksi. Kirja aloittaa The Inheritance -trilogian, mutta sen voi lukea myös yksittäisenä teoksena.

Yeine Darr on nuori nainen pohjoisesta, joka saapuu äitinsä kuoleman jälkeen kutsuttuna Skyn suurkaupunkiin, paikkaan joka sijaitsee pilvien yläpuolella ja jota asuttavat niin kuolevaiset kuin jumalatkin yhdessä. Yeinen isoisä, joka on kuningas, nimeää Yeinen yhdeksi perillisekseen, kilpailemaan kruunusta kahden muun sukulaisen kanssa. Kamppaillessaan elossapysymisestä juonittelujen keskellä, Yeine yrittää samalla selvittää äitinsä odottamattoman kuoleman taustoja ja syytä miksi hänet on temmattu mukaan valtakamppailuun. Ihmiset ja jumalat vihaavat ja rakastavat ja heillä kaikilla tuntuu olevan yhtälailla salaisuuksia, jotka kietovat heidän kohtalonsa yhteen.

The Hundred Thousand Kingdoms alkaa vahvasti. Tarinaa ryhdytään purkamaan auki keskeltä asetelmaa, siten että menneitä tapahtumia selvitetään uusien tapahtumien rinnalla. Skyn kaupunki tuntuu tapahtumapaikkana salaperäisen upealta, mutta valitettavasti kirjailija ei kuitenkaan lähde laajempaan maailman kuvaukseen. Kannen kuva jää melkeinpä hallitsevaksi tässä tapauksessa, eikä aineksia oman mielikuvan rakentamiseen ole tarpeeksi paljon. Maailman luonnin sijaan Jemisin keskittyy ihmishahmoihin ja heidän välisiin suhteisiin. Vaikka kyseessä on valtapeli hallitsijan tehtävästä, suurimmat tapahtumat sisältyvät yksilöiden tunne-elämään ja niihin liittyviin koukeroihin. Minulle jäi hieman ristiriitainen tunne kirjan hahmoista. Ainoastaan yksi heistä oli liian mustavalkoinen, mutta muista löytyi variaatiota. Variaatio liikkuu kuitenkin sellaisissa puitteissa, joka ei minua innosta. Yltiökohtalokas paranormaali romantiikka ah-ja-voih-seksikohtauksineen ei ole minun heiniäni. Ei, vaikka voissa paistaisi. Ja kun se rakastaja on niin synkkä, vahva ja vaarallinen, sellainen pahapoika-tyyppi, paitsi, että se on jumala... Yeine päähahmona jäljittelee samaa rataa kuin usein eeppisen fantasian sankarihahmot: orpo ja joutuu yhtä-äkkiä, ehkäpä hieman vastentahtoisesti, suureen koitokseen ja perilliseksi/kuninkaaksi. Paitsi, että Yeine ei ole tällä kertaa poika ja hän on vielä kaiken lisäksi kaikkea muuta kuin kaunis ja kurvikas, ja vieläpä ihonväriltäänkin tumma. Kirjailijalle 10 pistettä päähahmon tavanomaisuudesta poikkeavasta ulkoisesta olemuksesta. Käsitykseni mukaan Jemisin on halunnut tehdä Yeinestä myös vahvasti feminiinisen hahmon, voimakkaan ja päättäväisen, joka on saanut itsetiedostavan ja -arvostavan lähtökohdan maailmasta, jossa nainen on hallitsevampi kuin mies.

100k Kingdomissa on paljon hyvää. Jemisin osaa kirjoittaa ja jos hahmojen välisiin suhteisiin olisi saatu hitusenkin enemmän rosoisuutta, niin kirja ansaitsi enemmän pisteitä minulta. Idea jumalien ja ihmisten yhteiselosta ei ole uusi, mutta orja/orjuuttaja-kuviossa on sellaista tuoreutta, mistä olisi saanut vaikka miten huikeita kuvioita aikaiseksi, jos kirjailija ei olisi päättänyt lähteä tunnemaailman tutkimusmatkalle tahmealla tavalla. Toisaalta, jos paranormaaliromantiikka ei millään lailla haittaa ja jopa kiinnostaa, niin tämä teos on ihan hyvä lukuvalinta. Taikuus pysyttelee tarinassa taustalla, kuten on sopivaakin. Mitään taikasauvojen heiluttelua ei nähdä. Vahvasta alusta huolimatta juoni lässähtää loppua kohden, vaikka sen pitäisi huipentua. Koin lopun liian helpoksi ja heppoiseksi ratkaisuksi. Kirjan alkuperäinen nimi oli The Sky-God's Lover, ja melkeinpä toivon, että tuo nimi olisi pidetty, koskapa se antaa paremman kuvan mitä kirja pitää sisällään.

The Hundred Thousand Kingdoms ilmestyi kohinan saattamana ja ilmeisesti se kohina on kantanut Hugo-ehdokkaaksi saakka. Luin viime vuonna huomattavasti parempiakin kirjoja, eikä 100k Kingdoms pääsisi nyt lukemisen jälkeenkään omalle ehdokaslistalleni, mutta moni muu on äänestänyt toisin, ja nähtäväksi jää miten loppupelissä käy. The Inheritance -trilogian toinen osa The Broken Kingdoms ilmestyi myös viime vuonna ja kolmas osa The Kingdom of Gods ilmestyy ensi syksynä.

   Aakkoshaasteen J-kirja.

Gail Carriger: Blameless

Blameless on Gail Carrigerin kolmas kirja Parasol Protectorate -sarjassa. Ensimmäisen kirjan Soullessin arvostelu löytyy täältä ja toisen kirjan Changelessin arvostelu täältä.

Tämä arvostelu spoilaa osittain sarjan aiempia kirjoja!

Sieluton Alexia Tarabotti eli Lady Maccon herättää Lontoon seurapiireissä närkästystä, sillä hän on jättänyt ihmissusimiehensä, joka epäilee häntä uskottomuudesta. Infant-Inconvenience -tilassa olevan Alexian kimppuun hyökätään, ja vampyyreja on epäileminen. Kun Alexian hyvä vampyyriystävä, lordi Akeldama katoaa teille tietymättömille, eikä puolisostakaan juuri iloa ole, Alexia lähtee keksijä Madame Lefouxin kanssa Italiaan selvittämään salaperäisiltä Temppelin herroilta, miksi hänen persoonaansa kohtaan halutaan jälleen hyökätä. Mutta onko Alexia turvassa Englannin ulkopuolellakaan?

Alexia Tarabotti jatkaa kahdesta ensimmäisestä kirjasta tuttuun tapaan seikkailujaan iloisesti sekamelskaisessa ihminen-ihmissusi-vampyyriyhteisössä kuningatar Victorian hallituskaudella. Kirja on täynnänsä näpäkkää pikkuhuumoria ja ylikorostettuja brittiläisiä maneereja, esimerkkinä lordi Macconin juomisongelma:

"Sheep!" Madame Lefoux's voice came over suddenly high, as though she were suppressing an inclination to giggle. "Yes, as in baaaa." Professor Lyall frowned. Sheep were a serious business, and he failed to see the source of Madame Lefoux's amusement.

"Let me understand this correctly. You are a werewolf with a keen interest in sheep breeding?" A little bit of a French accent trickled into Madame Lefoux's speech in her glee.

Professor Lyall continued bravely on, ignoring her flippancy. "I preserve the nonviable embryo in formaldehyde for future study. Lord Maccon has been drinking my samples. When confronted, he admitted to enjoying both the refreshing beverage and the 'crunchy pickled snack' as well. I was not pleased."

Vaikka Blameless ei anna juurikaan mitään uutta kahteen edelliseen kirjaan nähden, Carriger onnistuu pujauttamaan tarinaan pari auki jäävää pientä yksityiskohtaa. Niiden vuoksi tätä sarjaa ei voi keskenkään oikein lopettaa, vaikka ihan suosikkilukemistostani ei ole kyse. Onneksi paranormaali romantiikka -puoli pysyy yhä tässäkin osassa hillityissä rajoissa, eikä aiheuta suuria ongelmia lukiessa. Hahmot ovat osittain karikatyyrisia, löytyy tyhjäpääsiskoja ja äiti, kuten konsanaan austenmaisissa teoksissa, mutta silti lukukokemus on varsin siedettävä. Alexiasta on tulossa kolmen kirjan jälkeen jo kohtuu tuttu hahmo, joka sieluttomuutensa vuoksi on varsin käytännöllinen ajatusmaailmaltaan. Hieman enemmän olisin toivonut tältä kirjalta, joka tuntui varsin tapahtumaköyhältä loppujen lopuksi. Tapahtumia toki oli, mutta pieni osa varsinaisesti merkittäviä ja juonta eteenpäin vieviä. Sieluttomuuteen ja sieluihin liittyvät seikat eivät oikeastaan ole saaneet juurikaan valaistusta tähän mennessä, vain vihjailuja, mutta toivossa on hyvä elää, että seuraavassa kirjassa saadaan lisää tietoa.

Blameless on edeltäjiensä tavoin viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, silloin kun ei halua mitään turhan paljon pohdiskelua herättävää kirjallisuutta. Kirjaa lukiessa voi iloisella mielellä nauttia vaikkapa kupposen teetä ja kurkkuvoileivän. Neljäs osa Heartless ilmestyy ensi kesänä ja viides osa Timeless loppusyksystä.

Aakkoshaasteen C-kirja.

Gail Carriger: Changeless

Changeless on Gail Carrigerin toinen kirja Parasol Protectorate -sarjassa. Luin ensimmäisen kirjan Soullessin muutama kuukausi sitten ja sen arvostelu löytyy täältä.

Tämä arvostelu spoilaa osittain ensimmäistä kirjaa!

Britteinsaarilla esiintyy outo vitsaus, joka muuttaa vampyyrit ja ihmissudet jälleen kuolevaisiksi. Kuningatar Victoria, jonka turvana ihmssudet työskentelevät, huolestuu ja pistää Alexia Tarabottin tutkimaan mistä on kyse. Alexia on nykyisin Lady Woolsey, Alexia Maccon, hänen mentyä naimisiin alfa-ihmissusi Conall Macconin kanssa. Lordi Woolsey puolestaan työskentelee edelleen kuningataren alaisessa järjestössä BURissa (Bureau of Unnatural Registry) ja on kovin vaitonainen tehtävistään, mikä häiritsee tuoretta vaimoa.

Kun Conall häippäsee Skotlantiin kotikonnuilleen kertomatta Alexialle lähdöstään, Alexia päättää seurata häntä ilmalaivalla sisarpuolensa, ystävänsä ja uuden tuttavuuden, keksijä Madame Lefouxin kanssa. Ilmalaivamatkalla sattuu ja tapahtuu, Alexia melkein putoaa korkeuksista ja epäilee saaneensa myrkkyä. Epäilyttävät olosuhteet jatkuvat myös Skotlannissa. Conallin ja hänen entisen laumansa ristiriitatilanteen keskellä Alexia pyrkii selvittämään mikä on se voima, joka hänen oman sieluttoman kykynsä lisäksi, pystyy estämään ihmissusien ja vampyyrien yliluonnollisuuden ja jopa manaamaan haamut lopullisesti pois maanpäältä.

Ensimmäiseen kirjaan verrattuna Changeless sisältää vähemmän romantiikkaa ja hieman enemmän steampunkia. Erityisesti kiinnitetään huomiota aethographeriin, langattomaan viestintävälineeseen, joka on lennätinlaitteen paranneltu versio. Myös Madame Lefouxin keksijäntaidot tuodaan esille hänen Alexialle lahjoittaman päivävarjon muodossa. Vaikka juoni on kokonaisuudessaan parempi kuin Soullessissa, Changeless sisältää muutamia hahmoihin liittyviä ärsyttävyyksiä. Alexian ystävä Ivy ja hänen rakkauskiermuransa ovat enemmän häiritseviä kuin hauskoja. Alexian ja Conallin tapa kutsua toistuvasti toisiaan vaimoksi ja aviomieheksi pomppaa myös esille ja tuntuu liialta. Sen sijaan liioittelun mittakaavan saava lordi Akeldaman hellittelysanavalikoima on puolestaan hauska. Näistä on mistä valita ihan arkikäyttöönkin: darling, daffodil, creamy pudding cup, darling little kumquat, little clementine, dove, petunia blossom, little periwinkle, sugardrop, squash blossom.

Kuten Soullesskin myös Changeless on kevyttä ja kaikin puolin hauskaa luettavaa. Lopussa on tyypillinen rakkausromaanicliffhanger, mikä tarkoittaa sitä, että syyskuussa ilmestyvä kolmas osa Blameless on pakollinen hankinta, jos haluaa tietää miten tarina jatkuu. Uutukaisena sävynä tarinaan Carriger tuo myös lesbovivahteen. Kehittyykö se teemaksi asti Blamelessissa, jää nähtäväksi.

Vaikka Parasol Protectorate -kirjojen kannet eivät mitenkään erityisesti häikäise, niin mielestäni oli kiinnostavaa katsoa miten Blamelessin kansikuva syntyy. Tässäpä sarjan kolmatta kirjaa odotellessa:

Gail Carriger: Soulless

Soulless on Gail Carrigerin esikoisteos. Vaikka kirja onkin The Parasol Protectorate -sarjan ensimmäinen osa, sen voi hyvin lukea myös yksittäisenä teoksena. Päätin hieman venyttää rajojani ja kokeilla miten paranormaali romantiikka uppoaa minuun, varsinkin kun Soulless luokiteltiin myös steampunkiksi.

Soulless kertoo neiti Alexia Tarabottista, joka ei ole ihan keskiverto viktoriaanisen ajan vanhapiika. Ensinnäkään hänellä ei ole sielua ja toisekseen hän on puoliksi italialainen sekä kaiken lisäksi sinisukka ja muutenkin kiinnostunut asioista, joista naisen ei oleteta tuona aikakautena olevan kiinnostuneen. Soullessin Englannissa vampyyrit, ihmissudet ja haamut ovat osa hyväksyttyä yhteiskuntaa, ja he toimivat tavallisten ihmisten parissa, rajoituksena tietenkin tietyt vuorokauden ajat tai kuun kierto. Kun neiti Tarabotti vahingossa surmaa kimppuunsa hyökänneen vampyyrin, kuningatar Victoria käynnistää tutkimukset komean ihmissusi lordi Macconin johdolla. Siinäpä sitten seurataan miten käy neidin ja lordin yhteistyön kun vampyyreja alkaa ilmestyä ja kadota epätavalliseen tapaan.

Kirja sisältää kiitettävällä tasolla paranormaalia romantiikkaa, mutta hieman vähänlaisesti steampunkia. Suhde ei ollut ihan mieleeni. Carrigerin hahmot ovat kiinnostavan pirtsakoita ja dialogi näpsäkkää ja huumoripitoista. Teksti on paikoin herkullista ja sieluihin liittyvä mytologia kiinnostavaa. Hahmoista on helppo pitää tietyistä ärsyttävyyksistä huolimatta. Juonikuvio olisi tarvinnut ehkä hieman laajemman kehyksen. Teksti menetti terävyyttään ja tehoaan loppua kohden, mutta kaiken kaikkiaan Soulless oli kuitenkin hauskaa ja kevyttä lukemista. En voi sanoa, että paranormaali romantiikka kiinnostaisi minua entistä enempää tämän kirjan jälkeen, mutta ne jotka pitävät tyylilajista ja janeaustenmaisesta kirjallisuudesta, nauttinevat varmasti myös Soullessista. Enkä mene sanomaan, ettenkö itsekin lue jonain päivänä myös Carrigerin seuraavan Changeless-kirjan, varsinkin kun siinä on kirjailijan mukaan enemmän sitä steampunkia.