Juha Jyrkäs: Ouramoinen

Kun Reader, why did I marry him -blogissa alkoi itsenäisyyden ajan suomalaisten runojen haaste, mietin kuumeisesti, että kai nyt blogilleni uskollisena löytäisin jostain suomalaisia spefirunoja osallistuakseni haasteeseen. Hakutulokset eivät paljoa ilahduttaneet, mutta sitten salama välähti ja muistin sähkökanteletta soittavan runomiehen, jonka niin monituista kertaa Finnconissa olen nähnyt. Juha Jyrkäksen Ouramoinen löytyi kirjahyllystä, ja sen voimalla osallistun haasteeseen. Ouramoinen on eeppinen kalevalamittaan kirjoitettu sankarirunoelma, joka julkaistiin vuonna 2014.

Ouramoinen on maineikas soturi, joka kuulee Kultalan valtakunnasta, joka on täynnä rikkauksia. Niinpä hän lähtee etsimään paikkaa ja kohtaa matkallaan muun muassa vihollismieliset Tuonelan hallitsijan Kuramoisen ja Kärhäkän, joiden kanssa hän joutuu taistelemaan, kuin myös Ahdin kauniin tyttären Hetteettären, jonka kanssa hän lemmiskelee. Matkalla Ouramoinen mittelee voimiaan Kouko-jättiläisen kanssa ja joutuu maanaliseen valtakuntaan maahisten luo. Vaan Kultala ei liene se paikka mihin Ouramoinen lopulta asettuu, vaikka viisauden se jättää.

”Ouramoinen on säihkyvä runoelma kaikille heille, joiden sydäntä lähellä ovat Suomen kansan vanhat runot, Beowulf, Paavo Haavikko, Eino Leino, Robert E. Howard ja Manowar!” (takakansitekstiä)

Kalevala on tullut luettua joskus ennen ajanlaskun alkua ja vielä uudemman kerran aikuisena, joten pohjalla oli käsitys miltä Ouramoinen voisi kuulostaa. Miekkaa ja magiaa olen jokusen teoksen lukenut, ja voin sanoa, etten alagenren erityinen ihailija ole. Heavy metal -sanoituksista minulla on jokin käsitys armaalta 80-luvulta ja silloin sanoitukset tuntuivat aika… hölmöiltä. Saatoin kuunnella vääriä kappaleita. Beowulfia olen silmäillyt englanniksi, Eino Leinoa lukenut muutaman kokoelman verran ja Hymyilevästä Apollosta osaan pätkän ulkoa. Paavo Haavikosta tai Manowarista minulla ei ole mitään käsitystä. Että tällaisella kompetenssilla lähdin käymään Ouramoista läpi.

Jyrkäksen sankarirunoelmien kaltaista ei montaa ole tullut nähtyä, varsinkin Suomessa se on yksi todella vähäisistä, jos ei ainoa esikuvansa lisäksi. Niinpä sanoisin, että rohkea veto lähteä moista kirjoittamaan, sillä ennen muinoin julkaistut eepokset ovat klassikoita, joita arvostetaan. Luin Ouramoista ensin rytmittäen, ja sitten hain sisältöä. Kalevalainen kerrontatyyli rullasi varsin hyvin ja tarinan sankari käyttäytyy kuten urhoollisen soturin kuuluukin, ottaen yhteen vihollisen ja vastustajan kanssa, sekä lemmiskellen neitosten sylissä. Positiivisena loppuna on elämäntarinan kerronta ja iän myötä tullut viisaus.

Vaikka Ouramoisen lukeminen sujui sutjakkaasti ja tiedän hyvin sen esikuvien antamat painotukset ja perinteen velvoitteen, joita kunniakkaasti kirjassa sovelletaan, jäin kaipaamaan muuta. Ehkä Suomessa kaivattiin omaa maskuliinista soturieeposta, en minä sillä, etteikö se olisikin paikallaan. Lukijana minulle kuitenkin heräsi kysymys, että kun nyt sellainen kirjoitettiin, niin olisiko se voinut tuoda mukanaan jotain perinteisestä poikkeavaa, kuten vahvan naissoturin tai Ahdin pojan, johon Ouramoinen olisi ihastunut? Kun tämä ajatus pulpahti päähän, jäin siihen junnaamaan, enkä osannut arvostaa niin paljon perinteistä asetelmaa, kuin ehkä olisi pitänyt. Tänä päivänä jos lähdetään uutta luomaan, niin luodaan sitten kunnolla uutta.

En minä sillä näitä ajatuksia esille tuo, etteikö Ouramoinen olisi kelpo luettavaa. Se on. Ja nostan hattua kirjailijalle, joka kykenee tämän kaltaisen eepoksen kirjoittamaan, sillä se vaatii taustaosaamista ja taitoa. Minulta löytyy hyllystäni Jyrkäkseltä sekä Uniaika että Rutaimo, jotka jossain vaiheessa pitkin kevättä ajattelin lukea. Nyt kun Ouramoinen on pois alta, ehkä niihin on helpompi sopeutua.

Kai Ashante Wilson: The Sorcerer of the Wildeeps

Kai Ashante Wilsonin nimi soitti jonkin verran kelloja ja tein haun blogiini, josko olen sattunut lukemaan hänen kirjoituksiaan aiemmin. En ole, mutta hän on ollut viime vuonna pariin kertaan palkintoehdokkaana The Devil in America -novellillaan, joten siitä muistikuva. Nyt luin kovasti hypetetyn pienoisromaaniksi mainostetun The Sorcerer of the Wildeeps (2015) -teoksen, joka viime kuussa voitti Crawford-palkinnon.

Maahan sidoksissa oleva puolijumala Demane, the Sorcerer, on mukana palkkasoturijoukossa suojelemassa kauppakaravaania, jonka matka suojatulla tiereitillä, läpi taikuudesta tihkuvan Wildeepsin kohti Olorumin kaupunkia, ei olekaan niin suojattu, kuin mitä se aiemmin on ollut. Ryhmän kapteenina on toinen jumalien jälkeläinen, laulaen kommunikoiva mies, jonka hiukset juovat auringonvaloa ja energiaa. Yhdessä Demane ja kapteeni tarvitsevat kaikki jäljellä olevat jumalaiset lahjansa pitääkseen karavaanikulkueen hengissä epäluonnollisen olennon tuhovoimalta.

Miekkaa ja magiaa, fantasiaa ja science fictionia. Tarina on sekä toiminnallinen että hahmokeskeinen. Wilsonin kielenkäyttö on virkistävää. Hän luo sillä karkeaa aitoutta kulkueen mukana kulkeviin karaistuneisiin miehiin. Samalla se on sointuvaa, kaukana karkeudesta. Välillä teksti on vaikeaa, paikoin kovinkin modernihkoa, mutta sen kautta välittyy maailmankuva, joka tarinan takana on varmasti melkoisen monitahoinen, enemmän scifimäinen kuin fantasiamainen.

Tarinassa on paljon tunnelmaa. Olen usein tuskaillut kuinka vaikeaa välillä on tuoda esille tai saada minut älyämään hahmojen välisiä jännitteitä ja tunteita. Wilson iski kertalaakista. Demanen ja kapteeni Isan välillä syntyi linkki ilman suurempia ponnisteluja ja tarina kulkeutui sen myötä koskettavaksi. Demanen takaumat takasivat hahmon monipuolisuuden ja herkkyyden. Hän on enemmän humaani kuin soturi. Lyhyeksi tekstiksi (ekirjana 211 sivua) tarina on ehyt ja täyteläinen ja se nojaa vahvasti kulkueen miesten väliseen vuorovaikutukseen.

En ole miekka ja magia -tarinoiden suurin ystävä, itse asiassa olen lukenut niitä tarkoituksella kohtalaisen vähän, mutta Wilsonin The Sorcerer of the Wildeeps viekoittelee polulle. Iski ärsyttävä halu lukea esim. Fritz Leiberiä lisää, tai edes Cookin ilmestyneet Musta komppania -kirjat, vaikka tällä hetkellä lukusuunnitelmat ovat tiukasti kiinni mahdollisissa Hugo-nimettävissä. Wilsonin teos puljahtaa minun ehdokkaakseni Novella-kategoriaan. On se sen arvoinen.

David Gemmell: Legenda

David Gemmellin Drenain tarut –sarjaa on suomennettu kahden kirjan verran, joista ensimmäinen on kirjailijan esikoiskirja Legenda.

Yhdistyneiden Nadirin heimosoturien uhatessa Ulricin johdolla Drenain valtakuntaa kuuluisa sankarilegenda Druss jättää taakseen syrjäisen vuoristoseudun, jonne hän on vetäytynyt viettämään vanhuudenpäiviään, ja lähtee auttamaan sydänmailla sijaitsevaa Dros Delnochin kaupunkia lähestyvässä taistelussa. Legenda on tunnettu Kiertävänä kuolemana. Hänen kaksiteräinen kirveensä Snaga on halkaissut kallon jos toisenkin, mutta Druss itse on uhmannut kuolemaa vuosi toisensa jälkeen. Regnak eli Rek, joka on kuvitellut jo jättäneensä sotimiset taakseen, matkaa myös taistelemaan Delnochiin yhdessä kaupungin jaarlin tyttären Viraen kanssa ihastuttuaan ja naituaan tämän. Kohtaloaan ovat lähteneet toteuttamaan myös 30 soturipappia, heidän joukossaan albiino Serbitar. Toivottomalta tuntuvassa sodassa moni saa surmansa, mutta moni löytää myös rohkeutensa ja voimansa.

Legenda on täynnänsä toimintaa ja seikkailua ja väliin on pujotettu annoksia mysteeristä magiaa. Paketti on sidottu yhteen suuren rakkauden punoksella. Hahmot ovat loistavia sankareita, mutta sankaruus ei tule tyhjästä vaan inhimillisistä ihmisistä, jotka ylittävät itseään. On monia kirjoja, joissa on sankareita, joilla on yksi heikkous tai huono piirre, mutta jotka jättää lukijansa silti kylmäksi koska heihin ei ole saatu aitoutta. Gemmellin hahmoihin on saatu elämänmakuisuutta. En tiedä miksi minulle tuli mieleen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmot, mutta näinpä vain ajattelin, että jos Gemmell olisi saanut puserrettua vielä ripauksen Linnaa teokseensa, hän olisi onnistunut hahmokuvauksissaan vielä paremmin.

Legenda tempaisi mukaansa alussa juuri erikoisella ja vähemmän tyypillisellä, hieman jopa ärsyttävällä Rekillä. Jossain vaiheessa puolta väliä tarinan tunnelma lässähti, mutta viimeiset sata sivua jälleen kohensivat tasoa. Pidin erityisesti loppupuolella esiintyvästä huumorista. Muun muassa Jousimiehen ja Rekin sanailu komeudesta ja pituudesta sai nauramaan, mutta lukija oivalsi, että sanailu oli taistelun kauheuden keskellä avaus sisimmän purkaamiseen. Hienosti rakennettu kohtaus.

Legenda on hyvä miekka ja magia –aiheinen teos, mutta kuten useimmiten tässä tyylilajissa, on turha odottaa, että naiset juhlisivat siinä samanlaisilla monipuolisilla piirteillään kuin miehet. Onneksi Gemmellin naishahmot eivät ole sentään aivan toivottomia. Viraesta tuli paikoin mieleen George R.R. Martinin Brienne, mutta vain pintapuolisesti. Kyllä Gemmelliä voi lukea vielä toisenkin suomennetun kirjan verran ja jos se vielä innostaa, niin miksei myös jossain vaiheessa alkuperäiskielisenä. Drenain taruja kun tuntuu riittävän yli kymmenen kirjan verran.