Iain Banks: Kävelyä lasilla

Luin heti Ampiaistehtaan jälkeen toisen Iain M. Banksin kirjan, Kävelyä lasilla (Walking on Glass, 1985, suom. 1997), joka sekin on julkaistu ilman M-kirjainta nimessä. Tarina on sekoitusta mainstreamista ja science fictionista. Valmistaudun näillä kirjoilla lukemaan Hugo-ehdokkaana olevaa Paul Kincaidin teosta Banksista, joka voitti vastikään myös BSFA-palkinnon.

Kävelyä lasilla koostuu kolmesta eri tarinalinjasta: Graham on rakastunut nuori taiteilija, joka kärsivällisesti odottaa tilaisuutta päästä ihastuksensa Saran sydämeen. Taustalla häälyy kuitenkin kilpailija, nahkatakkiin pukeutuva motoristi Stock. Steven Grout uskoo, että häntä vainotaan ja säteilytetään mikroaaltoaseella. Autojen renkaista kimpoaa säteitä ja varmuuden vuoksi on kypärää pidettävä päässä koko ajan ulkona ollessa. Jostain syystä Grout savustetaan aina pois työpaikoistaan. Terapeuttisissa sodissa kaukana tulevaisuudessa vastapuolen pelurit Quiss ja Ajayi ovat tehneet virheitä ja kärsivät nyt rangaistusta kirjoista rakennetussa linnassa, jossa heidän pitää pelata omituisia pelejä. Vain pelin loppuun pelaamisella voi päästä vastaamaan kysymykseen, ja oikein vastaamalla voi päästä pois.

Kävelyä lasilla on monella tasolla kiinnostava kirja. Se on realistinen mitä tulee Grahamin ja Stevenin kokemusten kuvauksiin, jopa tuskallisuuteen asti. Grahamin osuus tuo elävästi mieleen nuorena aikuisena tehdyt havainnot ihmisten pariutumisen tarpeen vaiheista ja ongelmista. Tosin Banks on tähänkin kuvioon lisännyt kierroksen, johon ei ihan heti törmää normielämässä. Steven on vainoharhaisuudessaan tuskastuttava ja tuo hieman mieleen Ampiaistehtaan Ericin äkkipikaisuudessaan. Hänen tarinassaan on kuitenkin juonne, joka vaivaa pitkin matkaa.

Kirjan kiinnostavin anti on Quissin ja Ajayin tarinassa, jossa paitsi mielikuvitukselliset pelit on ratkottavana, mennään myös outoon kahden maailman välitilaan. Vastapelaajat ovat erilaisia luonteeltaan, Ajayi kiinnostuu kirjoista, joista linna on rakennettu ja Quiss tekee tutkimusmatkoja linnan syövereihin ja kovistelee sen henkilökuntaa auttamaan. Linna monine ulottuvuuksineen ja toimintoineen on kiehtova. Henkilökunta on varsin humoristinen juonne muuten harmaansävyisessä teoksessa. Pienikokoinen väki kohkaa täyttä häkää niin keittiössä kuin muuallakin ja päätyy mm. mausteeksi ruokapataan.

Banks linkittää kolme tarinaa hienosti yhteen lopussa ja antaa lukijalle riemastuttavan oivalluksen. Vaikka Kävelyä lasilla ei sekään pääse mielestäni vielä lukemieni Kulttuuri-teosten tasolle, se on huomattavasti onnistuneempi teos kuin Ampiaistehdas. Toki siinäkin yksi ärsyttävä yksityiskohta heittää logiikallaan vesilintua, mutta kokonaisuudessaan erinomaisen suositeltava lukukokemus.

Iain Banks: Ampiaistehdas

Iain M. Banks kirjoitti kirjoja M-kirjaimen kera ja ilman. Ampiaistehdas on ilman kirjoitettu, mikä tarkoittanee sitä, että se on mainstream-kirja – tai ainakin nykymaailmaan sijoittuva. Spefiä kirjassa on kauhutyyppiset elementit, joten se päätyi blogiini, kun muuten ei olisi päätynyt. Ampiastehdas ilmestyi suomeksi 1986, kun taas alkuperäiskielinen The Wasp Factory 1984. Kirja päätyi käännettäväksi siis kohtalaisen nopeasti ottaen huomioon, että se oli kirjailijan ensimmäinen teos.

Seitsentoistakesäinen Frank asuu isänsä kanssa saarella Skotlannissa, eikä virallisesti ole olemassa. Frank ei käy koulua, vaan on isänsä kouluttama. Isä on salamyhkäinen biokemisti ja isovelipuoli Eric seonnut lääketieteen opiskelija, joka on suljettuna hoitoon koirien polttelun ja lapsille matoja syöttämisen jälkeen. Vaan Eric on karannut ja tulossa kotia kohti, mikä aiheuttaa jännitettä. Frank tukeutuu tulevien tapahtumien ennakointiin luomansa ampiaistehtaan avulla. Menneisyyden salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua.

Ampiaistehdas on vastenmielisen sairaalloinen kirja. Sen päähenkilö on sairas, vaikkakin looginen näkökulmahahmona. Frank paljastaa jo heti alkuunsa surmanneensa lapsena kolme sukulaislastaan, myös pikkuveljensä. Kerronta on tunteettoman toteavaa, teeskenneltyjä reaktioita myöten. Koko perheen asetelma on outo alkaen isän käyttäytymisestä. Frankin käyttäytymiselle annetaan syykin, johon liittyy sitten kirjan juonen käännekohdat. Frankin ja Ericin puhelinkeskustelut ovat tuskaisimmat kohdat luettavaksi, teki mieli hakata päätä seinään. Tapahtumien kuvaus on paikoin raakaa.

Vaikka kirja on monin paikoin aivoja potkivan kamalaa luettavaa, se silti pitää otteessaan. Banksin kerronta on sujuvaa. Arvasin pääjipon jo kirjan puoleen väliin mennessä, mutta rupesin epäilemään itseäni ja harmittelin lopussa, kun en pitäytynyt päätelmässäni. Kirjan loppu oli jokseenkin pettymys ja antikliimaksi minulle, vaikka ilmeisesti se on tehnyt vaikutuksen ilmestyessään lukuisiin lukijoihin. On todettava, että pidän enemmän Banksin Kulttuuri-sarjan kirjoista, joita olen tähän mennessä lukenut kolme. Aikomuksena on lukea lisää.

Kirjan nimessä esiintyvä ampiaistehdas sai vihdoin selityksensä ja mielikuvituksessani yritin luoda siitä kuvaa. Se oli sadistisella tavalla kiinnostava tekele, ja vuoden 2014 worldconissa Lontoossa, jossa Banks oli kunniavieras, vaikkakin poissaoleva, se oli kirvoittanut Tessa Farmerin luomaan sen pohjalta pienoismallin. The Wasp Factory -pienoismalli voitti seuraavana vuonna BSFA-palkinnon. Kun näin sen Lontoossa, en ollut lukenut kirjaa. Nyt kirjan lukemisen jälkeen oli mielenkiintoista kuvasta tarkastella teoksen eri osia.

Daniel Quinn: Ismael

Aakkoshaasteen Q-kirjailija ei ole minulle näköjään helppo pala, sillä vuonna 2011 haasteessa Quijanon Once Upon Europalle (arvostelu) ei minulta juuri kehuja herunut, eikä nyt lukemani vuonna 1998 suomeksi julkaistu Daniel Quinnin Ismael (Ishmael, 1992) kolahtanut yhtään enempää. Kirja on kuitenkin palkittu ja kehuttu. Sitä on pidetty käänteentekevänä filosofisekologisena teoksena, joka muuttaa ajattelutapaa jne. Kirjan lukijat jakautuvat jopa jyrkästi eri kannoille Ismaelin luettuaan.

Ismael kertoo miehestä, joka lehti-ilmoituksen kautta päätyy Ismael-nimisen gorillan oppiin etsimään vastausta kuinka ihmiskunta on ajautunut nykytilanteeseensa. Kirja koostuu opetusmaisesta keskustelusta, jossa Ismael esimerkkien ja kysymysten kautta yrittää saada oppilaansa purkamaan vallalla olevan sivilisaation mytologista ajattelua evoluution ihmiskeskeisyydestä. Opissa luodaan uudelleen ihmisen lajin kahtiajakautuminen jättäjiin ja ottajiin Raamatun luomiskertomukseen pohjautuen ja avataan millaisen ajattelun kautta ollaan ajauduttu lajin kehityksessä tuhoisaan vaiheeseen. Samaisen ajattelun oivaltamisen kautta voisi löytyä myös avaimet ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen.

Ismael on filosofinen teos, jonka tyylistä nauttinee enemmän ainetta opiskelleet kuin tavallinen tallaaja. Tarina etenee dialogimuodossa, jossa Ismael selittää ympäripyöreästi ja kysyy sitten oppilaaltaan kysmyksen tai pistää tekemään kotiläksyjä. Oppilas vastaa välillä tyyliin ”aivan”, ”kyllä”, ”ahaa”, ”en ymmärrä” tai ”taidan ymmärtää”. Joskus gorilla nälväiseen takaisin jotain älykkyyspillerin unohtamisesta tai jotain vastaavaa. Kirjassa on myös jaksoja, varsinkin kun lähdetään purkamaan Raamatun tarinan pohjalta nykyajan mytologiaa, joissa Ismael tarinoi opettavaiseen tyyliin sivukaupalla. Teksti on suoraan sanottuna tylsää. Siinä ei ole lainkaan kaunokirjallista vetoa. Asioita toistetaan kyllästymispisteeseen saakka, mikä ilmeisesti kuuluu kuvioon, kun oppilaskin (toisin sanoen lukija) on välillä hidas ymmärtämään.

Kirjoitustyylin vuoksi sanotun kiinnostavuus ja haastavuus hiipuu. Luonnontieteilijälle kirjan ajatusmaailma ihmisen evoluutioajattelun itsekeskeisyydestä ei yllätä, en kokenut saavani minkäänlaista ahaa-elämystä jättäjä-ottajalinjauksista, enkä mitään uutta ravintoa aivoille. Päinvastoin, koin kirjailijan johdattaman ajatusmaailman osittaiseksi (ehkä se kantaaottavuuden laimeus vaikutti), amerikkalaissävyiseksi, enkä ole lainkaan varma edes tieteellisten väittämien paikkaansapitävyydestä. Tosin ei minulla ole mitään halua ryhtyä muuta osoittamaan. Tarinan ratkaisulle annan ns. juonellisesti pisteitä, se on juuri niin avoin, kuin ajattelua muuttamaan pyrkivän pohdiskelun jälkeen kuuluu ollakin. Harmi, että se Raamattu ja luomisoppi pitää näköjään olla läsnä tämän kaltaisessa (amerikkalaisen kirjailijan) teoksessa, eikä evoluutiota voi yksinkertaiseksi käsitellä pelkästään tieteelliseltä pohjalta, edes filosofisesti.

Ismael ei ollut minun makuun, mutta kuten mainitsin alussa, se on saanut myös kehuja, joten tämän arvion perusteella ei ehkä kannata jättää lukematta, jos aihe kiinnostaa. Kielellisesti en kylläkään suosittele sitä kenellekään.

Aakkoshaasteen Q-kirja

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Hävityksen jumala (A God in Ruins 2015) oli ehdottomasti tämän vuoden lukulistalla, sillä Kate Atkinsonin Elämä elämältä (arvostelu) ja Ihmiskrokettia (arvostelu) olivat rakenteeltaan ja kerronnaltaan vastustamattoman tyköönsä vetäviä. Hävityksen jumala on Elämä elämältä -teoksen rinnakkaisteos, ja se kertoo Ursulan pikkuveljen, Teddy Toddin, tarinan yhdessä mahdollisessa aikalinjassa. Kirjailija on valinnut linjan, joka ei ole sama kuin yksikään Ursulan kohtaloissa kuvatuissa.

Tarina kertoo eri aikakausissa vuorotellen Teddyn varhaisesta elämästä aina sen viimeisiin hetkiin, kuvaten Teddyn sodassa kokemat vaiheet, perheen ja sukupolvien kehittymisen vuosikymmenien vaihtumisen myötä. Teddyn lisäksi äänen saavat hänen vaimonsa Nancy ja tytär Viola, mutta tarinassa ovat mukana monet muutkin Elämä elämältä -kirjassa esitellyt paikat ja hahmot, myös Ursula.

Atkinson on mestari kuvaamaan arkista elämää. Hänen hahmonsa eivät koskaan ole täydellisiä, vaan omien vaikuttimien kautta, oman aikakautensa muovaamia ihmisiä omine haluineen ja näkemyksineen. Jotkut ovat toista ärsyttävämpiä, kun tarinan sisälle päästään heidän ajatustensa siivittämänä. Varsinkin Viola ja hänen asenteensa ahdisti välillä, mutta nimenomaan sen vuoksi, että olen tavannut muutaman ”violan” tosielämässä.

Hävityksen jumala sortui kohdallani siihen, minkä mainitsin Elämä elämältä -kirjan arviossa; tavallisuuteen. Tarinan arkisuus ja tavallisuus alkoi haukotuttaa, enkä kokenut samanlaista vetoa Teddyn elämän parissa kuin koin Ursulan ja Fairfaxien parissa aiemmissa lukemissani kirjailijan teoksissa. Toki Atkinson teki taas laadukasta työtä ja taustamateriaalia oli hyödynnetty kiitettävästä, mutta tällä kertaa esimerkiksi lainaukset kirjallisuudesta tuntuivat päälleliimatuilta, enkä osannut odottaa moista.

Tarinassa oli omanlaista imua ajoittain, mutta vasta loppu sykähdytti. Se toi mieleen miksi ihastuin Atkinsonin aiempiin teoksiin. Ja liikutti myös. Ei ihmiselämää voi käydä läpi ilman, että se vaikuttaisi lukijan sisimpään ennen pitkää. Ei silloin kun kertojalla on lahja, kuten Atkinsonilla on. Hävityksen jumala ei nouse Elämä elämältä tai Ihmiskrokettia -kirjojen tasolle, mutta olen iloinen että se tuli luettua. Genrelukijallehan tämä oli pitkälti mainstreamteos, mutta toki pienellä nyrjähdyksellä ajan virrassa.

Daphne du Maurier: Linnut ja muita kertomuksia

Daphne du Maurier on minulle ennestään tuttu nimenä, mutta tartuin nyt vasta Aakkoshaaste 2015 myötä ensimmäistä kertaa hänen teokseensa lukumielessä. Linnut ja muita kertomuksia (1974) sisältää koottuna viisi novellia kirjailijan useista eri englanninkielisistä kokoelmista.

• Linnut (The Birds, 1952)
• Omenapuu (The Apple Tree, 1952)
• Pikku valokuvaaja (The Little Photographer, 1952)
• Alibi (The Alibi, 1956)
• Rajatapaus (The Borderline Case, 1971)

Alfred Hitchcockin Linnut-elokuva on mestariteos ja vaikka se tekniseltä laadultaan on vanhanaikainen, itse tarina on vuosikymmenestä toiseen katsomisen arvoinen. Hitchcock pohjasi elokuvansa du Maurierin pienoisromaanimittaiseen Linnut-tarinaan. Minua kiinnosti erityisesti 1) kuinka paljon tarinat vastaavat toisiaan ja 2) yltääkö alkuperäinen tarina hienon elokuvan tasolle. Vastaukset ovat: 1) Hitchcock on käyttänyt taiteellisia vapauksia ja muokannut tarinaa, mutta alkuperäinen teos on tunnistettavissa siinä, 2) alkuperäinen tarina on loistava, ehdottomasti samaa tasoa omassa kategoriassaan kuin elokuvakin. du Maurier on kirjoittanut hyisevän dystooppisen näkymän ihmiskunnasta ja sen käyttäytymisen seuraamuksista. Kirjoitettuna teksti, jossa linnut asettuvat ihmistä vastaan, varsinkin kaupungeissa, pistää pohtimaan ihmisen vastuuta muita maapallon lajeja kohtaan enemmän kuin mitä elokuva tekee. Tarina rakentuu mestarillisesti alun shokin ja epäuskon jälkeen pelottavasti radiolähetyksen hiljentymisen kautta syvään hiljaisuuteen, jonka lopullisen tuloksen du Maurier jättää lukijan oman mielikuvituksen varaan. Lopun tunnelma on kylläkin toisenlainen kuin mitä elokuvassa. Parempi! Harmi, että tarinaan on jäänyt plagiointisyytteen leima.

Omenapuu on toinen hienosti rakennettu tarina, jossa jännite kasvaa tarinan etenemisen myötä. Siinä eläkeläismiehen alituiseen ahertava ja marttyyrimäinen vaimo on kuollut ja mies ajattelee henkisen painon vihdoin pudonneen harteiltaan. Vaan puutarhan vanha omenapuu alkaakin kummasti muistuttaa kärsivää vaimoa. Päähenkilö pääsee ihon alle, häntä kohtaan tuntee myötätuntoa tarinan edetessä, mutta mitä tekee kirjailija? Kannattaa lukea. Minulle tuli lukiessa kylmiä väreitä.

Pikku valokuvaaja on tarina varakkaasta ja pitkästyneestä markiisitaresta, joka palkkaa nuoren valokuvaajan ottamaan kuvia itsestään ja kahdesta lapsestaan. Syntyy salainen suhde, joka ei olekaan niin kepeää huvia kuin markiisitar ensin luulee ja saa hänet ajautumaan epätoivoiseen tekoon. Tarinan jännite syntyy päähenkilön psyykeen kautta, ahdistuksesta ja ajautumisesta ratkaisuihin, jotka ovat alkuperäistä tekoa rankemmat seuraamukseltaan. Tarinasta tulee jälleen väkisinkin mieleen Hitchcockin filmit, jotka pohjautuvat juuri samankaltaisille jännitteille. Tarinaa kerrotaan päähahmon pään sisältä hieman vinoutuneesti seuraten.

Alibissa James Fenton elää tasaista elämää, jonka hän eräänä päivä toteaa olevan arvattavan tylsää ja päättää tehdä jotain radikaalia, jotain mikä ei ole hänelle ominaista. Suunnitelmat realisoituvat eri tavalla, ja kohtalo antaakin loppujen lopuksi potkun päähän. Alibi on yhtälailla hienosti rakentuva tarina, jossa psykologisella otteella luodaan jännitystä siitä mihin tarina lopulta päätyy. Loppu on kiero. Fenton hahmona on vähemmän pidettävä, joten fiilikset tarinasta jäivät hieman ristiriitaiseksi.

Rajatapauksessa nuoren näyttelijän, Shelagin, isä herää unestaan ja nähdessään tyttärensä, sanoo hänen nimensä kauhun ilme kasvoillaan ja kuolee. Tapaus ihmetyttää Shelagia ja johtaa hänet tutkimaan isänsä menneisyyttä. Hän päätyy tämän vanhan ystävän luo Irlantiin ja saa selville ehkä enemmän kuin alun perin halusikaan. Rajatapaus ei vedä samalla tavalla kuin kokoelman muut tarinat, mutta loistavan loppukäänteensä ansiosta se ei heikennä muuten kokoelman tasoa.

Monin paikoin du Maurierin tarinoissa hohkaa Edgar Allan Poen psykologisesti rakentuvien kauhutarinoiden vaikutus, mutta niissä on oma äänensä ja tunnistettava tyyli. Neljä novellia on kirjoitettu 1950-luvulla, mutta aikakausi ei ole säätelevä. Minusta oli mielenkiintoista havaita, että kirjoitustyyli on hyvin sukupuoletonta. Tarinat olisi voineet olla hyvinkin niin miehen kuin naisen kirjoittamia. En tiedä miksi tuollainen tuli edes mieleen.

Tämän kaltaiset novellikokoelmat ovat sinänsä erinomaisia muun muassa johdattamaan tutustumista uuteen kirjailijaan, mutta jotenkin minua ärsyttää, etteivät ne voi olla suoria käännöksiä olemassa olevista alkuperäiskielisistä kokoelmista, vaan poimintoja sieltä täältä. Joka tapauksessa, haluan ehdottomasti lukea muutakin du Maurierin tuotantoa tämän perusteella. Aakkoshaasteen lisäksi kuittaan Linnut ja muita kertomuksia -kokoelmalla I Spy Challengen kohdan 21 - Animal/Insect (lintu).

Aakkoshaasteen D-kirja

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia

Viime joulukuussa tuli luettua Kate Atkinsonin suhteellisen tuore Life After Life (arvostelu), joka on tänä keväänä ilmestynyt myös suomeksi nimellä Elämä elämältä. Jokin kirjan tyylissä jäi sen verran kutkuttamaan, että otin kirjailijalta lukulistalle toisenkin kirjan, kirjaston hyllyssä vastaantulleen Ihmiskrokettia. Human Croquet ilmestyi alunperin 1997 ja käännös 1998. Kirja menee brittiläisen maagisen realismin lokeroon, jos sen johonkin haluaa yleensä lokeroida. Suomessa käytettäisiin ehkä reaalifantasian käsitettä kuvaamisessa ja genretermien kaihtajat suosisivat todennäköisesti postmodernismia, mutta yhtä kaikki, kyse on tarinasta, jossa todellisuuteen linkittyy fantasian piirteitä.

Isobel Fairfaxin ja hänen veljensä Charlesin nuoreen elämään on lähtemättömästi vaikuttanut heidän äitinsä Elizan katoaminen. Isäkin lähti pois kuvioista vuosiksi ja lapset jäivät isoäitinsä ja nurkuvan Vinny-tädin hoidettaviksi. Fairfaxin suvulla on pitkä historia, aina Lythen metsäisen uudisasutuksen ajoilta Ardenin talon vaiheisiin, jolloin kadun varrella on jäljellä enää muutamia puita. Sukuun liittyy kirous ja monelaisia mutkia suvun historiaan on mahtunutkin. Elämänlangat eivät ole kulkeneet suorinta tietä ja yhden jos toisenkin taustalla on luurankoja kaapissa. Vaikka Isobelin veli haaveilee avaruusolioista, rinnakkaistodellisuuksista ja aikamatkailuista, niin Isobelin itsensä kohdalle osuvat ne oudoimmat kokemukset, joista ammentaa maailmankuvaa. Lukijan pohdittavaksi jää, onko elämä kuin Shakespearen näytelmää, komediaa tai tragediaa.

Kuten Elämä elämältä -kirjassakin, myös Ihmiskroketissa on hämmentävää vetoa. Hahmot ovat tavallisia ja uskottavia, mutta silti niin outoja, että he viehättävät. Atkinson avaa kunkin elämää vähän kerrallaan, valottaa tapahtumien monimutkaista kulkua yllätyksellisesti ja maanläheisesti, ja jopa koskettaen. Tarinassa on kohdilleen osuvaa tilannehuumoria leikitellen muun muassa rinnakkaistodellisuuksien, toden ja fantasian, rajamailla. Juuri huumori on tarinan suola, mutta ei kuitenkaan itsetarkoitus ja siksi se toimii.

"Ei mistään ei tule mitään, ellei sitten maailman alku. Näin se alkaa, sanasta, ja sana on elämä. Tyhjyys muuttuu jättiläismäisen sähikäisen voimasta, joka sallii ajan sarastaa ja mielikuvituksen alkaa.

Ensimmäiset vedyn ja heliumin ytimet kehittyivät miljoonia vuosia myöhemmin atomeiksi ja taas miljoonia vuosia myöhemmin molekyyleiksi. Maailmankausia kuluu. Avaruuden kaasupilvet alkavat tiivistyä linnunradoiksi ja tähdiksi, joiden joukossa on aurinkomme. Vuonna 1650 arkkipiispa James Ussher arvioi teoksessaan Annals of the World että Jumala loi Taivaan ja Maan lauantai-iltana, 22. lokakuuta, vuonna 4004 eKr. Muiden arvioit ovat epämääräisempiä ja sijoittavat alun noin neljän ja puolen miljardin vuoden taakse."

Ihmiskroketissa ja Elämä elämältän tarinoissa on paljon samoja elementtejä ja kerronnan keinoja. Jopa hahmoista löytyy tuttuutta. Lukiessa jouduin ajoittain palauttamaan mieleen, että Ihmiskrokettia on kuitenkin kirjoitettu 16 vuotta aiemmin, ja niinpä kirjailija onkin ammentanut uusimmassa kirjassaan tästä teoksesta ideoita, vaikka oma kokemukseni hahmottuu väärässä järjestyksessä lukemisen kautta. Samojen ideoiden toistuminen ei kuitenkaan haittaa liikaa, sillä loppuratkaisu on omanlaisensa, ja tässä tapauksessa olin siihen tyytyväinenkin. Ihmiskroketista voi oivaltaa kirjailijan käyttäneen useita brittikirjallisuuden klassikoita inspiraationaan, mutta kutoneen ne osaksi omaa tarinaansa uusin värein.

Kirja on jaettu useisiin tulevaisuus ja menneisyys -lukuihin. Huumorin ohessa minua kiehtoi tarinassa eniten historiaosuudet ja salaisuuksien paljastumiset, joista osaan liittyy erinomaista ilkikurisuutta. Samoin kuin kirjan nimeen, joka on lähtöisin seurapelistä. Ja huhtikuun 1. päivään, joka on Isobelin syntymäpäivä. Atkinson ei anna päähahmolleen liikaa etuisuuksia sen mukaan mitä tämä kokee. Monissa fantasiatarinoissa kun tietäminen tekee hahmoista usein superihmisten kaltaisia taitureita, ei hämmentyneitä ja rajoittuneita elinympäristönsä vaikutuksessa.

Atkinson leikittelee ajalla, metsillä ja keijuilla luoden mielikuvia, joista oman pääni sisällä kehittyi välillä lennokkaitakin teorioita. Tarinan alku ja loppu kiertyvät tunnelmallisesti toisiinsa. Ihmiskrokettia on erinomainen lukukokemus, ei täydellinen, mutta suositeltava.

Leena Krohn: Datura

Olen aiemmin lukenut Leena Krohnilta vain yhden teoksen ja siitäkin on melkoisen kauan. World Fantasy -palkintoehdokkaaksi 2005 pienoisromaaneissa nousseen Tainaronin lukeminen on ollut mielessä viime aikoina, mutta kun jokunen viikko sitten huomasin, että Datura tai harha jonka jokainen näkee (2001) on ilmestynyt myös englanniksi lokakuussa, päätin ottaa sen ensin luettavaksi.

Datura on hulluruohojen sukuun kuuluva erittäin myrkyllinen kasvi, jonka lehtiä ja siemeniä voidaan hyödyntää lääkekäytössä, mutta jo pienellä annoksella se aiheuttaa aistiharhoja, ja ainakin viime viikonloppuna (14.12.) nähdyn Nuori Morse -tvsarjan jakson mukaan on myös tappava (tuntui hauskalta törmätä pian kirjan lukemisen jälkeen Daturaan myös muissa yhteyksissä). Kirja jakautuu kolmeen siemenkotaosaan, jotka sisältävät astmaattisen, mahdollisesti hullunruohoa käyttävän Uusi Anomalisti -lehden toimitussihteerin lyhyitä kohtaamisia erikoisten ihmisten kanssa työtehtäviensä puitteissa sekä myös outojen kokemuksien kuvaamisia. Jotkut uskovat olevansa vampyyreita tai muuttuvansa sopivissa valaistusoloissa läpinäkyviksi. Joistakin reiän poraaminen kalloon helpottaa elämää tai itsensä amputoiminen on sosiaalista toimintaa. Joskus vastaan tulee ilman kuskeja ajavat äänettömät autot tai kukkakaupan omistajien omituinen kohtaus.

Datura linkittää todellisuuden omituisuudet ja aistiharhat yhteen tavalla, jossa välillä ei tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Uuden Anomalistin toimituksessa käyvät paranormaaleihin ja pseudotieteiden ilmiöihin tai olemukseen uskovat ihmiset ovat kuin metafantasiaa, josta ammentaa tarinoita ja värittää niitä mielen mukaan. Tapahtumia voinee tulkita usealla tavalla, minä pohjauduin todellisuuteen, mutta koko ajan kallon pohjassa kolkuttaa (ellei se ole päänsärky), että entä jos nimetön kertojahahmo vapautuikin rinnaistodellisuuksien välimaastoon, mistä koko ajan edellä oleva nainen voisi olla todiste. Datura on kummallinen ja kiehtova kirja. Se on yhtä lailla hilpeän kepeä ja hyväksyvä, mutta samalla siinä on haurasta pohjasävyä, jota en osaa kuvata.

Jokainen luku on pieni yksittäinen kertomus, joka kuitenkin linkittyy toisiin päähahmon kokemuskaaren kautta. Päähenkilöön pystyy monin paikoin samaistumaan, vaikka en halua erityisesti myöntää, että samankaltaisia tuntemuksia on välillä tullut vastaan. Yövalvojan maailma on kuitenkin välillä surrealistinen. Datura on kummallinen teos – positiivisessa mielessä. Se on erinomainen teos. Se jää mieleen kummittelemaan, eikä sen sisältö ihan heti unohdu.

Kuten Pasi Ilmari Jääskeläisen The Rabbit Back Literature Society -englanninnoksen yhteydessäkin totesin, tänä vuonna englanniksi ensi kertaa käännetyt teokset ovat Hugo-ehdokkuuskelpoisia 2014. Minulla alkaa olla jo omassa ehdokaslistassani tunkua, mutta harkitsen vakavasti Jääskeläisen kirjan ohessa myös Krohnin kirjan nimeämistä, vaikka molemmat poikkeavat melkoisesti totutusta Hugo-materiaalista. Englanninkielisen ekirjan sanamäärä on vajaa 45 000, joten se sijoittuu Best Novel -kategoriaan. Harvoin sitä kaksi näin hienoa suomalaista teosta on mahdollista nimetä saman vuoden ajalta.

Steampunk: Poe

Edgar Allan Poe (1809-1849) näki ja koki ensimmäisen teollisen vallankumouksen vaiheet ja viktoriaanisen aikakauden alun. Hän ei kuitenkaan päässyt kokemaan 1800-luvun loppupuoliskon voimakasta teollistumisen jatkovaihetta, minkä vuoksi hänen muuten aikakauden teknologiankin inspiroima tuotantonsa ei ole varsinaisesti steampunkin protovaihetta. Hänen teoksensa vaikuttivat kuitenkin varsinaisten steampunkin esikuvien H.G. Wellsin ja Jules Vernen tuotantoon (tästä enemmän esim. The Steampunk Bible -kirjassa), joten siinä mielessä Poen ja steampunkin yhdistäminen toisiinsa ei ole ollenkaan huono juttu.

Steampunk: Poe (2011) on kokoelma Poen tunnetuimpia alkuperäisiä tekstejä vuosien 1831-1849 väliltä, joihin pohjautuen Zdenko Basic ja Manuel Sumberac ovat tehneet kuvitukset. Kirja jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä osassa on tarinat ja toisessa runot. Tarinoista jokainen löytyy suomennettuna mm. Edgar Allan Poen kootut kertomukset -opuksessa.

I. Stories

• The Masque of the Red Death (Punaisen surman naamionäytelmä), 1842
• The Tell-Tale Heart (Kielivä sydän), 1843
• The Fall of the House of Usher (Usherin talon tuho), 1839
• The Murders in the Rue Morgue (Rue Morguen murhat), 1841
• The Balloon-Hoax (Ilmapalloankka), 1844
• The Spectacles (Silmälasit), 1844
• The System of Doctor Tarr and Professor Fether (Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä), 1845

II. Poems

• The Raven (Korppi), 1845
• To Helen (Helenelle), 1831
• The City in the Sea (Kaupunki meressä), 1845
• A Dream Within a Dream (Unta unessa), 1849
• The Conqueror Worm (Voittaja Mato), 1843
• The Bells (Kellot), 1849

Olen aiemmin lukenut kaikki tarinat suomeksi ja runoista Korppi on tuttu ja yksi suosikeistani. Poen tekstit ovat goottimaisen synkkiä ja tapahtumaympäristöistäkin hohkaa tummuus. Poe kuvaa ihmismielen heikkouksia ja väärentymiä jopa mielipuolisuuteen saakka. Hän osaa myös pistää aiheessa komedian puolelle esimerkiksi Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmässä. Sitä lukiessa on oikeasti hauskaa, kun ottaa huomioon vieläpä ajankohdan ja sen käyttäytymissäännöt (Poe sai kritiikkiä vulgaarisuudesta). Tarinassa nuori mies päättää vierailla yksityisellä hullujenhuoneella ja tutustua sen uuteen hoitomenetelmään ja kyllähän hän tutustuukin. Punaisen surman naamionäytelmä on myös tarina, joka kaikessa kamaluudessaankin kiehtoo. Siinä kulkutauti leviää ympäri maata ja ruhtinas Prospero sulkeutuu vallasväkensä kanssa linnoitettuun luostariinsa välttääkseen taudin. Porukka pitää hauskaa erilaisissa hienoissa saleissa, mutta mustan salin jättikokoisen kellon heilurin naksahdukset saavat juhlijat hämmennyksiin. Wikiaineistossa on tarina Tampereen Sanomissa elokuussa 1900 julkaistuna käännöksenä nimellä Punaisen kuoleman naamio. Minusta on ihastuttavaa ajatella, että tuohon aikaan suomalaisesta sanomalehdestä on voinut lukea Poen tarinan.

Poe jätti tarinoillaan vaikutuksensa paitsi Wellsiin ja Verneen, ja siten tieteiskirjallisuuteen ja steampunkiin, niin myös Arthur Conan Doyle on aikanaan tunnustanut ihailevansa Poeta. Poe on varmasti innoittanut muitakin salapoliisikertomusten kirjoittajia, joiden etsivät ovat käyttäneet työkaluna terävää älyä ja päättelykykyä. En ole kuitenkaan itse koskaan pitänyt erityisemmin Rue Morguen murhista tarinana vaikka sen ratkaisu onkin kieltämättä varsin kekseliäs. Kerrontatavassa on jonkinlaista ylemmyydentuntoa, mitä esiintyy myös joissain muissa Poen kertomuksissa, mm. Ilmapalloankassa. Poen oli kiinnostunut kuumailmapalloilusta ja sen mahdollisuuksista massaliikennevälineenä. Steampunk-aiheeseen nähden olisin ottanut kokoelmaan ehkä mukaan Ilmapalloankan lisäksi myös toisen palloilutarinan, Erään Hans Pfaallin verrattoman seikkailun, jossa nimikkohenkilö pyrkii matkaamaan kuuhun.

Poen tarinat eivät olleet se varsinainen syy miksi hankin juuri tämän teoksen, sillä ne minulla ovat jo ennestään. Zdenko Basicin ja Manuel Sumberacin kuvitukset ovat se syy. Kuvitukset ovat ihastuttavia ja niitä on paljon! (klikkaamalla kuvat näkyvät isompana)

Kuvitukset ovat tarinoiden lailla tummanpuhuvia, unenomaisia, sekoitus houretta ja todellisuutta. Niissä on steampunkin ominaispiirteet, mutta samalla ne ovat uskollisia tarinoiden sisällöille. Ja sitten ne ovat vielä leikkisiäkin. Jokaisessa kuvassa, joko itse keskiöaiheessa tai laitamilla, on silinterihattuisia tikku-ukkoja (luurankomaisia hahmoja). Kuvien laidassa ne takovat, vääntävät hammasrattaita tai vain istuksivat tai seisovat yksinään tai kimpassa. Niiden seuraaminen tarinasta toiseen on yllättävän mukavaa huvitusta.

Pidän kuvituksissa käytetyistä tekniikoista. Taustalla on kangasmainen kuvio ja sen päällä kerroksittain maalattuna ja piirrettynä tapahtuma. Oikeat ihmishahmot eivät kiehdo minua yhtä paljoa kuin pääkallo-tikkuihmiset, mutta niitäkin on jokunen, mm. Silmälasit-tarinassa, jossa nuoreen kauniiseen naiseen rakastunut turhamainen nuori mies kokee yllätyksen, kun vihdoin suostuu pistämään näköavustajat nenän varrelleen. Usherin talon tuho on yksi kauhukirjallisuuden klassikkonovelleista, psykologinen, mystinen ja piinaava tarina. Siihen liittyvä kuva (alla) onnistuu steampunk-henkisesti tuomaan esiin näitä piirteitä rikkomalla ahdistavasti lainalaisuuksia ja olemalla unenomainen.

Poen runot ovat kertomuksia rakkaudesta ja kuolemasta. Korppia lukuun ottamatta ne eivät antaneet minulle paljoakaan, mutta osaksi siksi, että ne ovat myös kohtalaisen vaativia englanninkielisenä. Tulipahan opittua muutama täysin uusi sanakin.

Respite - respite and nepenthe from thy memories of Lenore!
Quaff, oh quaff this kind nepenthe and forget this lost Lenore!

Korppi tuntui englanninkielisenä erilaiselta runolta, kuin mitä olin sen aiemmin suomenkielisenä mieltänyt. Kääntäminen on selvästikin vaikea taiteenlaji.

Edgar Allan Poe oli ehkä kiistelty hahmo aikanaan, mutta tänä päivänä on täysin mahdotonta kiistää hänen merkitystään maailman kirjallisuuteen. Tieteiskirjallisuus, salapoliisikertomukset ja ennen kaikkea kauhukirjallisuus ovat paljon velkaa Poen mielikuvitukselle ja älykkyydelle. Tämä kirja osoittaa, että Poen tarinat ja runot voivat innoittaa myös steampunk-kuvataiteeseen, joka ilahduttaa ja kiehtoo. Sen verran innostuin Basicin ja Sumberacin tuotoksista, että hankin sarjassa ilmestyneet Steampunk: H.G. Wellsin ja Steampunk: Mary Shelley’s Frankensteininkin. Niistä erikseen myöhemmin.

Graham Joyce: The Year of the Ladybird

Olen lukenut Graham Joycelta aiemmin vain Dark Sister -teoksen, mistä on jo jokunen vuosi (> 5 vuotta). Muistan kirjan olleen hienoinen pettymys, mutta toisaalta minusta tuntuu, että tänä päivänä lukisin sen erilaisin odotuksin. Joyce kipuaa British Fantasy Award -ehdokkaksi tai voittajaksi lähes jokaisella julkaisemallaan teoksella ja onpa hän usein ollut samaisilla teoksilla myös World Fantasy Award -ehdokas/voittaja. Niinpä päätin ottaa yhdestä laimeasta kokemuksesta huolimatta kirjailijan uusimman teoksen, kesäkuussa ilmestyneen The Year of the Ladybirdin luvun alle ja kokeilla miltä Joycen teksti nyt tuntuu.

On vuoden 1976 kesä, kuuma ja kuiva, mikä saa leppäkertut liikkeelle tuhansittain Englannin rannikolle, etsimään hieman helpompia oloja. David on nuori opiskelija, joka päättää lähteä lukukausien välissä töihin kesäleirille Skegnessiin, itärannikolle. Hänen äitinsä ja isäpuolensa eivät pidä ratkaisusta ja David saa huomata siihen olevan erityisen syynkin. Painajaiset ja näyt seuraavat häntä koko kesän, aiheuttavat unettomuutta, eikä tilannetta tee helpommaksi ihastus leirin siivoojaan, jonka aviomies on kovaotteinen. Laman ja poliittisen kuohunnan ajankohtana Davidin on kohdattava sekä menneisyytensä, että tehtävä ratkaisuja tulevaisuuttaan ajatellen.

The Year of the Ladybird on ennen kaikkea kasvutarina. Se keskittyy nuoren miehen itsensä löytämiseen ja ajankuvaan. Joyce kertoo vuoden -76 kesän olleen juuri kirjassa kuvatun kaltainen, leppäkerttu-invaasio mukaan lukien. Leppäkertut ovat ihan söpön näköisiä ötököitä, mutta jos ne lukumääräisesti peittävät vaatetuksen ja puhuessa tunkee suuhun, niin enää ei ole hauskaa. Joyce saa tapahtumaympäristön elämään, se on aistittavissa rivien sisältä ja välistä, samoin kuin ajankohdan henki, poliittisen äärioikeiston puolueen suosion kasvu. Myös henkilöhahmot tuntuvat aidoilta, puhetta myöten. Muutaman ilmaisun jouduin jopa tarkastamaan, mitä ne tarkoittavat, vaikka sanat sinänsä olivat tuttuja.

Vaikka David päähahmona onkin usein ahdistunut ja peloissaan, niin kirjasta henkii kuitenkin ajoittain lämmin tunnelma. Leiriläisiä kuvataan positiivisesti ja David vaikuttaa loistavalta lasten kanssa, niin nuoren miehen elkeet kuin hänellä vapaahetkinään onkin. Hän on melkoisen naiivi ja tekee muutamia vääriä päätöksiä uskottavissa määrin. Kirjan alaotsikkona on A Ghost Story ja se tuo pienen mystisyyden tarinaan, joka muuten olisi varsin valtavirtaa. Harmittavasti aaveiden läsnäolo on heti alusta alkaen tarkoitukseltaan melkoisen läpinäkyvää, mikä heikentää tarinan jännitettä, mutta Joyce pääsee kuitenkin niin intensiivisesti hahmojensa sisään, että lukijanakaan ei välitä pienistä puutteista vaan haluaa tietää miten tässä lopulta käy.

The Year of the Ladybird kannatti lukea, se on pienimuotoinen tarina lähihistorian todellisuudella ja mysteerihitusella maustettuna. En ihmettelisi, jos teos jälleen kerran saisi jonkun palkintoehdokkuuden, sen verran eheä tarina on kyseessä. Saatanpa tämän innoittamana ottaa jonkusen toisenkin Graham Joycen kirjan luettavakseni.

Tom Gauld: You're All Just Jealous of My Jetpack

Reilu pari vuotta sitten eräänä maanantai-aamuna oli pieni huumoriannos paikallaan ja postasin Tom Gauldin Guardianille piirtämän kuvan You're All Just Jealous of My Jetpackin.

Nyt piirtäjältä on ilmestynyt saman niminen kokoelma vastaavanlaisia piirroksia, joista moni liittyy kirjallisuuteen tai eri ajankuviin. Oman osansa humoristisesta käsittelystä saavat niin Shakespeare (yllättävä kytkös Dan Browniin), Dickens, Brontët ja Thoreau, sekä yleensäkin kirjailijat ja miten eri asioita lähestytään tarinankerronnan kautta, hieman vinoon vääntäen. Kirjojen ideat ja kirjan monet kasvot ovat tiiviisti mukana sarjakuvissa.

Nyt erityisesti ymmärrän miksi ihmeessä niin monissa fantasiateoksissa - jopa kyllästymiseen saakka - nuori päähahmo on orpo. Kyllähän se tämän vaihtoehdon voittaa:

Gauldin piirrokset ovat kuivaa huumoria, joista osa puree hyvin, osa jää hieman latteaksi tai sitten en vain kaikkien pointtia yksinkertaisesti ymmärtänyt. Piirroksista löytyy monia vaihtoehdollisesti toteutettuja tai eri aikakausiin sijoitettuja, vertailevia ja ironisiakin katsauksia. Usea kuva saa nauramaan ääneen ja muutenkin kokoelma kyllä piristi kummasti maanantai-iltaa. Ei sitä paljoa tarvita hymyyn. Alla oleva kuvakin sai koomisuudessaan kummasti suupieliä nykimään.

You're All Just Jealous of My Jetpackia voi hyvin suositella piristyspalaksi kirjallisuudenystäville, muillekin kuin sf/f-genrelukijoille.

Samuli Antila: Kirveenkantajat

Samuli Antilan Kirveenkantajat (2013) on toinen suomalainen paleofiktiivinen teos, jonka olen lukenut vuoden sisällä. Aiempi kirja oli Pekka Halosen Peuraheimo (arvostelu), jonka tarina sijoittuu kivi-kuparikaudelle. Kirveenkantajat on nuorempaan historianvaiheeseen, vasarakirveskulttuuriin (nuorakeraaminen kulttuuri) ajoittuva tarina. Ostin ekirjaversion, myös paperiversio on myytävänä.

Kirveenkantajien päähahmot ovat Kalaisen kylän Ahti ja tämän äidin veli Kettu, jotka kumpaisetkin ovat noitia ja tietäjiä. Miesten välillä vallitsee jatkuva epäluulo ja kilpailutilanne, mutta samalla he tarvitsevat toisiaan kohtalon kolhujen keskellä. Ahti tietää Nahkasuun aarteen sijainnin, mutta joutuu luottamaan tiedon myös Ketulle ja yhdessä he ryhtyvät suunnittelemaan suuria kylälleen. Orjaksi lapsena otettu Noki saapuu kylään Ahdin perässä paeten kurjempaa kohtaloa, mutta myös Kettu kiinnostuu metsäläisnaisesta, mikä ei paranna miesten välistä jännitettä.

Suomen esihistoriaan sijoittuva tarina saa uskottavuutta kyseisen ajanjakson arkielämän kuvauksesta. Ihmiset, jotka ovat asettuneet jo aloilleen, aloittelevat mahdollisesti viljelyä, metsästävät, kalastavat ja marjastavat. Turkikset ovat tärkeä osa vaatetusta, pellavakangasta ja hylkeennahkaan saadaan vaihtokaupoilla, samoin kuin kirveisiin sopivaa kiveä, meripihkaa ja suolaa. Vuodenajat säätelevät kulkemista ja elintapoja, mutta niistä löytyy myös variaatioita riippuen mihin kulttuuriryhmään kuuluu. Kielet eroavat toisistaan, kirveenkantajat eivät ymmärrä metsäläisiä ja myös uskomuksissa on poikkeavuuksia. Haltioiden lepyttely ja uhraaminen ovat arkipäivää.

Kirveenkantajissa maailmankuvaus on samankaltaista kuin Halosen Peuraheimossakin. Jälkimmäisessä noituus on kuitenkin enemmän fantasiatyyppistä, pelottavaa šamanismia. Antilan kirjassa päähahmonoidat ovat pikemminkin vain mielikuvien luojia, heistä ei saa käsitystä edes kunnollisina kasvilääkitsijöinä. Heidän kouluttaminen on jäänyt kesken, asenteissa on vikaa ja heillä on enemmän kunnianhimoa kuin taitoa. Varsinkin Ahti on jopa surkuhupaisa sienillä terästettyjen rituaalien jälkeen krapulaisessa myrkytyksen jälkeisessä tilassaan.

Jalat vapisivat. Hän horjui ulos majasta. "Ollaan me sentään aika tietäjiä näin nuoriksi," hän riemuitsi. ”Ei vertaa löydy kohta vanhemmistakaan."

Antila onnistuu hahmoissaan hienosti. Ihmiset elävät karuissa oloissa, mutta kukaan ei ole sankari tai ylitse muiden ja vähästäkin voidaan kadehtia. Luonteen nurjat puolet tulevat tarinassa esille itsekultakin, ja hyvistä puolista vähintään yrittäminen. Myös naishahmot ja heidän roolinsa ja asema vaikuttavat tarpeeksi uskottavilta. Pienten kyläyhteisöjen välillä vaihtuvat tavaroiden lisäksi myös naiset ja heitä jopa ryöstetään orjiksi tai kauppatavaraksi. Orja-sana kalskahti koko kirjan ajan hieman väärältä korvaani ja ajatus orjuuden käsitteestä pitkälti metsästäjä-kerääjäheimoissa oudolta. Olin Kirveenkantajia lukiessani kuitenkin hieman armeliaampi puhutun kielen suhteen kuin Peuraheimon kohdalla, ja siihen ehkä vaikutti kirjailijan saatesanat sekä jo kertaalleen pohdittu hyväksymistaso.

Henkilöhahmojensa vuoksi tarina jää erityisesti kaikumaan päähän, jättäen vähän surullisen loppufiiliksen. Mitään suurta juonta kirjassa ei esiinny ja loppukin tulee vastaan hieman töksähtäen, mutta silti Kirveenkantajien ihmiskohtaloihin upposi mielellään ja sujuvasti. Suosittelen kokemusta.

Eowyn Ivey: The Snow Child

Alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoiskirja The Snow Child ilmestyi viime vuonna ja on saanut osakseen paljon huomiota ja kehuja, parissa suomalaisessakin blogissa, joista sen varsinaisesti nostin lukulistalleni syksyllä. The Snow Child sisältää mytologisia elementtejä karun realistisessa ympäristössä tapahtuvassa tarinassa ja se pohjautuu vanhaan venäläiseen satuun Snegurochkasta, lumitytöstä.

Eletään 1920-lukua. Mabel ja Jack ovat vanheneva pariskunta, jonka suurin suru on lapsettomuus. Heidän ainokaisensa syntyi kuolleena ja vaikka siitä on jo pitkä aika, se tuntuu yhä aristavana haavana kummankin sisimmässä. Niinpä he lähtevät yrittämään uutta alkua pois ihmisten ilmoilta, villin luonnon keskelle Alaskaan. Rankan ja hymyttömän arjen keskellä pariskunta tekee leikkimielisen hetken yllättämänä uudesta lumesta pihalleen lumitytön, jolle he laittavan punaiset lapaset ja kaulahuivin. Seuraavana päivänä luminen rakennelma on kadonnut jäljettömiin, samoin kuin lapaset ja huivikin, ja talon lähistöllä vilahtelee pieni tyttö ne yllään ja kettu seuranaan. Onko Mabelin lapsuuden satukirjan tarina henkiin heränneestä lumitytöstä muuttunut todeksi?

The Snow Child on ansainnut saamansa huomion, sillä se on hieno esikoiskirja. Tarina on lumoava ja kirjailija onnistuu kuvaamaan Alaskan kauniin karua, mutta silti monimuotoista luontoa sellaisella intensiteetillä, että sen tunnelmaan uppoaa. Kirja tuo mieleen Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa -esikoisromaanin (arvostelu) Walesiin sijoittuvan tarinan tunnelman tai Megan Lindholmin Alaska-kuvauksen Cloven Hooves -kirjassa. Ei liene yllättävää, että jokainen kirjailija kuvaa kirjoissaan kotiseutuaan. Iveyn bion mukaan hän jopa elää pitkälti samanlaisissa olosuhteissa mitä kirjassa kuvataan.

Myös hahmot ovat aidon inhimillisiä todentuntuisine reaktioineen. Tunnistan ajatuksia ja piirteitä useista tuntemistani tosielämän Mabeleista ja Jackeista. Lapsettomuus koskettaa monia pariskuntia, yhdessä ja myös erillisinä yksilöinä, ja nuoren kirjailijan, useamman lapsen äidin, kyky tulkita ja ilmaista noita monimutkaisia, joskus hyvinkin epäloogisia tuntemuksia, saa kunnioitukseni. Siltikin, vaikka hän kuvaa niitä jo hiipuvassa vaiheessa. Lumityttö Faina on ihanan valloittava hahmo, jonka haluaa nähdä villinä ja vapaana ja silti ymmärtää kaipauksen saada hänet lähelle.

Tarinaa voi lukea kahdesta eri tarkastelukulmasta, realistisesta ja fantasiamaisesta. Kirjailija antaa tarpeeksi aineksia kumpaankin, mutta jättää molempiin silti avoimia tulkintakohtia. Tyyli on valittu erinomaisen huolellisesti ja lukijaa kiusaten. Fainan kanssa käydyt keskustelut kirjoitetaan eri tavalla kuin muiden ihmishahmojen keskustelut. Etsin kuumeisesti viitteitä, josko tyyli muuttuu ja kirjailija sen kautta antaa vihjeitä lukijalle, ja ehkä antoikin, ehkä ei. The Snow Child on kokonaisuutena onnistunut kertomus, mutta kirjan viimeinen kolmannes tuntuu ehkä kuitenkin sisällöllisesti heikoimmalta osiolta. Koin loppuosan, varsinaista loppuratkaisua lukuun ottamatta, hieman konservatiivisena ja tyttökirjamaisena. Se ei kuitenkaan heikentänyt kirjan kokonaistunnelmaa liikaa, sillä loppuratkaisu miellytti fantasiapainotteista lukijaakin hyvin. Kirjan lopussa on inspiraation lähteenä olleen venäläisen sadun käännös, mikä on ihan kiva lisä.

Tämä kirja sopisi oivallisesti suomennettavaksi esim. Kariston Lupauksen kaltaisessa sarjassa. Kirja löytäisi varmasti lukijakuntansa myös Suomessa, varsinkin sellaisten parissa, jotka eivät varsinaisesti lue fantasiaa. Erinomainen talvi-kirja, jonka onnistunut traileri alla. Kannattaa vilkaista. Ivey kirjoittaa parhaillaan uutta tarinaa, jossa yhdistyy jälleen todellisuus ja maagiset elementit. Sitä kannattanee odotella innolla.

Lisäys: Eowyn Iveyn kirja ilmestyy Bazarin kustantamana suomeksi nimellä Lumilapsi syyskuun lopussa. Hieno homma.

Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore

Törmäsin Mr. Penumbra’s 24-Hour Bookstore -kirjaan (2012) artikkelissa, jossa puhuttiin ns. backdoor fantasysta, eli sellaisesta kirjallisuudesta, jossa puhutaan fantasiasta ja sivutaan fantasian elementtejä, mutta ei mennä sisälle varsinaiseen fantasiamaailmaan. Tämä käsitteenä poikkeaa hieman maagisesta realismista, mutta joskus vedettävät rajat ovat hiuksenhienoja ja riippuvat pitkälti myös lukijan tulkinnasta (olipa se sitten sama tai eri kuin mitä kirjailija on tarkoittanut). Otin Robin Sloanin teoksen luettavakseni ekirjana, siitäkin huolimatta, että kirja on ainakin osittain hatunnosto paperikirjoille ja sen mukaisesti paperikirjan ostajat saavat ekstrana kirjan kannet, jotka hohtavat pimeässä.

Clay Jannon on vastavalmistunut ja työtön. Niinpä hän paremman puutteesta päätyy myymäläapulaiseksi pikkuiseen kirjakauppaan, jolla on enemmän korkeutta kuin leveyttä. Kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa ja Clay saa osakseen yövuorot. Herra Penumbra on erikoinen ja niin on kauppakin. Asiakkaat ovat harvassa, eikä harvojen kävijöiden kohdalla raha juurikaan vaihda omistajaa. Asiakkaat palauttavat kirjan ja pyytävät toisen tilalle kirjakaupan ylähyllyiltä. Niitä kirjoja Claylla ei ole lupa lukea. Tämä tietenkin herättää Clayn uteliaisuuden ja pian ystävien avustuksella hän selvittääkin mitä Penumbra ja tämän asiakkaat salaa puuhastelevat. Paperiset kirjat ovat asian ydin, mutta äänikirja ja Google osoittautuvat enemmän kuin hyödyllisiksi historian selvittämisessä.

Mr. Penumbra’s 24-Hour Bookstore alkaa todella kutkuttavasti. Pieni, mystinen kirjakauppa hivelee mielikuvitusta, varsinkin kun siellä on salaisia koodattuja kirjoja. Lukemani artikkelin perusteella osasin odottaa, että kirja ei ole fantasiaa, mutta aivot eivät aina tottele odotuksia, kun asetelmat ovat niin herkulliset kuin tässä kirjassa alussa ovat. Odotin maagista realismia, ja ehkä siihen juuri päästiin. Salaperäisiin kirjoihin tai kirjakauppoihin liittyviä teoksia on muitakin, osa onnistunut hyvin (Zafonin Tuulen varjo) ja osa vähemmän (Birkegaardin Libri di Lucan arvoitus). Mr. Penumbra on erilainen. Se on voimakkaasti tätä päivää ja informaatio- ja tekniikkayhteiskuntaa.

Pimeässä hohtava kansi

Clayn tuttavapiiriin kuuluu koodaajavelhoja, varakkaita softan kehittäjiä ja googlereita eli Google-superfirman työntekijöitä. Nämä nousevat tarinan edetessä voimakkaasti esille ja varsinkin Googlen osuus pomppaa voimakkaasti esille. Yhtiö saa kivasti mainostusta kirjassa. Tarinassa paperiset kirjat ovat toki ihailun ja kunnioituksen kohteena, mutta myös Kindle ja muut ekirjojen lukulaitteet mainitaan, eikä niitä erityisesti tuomita. Otsarypistyksiä sen sijaan varmaan monelle lukijalle tai ainakin kirjailijalle herättää paperikirjojen skannaus ála Google. Sloan esittelee paljon ja mielenkiintoista tekniikkaa liittyen kirjojen digitalisointiin ja menetelmiin, mutta ei niinkään kritiikkiä tekijänoikeusasioista. Sloan esittelee myös kiinnostavan museon, jossa hyllyt liikkuvat taianomaisen automaattisesti. Ehkä sellainen tila on oikeasti olemassa, eikä Harry Potterista ideoitu.

Minun intoni Mr. Penumbraa kohden hiipui mitä enemmän selitettiin algoritmeja ja koodausta ja mitä tavanomaisemmaksi kirjan maailma kävi, kun poistuttiin kirjakauppaa ympäröivästä ilmapiiristä. Luin kirjan loppuun, sillä se salaisuus, jota selviteltiin, loi vielä mahdollisuuden hienolle päätökselle. Kirjan loppu on kuitenkin vain ok. Tarinassa sivutaan paljon fantasiaa, se on tärkeä osa, ja populaarikulttuurin ilmiöitäkin tulee trendikkäästi esille. Loppua kohden vahvistui nuorille aikuisille suunnatun tarinan tuntu, eikä juoni osoittautunut kovinkaan vahvaksi. Kirja on ajanmukainen, mutta en tiedä kestääkö se vuosienkymmenien kulutusta. Mr. Penumbra’s 24-Hour Bookstore on hienoinen pettymys, ainakin genrelukijalle. Vähemmän fantasiasta perustaville ja kirjamysteereistä tykkääville tämä on varmaankin oivallinen kirja luettavaksi.