Johanna Sinisalo: Enkelten verta

E-kirjastostani löytyi lukematon Johanna Sinisalon teos, Enkelten verta (2011), joka oli sopiva Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni sekä pitkään lukuvuoroaan odottaneena Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirja on käännetty myös englanniksi vuonna 2014 nimellä The Blood of Angels. Eko-spekulaatio mehiläisten katoamisesta oli tärkeää kahdeksan vuotta sitten ja myös nelisen vuotta sitten, kun Maja Lunde julkaisi Mehiläisten historia -teoksensa (arvostelu). Se on tärkeää yhä tänä päivänä, sillä pölyttäjien merkitys on suuri ihmiskunnalle ja mehiläiset ovat niistä merkittävä osa.

Orvo on mehiläistenhoitaja, joka huomaa eräänä päivänä omilla pesillään pesäkadon, josta on aiemmin vain kuultu uutisia Yhdysvalloista. Hän huolestuu, mutta se ei ole ainoa huolenaihe, vaan hänen eläinaktivisti-poikansa Eero on ottanut askeleen, joka kipuilevassa perheessä aiheuttaa lopullisen särön. Epätoivoisessa tilanteessa ilmenee kuitenkin toivo siinä mihin mehiläiset katoavat.

Enkelten veren lukeminen aiheutti melkoisesti ristiriitaisia tuntemuksia. Orvo, väritön keski-ikäinen mies, jolle mehiläisten hoito on kaikki kaikessa, on kirjan siedettävin hahmo. Hänen poikansa Eero, johon tutustaan pääosin blogitekstien kautta on provosoivan fanaattinen aktivisti, jonka kirjoittamia infodumppitekstejä en jaksaisi lukea todellisuudessa. Kirjassakin ne teettivät tiukkaa. Kaltaiselleni lukijalle, joka välttelee kaikenlaista somevittuilua, jota keskusteluksi ja kannanotoksi väitetään, juuri nämä kirjan blogiosat tiputtivat melkoisesti tyylipisteitä. Olihan niissä ironiaa ja peilasivat nykypäivää hyvin, muttta en saanut itseäni sietämään niitä edes fiktiossa.

Enkelten verta onkin sekoitus faktaa ja fiktiota. Mehiläiset ja eläinten oikeudet ovat isossa osassa, mutta myös perhe ja ihmissuhteet. Sinisalo onnistuu valitettavan hyvin ihmiskuvauksissa, sillä Orvon lähipiiri tuntuu kaikkinensa olevan jonkin tyylin putkinäköisiä ja itsekeskeisiä ihmisiä, jotka välittyvät voimakkaan persoonallisina siinä missä Orvo itse päinvastaisena. Kuolema nousee tarinassa voimakkaasti esille, sen lakaiseminen näkymättömiin tai naamioiminen fyysiseen ja psyykkiseen rihkamaan, innovatiivisiin rahastettaviin kokonaispalveluihin. Kuolema kytkeytyy mehiläiskatoihin.

Kirjan arkeen ja dystooppiseen tunnelmaan tuo valoa ja elämää vintille ilmestyvä maaginen maailma, selittämätön ja rauhallinen, täynnä toivoa. Niin outo ilmiö kuin se tarinan keskellä onkin, se keventää muuten kovin ahdistavaa kertomusta. Enkelten verta silitti monta kertaa tyylillään minua vastakarvaan, joten en voi sanoa pitäneeni kirjasta paljoakaan. Lunden Mehiläisten historia sopi minulle tästä aiheesta huomattavasti paremmin.

Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoite #4. Kuusi kirjaa jäljellä.

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Tämän vuoden Kuvastaja-palkintoehdokas Syyskuun jumalat on ensimmäinen teos, jonka luin Saara Henrikssonilta. Kirja julkaistiin 2017 ja minulla on siitä ekirjaversio.

Amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin Unkariin, jossa hänellä on sukujuuret. Remontin alla olevassa talossa ja koko kaupungissa on kuitenkin jotain omituista. Talon kerroksien lukumäärä ei täsmää, asumattomista huoneistoissa kuuluu ääniä ja katujen nimet vaihtuvat, eikä kukaan tunnu huomaavan mitään. Paitsi naapurin herra Gábor. Naapuri tutustuttaa Paulin Tonavan saarella vanhassa huvilassa kokoontuvaan ryhmään, Syyskuun jumaliin, jonka kautta Paulille avautuu historian monet polut ja rinnakkaistodellisuudet. Todellisuus ja tapahtumat sellaisena kuin suurin osa ihmisistä ne muistaa, eivät olekaan ainoita totuuksia, ja Paul joutuu valitsemaan mikä on tärkeää ja minkä todellisuuden kanssa hän haluaa elää.

Syyskuun jumalat on maagista realismia ja tarinana kehittyy hitaasti ja erittäin kuvaavasti. Vierailin Unkarissa, kun se oli tuorehko poliittista monipuoluejärjestelmää kehittävä ja monen konfliktin maa. Kiersin silloin Budapestin lisäksi pustan tasankojen kautta Karpaattien vuoristoon. Maan tunnelma niin maalla kuin kaupungeissa ja mm. voimakas kahtiajaottelu muun väestön ja romanien välillä oli outoa ja jopa mystistä. Muistan olleeni matkalla useaan kertaan ahdistunut, mutta myös erittäin vaikuttunut. Nämä kaikki tunnelmat koin uudelleen kun luin Henrikssonin kirjaa. Tarinassa päästään usein unkarilaisuuden ytimeen, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, monesti ulkopuolisen havainnoitsijan näkökulmasta.

Ajan kulku, historian muuttuminen ei aluksi nouse konkreettisesti esille, lähinnä keskitytään selittämättömiin tapahtumiin, mutta myöhemmin kun aihe nousee enemmän spekuloitavaksi, se tuntuu uhkaavalta ja pelottavaltakin. Henriksson pääsee hyvin sellaisten kysymysten ääreen, jossa joissain tapauksissa vastaus voisi olla helppo, mutta useimmiten ei. Kirjaa lukiessa ei ole välttämätön tietää kovinkaan tarkkaan Unkarin todellisista tapahtumista, mutta aina se jonkin verran auttaa, kun on taustatietoa päänupissa.

Hidas kerronta sopii minulle useimmiten, varsinkin silloin kun kuvataan jotain kiinnostavasti ja taidolla. Näin kävi Syyskuun jumalissa, joka teoksena on reilun 200 sivun mittainen (ekirja). Tekstissä oli kuitenkin joitain häiritseviä kohtia, sellaisia älykkääksi tarkoitettuja vertauksia tai selityksiä, jotka eivät äkkiseltään vaikuttaneet ymmärrettäviltä. Kun ne purki auki, ne eivät kovin loogisia olleetkaan. Kaikki taisivat liittyä itseoppineeseen taideasiantuntijaan ja hämärän menneisyyden omaavan Stella-rouvan lausahduksiin. Kohdat jäivät häiritsemään lukukokemusta. Näistä huolimatta – ja vaikka Budapest ei minulle ole se osa Unkaria, joka vaikutti eniten – Syyskuun jumalat on kiinnostava teos ja varmastikin ansainnut palkintoehdokkuutensa (en ole vielä muita ehdokkaita lukenut).

Kannesta tulee etäisesti mieleen Locke Lamoran valheet. Mielikuvasta on vaikea päästä eroon, kun se kerran päähän pulpahti. 

Liitän kirjan Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni. Kirja on #2. Kahdeksan kirjaa jäljellä.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Anne Leinosen Metsän äiti on tuore teos, se ilmestyi reilu viikko sitten. Luin esittelytekstin ja tarina alkoi kiinnostaa. Tarkastelin kansikuvaa, ja pidin sitä yhtenä parhaista vähään aikaan nähdyistä. Kansi on pelottava ja kiehtova. Etenkin ylösalaisin oleva Ä-kirjain värisytti. Siinä oli jotain pahaenteistä, ja sitten katse kiinnittyikin sumussa seisovaan hahmoon.

Riina palaa työskentelemään kotiseudulleen Vihainperän kylään, jonka menneisyydessä tapahtunut nuoren naisen murha painaa yhä hänen muistoissaan ja vaikuttaa kylän ilmapiiriin. Murhaaja saatiin kiinni, mutta oliko sittenkään kyseessä oikea henkilö. Riina näkee näkyjä tulevasta ja menneisyydestä, vaan hänelle itselleenkään ei ole selvää mitä ne tarkoittavat. Näkyjen näkeminen on suvun painolasti, hänen seonnut äitinsä liittyy niihin jotenkin. Kyläläiset vaikenevat ja jopa kehottavat Riinaa lähtemään pois. Mutta metsä vaatii kuitenkin sovitusta.

Tarina kulkee pääosin nykyisyydessä, mutta välillä poiketaan menneissä vuosissa, alkaen 1960-luvulta. Päähenkilö Riina on hieman alisuorittaja, joka itsekin arvioi omaa menestymistään. Hyvin inhimillinen hahmo siis. Hänen ja äitinsä välinen suhde korostaa kriittisyyttä, mikä lopulta kuitenkin nostaa esille myös hahmon vahvuuden ja itsenäisyyden. Riinan suku, sen oudot ja metsään vahvasti kiinni olevat naiset ovat kirjan suola, mutta kerronnan tyyli nousi ylitse kaiken muun.

Minua pelotti hemmetisti lukiessani kirjaa. Kirosin itseäni, että menen lukemaan tällaista teosta yötä vasten, mutta kun kerran varhain iltasella aloitin, en voinut sitä lopettaakaan ennen kuin viimeinen lause oli luettu yhden jälkeen yöllä. Metsän äiti yllätti jännittävyydellään. Toki tiesin Leinosen kyvyn pukea asioita tiiviiseen tunnelmaan, joka koskettaa monesti jopa pelkistetyllä tavalla, mutta en osannut odottaa pelkoa. Näin muutama päivä sitten kirjailijan luonnehtivan, että Vihainperässä on jotain twinpeaksmäisyyttä ja täytyy myöntää, että näin kyllä on. En itse ollut aikoinaan kovin innostunut Twin Peaksista, elin voimakkainta ”realismin aikakauttani” juuri silloin, mutta sarja jäi mieleen aika lähtemättömästi ja se oli pelottava. Joten sillä odotuksella voi tähänkin teokseen käydä käsiksi.

Koin huvittavana kuinka ahdistavan tutulta Riinan kotiympäristö tuntui lapsuusmuistojeni pohjalta, lehtipinkat, vaatteet, raanu ja kerniliina muiden mukana, mutta myös positiivisesti luonto, suot, metsät, hiljaiset tiet. Sanat tuntuivat todellisen aistittavilta ja mytologia oli mukana tarinassa saumattomasti, joskin lopun kierre oli sitten uuskummallinen. Voin ongelmitta suositella Metsän äitiä eteenpäin luettavaksi. Vahvatunnelmainen suomalainen kirja. Ja Ä-kirjainkin selittyy.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset: Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset: Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut on viime vuonna julkaistu pienoisromaani, joka voitti juuri Savonia-kirjallisuuspalkinnon 2017. Kirja on päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina 1800-luvun alkupuolen tutkimusmatkasta Luoteis-Venäjälle. Matkaa johtaa antropologian professori Jean Moltique, mutta varsinainen näkökulmahenkilö ja päiväkirjan kirjoittaja on hänen nuori venäjäläissyntyinen, sitemmin ranskalaistunut, assistentti Iax Agolasky. Tutkimusmatkan tarkoituksena on löytää kaukaisella alueella huhujen mukaan elävät Paflagonian kansan jälkeläiset, salaperäinen metsäkansa ja jotain retkikunta löytääkin, mutta ei ihan mitä odottavat.

Sammalkorpi luo mielenkiintoisen asetelman, jossa rinnakkain ja vastakkain ovat akateemiset oppineet, rikollisella mielenlaadulla varustetut eränkävijäavustajat ja joukko lapsia, jotka poikkeavat tavallisista ihmisistä eläimellisten ominaisuuksiensa vuoksi. Yhteiskunta on hylännyt lapset ja suhtautuu heihin vihamielisesti, samoin kuin retkikunnan avustajaporukka, jolla on mielessään jopa verenhimoiset saalistusajatukset. Tieteellisestä asetelmasta tulee hetkittäin mieleen H.G. Wellsin Tohtori Moreaun saarimainen tunnelma (arvostelu), vaikka Sammalkorven kirjassa ei hullu tiedemies olekaan eläinihmisten takana, eikä hybridilajeja kyetä/pyritä selittämään tieteellisesti. Molemmissa on kuitenkin voimakkaasti esillä ihmisyys ja sen tulkinta.

Tarina on dokumentaation asuun puettua reaalifantasiaa, jossa todellisuuden ja harhan rajamaailma on epäselvä. Samoin ihmisyyden rajaa hämärretään tajunnan ja järjen himmennyksen kautta, mutta myös ihmisissä asuvan julmuuden ja petomaisen käyttäytymisen kautta. Voisiko eläimen piirteet omaava hahmo olla enemmän inhimillinen kuin tavallinen ihminen, on yksi niistä ajatuksista, joka herää lukiessa. Samoin kuin Iaxin muistikuvat äidistään nostaa mieleen todellisia kokemuksia piirteistä, mitkä liittävät väkisinkin meidät eläinkuntaan, osaksi evoluution monimutkaista kudelmaa, vaikka ajatus ei kaikkia miellytäkään.

Paflagonian perilliset on surumielinen ja välillä ahdistavakin tarina, joka juuri siksi on vaikuttava. Se on kieleltään nautinto lukea. Koin liitteenä olevat Pekka Nikruksen Varjojen lapset -valokuvat häiritseviksi, vaikka ne ovatkin teoksen alkuunpaneva voima. Sama lähtökohta on Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -kirjassa (arvostelu), jossa hyödynnetään mustavalkoisia vintage-valokuvia tarinan kerronnassa. Riggsin teoksessa koin kuvat jopa kylmiä väreitä aiheuttavana vahvistuksena, kun taas Sammalkorven kirjassa kuvat vaikuttivat niin epätosilta, että se heikensi mielikuvituksen voimaa, jonka itse kirjoitettu tarina loi. Toki, tarinan mukaankin ne ovat selkeästi lavastettuja, mutta silti lukijana koin ne enemmän negatiiviseksi tällä kertaa.

Paflagonian perillisten loppu on vahva ja liikuttava. Tässä on jälleen yksi kotimainen hiljainen helmi, joka ansaitsee laajemman huomion mitä spefikirjoille monesti suodaan. Suositeltava teos.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita (Tales from Outer Suburbia, 2008, suom. 2015) voitti reilu viikko sitten 2016 Tähtifantasia-palkinnon ja aiheutti jonkin verran ihmetystä. Luin kirjan kesämaratonin yhteydessä ja ihastuin sen pieniin, omituisiin ja herkkiin tarinoihin sekä tummansävyisiin kuviin huikeasti. Shaun Tan vastaa niin teksteistä kuin kuvituksestakin. Kirjassa on 15 lyhyttä tarinaa:

• Vesipuhveli
• Eric
• Hajonneet lelut
• Kaukana sataa
• Pohjaimu
• Vaarin tarina
• Ei missään muussa maassa
• Tikku-ukot
• Unohduskone
• Valpas muttei säikky
• Valvojaiset
• Tee oma lemmikkisi
• Tutkimusmatkamme
• Kilpikonnien pelastusyö
• Nimetön pyhä

Tähtifantasian lisäksi kirja on palkittu lukuisilla muillakin palkinnoilla ja ollut ehdolla esim. World Fantasy -palkintoon vuonna 2009, eikä syyttä. Esikaupunkien arkeen sijoittuvat välähdykset ovat oudon kiehtovia. Tan käyttää erilaista muotoa tarinoiden kertomiseen; välillä on tarina itsessään ja siihen liittyy isompia kuvia, jopa aukeaman kokoisia, sitten on tarinaa kuva kuvalta hieman sarjakuvamaisesti ja myös sanoina revityillä paperinpalasilla. Kirja on hyvin visuaalinen eikä kuvaa ja tarinaa voi erottaa toisistaan.

Viidestätoista tarinasta minuun eniten vetosi Eric. On vaikea edes kuvata kuinka tikkuhahmoinen vaihto-oppilas pääsikin niin vaikuttamaan. Kirjassa ei ole yhtään sellaista kertomusta mikä ei olisi koskettanut. Valpas muttei säikky ohjuksien uusiokäyttöineen oli yhtälailla huvittava kuin lohdullinenkin ja Tikku-ukot ravisteli. Vaarin tarina ja Tutkimusmatkamme olivat yhtä aikaa symbolisia kuin seikkailullisiakin. Tan haastoi joka tarinalla menemään pintaa syvemmälle, antamaan itselle mahdollisuuden tulkita ja katsoa realismin maagisuutta.

Kirjastossa kirja oli lasten kirjallisuuden luokassa, siellä kuvakirjojen seassa. Kirjastohenkilö sanoi minulle ensimmäisellä hakukerralla, että se on ihan pienille lapsille tarkoitettu. Olen vahvasti eri mieltä. Kyseessä on myös aikuisten kuvakirja. On todella harmi, jos se jää luokittelunsa vuoksi suurelta joukolta nuoria ja aikuisväestöä lukematta. Uskoisin, että tästä kokoelmasta löytyy useille ikäryhmille monenlaista ajateltavaa ja tulkittavaa ja jopa pelkästään katsottavaa. Jaana Kapari-Jatan suomennos tuntuu tavoittavan ihan omia sfäärejä käännöksenä ja Tan on todellakin loistava piirtäjä.

Etäisten esikaupunkien asioita on hieno teos, suosittelen sitä varauksettomasti ihan kaikille. Lukekaa, katsokaa, antakaa vaikuttaa. Kaunis, taianomainen ja herkkä teos.

 Aakkoshaasteen T-kirja

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Hävityksen jumala (A God in Ruins 2015) oli ehdottomasti tämän vuoden lukulistalla, sillä Kate Atkinsonin Elämä elämältä (arvostelu) ja Ihmiskrokettia (arvostelu) olivat rakenteeltaan ja kerronnaltaan vastustamattoman tyköönsä vetäviä. Hävityksen jumala on Elämä elämältä -teoksen rinnakkaisteos, ja se kertoo Ursulan pikkuveljen, Teddy Toddin, tarinan yhdessä mahdollisessa aikalinjassa. Kirjailija on valinnut linjan, joka ei ole sama kuin yksikään Ursulan kohtaloissa kuvatuissa.

Tarina kertoo eri aikakausissa vuorotellen Teddyn varhaisesta elämästä aina sen viimeisiin hetkiin, kuvaten Teddyn sodassa kokemat vaiheet, perheen ja sukupolvien kehittymisen vuosikymmenien vaihtumisen myötä. Teddyn lisäksi äänen saavat hänen vaimonsa Nancy ja tytär Viola, mutta tarinassa ovat mukana monet muutkin Elämä elämältä -kirjassa esitellyt paikat ja hahmot, myös Ursula.

Atkinson on mestari kuvaamaan arkista elämää. Hänen hahmonsa eivät koskaan ole täydellisiä, vaan omien vaikuttimien kautta, oman aikakautensa muovaamia ihmisiä omine haluineen ja näkemyksineen. Jotkut ovat toista ärsyttävämpiä, kun tarinan sisälle päästään heidän ajatustensa siivittämänä. Varsinkin Viola ja hänen asenteensa ahdisti välillä, mutta nimenomaan sen vuoksi, että olen tavannut muutaman ”violan” tosielämässä.

Hävityksen jumala sortui kohdallani siihen, minkä mainitsin Elämä elämältä -kirjan arviossa; tavallisuuteen. Tarinan arkisuus ja tavallisuus alkoi haukotuttaa, enkä kokenut samanlaista vetoa Teddyn elämän parissa kuin koin Ursulan ja Fairfaxien parissa aiemmissa lukemissani kirjailijan teoksissa. Toki Atkinson teki taas laadukasta työtä ja taustamateriaalia oli hyödynnetty kiitettävästä, mutta tällä kertaa esimerkiksi lainaukset kirjallisuudesta tuntuivat päälleliimatuilta, enkä osannut odottaa moista.

Tarinassa oli omanlaista imua ajoittain, mutta vasta loppu sykähdytti. Se toi mieleen miksi ihastuin Atkinsonin aiempiin teoksiin. Ja liikutti myös. Ei ihmiselämää voi käydä läpi ilman, että se vaikuttaisi lukijan sisimpään ennen pitkää. Ei silloin kun kertojalla on lahja, kuten Atkinsonilla on. Hävityksen jumala ei nouse Elämä elämältä tai Ihmiskrokettia -kirjojen tasolle, mutta olen iloinen että se tuli luettua. Genrelukijallehan tämä oli pitkälti mainstreamteos, mutta toki pienellä nyrjähdyksellä ajan virrassa.

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia

Viime joulukuussa tuli luettua Kate Atkinsonin suhteellisen tuore Life After Life (arvostelu), joka on tänä keväänä ilmestynyt myös suomeksi nimellä Elämä elämältä. Jokin kirjan tyylissä jäi sen verran kutkuttamaan, että otin kirjailijalta lukulistalle toisenkin kirjan, kirjaston hyllyssä vastaantulleen Ihmiskrokettia. Human Croquet ilmestyi alunperin 1997 ja käännös 1998. Kirja menee brittiläisen maagisen realismin lokeroon, jos sen johonkin haluaa yleensä lokeroida. Suomessa käytettäisiin ehkä reaalifantasian käsitettä kuvaamisessa ja genretermien kaihtajat suosisivat todennäköisesti postmodernismia, mutta yhtä kaikki, kyse on tarinasta, jossa todellisuuteen linkittyy fantasian piirteitä.

Isobel Fairfaxin ja hänen veljensä Charlesin nuoreen elämään on lähtemättömästi vaikuttanut heidän äitinsä Elizan katoaminen. Isäkin lähti pois kuvioista vuosiksi ja lapset jäivät isoäitinsä ja nurkuvan Vinny-tädin hoidettaviksi. Fairfaxin suvulla on pitkä historia, aina Lythen metsäisen uudisasutuksen ajoilta Ardenin talon vaiheisiin, jolloin kadun varrella on jäljellä enää muutamia puita. Sukuun liittyy kirous ja monelaisia mutkia suvun historiaan on mahtunutkin. Elämänlangat eivät ole kulkeneet suorinta tietä ja yhden jos toisenkin taustalla on luurankoja kaapissa. Vaikka Isobelin veli haaveilee avaruusolioista, rinnakkaistodellisuuksista ja aikamatkailuista, niin Isobelin itsensä kohdalle osuvat ne oudoimmat kokemukset, joista ammentaa maailmankuvaa. Lukijan pohdittavaksi jää, onko elämä kuin Shakespearen näytelmää, komediaa tai tragediaa.

Kuten Elämä elämältä -kirjassakin, myös Ihmiskroketissa on hämmentävää vetoa. Hahmot ovat tavallisia ja uskottavia, mutta silti niin outoja, että he viehättävät. Atkinson avaa kunkin elämää vähän kerrallaan, valottaa tapahtumien monimutkaista kulkua yllätyksellisesti ja maanläheisesti, ja jopa koskettaen. Tarinassa on kohdilleen osuvaa tilannehuumoria leikitellen muun muassa rinnakkaistodellisuuksien, toden ja fantasian, rajamailla. Juuri huumori on tarinan suola, mutta ei kuitenkaan itsetarkoitus ja siksi se toimii.

"Ei mistään ei tule mitään, ellei sitten maailman alku. Näin se alkaa, sanasta, ja sana on elämä. Tyhjyys muuttuu jättiläismäisen sähikäisen voimasta, joka sallii ajan sarastaa ja mielikuvituksen alkaa.

Ensimmäiset vedyn ja heliumin ytimet kehittyivät miljoonia vuosia myöhemmin atomeiksi ja taas miljoonia vuosia myöhemmin molekyyleiksi. Maailmankausia kuluu. Avaruuden kaasupilvet alkavat tiivistyä linnunradoiksi ja tähdiksi, joiden joukossa on aurinkomme. Vuonna 1650 arkkipiispa James Ussher arvioi teoksessaan Annals of the World että Jumala loi Taivaan ja Maan lauantai-iltana, 22. lokakuuta, vuonna 4004 eKr. Muiden arvioit ovat epämääräisempiä ja sijoittavat alun noin neljän ja puolen miljardin vuoden taakse."

Ihmiskroketissa ja Elämä elämältän tarinoissa on paljon samoja elementtejä ja kerronnan keinoja. Jopa hahmoista löytyy tuttuutta. Lukiessa jouduin ajoittain palauttamaan mieleen, että Ihmiskrokettia on kuitenkin kirjoitettu 16 vuotta aiemmin, ja niinpä kirjailija onkin ammentanut uusimmassa kirjassaan tästä teoksesta ideoita, vaikka oma kokemukseni hahmottuu väärässä järjestyksessä lukemisen kautta. Samojen ideoiden toistuminen ei kuitenkaan haittaa liikaa, sillä loppuratkaisu on omanlaisensa, ja tässä tapauksessa olin siihen tyytyväinenkin. Ihmiskroketista voi oivaltaa kirjailijan käyttäneen useita brittikirjallisuuden klassikoita inspiraationaan, mutta kutoneen ne osaksi omaa tarinaansa uusin värein.

Kirja on jaettu useisiin tulevaisuus ja menneisyys -lukuihin. Huumorin ohessa minua kiehtoi tarinassa eniten historiaosuudet ja salaisuuksien paljastumiset, joista osaan liittyy erinomaista ilkikurisuutta. Samoin kuin kirjan nimeen, joka on lähtöisin seurapelistä. Ja huhtikuun 1. päivään, joka on Isobelin syntymäpäivä. Atkinson ei anna päähahmolleen liikaa etuisuuksia sen mukaan mitä tämä kokee. Monissa fantasiatarinoissa kun tietäminen tekee hahmoista usein superihmisten kaltaisia taitureita, ei hämmentyneitä ja rajoittuneita elinympäristönsä vaikutuksessa.

Atkinson leikittelee ajalla, metsillä ja keijuilla luoden mielikuvia, joista oman pääni sisällä kehittyi välillä lennokkaitakin teorioita. Tarinan alku ja loppu kiertyvät tunnelmallisesti toisiinsa. Ihmiskrokettia on erinomainen lukukokemus, ei täydellinen, mutta suositeltava.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: The Rabbit Back Literature Society

Luin kesällä Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (arvostelu) -kirjan ja pidin siitä, sen outoudesta, huumorista ja omaperäisyydestä. Kirja ilmestyi juuri myös englanninkielisenä käännöksenä nimellä The Rabbit Back Literature Society, ja koskapa sen sai hankittua Amazon.comista ekirjana varsin edulliseen hintaan, uteliaisuuttani päätin maallikkona katsastaa miltä teksti tuntuu englanniksi.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota joidenkin nimien käännöksiin. Laura Lumikosta on tullut Laura White, Ingrid Kissalasta Ingrid Katz, Martti Talvimaasta Martti Winter ja Valkoinen emo on saanut muodon Mother Snow. Kirjakahvila Emon kympistä on tullut siten Mother Snow's Book Cafe. Myös joitain mainittuja sivuhahmojen nimiä on joko käännetty (esim. Kauno K. Koirakkala = Douglas Dogson), jätetty kääntämättä tai jätetty pois (esim. taiteilija Sopanen). Jääskeläinen kertoo TQR:n haastattelussa kääntäjä Lola Rogersin ratkaisusta Lumikon nimen kohdalla. Suora käännös Laura Weaseliksi ei todellakaan olisi toiminut ja vaikka Whitessa ei ole samanlaista otusmaista viehätystä kuin Lumikossa, niin on se selkeästi parempi ratkaisu. Kissalan muuttamista Katziksi pidän hieman heikompana ratkaisuna, sillä nimeen liittyy useammanlaista painottumista, mutta Rogers on kokenut nimen ilmeisen tyydyttävänä ratkaisuna. Moreeni-sanan käännöksestä päätin nipottaa, sillä se kuuluu ammattisanastooni. Morainen sijasta olisin käyttänyt termiä till. Jälkimmäinen kuvaa nykykielessä yleistä maalajia ja ensimmäinen (geneettistä) muodostumaa. Pikkujuttu. Kirjaa oli miellyttävää ja sujuvaa lukea englanniksikin, joten uskoisin käännöksen olevan varsin hyvä ja näkemäni arvostelut siitä ovat olleet positiivisia.

Teksti tuntuu erilaiselta vieraalla kielellä ja ehkä jopa selittävämpänä sanavalintojen vuoksi. Tai sitten toinen lukukerta yleensäkin avarsi enemmän sisällölle riippumatta kielestä. Joka tapauksessa tajusin tai ainakin kuvittelen tajunneeni uudelleenluvun yhteydessä muutaman asian tavalla, joka kolahti eri lailla kuin aiemmin. Miksi en huomannut ajatella asiaa heti ekalla kerralla?! Lumikko ja yhdeksän muuta/The Rabbit Back Literature Society nousi astetta nerokkaammaksi tekeleeksi ja siksipä otankin esille seuraavan seikan:

The Hugos are World awards. Works are eligible when they are first published. They can be published anywhere in the world (or out of it), and they can be published in any language.

Because the vast majority of Hugo voters currently come from English-speaking countries, works first published in a language other than English are also eligible in their first year of publication in English translation.

Lainaus on Hugo-palkintoehdokkaiden kelpoisuussäännöistä. Vaikka Lumikko ja yhdeksän muuta on julkaistu suomeksi jo vuonna 2006, sen ilmestyminen englanninkielisenä vuonna 2013 tekee siitä Hugo-ehdokaskelpoisen ensi vuoden ehdokasäänestyksessä Best Novel -kategoriassa. En ole varma pystyvätkö amerikkalaiset ostamaan ekirjaa Amazon.comista, mutta ainakin jokainen pystyy hankkimaan sen brittipaperiversiona. Toivoisin, että kirja saa sen verran paljon huomiota osakseen, että se löytää tarpeeksi lukijoita ja niiden lukijoiden joukosta löytyy tarpeeksi monta rohkeaa ja avarakatseista äänestämään käännöskirjaa Hugo-ehdokkaaksi. The Rabbit Back Literature Society ansaitsee sen.

Graham Joyce: The Year of the Ladybird

Olen lukenut Graham Joycelta aiemmin vain Dark Sister -teoksen, mistä on jo jokunen vuosi (> 5 vuotta). Muistan kirjan olleen hienoinen pettymys, mutta toisaalta minusta tuntuu, että tänä päivänä lukisin sen erilaisin odotuksin. Joyce kipuaa British Fantasy Award -ehdokkaksi tai voittajaksi lähes jokaisella julkaisemallaan teoksella ja onpa hän usein ollut samaisilla teoksilla myös World Fantasy Award -ehdokas/voittaja. Niinpä päätin ottaa yhdestä laimeasta kokemuksesta huolimatta kirjailijan uusimman teoksen, kesäkuussa ilmestyneen The Year of the Ladybirdin luvun alle ja kokeilla miltä Joycen teksti nyt tuntuu.

On vuoden 1976 kesä, kuuma ja kuiva, mikä saa leppäkertut liikkeelle tuhansittain Englannin rannikolle, etsimään hieman helpompia oloja. David on nuori opiskelija, joka päättää lähteä lukukausien välissä töihin kesäleirille Skegnessiin, itärannikolle. Hänen äitinsä ja isäpuolensa eivät pidä ratkaisusta ja David saa huomata siihen olevan erityisen syynkin. Painajaiset ja näyt seuraavat häntä koko kesän, aiheuttavat unettomuutta, eikä tilannetta tee helpommaksi ihastus leirin siivoojaan, jonka aviomies on kovaotteinen. Laman ja poliittisen kuohunnan ajankohtana Davidin on kohdattava sekä menneisyytensä, että tehtävä ratkaisuja tulevaisuuttaan ajatellen.

The Year of the Ladybird on ennen kaikkea kasvutarina. Se keskittyy nuoren miehen itsensä löytämiseen ja ajankuvaan. Joyce kertoo vuoden -76 kesän olleen juuri kirjassa kuvatun kaltainen, leppäkerttu-invaasio mukaan lukien. Leppäkertut ovat ihan söpön näköisiä ötököitä, mutta jos ne lukumääräisesti peittävät vaatetuksen ja puhuessa tunkee suuhun, niin enää ei ole hauskaa. Joyce saa tapahtumaympäristön elämään, se on aistittavissa rivien sisältä ja välistä, samoin kuin ajankohdan henki, poliittisen äärioikeiston puolueen suosion kasvu. Myös henkilöhahmot tuntuvat aidoilta, puhetta myöten. Muutaman ilmaisun jouduin jopa tarkastamaan, mitä ne tarkoittavat, vaikka sanat sinänsä olivat tuttuja.

Vaikka David päähahmona onkin usein ahdistunut ja peloissaan, niin kirjasta henkii kuitenkin ajoittain lämmin tunnelma. Leiriläisiä kuvataan positiivisesti ja David vaikuttaa loistavalta lasten kanssa, niin nuoren miehen elkeet kuin hänellä vapaahetkinään onkin. Hän on melkoisen naiivi ja tekee muutamia vääriä päätöksiä uskottavissa määrin. Kirjan alaotsikkona on A Ghost Story ja se tuo pienen mystisyyden tarinaan, joka muuten olisi varsin valtavirtaa. Harmittavasti aaveiden läsnäolo on heti alusta alkaen tarkoitukseltaan melkoisen läpinäkyvää, mikä heikentää tarinan jännitettä, mutta Joyce pääsee kuitenkin niin intensiivisesti hahmojensa sisään, että lukijanakaan ei välitä pienistä puutteista vaan haluaa tietää miten tässä lopulta käy.

The Year of the Ladybird kannatti lukea, se on pienimuotoinen tarina lähihistorian todellisuudella ja mysteerihitusella maustettuna. En ihmettelisi, jos teos jälleen kerran saisi jonkun palkintoehdokkuuden, sen verran eheä tarina on kyseessä. Saatanpa tämän innoittamana ottaa jonkusen toisenkin Graham Joycen kirjan luettavakseni.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha ja Missä junat kääntyvät -kokoelmien (arvostelut) jälkeen luin kirjailijan teoksen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006). Luulin teosta alunperin nimensä vuoksi novellikokoelmaksi, mutta kyseessä on romaani. Ostin teoksen ekirjana, ja kuten edellisessäkin Jääskeläisen ekirjassa, tässäkin oli jokin tavutusongelma, joka häiritsi jonkinverran lukukokemusta. Kirja on muuten parhaillaan paperisena versiona kesäkampanjatuote AdLibriksessa ja sen saa todella edullisesti pokkarina. Lisäys: Ekirjanakin on alennuksessa.

Ella Milana on sijaisopettajana Jäniksenselässä, pienessä kylässä, joka on tunnettu kuuluisasta kirjailijasta Laura Lumikosta. Lumikko on perustanut aikanaan kirjallisuusseuran, johon hän valitsi yhdeksän lupaavaa lasta, joista kaikista on tullut sittemmin tunnettuja kirjailijoita. Kymmenes seuran jäsen, joka kuoli nuorena, onkin sitten salaisuus, josta kukaan ei halua vapaaehtoisesti puhua. Lumikko valitsee Ellan Seuran uudeksi kymmenenneksi jäseneksi, ja samana päivänä kun Ella liittyy virallisesti mukaan, myös kuuluisa kirjailija katoaa selittämättömästi. Ella ryhtyy pelaamaan Seuran sisällä kehitettyä peliä selvittääkseen kuolleen jäsenen ja kadonneen kirjailijan mysteeriä.

Lumikko ja yhdeksän muuta -tarinassa on paljon samanlaista outouden ja omaleimaisuuden tuntua kuin Jääskeläisen novelleissakin. Se on kuitenkin astetta kevyempi kokonaisuus. Vaikka tarina kertookin paljolti kirjoittamisen vaikeudesta ja raakuudestakin, lukukokemuksena se on vaivaton ja sujuva, useiden tyylien sekoituksesta huolimatta. Maaginen realismi tai reaalifantasia, miksi sitä haluaakin kutsua, on tullut hyvinkin tutuksi vuosien varrella ja silti aina yllätyn, kun jokin lajityypin kirja tuo mukanaan uutuuden tunnetta. Lumikossa sitä on, suomalaiseen tyyliin. On aina fantastista lukea kirjaa, joka jättää auki asioita mielikuvituksen varaan. Niinpä en ole lainkaan varma onko puutarhatonttuja olemassa vai ei...

Kirjan hahmot ovat ajoittain karrikoituja, mutta sellaisina kiinnostavia ja hauskoja. Lumikko onkin humoristinen kirja, ironinenkin. Nauroin monta kertaa mielikuville kirjailijoista kiipeilemässä ja väijymässä toisiaan, haastaakseen pelaamaan ja saadakseen ideoita tuleviin teoksiinsa. Haastamisen seuraus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hauskaa, sillä siinä vuodettiin enemmän tai vähemmän hahmojen syvintä sisintä ulos. Kirjojen ja lehtien sisällön muuttuminen vaikutti minusta metaforalta, sillä joskus tuntuu kuin olisin lukenut eri kirjan kuin joku toinen lukija, vaikka teoksella olisikin sama tekijä ja nimi. Niin monella tapaa eri asioita voi painottaa ja tulkita. Varmasti kirjailijoistakin joskus tuntuu oudolta miten heidän kirjojaan on tulkittu.Lumikossa on monikerroksellisuutta, ja niinpä siitä löytyy myös melankolian sävyjä, surua ja menetystä.

Miksihän kukaan elokuvantekijä ei ole tarttunut tähän kirjaan? Minulle lukijana se oli ainakin hyvinkin visuaalinen kokemus. Näin silmissäni paitsi edellä mainitut kirjailijoiden toistensa vaanimiset, myös esimerkiksi kirjailija Martti Talvimaan puutarhan ympärillä pyörivät koirat. Samoin Laura Lumikon kirjan hahmoista ja Seuran alkuvaiheista saisi oivallisia takaumakohtauksia. Ehkäpä nyt kun kirja ilmestyy myös englanniksi loppuvuodesta nimellä Rabbit Back Literature Society se saa arvoistaan laajempaa huomiota ja vaikkapa Tim Burtonin käsikirjoittaja/ohjaajakseen. Niin Helena Bonham Carterista tulisi ehkä Ingrid Kissalla. 

Lumikko ja yhdeksän muuta on enemmän kuin mitä pystyn ilmaisemaan, joten suosittelen sen lukemista ja kokemista henkilökohtaisesti. Ties vaikka luette ihan erilaisen kirjan.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha ja Missä junat kääntyvät

Ostin Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2008 ilmestyneen Taivaalta pudonnut eläintarha -novellikokoelman ekirjana aikomuksenani vihdoinkin tutustua kirjailijan tuotantoon. Pienenä kynnyksenä matkalla on ollut tuputtava reaalifantastikkouden lanseeraustyyli, aivan kuin lukijan pitäisi ymmärtää nyt tulkita juttuja tietyllä tavalla, ei toisella. Myös kirjan esipuhe, joka sinänsä on yksi omaperäisimmistä lukemistani esipuheista, hieman korostaa genreluokittelua. Ehkä sen on tarkoitus olla hauska, tai siinä on jotain sisäpiirijuttua, jota en vain ymmärrä. Joka tapauksessa, esipuheessa käy ilmi, että osa novelleista on julkaistu ennenkin, mm. Missä junat kääntyvät -kokoelmassa. Novelleja on kuitenkin editoitu ja niinpä minulle iski hillitsemätön halu saada vanhempi kokoelma käsiini. Siihen liittyy oma tarinansa, josta myöhemmin.

Taivaalta pudonnut eläintarha jakautuu kahteen osioon: Morfeus ja Katakombit, jotka sisältävät esipuheen lisäksi yhteensä 12 novellia.

I Morfeus

• Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1
• On Murmaa kaatunut!
• Missä junat kääntyvät
• Morfeuksen kolikot
• Armandin ratsu
• Laurelia etsimässä

II Katakombit

• Katakombeista
• Viimeinen luku
• Alla pinnan Toiseus piilee
• Olisimmepa mekin täällä
• Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa
• Taivaalta pudonnut eläintarha 

Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 on kauhutyyppinen kertomus naapuruston lapsijoukosta ja ajoittain näkyvästä salaperäisestä talosta. Taustajuonen ohella keskitytään lasten keskinäiseen dynamiikkaan ja aikuisten maailman ulkopuolisuuteen. Tarina toi välittömästi mieleen kotikylän kummitustalon, jonka luona kylän tenavien piti osoittaa rohkeutta kiertämällä talo kolme kertaa myötäpäivään ja koputtaa oveen kolme kertaa, jolloin kuollut vanha-Maija avaisi oven. Kukaan kylän lapsista ei tainnut uskaltaa tehdä rohkeuskoetta oikeasti (itse koputin vain kahdesti), päinvastoin kuin Jääskeläisen novellissa, jossa tarina muutenkin kääntyy hieman toisenlaiseksi.

On Murmaa kaatunut! vaikuttaa ensilukemalta fantasiaparodialta, mutta pidemmälle edetessä tarinan psykologinen luonne muuttuu. Tulkitsin tarinan saaneen vaikutteita Taru sormusten herrasta -teoksesta ja ehkä muista luomiskertomusmytologioista. Novellin loppupuoli ei toimi minulle ja muutenkin novelli tuntuu liian pitkältä. Silti pidin monista yksityiskohdista. Missä junat kääntyvät kertoo pojasta, jonka äiti yrittää muuttaa oman mielensä mukaisesti, hyvää tarkoittaen, pois mielikuvitusmaailmoista realismiin. Jälleen tarinan alkupuoli on kiehtova ja selittämättömän hienoa kerrontaa, mutta vaihtoehtohistorialoppu ei toimi. Novelli hyppäsi tosiaan raiteilta, kuten minäkin. Eri aikaan vain. Morfeuksen kolikoissa kerrotaan sisarusten välisistä tuntemuksista unen ja todellisuuden maagisrealistisessa hengessä. Tarina on lyhyt, mutta vielä lyhyempi on Armandin ratsu, jossa myös käsitellään tuntemuksia lapsen näkökulmasta.

Laurelia etsimässä on pitkä tarina, jonka alkulainaus asetti ajatukseni elokuvamaailman polulle, mitä kautta sain visuaalisia mielikuvia novellin hahmoista ja ilmeisestä. Samalla tipuin kristinuskon hallitsemaan maailmaan, jonka ahdistavuus, puhumattomuus, salailu ja epävarmuus tihkui lukukokemukseen. Kahden keskeisen hahmon välinen suhde tuntuu raastavalta ja katkeransuloiseltakin. Vaikka olen jälleen sitä mieltä, että tarina olisi voinut olla lyhyempikin, se kuitenkin puhutti tunnelmallaan.

Katakombeista meni idealtaan minulta ohi, voin vain aavistella mitä kirjoitus tarkoittaa ja loikata täysin pieleen ajatuksineni. Viimeinen luku kertoo kirjailijavanhuksesta, jolle kirjoittaminen on menneisyyttä ja maailmassa on tapahtunut galaktista luokkaa oleva muutos. Mutta muutama omaelämäkerrallinen sana on silti vielä sanottavana.

Tajusin heti, etteivät ohjelmat olleet ihmisten tekemiä. Kaikki oli totaalisen käsittämätöntä, lumoavaa ja lamauttavaa.
Tuona historiallisena syysaamuna katsoin uusia kanavia pisamanenäisen naisen seurassa. On mahdotonta kuvailla sanoin mitä näin. Välillä kuvittelin melkein ymmärtäväni jotain. Katsoin televisiota puoli tuntia. Sitten purskahdin itkuun ja oksensin rakastajattareni syliin.
Hän ei pahastunut, silitti vain päätäni ja jatkoi ohjelman katsomista.
Erosimme iltapäivällä mitään sanomatta. Emme nähneet pariin päivään. Kun yritin soittaa hänelle, kuulin hänen hypänneen sillalta Thamesiin.

Alla pinnan Toiseus piilee -tarinassa Montgomery Laurentius saa kenttätehtävän ja joutuu lähtemään Toiseuteen, Ihmisyyden rajan toiselle puolelle, pois synteettisestä yleviä humanistisia periaatteita ja päämääriä ilmentävästä kaupungista. Tehtävänä on oikaista mytologiaa oikeille raiteille. Laurentius kohtaa mytologian Erasmuksen ja kuulee tämän tarinan. Alla pinnan Toiseus piilee on kokoelman paras tarina, jonka dystopinen maailma on täynnä mieltäkutkuttavia yksityiskohtia, kuten erityyppiset leonardot ja luonnon kokemisen kauheus, mikä myös lopulta selittyy. Tarinassa on huumoria ja traagisuutta ja se toimii alusta loppuun saakka tyylillisesti.

Olisimmepa mekin täällä tuo eteen maailman, jossa on mahdollista irtaantua lihallisesta ruumiistaan ja jatkaa elämäänsä sähköisenä entiteettinä. Tarinassa vaimo haluaa siirtyä virtuaalielämään, kun taas psykologipuoliso ei. Kun vaimo tekee ratkaisunsa, seuratan mitä tapahtuu kahdessa eri rinnakkaismaailmassa. Tarina keskittyy voimakkaasti ihmisten kokemuksiin ja tuntemuksiin tilanteissa enemmänkin kuin juonikaareen.

Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa on kunnianhimoinen ja monitahoinen sekä hauska tarina Oswaldista, joka kohtaa elämänsä rakkauden ja selvittelee tämän kanssa aikaan liittyviä fysiikan lakejakin rikkovia ominaisuuksia. Jälleen yksityiskohdat aikavirtoineen, akankoskineen ja kirjailijakomppuineen innostavat.

Kirjailijakomput olivat kalliita, mutta periaatteessa kuka tahansa saattoi ostaa Dostojevskin, Vonnegutin, Waltarin, Irvingin ja Tolkienin kompuversion ja panna sen tuottamaan tekstiä annettujen parametrien mukaisesti. Tosin kun työtoverini yritti saada Tolkien-kompun kirjoittamaan pornoversiota Sormusten herrasta, järjestelmä kaatui kerta toisensa jälkeen. Tolkien-kompussa ei ollut lainkaan erotiikkapiiriä.

Maailmanluonti nousee minulle henkilöhahmoja tärkeämmäksi tekijäksi, vaikka Jääskeläinen on vahvasti ihmisten ja heidän välisten vuorovaikutusten kuvaaja. Psyyke ja sen kuvaaminen epätavanomaisessa tilanteessa ovat avainsanoja. Taivaalta pudonnut eläintarha päättää kokoelman ja tekee sen loistavasti. Tarina on syvän symbolinen kertomus perheen isän menneisyydestä, josta hän ei ole kyennyt puhumaan, mutta päätyy lopulta purkamaan tarinan pojalleen lapselle sopivalla tavalla.

Monissa novelleissa kiehtoo etenkin lapsen näkökulma ja kyky erilaisiin tulkintoihin. Mieleen tulevat reilu pari vuotta sitten lukemani M. Rickertin novellit Holiday-kokoelmassa (arvostelu), tosin osa näistä on huomattavasti raaempia ja synkempiä mitä Jääskeläisen. Lasten kautta kerrotut tarinat voivat olla onnistuessaan usein moninkertaisesti vaikuttavampia kuin aikuisten kautta kerrotut.

Maakuntakirjastoon tehdyn haun perusteella koko Lapissa ei löytynyt kirjastosta Missä junat kääntyvät -teosta (2000). Koska Frank-monihaku kertoi kuitenkin, että kirjaa saa muualta, tein kaukolainapyynnön. Oli sunnuntai. Maanantai-aamuna sain ilmoituksen, että kirja oli noudettavissa. Siitä ei peritty varausmaksua. Ihmettelin ja tarkistin, että kirjaa ei todellakaan ole tietokannassa ja yllättäen se oli, mutta sijaintipaikka jäi kummittelemaan.

Ilmestyykö kauan sitten loppuunmyyty Missä junat kääntyvät meidän maailmassamme kirjastooni silloin kun sen joku haluaa, ja katoaa sitten taas kun se palautetaan. Missä kirja on silloin kun se ei ole kirjastossa tai lainassa?

• Esipuhe – Liisa Rantalaiho
• Missä junat kääntyvät
• Pinnan alla Toiseus piilee
• Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1
• Laurelia etsimässä
• On Murmaa kaatunut!
• Olisimmepa mekin täällä
• Taivaalta pudonnut eläintarha
• Perheterapiaa
• Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa

Missä junat kääntyvät sisältää ainoastaan yhden novellin, joka ei ole myös Taivaalta pudonneessa eläintarhassa. Perheterapiaa kertoo teinipojasta, joka aiheuttaa käytöksellään harmia perheelleen ja paikalle kutsutaan terapeutti korjaamaan tilanne. Novelli on pikkunäppärä ja toimii ihan hyvin, vaikka ei olekaan kaikkein omaperäisin tarina. Kuten jo alussa ilmeni, niin varhaisemman kokoelman novelleja on muokattu myöhempään kokoelmaan ja viilaukset olivatkin selvästi havaittavissa ja vaikutus on pääsääntöisesti positiivinen. Tarinojen varsinainen sisältö ei ole muuttunut. Yhden novellin otsikon sanajärjestys näyttää muuttuneen ja olen tyytväinen, että muun muassa Laurelia etsimässä -novellin loppulainaus on muutettu Taivaalta pudonnut eläintarha -kokoelmassa alkuun. Sillä on yllättävän paljon vaikutusta.

Jääskeläisen novellit pärjäävät fantastisesti maailmanluokan vertailussa. Lukukokemus oli sen verran mainio, että aloittelin jo Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjaa. Taivaalta pudonneen eläintarhan e-kirjaversiosta on pakko mainita sen verran, että se sisältää tolkuttoman paljon tavutusvirheitä, riippumatta millä sovelluksella sen luki. En ole huomannut samanlaista ongelmaa muiden suomenkielisten ekirjojen kohdalla. Seikka jäi häiritsemään melkoisesti. Kirjan saa myös paperiversiona.

Mark Helprin: Talvinen tarina

Mark Helprinin Talvinen tarina (1985) päätyi lukulistalleni Kirjasta elokuvaksi - tulevaa tuotantoa 3 -katsauksen jälkeen, jolloin huomasin siitä tulevan elokuvan ja halusin lukea kirjan ensin. The Winter's Tale julkaistiin alunperin englanniksi vuonna 1983.

Talvinen tarina sijoittuu New Yorkiin, useaan kerrokselliseen aikaan, ja paikkoihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän todellisia. Se on tarina henkilöistä, jotka ovat sidoksissa toisiinsa ajasta riippumatta, tarina kaipuusta paikkaan, jossa vallitsee oikeudenmukaisuus ja tarina rakkaudesta. Peter Lake, mekaanikko ja murtovaras, kohtaa elämänsä rakkauden, kuolemansairaan Beverly Pennin, jolla on kyky aistia universumi. Lyhyttakki-jengin johtaja, Pearly Soames on Peter Laken vihollinen ja paetessaan tätä, ilmestyy Peter Laken avuksi valkoinen hevonen, lentäväaskelinen Athansor. Toisessa ajassa, vuosituhannen vaihteessa, Beverlyn pitkään elänyt veli, Harry Penn omistaa lehtipainon, joka kilpailee Craig Binkyn omistaman lehtipainon kanssa ja eräs pormestariehdokas lupailee kampanjassaan takaisin maailmaa, jossa talvet ovat kuin ennen, kylmiä ja kauniita. Ajasta riippumatta Coheeriesjärven kylän asukkaat elävät elämäänsä New Yorkin yläkaupungilla, paikassa, jonne voi löytää tiensä sattumalta tai josta voi päästä pois, jos kovasti yrittää, kuten Virginia, joka päätyy Pennille reportteriksi.

Talvinen tarina on joukko yhteenniputettuja välähdyksiä kaupungin realistisista ja maagisista tapahtumista, ennemmin kuin ehyt, jatkuvajuoninen tarina. Ihmiset ovat sumuverhon ympäröimiä ja heidän elämänsä limittyvät yhteen, kaikki Peter Laken vaikutuksen alle. Kirja alkaa viktoriaaniseksi mukaillussa aikakaudessa, koneellistumisen valtakaudella, jossa monet elävät kuitenkin köyhyydessä ja puutteessa, jopa hyväksikäytettyinä. Pienrikollisuus on tavanomaista. Helprin kuvaa kaupungin ankeaa puolta yhtä lailla antaumuksella kuin talveakin ja sen päinvastaista kauneutta jopa jäätävässä kylmyydessä. Cooheeriesjärven kylä on kuin omanlaisensa haltijoiden maa, mystinen, kaunis ja vaikeapääsyinen. Sen olemassaoloa ei löydy kartoista. Pidin paljon kirjan alkupuolesta, jolloin niin maailman realistinen kuin satumainen kuvauskin ovat fantastisessa tasapainossa. Oikeudenmukaisuuden etsiminen pysyttelee vielä hallinnassa.

Tarina ei kuitenkaan jaksa kantaa loppuun saakka alun raikkaudella. Kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, hohto häviää ja maagisuus muuttuu enemmän symboliseksi uskonnolliseksi harmageddon ja pelastus -tarinaksi kuin aidoksi fantasiaksi. Tämän kaltainen suuntaus etäännyttää minut aina lukijana tarinasta. Tarina myös kasvaa mittakaavassa ja uudet hahmot eivät pääse tasapuolisen intensiiviseen käsittelyyn kuin alun hahmot, joten osa herkkyydestä katoaa. Helprinin mielikuvitus yksityiskohdissa on kuitenkin loistavaa ja tarinaan upotettu huumori on onnistunutta ja jopa yllättävää. Teksti on paikoin eteerisen kuvailevaa ja tyyli vaatii tarkkuutta. Niinpä vieläpä kohtalaisen paksun kirjan (740 sivua) lukemiseen meni yllättävän paljon aikaa. Tämä on ehdottomasti keskitalven kirja. Vaikka nyt maaliskuussa maa on vielä lumenpeitossa, niin kevätaurinko vei välillä tunnelman pois kirjan talvisesta maailmasta. Silti mieleen tuli lapsuuden luisteluhetket pienen lammen luonnonjäällä ja tai kaipaus keskiyön rekiajelulle halki maiseman, johon ainoat valot tulevat tähtiseltä, äärettömältä taivaalta.

Winter's Tale -elokuvan kuvauksista

Talvinen tarina on ehdottomasti kirja, jonka lukemisesta olen tyytyväinen, vaikka kirjassa on omat heikkoutensakin. Mutta haluanko nähdä nyt sitten elokuvaa? Saattaapa olla, että jopa jätän elokuvan väliin, sillä ensinnäkin sen näyttelijäkaarti ei vakuuta, ja toisekseen, jos IMDb:n hahmolistaus pitää paikkaansa, niin tarinaa on osittain muutettu suuntaan, josta en välttämättä pidä. Mieleen tulee David Mitchellin Pilvikartasto (arvostelu), joka on rakenteeltaan erikoinen kirja, mutta jonka elokuvasovitus onnistui yllättävän hyvin, vaikka elokuva ei todellakaan vedä vertoja kirjalle. Winter's Tale -elokuvan ohjaaja Akiva Goldsman on kirjoittanut muutamia onnistuneita elokuvakäsikirjoituksiakin, mutta useat sovitukset ovat olleet melkoisesti hollywoodilaistettuja, joten pelkäänpä, että Talvinen tarina saa samanlaisen käsittelyn hänen käsissään, vaikka kuinka New Yorkissa ollaankin.

Eowyn Ivey: The Snow Child

Alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoiskirja The Snow Child ilmestyi viime vuonna ja on saanut osakseen paljon huomiota ja kehuja, parissa suomalaisessakin blogissa, joista sen varsinaisesti nostin lukulistalleni syksyllä. The Snow Child sisältää mytologisia elementtejä karun realistisessa ympäristössä tapahtuvassa tarinassa ja se pohjautuu vanhaan venäläiseen satuun Snegurochkasta, lumitytöstä.

Eletään 1920-lukua. Mabel ja Jack ovat vanheneva pariskunta, jonka suurin suru on lapsettomuus. Heidän ainokaisensa syntyi kuolleena ja vaikka siitä on jo pitkä aika, se tuntuu yhä aristavana haavana kummankin sisimmässä. Niinpä he lähtevät yrittämään uutta alkua pois ihmisten ilmoilta, villin luonnon keskelle Alaskaan. Rankan ja hymyttömän arjen keskellä pariskunta tekee leikkimielisen hetken yllättämänä uudesta lumesta pihalleen lumitytön, jolle he laittavan punaiset lapaset ja kaulahuivin. Seuraavana päivänä luminen rakennelma on kadonnut jäljettömiin, samoin kuin lapaset ja huivikin, ja talon lähistöllä vilahtelee pieni tyttö ne yllään ja kettu seuranaan. Onko Mabelin lapsuuden satukirjan tarina henkiin heränneestä lumitytöstä muuttunut todeksi?

The Snow Child on ansainnut saamansa huomion, sillä se on hieno esikoiskirja. Tarina on lumoava ja kirjailija onnistuu kuvaamaan Alaskan kauniin karua, mutta silti monimuotoista luontoa sellaisella intensiteetillä, että sen tunnelmaan uppoaa. Kirja tuo mieleen Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa -esikoisromaanin (arvostelu) Walesiin sijoittuvan tarinan tunnelman tai Megan Lindholmin Alaska-kuvauksen Cloven Hooves -kirjassa. Ei liene yllättävää, että jokainen kirjailija kuvaa kirjoissaan kotiseutuaan. Iveyn bion mukaan hän jopa elää pitkälti samanlaisissa olosuhteissa mitä kirjassa kuvataan.

Myös hahmot ovat aidon inhimillisiä todentuntuisine reaktioineen. Tunnistan ajatuksia ja piirteitä useista tuntemistani tosielämän Mabeleista ja Jackeista. Lapsettomuus koskettaa monia pariskuntia, yhdessä ja myös erillisinä yksilöinä, ja nuoren kirjailijan, useamman lapsen äidin, kyky tulkita ja ilmaista noita monimutkaisia, joskus hyvinkin epäloogisia tuntemuksia, saa kunnioitukseni. Siltikin, vaikka hän kuvaa niitä jo hiipuvassa vaiheessa. Lumityttö Faina on ihanan valloittava hahmo, jonka haluaa nähdä villinä ja vapaana ja silti ymmärtää kaipauksen saada hänet lähelle.

Tarinaa voi lukea kahdesta eri tarkastelukulmasta, realistisesta ja fantasiamaisesta. Kirjailija antaa tarpeeksi aineksia kumpaankin, mutta jättää molempiin silti avoimia tulkintakohtia. Tyyli on valittu erinomaisen huolellisesti ja lukijaa kiusaten. Fainan kanssa käydyt keskustelut kirjoitetaan eri tavalla kuin muiden ihmishahmojen keskustelut. Etsin kuumeisesti viitteitä, josko tyyli muuttuu ja kirjailija sen kautta antaa vihjeitä lukijalle, ja ehkä antoikin, ehkä ei. The Snow Child on kokonaisuutena onnistunut kertomus, mutta kirjan viimeinen kolmannes tuntuu ehkä kuitenkin sisällöllisesti heikoimmalta osiolta. Koin loppuosan, varsinaista loppuratkaisua lukuun ottamatta, hieman konservatiivisena ja tyttökirjamaisena. Se ei kuitenkaan heikentänyt kirjan kokonaistunnelmaa liikaa, sillä loppuratkaisu miellytti fantasiapainotteista lukijaakin hyvin. Kirjan lopussa on inspiraation lähteenä olleen venäläisen sadun käännös, mikä on ihan kiva lisä.

Tämä kirja sopisi oivallisesti suomennettavaksi esim. Kariston Lupauksen kaltaisessa sarjassa. Kirja löytäisi varmasti lukijakuntansa myös Suomessa, varsinkin sellaisten parissa, jotka eivät varsinaisesti lue fantasiaa. Erinomainen talvi-kirja, jonka onnistunut traileri alla. Kannattaa vilkaista. Ivey kirjoittaa parhaillaan uutta tarinaa, jossa yhdistyy jälleen todellisuus ja maagiset elementit. Sitä kannattanee odotella innolla.

Lisäys: Eowyn Iveyn kirja ilmestyy Bazarin kustantamana suomeksi nimellä Lumilapsi syyskuun lopussa. Hieno homma.

Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore

Törmäsin Mr. Penumbra’s 24-Hour Bookstore -kirjaan (2012) artikkelissa, jossa puhuttiin ns. backdoor fantasysta, eli sellaisesta kirjallisuudesta, jossa puhutaan fantasiasta ja sivutaan fantasian elementtejä, mutta ei mennä sisälle varsinaiseen fantasiamaailmaan. Tämä käsitteenä poikkeaa hieman maagisesta realismista, mutta joskus vedettävät rajat ovat hiuksenhienoja ja riippuvat pitkälti myös lukijan tulkinnasta (olipa se sitten sama tai eri kuin mitä kirjailija on tarkoittanut). Otin Robin Sloanin teoksen luettavakseni ekirjana, siitäkin huolimatta, että kirja on ainakin osittain hatunnosto paperikirjoille ja sen mukaisesti paperikirjan ostajat saavat ekstrana kirjan kannet, jotka hohtavat pimeässä.

Clay Jannon on vastavalmistunut ja työtön. Niinpä hän paremman puutteesta päätyy myymäläapulaiseksi pikkuiseen kirjakauppaan, jolla on enemmän korkeutta kuin leveyttä. Kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa ja Clay saa osakseen yövuorot. Herra Penumbra on erikoinen ja niin on kauppakin. Asiakkaat ovat harvassa, eikä harvojen kävijöiden kohdalla raha juurikaan vaihda omistajaa. Asiakkaat palauttavat kirjan ja pyytävät toisen tilalle kirjakaupan ylähyllyiltä. Niitä kirjoja Claylla ei ole lupa lukea. Tämä tietenkin herättää Clayn uteliaisuuden ja pian ystävien avustuksella hän selvittääkin mitä Penumbra ja tämän asiakkaat salaa puuhastelevat. Paperiset kirjat ovat asian ydin, mutta äänikirja ja Google osoittautuvat enemmän kuin hyödyllisiksi historian selvittämisessä.

Mr. Penumbra’s 24-Hour Bookstore alkaa todella kutkuttavasti. Pieni, mystinen kirjakauppa hivelee mielikuvitusta, varsinkin kun siellä on salaisia koodattuja kirjoja. Lukemani artikkelin perusteella osasin odottaa, että kirja ei ole fantasiaa, mutta aivot eivät aina tottele odotuksia, kun asetelmat ovat niin herkulliset kuin tässä kirjassa alussa ovat. Odotin maagista realismia, ja ehkä siihen juuri päästiin. Salaperäisiin kirjoihin tai kirjakauppoihin liittyviä teoksia on muitakin, osa onnistunut hyvin (Zafonin Tuulen varjo) ja osa vähemmän (Birkegaardin Libri di Lucan arvoitus). Mr. Penumbra on erilainen. Se on voimakkaasti tätä päivää ja informaatio- ja tekniikkayhteiskuntaa.

Pimeässä hohtava kansi

Clayn tuttavapiiriin kuuluu koodaajavelhoja, varakkaita softan kehittäjiä ja googlereita eli Google-superfirman työntekijöitä. Nämä nousevat tarinan edetessä voimakkaasti esille ja varsinkin Googlen osuus pomppaa voimakkaasti esille. Yhtiö saa kivasti mainostusta kirjassa. Tarinassa paperiset kirjat ovat toki ihailun ja kunnioituksen kohteena, mutta myös Kindle ja muut ekirjojen lukulaitteet mainitaan, eikä niitä erityisesti tuomita. Otsarypistyksiä sen sijaan varmaan monelle lukijalle tai ainakin kirjailijalle herättää paperikirjojen skannaus ála Google. Sloan esittelee paljon ja mielenkiintoista tekniikkaa liittyen kirjojen digitalisointiin ja menetelmiin, mutta ei niinkään kritiikkiä tekijänoikeusasioista. Sloan esittelee myös kiinnostavan museon, jossa hyllyt liikkuvat taianomaisen automaattisesti. Ehkä sellainen tila on oikeasti olemassa, eikä Harry Potterista ideoitu.

Minun intoni Mr. Penumbraa kohden hiipui mitä enemmän selitettiin algoritmeja ja koodausta ja mitä tavanomaisemmaksi kirjan maailma kävi, kun poistuttiin kirjakauppaa ympäröivästä ilmapiiristä. Luin kirjan loppuun, sillä se salaisuus, jota selviteltiin, loi vielä mahdollisuuden hienolle päätökselle. Kirjan loppu on kuitenkin vain ok. Tarinassa sivutaan paljon fantasiaa, se on tärkeä osa, ja populaarikulttuurin ilmiöitäkin tulee trendikkäästi esille. Loppua kohden vahvistui nuorille aikuisille suunnatun tarinan tuntu, eikä juoni osoittautunut kovinkaan vahvaksi. Kirja on ajanmukainen, mutta en tiedä kestääkö se vuosienkymmenien kulutusta. Mr. Penumbra’s 24-Hour Bookstore on hienoinen pettymys, ainakin genrelukijalle. Vähemmän fantasiasta perustaville ja kirjamysteereistä tykkääville tämä on varmaankin oivallinen kirja luettavaksi.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuoren tänä vuonna ilmestynyt Näkijän tytär on saanut esikoiskirjaksi kiitettävästi huomiota ja blogiarvostelujakin on ilmestynyt kohtalainen määrä. Kustantajan määritelmän mukaan kirja on historiallinen romaani, joten moni varmaan ihmettelee miksi arvioin sen fantasiaan ja science fictioniin keskittyvässä blogissa. Jo tarjotun genremääritelmän lisäksi koen, että Näkijän tytär on myös maagista realismia ja sellaisenaan se astuu hyvinkin spefi-blogin rajojen sisälle. Kirja muistuttaa genresisällöltään vuonna 2011 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana ollutta walesilaisen esikoiskirjailijan Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa (arvostelu) -teosta ja kulkee myös hyvin erilaisiin ajallisiin ja kulttuurisiin ympäristöihin sijoittuvien Sean Stewartin kirjojen maagisen realismin jalanjäljissä. Stewartin Matkijalintu on niin ikään ollut Tähtifantasia-ehdokkaana. Pekka Halosen vuonna 2008 ilmestyneessä paleofiktiivisessa Peuraheimossa (arvostelu) kuvataan samantyylistä vanhaa uskontoa ja shamanismiperinnettä vielä varhaisemmassa Suomen historian vaiheessa. Halosen teos kuitenkin siirtyy loppua kohden selkeästi fantasiaksi kun taas Vuoren Näkijän tytär ei. Tämän vuoden Hugo-palkintoehdokkaana olevassa lähimenneisyyteen sijoittuvassa Jo Waltonin Among Others -kirjassa (arvostelu) liikutaan mystisyyden rajamailla ehkäpä vielä keveämmin kuin Näkijän tyttäressä. Spefi-silmälasien läpi katsottuna Näkijän tytär sisältää sen verran paljon maagisen realismin elementtejä, että sen voi huoletta arvioida myös Taikakirjaimissa, mikä ei suinkaan ollut ajatuksena kun kirjan kesäkuun lopulla luin. Kirja kuitenkin pääsi yllättämään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1200-luvulle Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen. Teinperin kartanon isännän Ulf Starkin tytär raiskataan ja sen seurauksena syntyy punahiuksinen äpärätytär Eira, joka kasvaa lapsuutensa isoisänsä suojeluksessa kasvinveljensä Rikhardin kanssa. Eirassa ilmenee jo varhain näkijän piirteitä vanhasta Ilvesten tietäjäsuvusta, mikä herättää levottomuutta ajankohtana jolloin vanha pakanauskonto joutuu vastatusten uuden leviävän kristinuskon kanssa. Parantajan lahjat omaava Eira joutuu tunteineen myös kahden miehen väliin, eikä sydämen ja järjen valinta ole helppo ulkopuolisten juonittelujen keskellä.

Näkijän tyttären yhteydessä on väläytelty vertailukohtana Kaari Utrion ja Laila Hirvisaaren nimiä ja jotkut ovat saaneet mielleyhtymiä Diana Galbaldonin Matkantekijä-sarjaankin. Minulla ei ole juurikaan kokemusta näiden kirjailijoiden teoksista. Arastelin aluksi kirjan hankintaa sen sisältämän romanttisen kuvion vuoksi, sillä romantiikan ei tarvitse astua kuin askeleen imelyyden tai ylikorostuksen puolelle, niin saan allergiaoireita sen verran paljon, että lukeminen muuttuu vastahakoiseksi puurtamiseksi. Vuori pitää Näkijän tyttäressä langat kuitenkin kypsästi käsissään sortumatta esimerkiksi teinifantasioihin, vaikka kuumia tuntemuksia kirjassa muutamaan otteeseen tarjoillaankin. Romantiikka ja seksi limittyvät toisiinsa onnistuneella suhteella ja sopivan rehevästi, vaikka olisin kaivannut vielä enemmän rosoisuutta, jotta juonikuvio ei olisi ollut ihan niin "naisille suunnatun" oloinen.

Ihmissuhteiden yleiskuvaus on onnistunutta ja hahmoihin on saatu kohtuullisesti harmaan eri sävyjä. Hahmot tuntuvat uskottavilta hyvine ja huonoine puolineen, uskoen tekojensa ja ajatustensa oikeutukseen. En voi sanoa pitäneeni kenestäkään muusta erityisesti kuin Talvikki-rouvasta, mutta mieltymysten määrä ei sinänsä vaikuttanut lukukokemukseen. Pidin selkeästi hahmoja enemmän historiallisesta maailmasta. Vuori kylvää runsaasti vanhaa sanastoa, mistä näkee, että paljon taustatyötä on tehty ja ajankuvaan perehdytty tapahtumien lisäksi myös esineistön ja tapojen osalta. Yksityiskohtien runsaus saa välillä hengästymään, varsinkin kun tarina etenee nopeasti ja kerronta sujuvasti, mutta yksityiskohdat ovat kuitenkin tarinan mauste, joka tekee siitä täyteläisen ja vivahteikkaan. Samalla tavalla pidin Ulla Viertolan Rautasynnyn (arvostelu) maailmanluonnista ja yksityiskohdista, mutta siinä missä Viertolan ihmishahmot lopsahtavat, Vuoren hahmot jaksavat kantaa.

Päähahmoon liittyvää perimää, parantajan ja näkijän kykyä ei pyritä järkeistämään, se on olemassa vielä kyseenalaistamattomana voimana, joskaan ei enää niin hyväksyttynä. Olisin voinut lukea vielä voimakkaammin maagiseen puoleen keskittyvää kirjaa, mutta toisaalta päähahmon hiljainen tasapainottelu kahden maailman välillä on hienovarainen ratkaisu, vaikka jäi hieman kutisemaan fantastikon nahan alle. Näkijän tytär on erinomainen lukukokemus spefilukijallekin, joka voi halutessaan miettiä Tulen ja jään laulu -sarjan vaikutteita teokseen. Olen iloinen, että kirjan saa hankittua myös ekirjana, ettei tarvitse kirjaa sulkiessa joka kerta katsoa valitettavan epäonnistunutta kansikuvaa.