Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Jean M. Untinen-Auel on Aakkoshaasteeni U-kirjailija, sillä ainakin suomenkielisessä vuonna 1981 julkaistussa Luolakarhun klaanissa (The Clan of the Cave Bear, 1980) kirjailijan sukunimessä esiintyy Untinen. Kuvittelin, että olin kirjan lukenut aikoinaan, mutta se ei tuntunut ennestään tutulta tekstiltä, joten päättelin nähneeni vain saman nimisen vuonna 1986 julkaistun elokuvan. Luolakarhun klaani on Maan lapset -sarjan ensimmäinen kirja ja se edustaa paleofiktiota.

Päähenkilö on Ayla, eurooppalainen varhaisnykyihminen, Cro-Magnon, joka jää orvoksi maanjäristyksen seurauksena. Luolaleijonan haavoittama, nälän ja janon näännyttämä lapsi on kuoleman partaalla, kun hänet löytää pienehkö neanderthalinihmisten klaani ja ottaa hoiviinsa, vaikka hän kuuluu Muihin. Ulkonäöltään neanderthalilaisista poikkeava Ayla aiheuttaa hämmennystä klaanin sisällä, mutta hän on myös tavoiltaan erilainen, eikä sopeutuminen uuteen ryhmään ole helppoa, vaikka heimon parantajanainen Iza ja tämän veli, tietäjä Creb tarjoavat tulisijan ja opastuksen sekä perheen läheisyyttä. Vaikeuksien kautta aikuiseksi kasvava Ayla löytää hyväksyntää ja saavuttaa aseman, vain todetakseen, että hänen polkunsa kulkee eri reittejä kuin adoptioklaaninsa.

Luolakarhun klaani on Aylan kasvutarina, jossa kuvataan fiktion keinoin tieteellisiin tutkimuksiin perustuvia seikkoja reilun 25 000 vuoden takaa myöhäispaleoliittiselta kaudelta. Kirjan parasta antia ovatkin lähinnä neanderthalinihmisten kulttuurin ja tapojen kuvaaminen, heidän ravintoonsa, lääkitsemiseen, metsästykseen, asuinalueeseensa ja sosiaaliseen käyttäytymiseensä liittyvä kuvaus. Luolakarhun klaani on patriarkaalinen yhteisö, jossa naiset tottelevat miesten pienimpiäkin oikkuja ja ovat tyytyväisiä asemaansa. Naisia toki kunnioitetaan, mutta miehet eivät sitä julkisesti erityisesti näytä. Ayla eurooppalaisena varhaisnykyihmisenä (Cro-Magnon taitaa olla tieteellisesti vanhentunut nimike tänä päivänä) on poikkeava ajatusmaailmaltaan ja myös fyysiseltä kehitykseltään. Untinen-Auel kuvaa kahden ihmislajin eroavuuksia reippaalla otteella kirjoitushetkellä vallinneiden käsitysten mukaisesti. Nykyisten tutkimusten mukaan neanderthalilaisetkin ovat ilmeisesti pystyneet muodostamaan puhetta paremmin kuin aiemmin on luultu ja heidän äänensä on ollut suuontelon muodon vuoksi korkeampi ja kimeämpi kuin nykyihmisen. Teoksen tieteellinen pohja ei ole vanhentunut liikaa, jotta se olisi haitannut lukukokemusta, mutta jäin miettimään kuinka käy tulevaisuudessa.

Luolakarhun klaanin kirjoitustyyli on kohtalaisen yksinkertaista, se ei häikäise eikä ihastuta, johtuen ehkä myös osittain suomennoksen laadusta. Ehkä olen vääränikäinen lukemaan kirjaa, sillä hahmot eivät purreet minuun lainkaan, eikä edes lievästi (tietämättään) feministinen Ayla päässyt pinnan alle. Hän on sellainen reippaan tyttösankarin ominaisuuksia omaava hahmo. Muinoin lapsista kehittyi tai heitä pidettiin aikuisena huomattavasti varhaisemmin kuin nykyään, joten 8-10 vuotiaat tytöt äiteinä ei tässäkään paleofiktiossa ole ihme. Aylassa on toki potkua, ehkä hieman korostetusti, kuten myös hänen ulkonäkönsä ”rumuutta” korostetaan moneen otteeseen. Etukäteen minulle mainittiin kirjasarjassa olevan erotiikkaa, mutta ainakin ensimmäisen osan raiskauksista oli erotiikka kaukana. Jospa sitä paleopornoa sitten ilmaantuu mukaan jatko-osissa, joita minulla ei ole kylläkään pienintäkään kiinnostusta lukea.

Kuten monesti aiemminkin, ajattelin kirjan lukemisen yhteydessä, että katson myös elokuvan. Aloitinkin Daryl Hannahin tähdittämän leffan, mutta päädyin harppomaan kohtauksista toisiin ja lopulta jätin leffan kesken, Alan Silvestrin musiikista huolimatta. Ei jaksanut. Näyttelijätyö oli kehnoa ja tarinakaan ei kirjan lukemisen jälkeen jaksanut hahmojen puolesta kiinnostaa. Tämä teos ei missään muodossa ole minun heiniäni, vaikka yleensä innostunkin paleofiktiosta.

 Aakkoshaasteen U-kirja

Samuli Antila: Kirveenkantajat

Samuli Antilan Kirveenkantajat (2013) on toinen suomalainen paleofiktiivinen teos, jonka olen lukenut vuoden sisällä. Aiempi kirja oli Pekka Halosen Peuraheimo (arvostelu), jonka tarina sijoittuu kivi-kuparikaudelle. Kirveenkantajat on nuorempaan historianvaiheeseen, vasarakirveskulttuuriin (nuorakeraaminen kulttuuri) ajoittuva tarina. Ostin ekirjaversion, myös paperiversio on myytävänä.

Kirveenkantajien päähahmot ovat Kalaisen kylän Ahti ja tämän äidin veli Kettu, jotka kumpaisetkin ovat noitia ja tietäjiä. Miesten välillä vallitsee jatkuva epäluulo ja kilpailutilanne, mutta samalla he tarvitsevat toisiaan kohtalon kolhujen keskellä. Ahti tietää Nahkasuun aarteen sijainnin, mutta joutuu luottamaan tiedon myös Ketulle ja yhdessä he ryhtyvät suunnittelemaan suuria kylälleen. Orjaksi lapsena otettu Noki saapuu kylään Ahdin perässä paeten kurjempaa kohtaloa, mutta myös Kettu kiinnostuu metsäläisnaisesta, mikä ei paranna miesten välistä jännitettä.

Suomen esihistoriaan sijoittuva tarina saa uskottavuutta kyseisen ajanjakson arkielämän kuvauksesta. Ihmiset, jotka ovat asettuneet jo aloilleen, aloittelevat mahdollisesti viljelyä, metsästävät, kalastavat ja marjastavat. Turkikset ovat tärkeä osa vaatetusta, pellavakangasta ja hylkeennahkaan saadaan vaihtokaupoilla, samoin kuin kirveisiin sopivaa kiveä, meripihkaa ja suolaa. Vuodenajat säätelevät kulkemista ja elintapoja, mutta niistä löytyy myös variaatioita riippuen mihin kulttuuriryhmään kuuluu. Kielet eroavat toisistaan, kirveenkantajat eivät ymmärrä metsäläisiä ja myös uskomuksissa on poikkeavuuksia. Haltioiden lepyttely ja uhraaminen ovat arkipäivää.

Kirveenkantajissa maailmankuvaus on samankaltaista kuin Halosen Peuraheimossakin. Jälkimmäisessä noituus on kuitenkin enemmän fantasiatyyppistä, pelottavaa šamanismia. Antilan kirjassa päähahmonoidat ovat pikemminkin vain mielikuvien luojia, heistä ei saa käsitystä edes kunnollisina kasvilääkitsijöinä. Heidän kouluttaminen on jäänyt kesken, asenteissa on vikaa ja heillä on enemmän kunnianhimoa kuin taitoa. Varsinkin Ahti on jopa surkuhupaisa sienillä terästettyjen rituaalien jälkeen krapulaisessa myrkytyksen jälkeisessä tilassaan.

Jalat vapisivat. Hän horjui ulos majasta. "Ollaan me sentään aika tietäjiä näin nuoriksi," hän riemuitsi. ”Ei vertaa löydy kohta vanhemmistakaan."

Antila onnistuu hahmoissaan hienosti. Ihmiset elävät karuissa oloissa, mutta kukaan ei ole sankari tai ylitse muiden ja vähästäkin voidaan kadehtia. Luonteen nurjat puolet tulevat tarinassa esille itsekultakin, ja hyvistä puolista vähintään yrittäminen. Myös naishahmot ja heidän roolinsa ja asema vaikuttavat tarpeeksi uskottavilta. Pienten kyläyhteisöjen välillä vaihtuvat tavaroiden lisäksi myös naiset ja heitä jopa ryöstetään orjiksi tai kauppatavaraksi. Orja-sana kalskahti koko kirjan ajan hieman väärältä korvaani ja ajatus orjuuden käsitteestä pitkälti metsästäjä-kerääjäheimoissa oudolta. Olin Kirveenkantajia lukiessani kuitenkin hieman armeliaampi puhutun kielen suhteen kuin Peuraheimon kohdalla, ja siihen ehkä vaikutti kirjailijan saatesanat sekä jo kertaalleen pohdittu hyväksymistaso.

Henkilöhahmojensa vuoksi tarina jää erityisesti kaikumaan päähän, jättäen vähän surullisen loppufiiliksen. Mitään suurta juonta kirjassa ei esiinny ja loppukin tulee vastaan hieman töksähtäen, mutta silti Kirveenkantajien ihmiskohtaloihin upposi mielellään ja sujuvasti. Suosittelen kokemusta.

Pekka Halonen: Peuraheimo

Luin Pekka Halosen Peuraheimon tuoreeltaan sen ilmestymisvuonna 2008. Halusin verestää muistiani kirjan tapahtumilla ja luin sen uudestaan viikonloppuna. Peuraheimo on yksi harvinaisista paleofiktion edustajista genressä. Tarina sijoittuu noin 5000 vuoden taakse aikaan, jolloin nykyinen Itämeri oli Litorinameri-vaiheessa kivi-kuparikaudella.

Meren rannalla kotamajoissaan asusteleva Sahvan kylän peuraheimo elelee sukupolvi toisensa jälkeen luottaen perinteisiinsä ja uskomuksiinsa. Kylän noidat huolehtivat henkien suopeudesta niin metsästysonneen kuin heimolaisten lisääntymiseenkin. Naapurikylien kanssa on eletty kutakuinkin sopuisasti, mutta nyt etelästä saapuvat koidalaiset tuovat mukanaan uudet tapansa ja uskomuksensa, eikä yhteenotolta vältytä. Mikä on peuraheimon kohtalo?

Sujahdin Peuraheimon maailmaan uudelleenluvun yhteydessä vaivattomasti. Kirja alkaa eräänlaisella luomiskertomuksella. Tarinan kaari etenee syntymästä hautaan, mutta sisältää yhden elämän sijaan kuvausta useasta sukupolvesta. Peuraheimo sisältää runsaasti shamanistisia kohtauksia, jotka ovat kuitenkin normaali osa tuonaikaista arkea. Koska tarinaa kerrotaan kylän noitasuvun silmin, uhraaminen ja kanssakäyminen henkiolentojen kanssa ovat pinnalla ja välillä yhteyttä toispuoleiseen terästetään sienienkin avulla. Halonen onnistuu kuvaamaan muinaisen yhteisön elämää uskottavasti luonnonantimia hyödyntäen. Metsästys ja kalastus, hylkeenpyynti ja kasvien keräily hallitsivat elämää ennen maatalouden rantautumista. Merkit muutoksesta ovat jo kuitenkin tuloillaan metallin hyödyntämisen, uuden rakennustavan ja laiduntavan karjan myötä.

Ensimmäisellä lukukerralla kirjasta tuli mielleyhtymiä Megan Lindholmin The Reindeer Peoplen/Wolf’s Brotherin aihemaailmaan, mutta koskapa näiden kirjojen lukemisesta on jo jonkin aikaa, en muista tarkalleen millä lailla tarinat toisiaan muistuttivat. Ehkä palaan Lindholmin kirjoihin vielä myös uudemman kerran. Peuraheimo on hyvinkin luettavissa alussa historiallisena romaanina Suomea varhain asuttavista ihmisistä, mutta varsinkin loppupuolella fantasian osuus kasvaa, eikä tarina enää mene läpi realistisena aikakausikuvauksena. Lopun elementeissä on jopa kauhukirjallisuuden piirteitä.

Kirjan henkilökaarti on varsin lukuisa ottaen huomioon, että kirja on vain reilun 200 sivun pituinen. Hahmojen nimet onnistuvat luomaan lisää tunnelmaa aikakaudesta ja lisäksi erottavat tyylissään heimot toisistaan. Kirjassa kiinnitetään huomiota muualta tulleiden erilaiseen kieleen, ja itse asiassa kieli onkin se mikä eniten mietityttää koko tarinan ajan. Muinaisten suomalaisten kieli erosi nykyisin ymmärrettävästä puheesta, joten tarinankerronnassa käytetään väkisinkin hahmojen suuhun sopimattomia ilmaisuja. Halonen välttää pahimmat sudenkuopat modernismissa pitämällä dialogit lyhyinä, mutta välillä jäin kaipaamaan vielä enemmän jonkinlaista tunnetta outoudesta. Pelkät hahmojen nimet eivät riittäneet. Litorinameren kartta on kyllä yleisesti katsottavissa, mutta minua jäi mietityttämään myös mihin kirjailija sijoittaa mielessään kirjassa mainitun Sahvan kylän (en löytänyt yhtään Halosen haastattelua netistä). Kylän nimi on ilmeisesti saanut alkunsa venäjänkielestä.

Peuraheimo on uudelleen luettuna entistä parempi lukukokemus. Tarina on hieman kiireinen ja lyhyt, mutta yhtä kaikki mukaansa tempaava ja kiinnostava. Tällaista soisi julkaistavan lisääkin. Kirjan on julkaissut pienkustantamo Vaskikirjat, joka on avannut juuri uuden sivustonsa. Muutama vuosi sittenhän Pekka Halonen osti toiminimen itselleen ja nyt toiminta on ilmeisesti pikkuhiljaa jatkumassa, ainakin pari kirjaa on julkaisusuunnitelmissa, joista toista eli Michael Moorcockin The Warlord of the Air -teoksen suomennosta odotan erittäin innostuneena. Vaskikirjojen kirjoja voi tilata Kirjapuodista ja sieltä saa Peuraheimoakin 10 euron hinnalla (sis. postikulut) tai Adlibriksestä vielä edullisemmin (jos valitsee hitaamman ilmaisen kuljetuksen).