Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Dick King-Smith: Vesihevonen

Katsoin joskus ihan sattumalta telkkarista koko perheen fantasialeffan nimeltä Vesihevonen – legenda syvyyksistä. En juurikaan muista elokuvasta muuta kuin pääidean ja että se oli sentimentaalinen, mutta tunnistin sen samaksi kun vastaan tuli Dick King-Smithin kirja Vesihevonen (The Water Horse, 1990, suom. 2008). Kirja on roikkunut hyllyssäni pitkän aikaa, mutta nyt tempaisin ja luin sen välipalana. Kirja on lapsille suunnattu, tekstikoko on suurehko, joten 123 sivun lukeminen ei vienyt kauaa. Suomennoksen kansi on elokuvakansi, kohtaus ei ole kirjasta. King-Smith on tunnettu muistakin filmatuista lastenkirjoistaan, esim. Babe-possusta.

Kahdeksanvuotias Kirstie löytää pikkuveljensä kanssa rannalta munan, jonka vievät salaa kotiin kylpyammeeseen. Siellä siitä kuoriutuu pienen pieni kelppi eli vesihevonen, eikä otus pysy kauaa salaisuutena, vaan pian koko perhe pohtii millä ruokkia ja mihin siirtää Crusoeksi nimetty uusi lemmikki. Se nimittäin kasvaa melkoista vauhtia. Salaisuus on kuitenkin säilytettävä ulkopuolisilta.

Vesihevonen on leppeän mukava ja harmiton tarina legendasta. Crusoe kiehtoo varmasti jokaista lasta, joka kaipaa lemmikkiä ja miksei aikuistakin. Oli hauska lukea sen ääntelystä ja rapsutuksen nautinnosta. Vaikka selvästikin perhe kiintyy otukseen ja todella näkee vaivaa sen piilossa pitämiseen, ei kirja ole ylitunteellinen, vaan aikuiset ja lapset yhdessä tekevät järkeviä päätöksiä. Toki tunteet ohjaavat niitäkin ajoittain, kun Kirstie haluaa kelpin olevan kuitenkin tavattavissa. 

Kirjan sisäkanteen on liitetty kartta Skotlannin ylämaan alueelta täydentämään tarinan sijainnillista kuvausta. Olen matkaillut ja vaellellut tuolla alueella, joten mielikuvat pohjautuvat niihin muistoihin. 

Tarinan loppu on sen suola, onnistunut. Minulle tuli kuitenkin tunne, että katsomani elokuva taisi olla erilainen ja niinhän se olikin. Lähes kaikki on muutettu; perhe, Crusoen kasvaminen, aikajakso sota-aikaan ja paljon muuta. Elokuva on kuvattu pääosin Uudessa-Seelannissa ja Loch Nesskään ei näytä siltä kuin pitäisi. Yksityiskohtien muutoksista huolimatta elokuva on hyvä ja viihdyttävä, se vain ei ole sama tarina kuin kirjassa, vaikka lähtökohta onkin sama. Niinpä siis on syytä aina lukea alkuperäinen teos. Useimmiten se on jopa parempi tarina.

Katherine Arden: The Bear and the Nightingale

Törmäsin internetsuunin syövereissä artikkeliin, jossa listattiin 2017 ilmestyneitä suositeltavia naiskirjailijoiden teoksia. Yksi niistä oli Katherine Ardenin esikoisteos The Bear and the Nightingale, Winternight-trilogian ensimmäinen osa. Hugo-nimeämiset mielessä otin kirjan pikaisesti lukulistalle.

Venäjän metsäisillä takamailla on kylä, jossa talvi kestää pitkään. Kylään syntyy korkea-arvoista sukujuurta oleva tyttö, Vasilisa Petrovna, jonka verenperimässä on isoäitinsä tunnettu näkemisen kyky. Kylässa, sen taloissa ja metsässä on paljon vanhan kansan suojelijoita, joiden kanssa Vasilisa pystyy kommunikoimaan, mutta tätä kykyä ei aikuisilla katsota suopeaksi. Niitä kun pidetään kuvitteellisina olioina saduissa ja tarinoissa. Silti kyläläiset uhraavat suojelijoille kuten perinteenä on ollut ja kylä on voinut hyvin. Kun kylään tulee kirkon edustaja, tämä aloittaa käännytyskampanjan pois vanhoista rienaavista tavoista. Suojelijat heikkenevät ja vanha vanha vihollinen vahvistuu. Vasilisa joutuu kovaan vastavirtaan yrittäessään pelastaa perheensä ja koko kylän tuholta.

The Bear and the Nightingale on kauniin kuvailevasti kirjoitettu tarina, joka pohjaa todelliseen historialliseen aikakauteen ja slaavilaisiin myytteihin ja hahmoihin. Tarinassa on taikuutta ja se muistuttaa tunnelmaltaan Naomi Novikin parin vuoden takaista Hugo-ehdokasta Uprootedia (arvostelu), mutta on toisaalta monella tavalla erilainen todellisen maailmankuvauksen kautta. Kirja alkaa kauniina tarinana, jossa on saduille sijaa, kylän arjen kuvauksena, matkantekona ja hahmojen luomisena. Vaan kun tarina etenee siitä tulee synkkä ja ahdistava. Se on tytön kasvutarina naiseksi 1300-luvun ilmapiirissä ja vaihtoehdoissa, vaikka aikakausi ei varsinaisesti hallitse tarinaa ja tyttö on erikoinen.

Tarina on ehyt ja se imaisee mukaansa heti. Huomasin lukeneeni koko kirjan vuorokaudessa ilman isompia taukoja. Minulle tuli hieman yllätyksenä alun keveyden jälkeen mihin kirjailija lukijansa johdatti ja olin varsin tyytyväinen, että olin tutustunut aiemmin esimerkiksi Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa -antologiaan (arvostelu). Kirja ei suinkaan ole täydellinen, hahmoista löytyy satumaista mustavalkoisuutta, mutta Vasilisa on varsin kelpoinen nuoren tytön esimerkki.

The Bear and the Nightingale on kirja, jonka näkisin mielelläni tulevan suomennetuksi, vaikkapa Eowyn Iveyn The Snow Childin (Lumilapsi) jalanjäljissä (arvostelu). Se on erittäin onnistunut esikoisteos. Mitä olen pikaisesti vilaissut, niin Winternight-sarjan toinen osa, The Girl in the Tower, joka on virallisesti kansilehden mukaan ilmestynyt 2018, on kehuttu vielä paremmaksi. Väitteen paikkaansa pitävyys täytyy tietenkin tarkistaa. Mitä tulee Hugo-nimeämisiin, niin The Bear and the Nightingale on tällä hetkellä minun listalla. Veikkaan sille ainakin Mythopoeic-palkinnon ehdokkuutta. Kirjan kansi on tunnelmallisen kaunis.

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita

Yhtä aikaa Samuli Antilan Kirveenkantajien kanssa tein ekirjaostospäätöksen myös Jussi Katajalan Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita -novellikokoelmasta. Kirja on saatavilla myös paperiversiona. Kokoelma sisältää 12 tarinaa, joista kaksi, Nereidien laulu ja Äänetön saari, julkaistiin tässä kokoelmassa ensimmäistä kertaa. Muut on julkaistu lehdissä tai antologioissa aiemmin vuosien 2007-2012 välillä. Tarinat ovat tapahtumiltaan kronologisessa järjestyksessä, alkaen ennen ajanlaskun alkua ja päättyen nykypäivään. Tutustuin kirjailijan tuotantoon kokoelman myötä ensimmäistä kertaa.

• Taivaalta pudonnut
• Nereidien laulu
• Katarsis
• Fineuksen valinta
• Koston musta laiva
• Kultanaamioinen jumala
• Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema
• Leonardon rasia
• Noitanaisen älä anna elää
• Lemminkäisen kuolema
• Äänetön saari
• Asturias (Leyenda)

Lyhyt Taivaalta pudonnut sai aikaan hoh-äännähdyksen, sillä science fictionilta tuntunut tarina päättyikin pienoiseen yllätykseen, vaikka jokunen vihje annetaan aiemmin. Yllätysmomentti onkin tarinassa tärkeintä, en kaivannut yhtään muuta enempää tai vähempää. Se toimi sellaisenaan. Nereidien laulussa köyhä sienensukeltaja on rakastunut kuninkaan tyttäreen ja kun tulee mahdollisuus saada tämä puolisoksi tuomalla tälle kaunein ja kallisarvoisin koru, mikä vain tytärtä miellyttää, Theron-nuorukainen päättää sukeltaa sellaisen vedenalaisesta nereidien kaupungista. Theron saakin Hypatian vaimokseen, mutta sitten alkaa vaativa nereidien laulu. Kreikkalaiseen mytologiaan pohjautuva tarina, jossa köyhä hahmo tavoittelee onnea, mutta maksaa siitä suuren hinnan. Traaginen ja mysteerinen. Hypatian nimestä pisteitä.

Katarsiksessa nuori poika kohtaa kotikaupunkinsa suojelushengen, daimonin nimeltä Helike ja luo tähän siteen, joka kestää aikuisuuteen saakka. Heliken siunauksessa Theokritos menestyy ja hänestä tulee sankari. Theokritos on kuitenkin omistushaluinen ja ylpeä, mikä ennen pitkää kostautuu laajemmallekin taholle kuin pelkästään miehelle itselleen. Tarina jatkaa kreikkalaiseen taruston tyylillä ja Helike on varsin mielenkiintoinen hahmo. Taustalla lienee daimonin nimisen antiikin Kreikan aikaisen kaupungin tuhoutuminen ja Atlantis-taru. Seuraavassakin novellissa pysytellään yhä Kreikassa. Fineuksen valinta kertoo kolmesta nuorukaisesta, jotka vanhempi mies saa houkutelluksi vaaralliseen tehtävään basiliskia vastaan. Klassinen kertomus kolmesta mahdollisuudesta, kolmesta yrittäjästä, joista yksi osoittautuu muita viisaammaksi.

Koston mustassa laivassa hypätään viikinkien maailmaan. Taloon saapuu vieras, joka ruokaa ja suojaa vastaan kertoo tarinan viiden toveruksen viikinkimatkasta ja petoksesta. Tuntematon matkaaja, joka kertoo tarinan, ei ole outo ilmestys fantasiassa, fantasiasaduissa ja kauhujutuissa, mutta useimmiten se tuntuu toimivan. Niin myös Koston mustassa laivassa, jossa alkaa olla juurikin kauhujutun aineksia. Kultanaamioinen jumala pohjautunee Tore Koiran tarinaan, jossa kaupankäynnin varjolla ryöstetään bjarmien hopea-aarre ja karataan suuren saaliin kanssa. Novelliin on kuitenkin mahtunut mutkia matkaan ja petosta peliin, eikä tarina etene yhtä oikoisesti kuin ilmeisesti alkuperäinen. Mukana on spefielementtejä. Hahmot eivät oikein natsanneet, joten tarina jäi haaleaksi. Taitaa olla vielä kokoelman pisin novelli.

Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema viehätti minua kovasti ja nostan sen kokoelman parhaimmaksi novelliksi kaikesta tuttuudestaan huolimatta. Siinä tavernan isäntä käy kauppaa kuoleman kanssa lisäpäivistä tai ainakin kuvittelee käyvänsä. Lukiessa tuli nälkä. Itse keksijä pääsee loistamaan Leonardon rasia -tarinassa, jossa ottomaanien sulttaani haluaa valloittaa Otranton kaupungin italialaisilta ja värvää Leonardon pienten uhkailujen kera kehittelemään aseen, jonka avulla se tapahtuisi nopeasti. Leonardo tekee työtä käskettyä ja lopputulos on persoonallinen. Varsin hauska tarina, vaikka ei sinänsä yllätäkään. Nousee kuitenkin edellisen novellin rinnalle tykkäys-asteikolla.

Noitanaisen älä anna elää on rakenteeltaan erilainen kuin muut tarinat. Se koostuu kirjeenvaihdoista usean eri ihmisen välillä, jotka olivat mukana jollain lailla Malin Erikintyttären noidaksi julistamisen ja polttamisen aikaisissa/jälkeisissä tapahtumissa. Tarinan jännite ja pelottavuus syntyy yliluonnollisista elementeistä, kun noitakomission jäsenten rivistöt alkavat harveta. Noin sivuhuomautuksena - Wikipedia ei kerro, että Jacob Chronander olisi palannut nuoruuden harrastuksensa pariin ja kirjoittanut näytelmää aiheesta. Lemminkäisen kuolema sijoittuu 20-luvun Helsinkiin, missä punakaartilaisia teloittanut mies kohtaa menneisyytensä teot. Tarinan voisi hyvinkin sijoittaa hullu tiedemies -kategoriaan ja se toimii kauhutarinana kohtalaisesti. Koin tämän vähiten kiinnostavaksi, mikä johtuu lähinnä aihepiiristä.

Äänetön saari tuo hetkeksi mieleen tv-sarja Lostin. Amerikkalainen ja japanilainen lentäjä joutuvat taistelun jälkeen pakkolaskeutumaan pienelle Tyynenmeren saarelle ja toimimaan yhdessä selvitäkseen saaren oudoista asukeista. Pidin hahmojen keskinäisestä vuorovaikutuksesta, siitä että viholliset näkivät toisissaan lyhyen ajan ihmisen. Tarinan loppu on varsin onnistunut, se jää mieleen. Asturias (Leyenda) -tarinassa tapahtuu kahden ihmisen ja aikakauden välillä limittymistä. Suomessa Riku aloittelee uutta vuotta ja tutustuu Miaan. Välillä hän liukuu ja havainnoi maailmaa 700-luvun Iberian niemimaalla Asturian Pelayon silmin. Käynnissä on maan takaisin valtaus maureilta. Asturiasissa on outoa viehätystä. Musiikki nousee siinä tärkeäksi tekijäksi ja vaikka yleensä välttelen kirjojen soundtrackeja, koska musiikki on hyvin henkilökohtainen kokemus, niin tämän kappaleen kohdalla halusin kuunnella kirjailijan soundtrackilleen valitseman John Williamsin soittaman Isaac Albenizin Asturias (Leyenda) -kappaleen. Dammit, se osui ja upposi ja antoi tarinalla yllättäen lisäkerroksen.

Osuuskumma on julkaissut tänä kesänä onnistuneita teoksia, joista kaikista olen pitänyt, viimeisimpänä nyt tämä Katajalan novellikokoelma. Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita ammentaa monipuolisesti historian eri tapahtumista aiheita, joihin kirjailija sekoittaa spefielementtejä mausteeksi onnistuneessa suhteessa. Tarinoissa on tuttuutta, osan taustamateriaalin tunnistin tai löysin, osaa en. Lukukokemus oli samalla mielenkiintoista etsintätyötä ja tuli tutustuttua sellaisiinkin historian/mytologian tapahtumiin, joihin ei ilman näitä novelleja olisi ehkä kiinnittänyt huomiota. Tuttuus saattaa välillä häiritäkin, se härnää pinnan alla. Tärkeintä on, että tarinat kuitenkin toimivat ja kokoelma on varsin tasalaatuinen.

Alla on video, jossa John Williams kitaroi Asturiasin. Flamencon syke nappaa Suomenkin kesäillassa.

A.S. Byatt: Ragnarök: Jumalten tuho

A.S. Byattin Ragnarök: Jumalten tuho (2013) julkaistiin alunperin vuonna 2011 Canongaten Myth -sarjassa, jonka puitteissa on julkaistu muidenkin nykykirjailijoiden uusia tulkintoja ja näkemyksiä tunnetuista myyteistä. Olen aiemmin lukenut sarjassa julkaistun Margaret Atwoodin Penelopeian (arvostelu), josta pidin paljon. Ennen Byattin versiota muinaisskandinaavisesta mytologiasta, luin tanskalaisen Villy Sørensenin Ragnarökin (arvostelu), jota myös Byatt kertoo käyttäneensä lähdemateriaalina. Valitettavasti Byattin kirjaa saa toistaiseksi vain paperisena versiona, ei ekirjana.

Tarinan päähenkilö, laiha lapsi elää toisen maailmansodan aikaisessa Englannissa, maalle evakkoon siirrettynä. Hän rinnastaa lapsuutensa tapahtumia ja oppeja Asgård ja jumalat -kirjasta lukemiinsa pohjoismaisiin ja germaanisiin mytologioihin sekä John Bunyanin kirjoittamaan Kristityn vaelluksen allegoriseen kristilliseen kertomukseen. Lapsi elää epävarmuuden aikaa, jota uhkaa isän menettäminen.

Byatt, joka loppupuheessa kertoo tarinan olevan omaelämäkerrallinen, kyseenalaistaa kristinuskon samankaltaiseksi myytiksi mytologian taruston kanssa. Asgårdin jumalien toimet ovat ennalta määrättyjä, eivätkä he kykene taistelemaan lopputulemaa vastaan, mikä näkyy etenkin Odinin käyttäytymisessä Lokia kohtaan. Lapsen loogisen ajatusmaailman kautta on vaikea hyväksyä kristinuskon kaikkivoivan jumalan julmuutta, joka heijastuu hänen todellisuutensa maailmassa. Myyttien kautta maailman jäsentäminen on helpompaa. Hänen isänsä on Odinin soturi, jonka lapsi ei usko koskaan palaavan. Jumalien tuho ei tapahdu vain jumalien muinaisessa Asgårdissa vaan myös toisen maailmansodan Englannissa.

Byattin teksti on hyvin lyyristä ja kauniin kuvailevaa. Sitä on nautinto lukea keskittymällä keskittyen lauseiden sointiin ja tunnelmaan. Kokonaisuus ei kuitenkaan toimi, sillä lapsen nykyisyys ja mytologia kohtaavat toisensa onnahdellen, vaikka molemmat toimivat itsenäisesti hyvinkin. Laihan lapsen lapsuuden kuvauksessa on koskettavia hetkiä, jotka kolahtavat realistisina sota-ajan kuvauksina. Hän havainnoi muun muassa äidissään muutoksen sota-ajalla, kun tämä pääsee toteuttamaan itseään, verrattuna sodan jälkeiseen tilaan, jolloin hän joutuu palaamaan kotirouvan rooliin. Lapset huomioivat monia asioita, vaikka eivät juuri sillä hetkellä kykene niitä jäsentelemään. Niinpä tarinan lapsi kypsyydessään tuntuu ajoittain aikuiselta heijastumalta, nyky-Byattin tulkinnalta lapsi-Byattista.

Ragnarök-mytologian kuvaus onnistuu tiivistelmänä hyvin sanaselityksineen, mutta pidin silti enemmän Sørensenin kuivemmasta tavasta kertoa tarina. Kumpainenkin keskittyy luonnollisesti suurelta osin Lokiin, mutta Baldurin ja hänen äitinsä Friggin toimet poikansa pelastamiseksi saa myös runsaasti huomiota. Byatt tuo mytologian germaanisuuden ja rinnastukset toiseen maailmansotaan mukaan, mikä yhdistää lapsen tarinan mytologiaan, mutta häiritsee, koska ei onnistu riittävän hyvin. Itse en miellä Ragnarökia germaanisena mytologiana, vaikka tiedän tarinoiden taustaan liittyvät historiat. Olisin lukenut mielelläni Byattilta erikseen Ragnarökistä puhtaasti sellaisenaan ja laihan lapsen tarinan omana muistelmana. Yhdessä näistä osista jäi vain keskinkertaisen kokonaisuuden tunne. Kirjoitustyylistä ja kielestä annan lisäpisteitä. Mielestäni Atwood onnistui Penelopeiassa myytin uudelleen tulkinnassa paremmin. Tai ainakin sai välitettyä tulkinnan lukijalle paremmin.

Byattin Ragnarök: Jumalten tuho sisältää  Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjan lailla kuvitusta ja lopussa on lisukkeena Ajatuksia myyteistä -essee, jonka koin turhaksi, mutta ehkä se joillekin tarjoaa kiinnostavaa taustatietoa.

Villy Sørensen: Ragnarök, jumalten tuho

Useamman kerran olen viimeisen vuoden aikana ollut aikeissa perehtyä muinaisskandinaavisiin Eddan sankari- ja jumaltaruihin, mutta en ole löytänyt sopivanlaista fiilistä. Hankin viime vuonna tanskalaisen Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -teoksen, jonka lukeminen tuntui nyt sopivalta yhdessä A.S. Byattin vasta suomeksi ilmestyneen saman nimisen kirjan kanssa kevyeksi alkupalaksi. Ehkä pääsen itse Eddaan käsiksi jossain vaiheessa myöhemmin. Ragnarök, jumalten tuho julkaistiin tanskaksi 1982 ja suomeksi 1998.

Olipa kerran maailma, jota jättiläiset sanoivat hallinneensa ennen kuin aasoiksi itseään kutsuvat korkeammat olennot sen heiltä valloittivat. Aasat sanovat luoneensa maailman ja ihmiset palvoivatkin heitä jumalinaan. Aasat asuivat Aasamaassa, keskellä ihmisten asuttamaa Keskimaata. Jättiläiset olivat joutuneet elämään Ulkomaahan, maailmanmeren reunalle, mutta he halusivat lisää tilaa ja lisää maata. Kääpiösepät takoivat jumalille ja ihmisistä koostetulle sotajoukolle aseita ja taisteluissa kuolleet sankarisoturit pääsivät Odinin Valhallaan. Jumalat keskenäänkin olivat eripuraisia ja oikeudenjumalan unet ennustivat maailmanloppua.

Sørensenin uudelleen proosamuotoon kirjoittamat mytologiset tarinat ovat jännittäviä ja mielenkiintoisia, eikä niistä puutu huumoriakaan. Ilmeisesti kirjailija on tulkinnut lähdeteosta, Snorri Sturlusonin 1200-luvun Eddaa uskollisesti, eikä pistänyt omiaan, vaikka Sturlusonin sanotaankin niin tehneen. On vaikea sanoa kuinka moni yksittäinen tarina on sellaisenaan tuttu, sillä maailman mytologioissa ja niistä ammentavissa fantasiatarinoissa on hyvin paljon samoja piirteitä, hahmojen jäljitelmiä ja tapahtumakokonaisuuksia, myös omassa Kalevalassamme. Voi helposti sanoa, että hyvin moni fantasiakirjailija on saanut virikkeitä Eddasta, joko suoraan tai välillisesti, alkaen tietysti J.R.R. Tolkienista.

Ragnarök, jumalten tuho esittelee erinomaisesti jumalat, niin aasat kuin vaanit, ja heidän vahvuutensa ja tehtävänsä. Jumalille on olennaisia myös heille erityisesti valmistetut esineet ja aseet, joista tunnetuimpana Torin Mjölner-vasara. Kuinka monta fantasiatarinaa sisältääkin miekan tai muun aseen, joka on tarkoitettu vain yhdelle omistajalleen ja tämän kädessä sillä on erikoisvoimia. Kuningas Arthurin Excalibur saattaa olla vielä varhaisemmalta ajalta kuin Eddan tarut, ja mytologiaan perehtyneet löytävät varmasti viimeisten vuosikymmenien inspiraatioiksi muitakin lähteitä, mutta Sørensenin teosta lukiessa tulee väistämättä mieleen perusasetelmat.

Kirjan lukuisista hahmoista mielenkiintoisimmaksi nousee Loki, ärsyttävä, viekas, ovela hahmonvaihtaja, jättiläinen ujuttautuneena jumalien joukkoon. Loki on varmasti yksi kiehtovimmista hahmoista mytologiassa, sen verran moninaiset hänen tuhoavat kujeensa ovat, eikä huumoriakaan puutu. Loki on siinä mielessä myös kiehtova, että hän on paitsi isä, myös äiti. Odin itsessään on myös huikea hahmo, joka ei ihan tuntunut saavan oikeutta tämän kirjan kerronnan kautta. Odinista kyllä kerrotaan paljon, mutta koska Sørensenin tyyli on selostava, Odinin loistelias voima jää himmeäksi. Ragnarökistä ei voi olla huomaamatta myös raamatullisia piirteitä, mm. käärmettä ja jumalille tarkoitettuja ikuisen terveyden ja nuoruuden antavia omenia. Tähän piirteeseen myös A.S. Byatt kiinnittää huomiota omassa Ragnarökissään, josta kirjoitan oman arvostelun myöhemmin alkavalla viikolla.

Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho on skandinaavisten tarujen lyhyt oppimäärä, jonka kautta pääsee hyvin kärryille mistä on kyse kun puhutaan Ragnarökistä ja miten siihen päädyttiin. Hahmojen kuvaukset ovat pääpiirteissään ok ja Sørensen on selkeästi pyrkinyt pidättäytymään ylimääräisestä värittämisestä. Jotain vaikuttavuutta jää kuitenkin puuttumaan. Kirjassa on mukana kuvitusta, joka on paikoin jopa hauskaa katsottavaa, vaikka ei kohtaakaan tarinoista syntyvien mielikuvieni kanssa.

Roger Zelazny: Eye of Cat

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa Aakkoshaasteen Z-kirjaksi, joista valitsin sen tunnetumman kirjailijan eli Roger Zelaznyn ja hänen vuonna 1982 julkaistun Eye of Cat -kirjan.

William Blackhorse Singer on viimeinen navajo-intiaani, vieraiden lajien jäljittäjä, shamaani, joka on elänyt pitkään maapallon tulevaisuuteen edistyneen lääketieteen ansiosta ja venyttämällä aikaa matkaamalla paikasta toiseen nopeasti teleportaation avulla. Cat, yksisilmäinen muotoaan vaivattomasti muuttava alien jäljittää Billya, joka hiljalleen paetessaan palaa alkuperäisille juurilleen ja näkee maan navajoen hengellisenä maailmana. Tarinan edetessä avautuu takaa-ajotilanteen taustat ja syyt, jotka Zelazny punoo outoon ja voimalliseen verkkoon sekoittaen niin intiaanikulttuuria ja tarustoa kuin psykologiaakin.

Minun on vaikea kuvailla Zelaznyn kirjaa siten, että siitä saisi edes pinnallisen käsityksen ilman että paljastan juonenkäänteet. Jotkut kirjat ovat vaikeita. Tarinaa kuljetetaan usealla tasolla ja usean henkilön tai olennon ajatusmaailmasta. Tekstin tyyli vaihtelee suorasta kerronnasta runomuotoiseen ja välillä jopa jonkin sortin tajunnanvirtaan ja sanojen sekoitukseen sekä uutistyyliin. Tarinaa saa lukea tovin, ennen kuin alkaa selvitä mistä on kyse ja mihin ollaan menossa ja miksi. Eye of Cat ei todellakaan ole kirjojen helpoimmasta päästä, mutta toisaalta se palkitsee myös oivalluksilla ja etenkin tunnelmallaan. Päästäkseen palkituksi tulemiseen, ei kannata lukea kirjaa kovin väsyneenä, kuten minä tein. Väsymys aiheutti sen, että olin välillä ihan pihalla ja jouduin lukemaan edellisen päivän etenemiset kertaalleen uudelleen. (Vain) Muutamia Zelaznyn aiempia kirjoja lukeneena, Eye of Catin tyyli pääsi yllättämään monimutkaisuudellaan. Tavallaan siinä oli jotain tuttua, mutta silti kirja vaikutti paljon kunnianhimoisemmalta kuin hänen muut lukemani teokset. Eye of Cat on myös paras lukemistani juuri sen sisältämän maailman henkisen ulottuvuuden vuoksi. Alkuperäisasukkaiden kulttuureissa ja uskomuksissa, olivat ne sitten mistä päin maailmaa tahansa, on ollut aina jotain mikä minua kiehtoo, eikä Zelaznyn tarina siinä joukossa ole poikkeus. Aion vuosien varrella pikkuhiljaa tutustua kirjailijan laajaan tuotantoon enemmänkin. Eye of Cat oli erinomainen valinta Aakkoshaasteen päätöskirjaksi.

Aakkoshaasteen Z-kirja.

T.H. White: The Candle in the Wind ja The Book of Merlyn

T.H. Whiten The Once and Future King -saagan neljäs kirja The Candle in the Wind julkaistiin vuonna 1958 osana kokoelmaa. MaraArthurtonin viimeisellä neljänneksellä alkoi jo saagaväsymys painaa, mikä vaikutti myös lukuintoon.

The Candle in the Windin tapahtumat sijoittuvat Arthurin hallintokauden viimeisille hetkille. Morgausen ja Arthurin poika Mordred vihaa isäänsä. Velipuolensa Agravainen kanssa hän ajaa Lancelotin ja Gueneverin suhteen julkituomista ja tuomitsemista ja lopulta he onnistuvatkin päämäärässään, tosin juonen lopullisiksi uhreiksi joutuvat sellaiset joiden ei olisi pitänyt. Arthurin menneisyydestä paljastuu teko, jonka seurauksena hän on kantanut syyllisyyden tuskaa läpi elämänsä. Kun Arthur joutuu taistelemaan Ranskassa Gueneverin kanssa karannutta Lancelotia vastaan kunniasta, Mordred nousee valtaistuimelle sijaiseksi. Arthur palaa Englantiin pysäyttämään poikansa valtaanpyrkimykset kohtalokkain seurauksin.

The Candle in the Wind on synkkä ja pohdiskeleva kirja. Se on Arthurin tilintekoa elämästään ja mikä meni pieleen hänen idealistisen Pyöreän pöydän ja rauhan aatteen valtion toteuttamisessa. Hän pohdiskelee ihmisluontoa ja Merlynin oppeja. Mordredin ja Agravainen kieroon kasvaneet luonteet ja niiden vuoksi Morgausen poikien välirikko ja kunkin kohtalo synkentää kirjan tunnelmaa ennestään. Samalla kun White on muuttanut tyyliään vielä filosofisemman tutkiskelun suuntaan pohtien valtiopolitiikkaa, hän karkottaa minua lukijana kauemmas. Toki Arthurin loppuvaiheet ovat kiinnostavia, mutta en jaksa innostua valtio-opista tai kommunismin ja bolshevismin tai minkään muunkaan ismin pohjan perukoiden pohtimisesta. Kohtalaisen merkityksellisen osuuden kirjan lopussa saava keskustelu Arthurin ja palvelijapojan välillä herätti epäilyksen, että kohtaukseen liittyy jotain taustaa ja Wikipediasta selvisikin, että kyseinen Tom-poika on Whiten kunnioittava nyökkäys Le Morte d’Arthur -teoksen kirjoittajalle Thomas Malorylle.

The Candle in the Wind jätti haalean tunnelman The Ill-Made Knightin (arvostelu) jälkeen ja saagan päätösosaksi se on vain tyydyttävä.

The Book of Merlyn julkaistiin reilusti varsinaisen The Once and Future King -tetralogian jälkeen, vasta vuonna 1977 kun kirjailija T.H. White oli jo kuollut.

Merlyn palaa takaisin kuvioon ennen Arthurin ja Mordredin viimeistä taistelua ja päättää Arthurin koulutuksen samalla tyylillä mitä käytti ensimmäisessäkin kirjassa, The Sword in the Stonessa (arvostelu). Arthur pääsee jälleen eläinhahmoissa pohdiskelemaan sodan syitä ja miksi rauhaisan valtion aatetta on vaikea toteuttaa. Arthur käy läpi reaalimaailman aatesuuntausten ja esimerkkien kautta läpi eettisiä ja poliittisia ajatuksia. Vaikka tarinassa henkilöt saavatkin aikaan rauhan, ratkaisevaan osaan nousee käärme.

White kirjoitti The Book of Merlynin alun perin Toisen maailman sodan aikaan, eikä saanut sitä silloin julkaistuksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirja on selkeästi pasifistinen, kuten oikeastaan koko ajatus Arthur-saagan taustalla. Vaikka White käyttää kirjan tarinoissa samaa taktiikkaa opetuksessa kuin ensimmäisessä kirjassa, niihin aiemmin liittynyt huumori pysyy kadoksissa. White ottaa kirjoituksensa ja sanomisensa vakavasti ja pohjaa ne entistä tiukemmin Maloryn teokseen.

The Book of Merlyn on kaikesta viisaudestaan huolimatta ajoittain tylsää luettavaa. Kaiken syvällisen pohdinnan jälkeen, ihmisluonteen yli marssii kuitenkin sattuma - käärme. Ellei sitten vielä kliseisemmin kyseessä ole uskonnollinen symboli. Whitelle on ehdottomasti nostettava hattua siitä, että hän on saanut hahmonsa (lukuun ottamatta naishahmoja) uskottaviksi, vaikkakaan ei ehkä pidettäviksi. Arthur tai Lancelot eivät ole suuria, erehtymättömiä ja kaikenvoivia sankareita hänen legendassaan. Hän ei myöskään ihannoi taisteluja ja tappamisen taitoa, kuten monet ritaritarinat tekevät. Excalibur ei nouse Whiten teoksessa Arthurin symboliksi, eikä voitetut sodat ole kuninkaan mitta. Saagasta puuttuu lähes kokonaan Avalonin käsite, eikä kirjassa pohdita kristinuskon ja pakanauskontojen välisiä ristiriitoja, kuten esimerkiksi Bradley tekee Avalonin usvissa (arvostelu).

Olisin saattanut hyvinkin pitää The Once and Future Kingin -saagan kahdesta viimeisestä kirjasta enemmän, jos Whiten kirjoitustyyli ei olisi mennyt lähes esitelmän tasolle. Matkani Arthurworldiin päättyy toistaiseksi ainakin tähän. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että vihdoin perehdyin kirjallisellakin tasolla tähän legendaariseen tarinaan ripauksen verran.

T.H. White: The Ill-Made Knight

The Ill-Made Knight on T.H. Whiten The Once and Future King -saagan kolmas kirja, joka ilmestyi vuonna 1940. Etsin kirjaa alkuperäisversiona, mutta törmäsin vain yhteen kappaleeseen, jonka hinta oli kiitettävä. Niinpä tyydyin The Once and Future King -kokoelman versioon, joka ilmeisesti on vieläpä sama kuin yksittäin julkaistu versio, poiketen näin kahdesta ensimmäisestä kirjasta, The Sword in the Stone (arvostelu) ja The Witch in the Wood (arvostelu).

Kirjan nimi viittaa Sir Lancelotin itselleen antamaan nimeen ja kertoo paljon kirjan sisällöstä. Lancelot on urhea ja maineikas ritari, mutta ulkonäöltään ruma ja siksi nimeää itsensä vialliseksi ritariksi. Tämä nimitys ei koske kuitenkaan pelkästään hänen ulkonäköään, sillä White heti alussa Lancelotin nuoruutta kuvatessa lataa pöytään kortin, jonka esimerkiksi Marion Zimmer Bradley piti enemmänkin hienovaraisen vihjailun peitossa Avalonin usvissa (arvostelu). Lancelot rakastuu Arthuriin. Myöhemmin tultuaan Arthurin ritariksi tämä tunne estää häntä ensin kiintymästä Gueneveriin, mutta Gueneverin ystävällisyys saa hänet lopulta muuttamaan mieltymyksiään. Merlyn varoitti Arthuria ennen hovista lähtöään Lancelotista ja Gueneveristä, mutta Arthur ei kiinnittänyt siihen huomiota silloin ja hän pitää silmät suljettuna myös sen jälkeen kun ritarin ja kuningattaren suhde on jo tosiasia.

Lancelotissa White on parhaimmillaan hahmon luonnissa. Arvostettu ja kunnioitettu ritari ei sorru ylpeyteen, vaan hänen sisäistä maailmaa repivät tunteet ja käsitykset siitä mikä on oikein. White välittää Lancelotin koko elämän kestävän rankan sisäisen taistelun hulluuteen ja pyhyyteen saakka. Kirja sisältää useita Lancelotin matkoillaan kohtaamia sattumuksia ja niistä merkittävin ehkä on Elaine-neidon pelastaminen, joka johtaa petoksen kautta Lancelotin pojan, Galahadin syntymiseen. Teko heijastuu myös tarinan lopussa tapahtuvaan ihmeeseen. Elaine aiheuttaa riitaa Lancelotin ja Gueneverin välillä ja alun lempeästä ja miellyttävästä Gueneverista tulee pikkuhiljaa oikutteleva ja epälooginen hahmo. Jostain syystä Whiten naishahmot onnistuvat olemaan loppujen lopuksi aina enemmän negatiivisia kuin positiivisia.

Kirjan alussa esille tuotu Lancelotin rakkaus Arthuriin muuttuu kaikenkattavaksi ystävyydeksi, eikä se jää ainoaksi selittäväksi tekijäksi hänen suhteeseensa Gueneveriin, kuten Marion Zimmer Bradleyn versiossa. Jos alkuperäisissä lähteissä on viite Arthurin ja Lancelotin väliseen rakkauteen, White on sen laimentanut. Jos viitettä ei ole, niin White on kehittänyt Lancelotin nuoruuden ihastuksesta kenties suurempaa kuin mitä sen oli tarkoitus olla. White tukeutuu kirjoituksessa vahvasti Thomas Maloryn Le Morte d’Arthur -teokseen, jonka tulkintaan hän viittaa usein tekstin keskellä. Whiten tyyli on muuttunut kahdesta edellisestä kirjasta selkeästi. Ill-Made Knight ei ole enää huumoripitoinen kirja, vaan vakavoitunut lähes täysin. Yhä enemmän White käyttää myös perusteluja kirjoituksilleen. Anakronismit ovat edelleen läsnä, mutta ei haittaavassa määrin. Ill-Made Knight nousee tähän astisista Whiten The Once and Future King -teoksista ykköseksi minun arvosteluasteikollani. Huomisessa arvostelussa mietteitä saagan neljännestä kirjasta The Candle in the Windista ja erillisestä jälkiteoksesta The Book of Merlynista.

T.H. White: The Witch in the Wood

T.H. Whiten alunperin vuonna 1939 julkaistu The Witch in the Wood on painettu hieman lyhennettynä myös nimellä The Queen of Air and Darkness. Minulla on kirjasta vuoden 1940 kirjailijan kuvittama painos, joka edeltääjäänsä verrattuna (The Sword in the Stonen arvostelu) on varsin käsiteltävässä kunnossa, mutta valitettavasti ilman kansipaperia. Sen lisäksi minulla on myös The Once and Future King -kokoelman versio.

The Witch in the Wood keskittyy paljolti kertomaan Arthurin tarinaan liittyviä yksityiskohtia pohjoisesta kuningas Lotin valtakunnan tapahtumien näkökulmasta. Lotin puolisona on Morgause, joka on myös Arthurin sisarpuoli, tosin sitä ei Arthur tarinassa vielä tiedä ennen kuin liian myöhään. Kuningas Lot ei hyväksy Arthuria kuninkaaksi, vaan lähtee taistelemaan tätä vastaan. Lotin ja Morgausen pojat Gawain, Agravaine, Gaheris ja Gareth ovat kasvaneet Arthurin vastaisessa ilmapiirissä ja tarinan yhdeksi teemaksi nousee kasvatuksen ja rakkauden merkitys ihmisen kehityksessä. Morgause heittäytyy äitiyden pyhään idealismiin ja itsekorostukseen, mutta käytännössä lapset saavat hänestä ristiriitaisia merkkejä. Sanojensa mukaan heidän äitinsä rakastaa heitä yli kaiken, toisaalta teot osoittavat välinpitämättömyyttä. Pojat palvovat äitiään, mutta heidän keskusteluistaan kuultaa läpi epävarmuus.

Merlyn jatkaa tuoreen kuninkaan opettamista, ja Arthur pohtiikin mahdin ja oikeutuksen käsitteitä pyöreän pöydän idean äärellä pitkin ja poikin tarinaa. Arthur katsoo tehtäväkseen pitää huolta valtakunnastaan ja oikeuttaa sotatoimet ja raakuudet kunhan ne valjastetaan totuutta ja oikeutta palvelevaan päämäärään. Hän aikoo nostaa ritarillisuuden kunniaan ja mukaan astuu velvollisuus. Merlyn poistuu tarinasta fyysisesti omaa kohtaloaan toteuttamaan, mutta hänen oppinsa ovat Arthurin mukana myöhemminkin, kun Arthur alkaa kokemuksen kautta ymmärtää omien ideoidensa ja tekojensa seuraamukset ja merkitykset.

Ykköskirjasta tutut Sir Grummor Grummursum ja King Pellinore sekä Sir Palomides esiintyvät The Witch in the Woodissakin tuoden siihen sen komediallisen puolen. Pellinoren hirviönmetsästysinto on hiipunut, sillä hän on rakastunut, millä on omat seuraukset Arthurin tulevassa tarinassa. Palomides ja Grummore yrittävät houkutella Pellinorea jälleen innostumaan metsästyksestä pukeutumalla hirviöksi, mutta toimenpide osuu omaan nilkkaan, kun oikea Questing Beast ilmestyykin kuvioihin. White tuo hienosti esille hirviönmetsästyksen todellisen merkityksen. Harvinaisen otuksen tappaminen ei olekaan lopulta tärkeintä.

Vaikka The Witch in the Wood on The Sword in the Stonen tavalla edelleen huumorintäyteinen ja kielellisesti leikittelevä kirja, on sen tyylissä tapahtunut askel vakavoitumaan päin. Otin tämän askeleen vastaan positiivisesti, sillä se saa kirjan tuntumaan tasapainoisemmalta. White käyttää yhä edelleen mm. poliittisia ja taloudellisia termejä, jotka ovat aikakauden ulkopuolisia ja vilahtaapa psykoanalyysikin tekstissä pariin otteeseen, niin kuin esineistössä esimerkiksi silmälasit ja megafoni. Nämä seikat eivät häirinneet enää niin paljoa kuin ykköskirjassa. Ehkä niitä osasi jo odottaa tai ehkä ne asettuivat tekstin joukkoon sulavammin. Morgausen kuvaus kirjassa sen sijaan jäi hieman häiritsemään. Hän on vahva hahmo ja noita, mutta valitettavasti yksipuoleisen negatiivinen hahmo jopa äitiydessään. Morgause on syy sotaan (hän on se jolla on housut jalassa Lothin linnassa) ja Morgause viettelee Arthurin ja synnyttää tämän pojan, joka on oleva Arthurin lopullinen kohtalo. Jäin kaipaamaan Morgausessa sitä samaa monivivahteisuutta, jota White esittelee muissakin hahmoissaan.

The Witch in the Wood on askel parempaan suuntaan The Once and the Future King -sarjassa. Huomenna blogissani arvostelu kolmannesta kirjasta, The Ill-Made Knightista.

T.H. White: The Sword in the Stone

Matkani Arthurlandiin jatkui Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvien jälkeen T.H. Whiten klassikolla The Once and Future Kingilla, joka sisältää neljä erillistä kirjaa. Ensimmäisen kirjan, The Sword in the Stonen lukeminen oli kirjaimellisesti ahdistava kokemus. Ei suinkaan sisällön vuoksi, vaan itse fyysisen kirjan vuoksi. Minulla kun on kirjasta 1. brittiläinen painos 1930-luvulta, ja se on kerännyt reilun 70 vuoden ajan itseensä kosteutta, pölyä, tervaa ja nikotiinia, mikä sekoitus sai minut niiskuttamaan, aivastelemaan ja köhimään noin viisi minuuttia sen jälkeen kun kirjaan tartuin. Luin kirjan kuitenkin sinnikkäästi loppuun, vaikka minulla on The Once and Future King olemassa koottuna painoksenakin, koska alkuperäinen The Sword in the Stone eroaa myöhemmin kokoelmaan liitetystä versiosta.

Hic iacet Arthurus, rex quondam, rexque futurus — "Here lies Arthur, king once, and king to be”

The Sword in the Stone kertoo Wart-pojasta, joka tutustuu Merlyn nimiseen velhoon. Samalla kun Wart oppii kasvatti-isänsä Sir Ectorin ja kasvattiveljensä Kayn luona aseenkantajan ja metsästäjän taitoja, Merlynin oppitunneilla Wart tulee muutetuksi taikakeinoin eri eläimiksi oppiakseen symbolisesti valtiomiestaitoja ja näkemyksiä vallankäytöstä ja valtakunnasta. Wart tapaa poikavuosiensa seikkailuiden aikana mm. Madame Mimin, Robin Hoodin ja kuningas Pellinoren ikuisessa hirviöjahdissaan.

Kirja iskee heti alusta alkaen puulla päähän sellaista lukijaa, joka odottaa pääsevänsä mukaan muinaiseen Englantiin vakavamieliseen tulkintaan suuresta sankarimaisesta kuninkaasta ja hänen miekastaan Excaliburista, johon kirjan nimikin viittaa. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että onko kansien sisällä väärät sivut ja kuka ihme tämä Wart on. Ehkä alustustyö olisi ollut paikallaan, jotta kulttuurishokkia ei olisi syntynyt. The Sword in the Stonen Merlyn on Disney-Merlin (Disneyn animaatioelokuva tehtiin Whiten kirjan pohjalta), pitkäpartainen, suippolakkinen velho, joka taikoilee mm. liikkuvia astioita, eikä edes aina kovin onnistuneesti. Kieli on leikittelevää, hahmot hieman koomisia ja selkeä ajankuva puuttuu kerronnasta. White käyttää surutta aikakautensa käsitteitä ja vertauskuvia, vaikka varsinaisesti Wart-Arthurin ja Merlynin puuhasteluympäristö vaikuttaa keskiaikaiselta. White kuvaa kiitettävällä tasolla linnan toimintoja, metsästystä ja luontoa sekä eläimiä. Ote on fantasiamainen. Muututtuaan eläimeksi Wart-Arthur ymmärtää niiden puhetta ja eläimet ovat ihmismäistettyjä. Merlynillä on lisäksi myös puhuva pöllö. Kirja sisältää kuvitusta, joka on käsittääkseni kirjailijan omaa käsialaa.

Jopa minun englannintaidollani kirjaa oli hauska lukea kielensä vuoksi ja välillä tuli lausuttua tekstejä jopa ääneen. Sen sijaan jatkuvat anakronismit tökkivät. Ne olivat tarkoituksellisia ja ilmeisesti niiden oli tarkoitus olla kirjan ilmestymisajankohtana näppäriä (ehkä vielä tänäkin päivänä), mutta minulle ei istunut pirtaan, että Merlyn laittoi sormenpäät yhteen kuten Sherlock Holmes tai että Robin Hood miehineen oli hypännyt Uther Pendragonin hallituskaudelle. Kirjan ajallisessa jatkumossa on tarkoituksellinen kupru, sillä Merlyn kertoo Arthurille, että kun muut menevät ajassa eteenpäin, hän menee taaksepäin. Tällä voidaan selittää osa Merlynin sanomisista, mutta ei kaikkea. Wartin kasvua Arthuriksi on ihan mukava lukea, mutta varsinaista Arthuria joutuu todellakin odottamaan ihan kirjan viime metreille saakka. Hilpeästä sävystä huolimatta, The Sword in Stoneen on upotettu filosofisia teemoja, jotka tulevat esille uudestaan myöhemmissä kirjoissa. The Sword in the Stone ei kolahtanut minulle, mutta matka jatkuu vielä usean kirjan ajan, joten huomenna kerron millaisen vaikutuksen kakkoskirja The Witch in the Wood teki.

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Kuningas Arthurin legenda ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua johtuen ehkäpä surkeista ja vieläkin surkeammista Arthur/Lancelot/Guinevere/Excalibur/Merlin -elokuvista ja tv-sarjoista, jotka ovat tuhonneet vähäisetkin innostumiseni aiheeseen. Viimeisimpänä kiinnostuksentappajana oli Starzin Camelot-sarja, joka onneksi lopetettiin ensimmäiseen kauteen. En tosin sitäkään pystynyt katsomaan kokonaan. Sinnittelin neljänteen jaksoon ja sitten riitti. Sen sijaan Merlin-sarja, josta on parhaillaan menossa neljäs kausi, jaksaa yhä kiinnostaa. Se taas johtuu siitä, että sarja ei missään vaiheessa ole yrittänyt ottaa itseään liian vakavasti. Merlinin neljännen kauden ensimmäisten jaksojen kannustamana heitin negatiiviset ennakko-odotukset roskiin ja päätin vihdoin lukea Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat. Ja se kannatti.

Avalonin usvat kertoo Arthurin legendaa pääosin Morgainen (Morgan le Fay), Arthurin sisarpuolen ja Avalonin papittaren näkökulmasta. Kertojina ovat myös muut naishahmot; Morgainen ja Arthurin äiti Igraine, Igrainen sisar Morgause, Igrainen sisarpuoli ja Avalonin ja järven valtiatar Viviane sekä Arthurin puoliso Gwenhwyfar. Miehet ovat kirjassa sivuhahmoja, vaikka heidän vaikutuksensa naisten kohtaloihin on vääjäämätön.

Bradleyn Morgaine on voimakas ja lahjakas hahmo, joka toteuttaa Avalonin jumalattaren hänelle määräämää tehtävää. Tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin kristinusko juurtuu Britanniaan ja pakanauskot ja niiden kannattajat pikkuhiljaa tuhotaan tai käännytetään. Muinaisten jumalien kannattajana Morgaine leimaantuu uususkovaisten mielessä noidaksi ja paholaiseksi, vaikka hahmo ei pyri tekemään pahaa, vaan säilyttämään oman uskonsa mukaiset perinteet. Morgainen jumalatar ei ole tuomitseva, syntiä ja katumusta korostava, mikä taas leimaa kristinuskon jumalaa kirjassa. Uskonto on yksi kirjan suurista pääteemoista. Sitä pohditaan lähes jokaisen hahmon kohdalla, lukuun ottamatta ehkäpä Morgausea, jolla on varsin vapaamielinen suhde lähes kaikkeen. Morgainen vastahahmoksi asettuu Gwenhwyfar, joka kuvataan heikohkona ja pelokkaana naisena, mutta kristinuskon voimakkaana kannattajana ja Arthurin käännyttäjänä. Avalon ja druidiuskomukset ovat sen verran fantasiamaisia, että niiden parissa viihdyin helposti. Sen sijaan kristinuskon paatokselliset puheenvuorot olivat paikoin piinaavia ja tylsähköjä.

Gwenhwyfarin ja Morgainen välejä ei hierrä ainoastaan valtakamppailu Arthuriin vaan myös suhde Lanceletiin. Lanceletia puolestaan hiertää henkisesti suhteet lähes kaikkiin. Ihmissuhteet ja niiden kimurantit kiemurat aikalaissäännösten ja uskonnon paineessa on kirjan toinen pääteema. Bradley tuntuu korostavan, että naisten asema on ennalta säädetty, joko miesten käsien kautta tai jumalattaren sanelemana. Eivätkä miehet tunnu pääsevän sen helpommalla, tosin heillä on naisiin nähden vapaa tahto. Kirjailija valaisee hyvissä ajoissa mikä kunkin hahmon kohtalo on oleva, mutta jättää kuitenkin sen verran liekaa, että hahmot tuntuvat tekevän välillä itsekin päätöksiä, eivätkä vain odota kun elämä vilahtaa silmien ohi. Vaikka tarina sisältää vahvoja naishahmoja, jotka hallitsevat ja säätelevät kohtaloitakin, ei kirja ole silti feministinen. Maailma ja sen asenteet vaikuttavat hyvinkin uskottavilta ajankuvaan nähden.

Kristinuskoa kirjassa tunnutaan kritisoivan välillä rankallakin kädellä, mutta minusta kritiikki kertoo hahmojen ajatuksista enemmänkin kuin kirjailijan asenteesta (saatan hyvin olla tulkinnassani väärässäkin), siitä minusta on osoituksena ensimmäinen merlin. Bradleyn Merlin, joka ei muistuta lapsuusaikani Disney-Merliniä suippohattuineen ja pitkine partoineen, on enemmänkin viisas neuvonantaja kuin velho. Merlinin suvaitsevaisuus ja muiden yli menevä ymmärrys ykseydestä on hieno sivupiirre, joka valitettavasti ei saa tarpeeksi tilaa. Morgainen suhde jälkimmäiseen merliniin ja tämän ajatusmaailmaan pääsee enemmän esille. Minulla on Avalonin usvista kahden niteen versio, mutta lasken ne yhdeksi kirjaksi, sillä kirja on alun perin painettu yhtenä niteenä. Noin 850 sivua tiivistä tekstiä kapeilla ylä- ja alamarginaaleilla oli nopeammin luettu kuin epäilinkään. Teksti tempaisi mukaansa ja vei eteenpäin kuin virta, siitäkin huolimatta, että ajoittain sisältö ärsytti. Marion Zimmer Bradleyn tulkintaa Arthur-legendasta voi pitää onnistuneena ja ainakin minulta se poisti epäröinnin tarttua toiseenkin Arthur-saagaan, vielä vanhempaan sellaiseen. Bradleyn kirjan pohjalta tehdyn elokuvan katsominen olisi kuitenkin liikaa vaadittu. Samoin kuin Avalonin jatko/esi/lisäosien lukeminen.

Karen Lord: Redemption in Indigo

Karen Lordin Redemption in Indigo on parhaillaan World Fantasy -palkintoehdokkaana, ja koskapa se sai Sivukirjastolta varsin kehuvan arvostelun, päätin lukea kirjan itsekin. Itse asiassa kuuntelin sen ensin äänikirjana, mutta päädyin lopulta lukemaan myös kirjoitettuna tekstinä. Redemption in Indigo on barbadosilaisen Lordin esikoisteos, joka on saanut inspiraationsa senegalilaisesta kansantarusta.

Kirjan päähenkilö Paama on jättänyt ahmattimiehensä ja palannut kotikyläänsä. Ansige tulee hakemaan häntä takaisin ja joutuu ahneuksissaan kommelluksiin, joista Paama hänet pelastaa. Sen seurauksena paikallinen djombi-henki uskoo Paaman voimakkaisiin kykyihin järjestää asioita ja luottaa maagisen Kaaoskepin hänen käyttöönsä. Ansige joutuu palaamaan kotiinsa ilman Paamaa. Toinen djombi, erikoisen värinen ja voimakas, ei ole ollenkaan ilahtunut Paaman saamasta lahjasta, joka hänen mielestään kuuluu hänelle itselleen. Niinpä hän ryhtyy punomaan juonia saadakseen Kaaoskepin haltuunsa.

Redemption in Indigo on ennen muuta kertomus, jota kerrotaan suoraan lukijaa puhuttelen. Se on yhtä uskottava kuin kertojansa ja värittynyt sen mukaan mitä hän haluaa tuoda esille. Tarina on hyvin maanläheinen, siinä tuntuu pienen kyläyhteisön ja sen asukkaiden henki. En varsinaisesti tiedä mihin kulttuurikehykseen Lord on kirjan kirjoittanut, ehkä osin karibialaiseen tai senegalilaiseen, mutta minulle se ainakin asettui Afrikkaan, hieman Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjan henkiseen ympäristöön. Tarinan maagisuus pohjautuu selkeästi perinteisiin uskomuksiin ja mytologioihin, tuoden omalla tavalla mieleen myös keväällä lukemani Nalo Hopkinsonin Brown Girl in the Ringin (arvostelu). Paama on vahva naispäähahmo, vaikka ei suinkaan mustavalkoinen. Itse asiassa tarinan kaikki hahmot ovat inhimillisen heikkoja ja vahvoja. Vaikka Paaman jättämä itsekeskeinen puoliso ei vaikuta lainkaan sympaattiselta tai viehättävältä, niin hänestäkin tehdään ymmärrettävä.

Redemption in Indigo on humoristinen kirja, mutta hieman tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Se ei pyri naurattamaan ääneen silloin tällöin, vaan huumori on rakennettu kertomuksen kehyksen sisään ja on läsnä koko ajan, väistyen vain hieman rankempien hetkien ajaksi. Perinteisten kansantarujen tapaan, tarinalla on opettavainen puolensa, mutta onneksi Lord ei sorru läksyttämään tai saarnaamaan missään vaiheessa. Redemption in Indigo on esikoiskirjaksi varsin kypsä ja omaperäinen. Lordilla on oma tyylinsä ja vaikka olenkin enemmän rosoisten ja kyynisten tarinoiden ystävä, kirja oli näin pääosin anglosaksiseen/amerikkalaiseen tottuneelle lukijalle raikas tuulahdus.