A. Philippa Pearce: Tom ja keskiyön puutarha ja Hugh Scott: Hirmuhiirten luola

A. Philippa Pearcen Tom ja keskiyön puutarhassa (1958, suom. 1977) Tom lähetetään evakkoon tätilään kotona veljen sairastuttua tuhkarokkoon. Kirjan julkaisuvuonna tuhkarokkoon ei ollut vielä rokotetta, ja tuollainen käytäntö lähettää lapsi karanteeniin muualle, oli yksi tapa suojella lasta. Täti asuu vuokratalossa, jossa ei ole edes puutarhaa, mutta kylläkin kiinnostava kaappikello aulassa. Yllättäen eräänä unettomana yönä Tom kuulee kellon lyövän 13 kertaa. Tuolloin asfalttitakapiha muuttuu puutarhaksi, jossa leikkii nuori orpo tyttö, Hatty. Hattysta Tom saa leikkikaverin salaiseen puutarhaan. Hattyn maailma on mennellä vuosisadalla ja niin paljon kuin Tom haluaisikin, hän ei voi elää kahdella aikakaudella.

Kirjassa on ihana tunnelma ja tarina lumoaa, eikä ihmekään, että sille on myönnetty Carnegie-mitali. Tarina jättää haikean mielen, kuten monesti menneestä ajasta ja maailmasta kertovat kirjat tekevät. Tomin aikamatka toi mieleen Penelope Farmerin Charlotte Sometimesin, josta pidin myös paljon. Harmi, ettei Charlotte Sometimesia ole koskaan suomennettu.

Hugh Scottin Hirmuhiirten luolassa (1989, suom. 1990) ei ole aikamatkaa, mutta senkin päähenkilö on orpo, tällä kertaa poika, Freddie. Freddie tulee sukulaisten hoiviin linnamaiseen kartanoon, jossa asuu Lindsay-serkku ja Anaglypta-serkku tulee viettämään kesälomaansa. Lindsay vihkii Freddien nopsasti linnan saloihin, mutta pian paljastuu, että linnassa asustaa myös jotain pelottavaa, minkä kirjan nimikin jo paljastaa. 

Verrattuna Tom ja keskiyön puutarhaan Hirmuhiirten luola on naiivimpi. Scottin kirjoitustyyli...

se hieman...

ärsyttää!

Lapsia kehotetaan sulkemaan kirja, tarina on liian kauheaa. Minusta tuolloin aluarvioi lukijan, jonka pitäisi itse saada päättää milloin tarina pelottaa tai ei. Oli se sitten huumorilla laitettu tai ei, tyrkytys vain ärsyttää. Tarinan puitteet ovat kuitenkin kiehtovat, linna, muuri, naamioitujen ovien takana salaisia huoneita, kirjastohuone ja tietenkin hienot näkymät ikkunasta ja pelottava kellari.

Hirmuhiirten luola oli kiva ja nopea lukuvälipala. Ei sen kummempaa.

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:

• Äänikone
• Genesis ja katastrofi
• Sotilas
• Mies etelästä
• Toivomus
• Vuokraemäntä
• William ja Mary
• Lampaalla teurastettu
• Tie taivaaseen
• Nahka

Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.

Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia (1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 

Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.

Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

Philip Pullman: The Firework-Maker's Daughter

Kuuntelin Philip Pullmanin The Firework-Maker’s Daughterin (1995) äänikirjana Nigel Lambertin lukemana. 

Kyseessä on lapsille suunnattu seikkailufantasiakirja, jossa Lila-niminen tyttö haluaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa olla ilotulitteiden tekijä, kuten hänen isänsäkin on. Isä vain ei suhtaudu asiaan myönteisesti, joten Lila päättää toimia omin neuvoin ja lähteä kohtaamaan pelottavan Fire-Fiendin Merapin vuorelle saavuttaakseen ilotulitteiden salaisen ainesosan, kuten kaikki ilotulitteiden valmistajat tekevät. Hän ei kuitenkaan tiedä, ettei Fire-Fiendiä kohdata noin vain ilman lahjoja tai suojausta. Lilan ystävä Hamlet, kuninkaan valkoinen puhuva elefantti, ja tämän palvelija Chulak lähtevät tytön perään pelastaakseen tämän palamasta poroksi. Onnistuneen, mutta hieman mysteerisen matkan jälkeen Lila saa kuulla isänsä tulleen vangituksi, koska kuninkaan elefantti oli teillä tietymättömillä. Niinpä Lila joutuu tilanteeseen, jossa joutuu todistamaan ilotulitustaitonsa pelastaakseen isänsä.

Kuten Clockwork (arvostelu) myös The Firework-Maker’s Daughter on lyhyt kirja ja näpsäkkä tarina. Tällä kertaa päähahmo on hieman itsepäinen, mutta itseensä luottava tyttö, jolla on erikoisia ystäviä. Itämaisesti sävyttyvässä tarinassa on väriä ja kiehtovuutta, kuten ilotulitteissa konsanaan. Tarina on kuitenkin kevyt ja Universumien tomun ja Clockworkin kerrontaan nähden aika pinnallinen. Luulenpa, että lapset nauttisivat kirjan seikkailusta enemmän kuin minä ja ääneen luettuna iltasatuna. Tätä kirjaa vain ei taida löytyä suomeksi.

Minulle alkaa hahmottua Pullmanista kirjailijana hieman erilainen kuva näiden Tomun ulkopuolisten teosten myötä Kiplingistäkin ammentavana kirjailijana. Olen tietoinen, ettei Pullman itse pidä kirjojensa ikäluokittelusta ja tämäkin kirja on ihan hyvin aikuisen luettava, mutta itse en kokenut siinä haastetta tai kiehtovuutta, kuin ehkä joissain muissa nuoremmille lukijoille kohdistuvissa kirjoissa. Plussaa kuitenkin naispuoleisesta vahvasta päähahmosta.

Philip Pullman: Clockwork

Kuuntelin marraskuun lopuksi kolme Philip Pullmanin äänikirjaa, joista tämä ensimmäinen, pienoisromaanimittainen Clockwork (1996) on myös suomennettu v. 2005 nimellä Kellopeli eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin. Äänikirjan lukija on erityisesti televisiosarjoista tuttu Anton Lesser, joka valitettavasti omaa äänen, joka minulle aiheuttaa ärtymystä pitempään kuunneltuna. Mutta koska juuri tuolla hetkellä ei ollut mahdollisuus lukea, kuuntelin tarinan sinnikkäästi loppuun saakka.

Saksassa Glockenheimin kylässä kellontekijän oppipoika Karl istuu tavernassa ja tuskastelee, sillä seuraavana päivänä on hänen opinnäytetyönsä paljastus, mutta hän ei ole saanut mitään aikaiseksi. Edessä on melkoinen nöyryytys. Tavernassa ihmiset ovat kerääntyneet kuuntelemaan nuoren Fritzin tarinaa. Fritz sai unessaan aihion tarinalle prinssi Otosta ja tämän pojasta, mutta ei ole keksinyt siihen loppua. Tarina alkaa muuttua yllättäen todeksi ja Karl saa kasvojen pelastamistarjouksena paikalle ilmaantuneelta Tohtori Kalmeniukselta kellopelihahmon Sir Ironsoulin. Ritarihahmolla on yksi harmittava piirre: se pyrkii surmaamaan miekallaan kaikki, jotka päästävät suustaan sanan ”devil”.

Clockwork on selvästi tarkoitettu nuorelle kuulijakunnalle ja se noudattaa tuttua satukerronnan kaavaa. Tarinassa on kuitenkin lisämausteena clockpunkin raaka-aineita. Sen sijaan, että käytettäisiin ihmisen varaosina pelkästään muilta otettuja elimiä, Pullman käyttää myös mekaanisia osia, mikä tuo hahmoihin mielenkiintoisia muutoksia. Lisäksi tarinassa tarinat limittyvät toisiinsa, eikä kokonaisuus ole täysin suoraviivainen. Kertomus on ajoittain synkkä, ehkä hieman frankensteinmainenkin. 

Mekaanisia ihmisiä esiintyy kirjoissa enemmänkin - täyteläisemmin aikuisille kirjoitettuna, kuten Genevieve Valentinen Mechanique: A Tale of Circus Tresaultissa (arvostelu), jota erityisesti suosittelen. Clockwork on välipala, ihan kiva tarina tutustua Pullmanin muuhunkin tuotantoon kuin Universumien tomu-sarjaan.

Dick King-Smith: Vesihevonen

Katsoin joskus ihan sattumalta telkkarista koko perheen fantasialeffan nimeltä Vesihevonen – legenda syvyyksistä. En juurikaan muista elokuvasta muuta kuin pääidean ja että se oli sentimentaalinen, mutta tunnistin sen samaksi kun vastaan tuli Dick King-Smithin kirja Vesihevonen (The Water Horse, 1990, suom. 2008). Kirja on roikkunut hyllyssäni pitkän aikaa, mutta nyt tempaisin ja luin sen välipalana. Kirja on lapsille suunnattu, tekstikoko on suurehko, joten 123 sivun lukeminen ei vienyt kauaa. Suomennoksen kansi on elokuvakansi, kohtaus ei ole kirjasta. King-Smith on tunnettu muistakin filmatuista lastenkirjoistaan, esim. Babe-possusta.

Kahdeksanvuotias Kirstie löytää pikkuveljensä kanssa rannalta munan, jonka vievät salaa kotiin kylpyammeeseen. Siellä siitä kuoriutuu pienen pieni kelppi eli vesihevonen, eikä otus pysy kauaa salaisuutena, vaan pian koko perhe pohtii millä ruokkia ja mihin siirtää Crusoeksi nimetty uusi lemmikki. Se nimittäin kasvaa melkoista vauhtia. Salaisuus on kuitenkin säilytettävä ulkopuolisilta.

Vesihevonen on leppeän mukava ja harmiton tarina legendasta. Crusoe kiehtoo varmasti jokaista lasta, joka kaipaa lemmikkiä ja miksei aikuistakin. Oli hauska lukea sen ääntelystä ja rapsutuksen nautinnosta. Vaikka selvästikin perhe kiintyy otukseen ja todella näkee vaivaa sen piilossa pitämiseen, ei kirja ole ylitunteellinen, vaan aikuiset ja lapset yhdessä tekevät järkeviä päätöksiä. Toki tunteet ohjaavat niitäkin ajoittain, kun Kirstie haluaa kelpin olevan kuitenkin tavattavissa. 

Kirjan sisäkanteen on liitetty kartta Skotlannin ylämaan alueelta täydentämään tarinan sijainnillista kuvausta. Olen matkaillut ja vaellellut tuolla alueella, joten mielikuvat pohjautuvat niihin muistoihin. 

Tarinan loppu on sen suola, onnistunut. Minulle tuli kuitenkin tunne, että katsomani elokuva taisi olla erilainen ja niinhän se olikin. Lähes kaikki on muutettu; perhe, Crusoen kasvaminen, aikajakso sota-aikaan ja paljon muuta. Elokuva on kuvattu pääosin Uudessa-Seelannissa ja Loch Nesskään ei näytä siltä kuin pitäisi. Yksityiskohtien muutoksista huolimatta elokuva on hyvä ja viihdyttävä, se vain ei ole sama tarina kuin kirjassa, vaikka lähtökohta onkin sama. Niinpä siis on syytä aina lukea alkuperäinen teos. Useimmiten se on jopa parempi tarina.

Richard Bach: Lokki Joonatan

Richard Bachin Jonathan Livingston Seagull ilmestyi vuonna 1970 ja suomeksi Lokki Joonatan -nimellä 1972. Olen lukenut pienoisromaanimittaisen kirjasen joskus aikoinaan, mutta otin nyt uusiksi kun se on saatavilla suomeksi myös ekirjana uutena painoksena, johon on lisätty 2014 nelososa. Sitä en ollut ennen lukenut.

Lokki Joonatan on allegorista eläinfantasiaa, jossa pääosassa on lentämisestä erityisen kiinnostunut lokki. Lokithan ei yleensä ole kiinnostuneet lentämisen tekniikasta, vaan käyttävät siipiään sen verran kuin vaaditaan ruuan hankkimiseen. Mutta Jonathan pitää vauhdista, käännöksistä ja korkeuksista. Lajilleen poikkeavana hän joutuu pian hylätyksi, jolloin hän lähtee kulkemaan omia polkujaan. Pian hän saa huomata, ettei ole ainoa kaltaistaan ja hänelle syntyy uusi päämäärä, jonka seuraukset pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lokki Joonatan on kertomus vapaudesta, yksilöllisyydestä ja sellaisten tavoitteiden asettamisesta, jotka kokee itselleen oikeiksi. Ei tarvitse tyytyä olemaan jotain mitä on aina oltu tai muut sanovat kuuluvan olla. Sanoma on siis varsin kannustava ja mieltä ylentävä. Ehkä nuorelle lukijalle kirja antaa vielä enemmän kuin aikuiselle. Näin aluksi.

Toinen lukukerta laski kirjan ansioita, sillä se palautti mieleen, että tarina jatkuu myös vahvasti uskonnollisesti allegorisena, tarkoitti kirjailija sitä tai ei, eikä se jaksanut enää yhtään innostaa. Hieman samoin kävi Narnialle aikoinaan. Lokkien siirtyminen ylemmille tasoille ei toiminut, se oli jo liian läpinäkyvää minun makuun. Neljännessä osassa on yllättävän pessimistinen osio mitä tulee Jonathanin jälkeiseen aikaan. Jonathanin arvostus seuraajapiirissä (opetuslapset) muuttuu palvonnaksi ja johtaa päinvastaiseen tulokseen kuin mikä teoksen alkuperäinen sanoma oli. Vaan kirjailija kääntää sen jälleen löytämiseksi, eikä voi välttyä maan päälle tosiuskovien joukkoon paluun vertauskuvasta, jonka loppu herättää. Tarina on jokseenkin naiivi, mutta se on kiehtonut valtavaa määrää lukijoita. Onko se siis onnistunut tehtävässään, vai kiehtooko se massoja vain ajattelemaan vapautta ja yksilöllisyyttä odotuksen vallassa varsinaisesti toteuttamatta sitä.

Ekirja, kuten todennäköisesti myös painettu versio, sisältää melkoisen määrän lokkikuvia. Ihan turhaa sivujen täytettä suoraan sanottuna. Jos kuvissa on jotain esteettisesti ajatuksia herättävää, se ei toiminut minulle. Kirjan pohjalta on tehty elokuvakin, mutta se on jossain vaiheessa äänestetty kategoriaan "50 kaikkien aikojen kehnointa elokuvaa", joten ei siitä enempää. Kirjanen on nopeasti luettu ja jos ei jää miettimään vertauskuvia, menee ihan ok:na eläinfantasiana. Melkein toivon, että olisi pysytty kuitenkin niissä lentoteknikoissa, jotka olivat varsin kiinnostavia kuvauksia.

Neil Gaiman & Chris Riddell: Fortunately, the Milk

Vuoden alusta alkoi Yöpöydän kirjojen vetämänä Uudelleen luettua -lukuhaaste, johon en ole vielä ehtinyt yhtään kirjaa tälle vuodelle lukea, mutta nytpä tulee ensimmäinen. Luin Neil Gaimanin kirjoittaman ja Chris Riddellin kuvittaman lastenkirjan, Fortunately, the Milk, ensimmäisen kerran 2015 ekirjana. Luin sen uudelleen 2016 ja nyt siis vielä kerran, kun en ehtinyt aiemmin blogata siitä. Kirjasta on tulossa loppuvuodesta suomenkielinen versio nimeltä Onneksi oli maitoa.

Äidin ollessa työmatkalla, lapsoset tarvitsevat aamumuroihinsa maitoa, jonka isä on unohtanut ostaa. Niinpä iskä lähtee kipaisemaan kauppaan maidon ostoon ja tenavat jäävät odottamaan. Odotus kestää kauan ja palatessaan isällä on kerrottavanaan melkoinen tarina.

Fortunately, the Milk on pirtsakka pikku tarina, jossa Gaimanin mielikuvitus lentää melkoisissa korkeuksissa aikamatkustaja-dinosauruksen, wumpireiden ja merirosvokuningattaren seurassa, puhumattakaan joistain vihreistä otuksista. Onneksi ennen seikkailuun joutumista oli maitopurkki ostettuna, vaikkakin se on vaarassa kadota seikkailun tiimellyksessä. Gaiman käyttää sanoja nokkelasti ja vaikka tarina on selkeästi lapsille suunnattu, on sitä myös aikuisen hauska lukea. Ja katsoa uppoaako isän selostus lapsille vai ei.

Neil Gaiman on Fortunately, the Milkin jälkeen työskennellyt Chris Riddellin kanssa uudemman kerrankin, The Sleeper and the Spindle -pienoisromaanin yhteydessä (arvostelu). Soisin näkeväni senkin suomennettuna, sillä se on hieman aikuisemmille suunnattu. Riddelliltä olen lukenut myös pari Ada Gootti -kirjaa (arvostelut), mutta varsinkin The Sleeper and the Spindlessä pidin erityisesti hänen kuvituksestaan. Fortunately, the Milkissä kuvitus on hieman hullunkurista, ja toimii tarinan luonteen huomioiden hyvinkin. En kuitenkaan erityisesti ihastunut. Se muistuttaa liikaa Ada Goottien kuvitusta.

Kirja on sellainen ok-välipala-luettava aikuiselle, sillä siinä on vain vajaat 130 sivua kuvituksineen.

Roald Dahl: Matilda - kirja ja musikaali

Kuuntelin Roald Dahlin Matildan (1988) äänikirjana syyskuussa ja pääasiassa siksi, että kävin katsomassa tarinan elokuun alussa musikaalina Cambridge-teatterissa Lontoossa. Musikaali oli varsin onnistunut ja varsinkin Agatha Trunchbullin näyttelijä (mies) toi siihen mukaan Rocky Horror Picture Show -fiiliksiä. Vaan olisihan se pitänyt arvata, ettei hahmo kirjassa sellaisia mielikuvia välittänyt. Englanninkielisen äänikirjan luki varsin vivahteikkaasti näyttelijä Kate Winslet, mutta en ole täysin vakuuttunut, että hän oli paras mahdollinen hommaan.

Matilda on kuusivuotias tyttö, joka on varsin älykäs ja erittäin kiinnostunut kirjoista. Hänen perheensä vain ei osaa arvostaa häntä tai lukuharrastusta lainkaan. Sen sijaan lastentarhaopettaja Jennifer Honey huomaa Matildan erikoislahjakkuuden ja kannustaa häntä voimakkaasti. Miss Honeylla on kuitenkin omia ongelmia, suurimpana niistä tyrannimainen johtajatar Agatha Trunchbull, joka ei terrorisoi vain häntä, vaan myös koululaisia. Matilda kuitenkin päättää hyödyntää erikoislahjojaan ja tehdä lopun johtajattaren puuhista.

Periaatteessa pidän kovasti vahvoista tyttöhahmoista, jotka on vieläpä lukutoukkia, mutta jokin tässä tarinassa silti tökki. Matilda ei saa minulta osakseen samanlaista sympatiaa, kuin esim. Hermione Harry Pottereissa, vaikka hahmoissa onkin jonkin verran samaa, eri kuosissa vain. Matildan perhe on suorastaan karmaiseva, vaikka yritin löytää edes hieman heistä jotain positiivista. Lopussa varsinkin tuli ”ihanko totta?” -fiilikset. Miss Honey taas tuntui uhriutuvalta Matildan rinnalla menneisyyksineen.

Teatteriesitys hieman siloitti Matildan perhettä, tosin ei paljoa, mutta näyttelijät tekivät hahmoista jonkin verran inhimillisempiä. Joukko lapsinäyttelijöitä oli lavalla pirtsakoita ja lauloivat osuutensa erinomaisesti, kuten myös esitysillan Matilda, Emily-May Stephenson. Matildan roolia vetää useampi tyttö, sillä rooli on lapselle suuri. Oletan muiden olevan yhtä kelpoisia. Pidin näytelmän lavasteista. Koko lava-alue oli päällystetty värivaloilla elävöitetyillä aakkospalikoilla, joista löytyi helposti päähenkilön nimi. Valitettavasti en muista Trunchbullia näytelleen henkilön nimeä, mutta esitysiltana oli puikoissa understudy.

On vaikea määritellä mikä äänikirjan lukemisessa häiritsi. Winslet on erinomainen näyttelijä, mutta ehkä hän oli minun makuuni hieman liian korostava lukija. Äänikirjat on herkkä laji. Vaikuttaa siltä kohdallani, että lukija vaikuttaa paljon, jopa ehkä liikaa, lukukokemukseen. Joskus en pysty edes joitain lukijoita kuuntelemaan. En kuitenkaan usko, että Winslet ratkaisevasti vaikutti siihen miten koin Dahlin tarinan. Matilda ei yksinkertaisesti purrut minuun tarinallisesti. Tämä oli toinen kirjailijan teos, jonka olen lukenut. Ensimmäinen oli The Gremlins, jonka arvio löytyy täältä. Odotan seuraavalta Roald Dahlin kirjalta enemmän.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita (Tales from Outer Suburbia, 2008, suom. 2015) voitti reilu viikko sitten 2016 Tähtifantasia-palkinnon ja aiheutti jonkin verran ihmetystä. Luin kirjan kesämaratonin yhteydessä ja ihastuin sen pieniin, omituisiin ja herkkiin tarinoihin sekä tummansävyisiin kuviin huikeasti. Shaun Tan vastaa niin teksteistä kuin kuvituksestakin. Kirjassa on 15 lyhyttä tarinaa:

• Vesipuhveli
• Eric
• Hajonneet lelut
• Kaukana sataa
• Pohjaimu
• Vaarin tarina
• Ei missään muussa maassa
• Tikku-ukot
• Unohduskone
• Valpas muttei säikky
• Valvojaiset
• Tee oma lemmikkisi
• Tutkimusmatkamme
• Kilpikonnien pelastusyö
• Nimetön pyhä

Tähtifantasian lisäksi kirja on palkittu lukuisilla muillakin palkinnoilla ja ollut ehdolla esim. World Fantasy -palkintoon vuonna 2009, eikä syyttä. Esikaupunkien arkeen sijoittuvat välähdykset ovat oudon kiehtovia. Tan käyttää erilaista muotoa tarinoiden kertomiseen; välillä on tarina itsessään ja siihen liittyy isompia kuvia, jopa aukeaman kokoisia, sitten on tarinaa kuva kuvalta hieman sarjakuvamaisesti ja myös sanoina revityillä paperinpalasilla. Kirja on hyvin visuaalinen eikä kuvaa ja tarinaa voi erottaa toisistaan.

Viidestätoista tarinasta minuun eniten vetosi Eric. On vaikea edes kuvata kuinka tikkuhahmoinen vaihto-oppilas pääsikin niin vaikuttamaan. Kirjassa ei ole yhtään sellaista kertomusta mikä ei olisi koskettanut. Valpas muttei säikky ohjuksien uusiokäyttöineen oli yhtälailla huvittava kuin lohdullinenkin ja Tikku-ukot ravisteli. Vaarin tarina ja Tutkimusmatkamme olivat yhtä aikaa symbolisia kuin seikkailullisiakin. Tan haastoi joka tarinalla menemään pintaa syvemmälle, antamaan itselle mahdollisuuden tulkita ja katsoa realismin maagisuutta.

Kirjastossa kirja oli lasten kirjallisuuden luokassa, siellä kuvakirjojen seassa. Kirjastohenkilö sanoi minulle ensimmäisellä hakukerralla, että se on ihan pienille lapsille tarkoitettu. Olen vahvasti eri mieltä. Kyseessä on myös aikuisten kuvakirja. On todella harmi, jos se jää luokittelunsa vuoksi suurelta joukolta nuoria ja aikuisväestöä lukematta. Uskoisin, että tästä kokoelmasta löytyy useille ikäryhmille monenlaista ajateltavaa ja tulkittavaa ja jopa pelkästään katsottavaa. Jaana Kapari-Jatan suomennos tuntuu tavoittavan ihan omia sfäärejä käännöksenä ja Tan on todellakin loistava piirtäjä.

Etäisten esikaupunkien asioita on hieno teos, suosittelen sitä varauksettomasti ihan kaikille. Lukekaa, katsokaa, antakaa vaikuttaa. Kaunis, taianomainen ja herkkä teos.

 Aakkoshaasteen T-kirja

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit

Chris Riddellin Goth Girl -sarjan ensimmäinen kirja Ada Gootti ja hiiren haamu (arvostelu) oli ihan hauska uusi tuttavuus kaikkine kuvituksineen ja sana/nimileikkeineen, joten otin luvun alle myös toisen osan, Goth Girl and the Fete Worse than Death (2014), joka on ilmestynyt vasta myös suomeksi nimellä Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (2016). Lainasin suomennoksen kirjastosta, sillä siinä on jälleen sellainen pikkukirjanen lisukkeena takakannessa, jota englanninkielisessä ekirjassa ei ole mukana.

Tällä kertaa Ghastly-Gormin linnassa valmistaudutaan täydenkuun kekkereihin, jonne saapuu mm. kuuluisia taiteilijoita, musikantteja ja Glum-Stokers, ei niin hilpeä transylvanialainen karnevaali lepakkosirkusryhmineen. Kuuluisat kokit, kuten myrtyneen näköinen Gordon Ramsgate kokkaavat kilpailuhenkisesti omia erikoisuuksiaan, mutta Ada on huolissaan kamaripalvelijansa Marylebonen tulevaisuudesta. Jotain outoa on taas kehitteillä taustalla ja Adan synttäritkin on tulossa, vaan mahtaako kukaan edes muistaa niitä.

Ei nämä Ada Gootti -kirjat tarinoina tunnu kovin hääppöisiltä, mutta yksityiskohtia on sen verran kiva bongailla, että viihdyin pääosin kakkoskirjan parissakin. Muutamia hyviä oivalluksia löytyy, kuten D-mail (dove-mail, suom. puluposti) ja kuin suoraan laulusta:

"Bundels of parsley, sage, rosemary and thyme from Scarborough Fair hung on lengths of string from the ceiling together with a Siphon & Garfunkel, an instrument for blending buttermilk"

Kirjan lopussa alkoi kuitenkin tuntua, ettei jaksa enää innostaa kovinkaan paljoa. Aikuiselle lukijalle tarina itsessään ei anna haastetta, ja kuvitus sekä sana/nimileikit kantavat vain tietyn ajan. Saattaa mennä aikansa, ennen kuin tartun kolmanteen Ada Gootti -kirjaan, joka minulla on jo ekirjana, mutta käännöksille en koe enää tarvetta. Tässä osassa lopun kirjanen ei tarjonnut oikeastaan mitään lisäarvoa. Jätän Adat suosiolla nuoremmille lukijoille, joille uskon olevan sarjasta paljonkin enemmän iloa. Itse asiassa toivon, että vanhemmat löytävät tämän sarjan ja lukevat ja katselevat sitä yhdessä lastensa kanssa. Yksityiskohtien ymmärtämisestä ja selittämisestä sekä lukukokemuksen jakamisesta on tuplasti iloa.

George R.R. Martin: Jäälohikäärme

George R.R. Martinin lapsille suunnattu tarina The Ice Dragon (1980) on julkaistu nyt myös suomeksi nimellä Jäälohikäärme. Olen lukenut kirjan useamman kerran jo aiemminkin, ja blogistani löytyy varsinainen arvio siitä vuodelta 2011. Arvioon on liitetty mukaan Martinin video, missä hän kertoo Jäälohikäärme-tainan synnystä ja se on katsomisen arvoinen. Huvittavaa sinänsä kuuntelin tarinan äänikirja tuolloin heinäkuussa ja silti sen kylmä kauneus tehosi.

Suomennokseen on valittu Luis Royon kuvitus vuodelta 2014. Vertailin sitä aiempaan versioon toisessa blogikirjoituksessani tuoreeltaan, kun samaisen kuvituksen sisältänyt englanninkielinen painos ilmestyi. En ehkä lämmennyt sille sillä hetkellä yhtä paljon kuin nyt, kun luin suomennoksen läpi. Painettuna kuvitus pääsee oikeuksiinsa ja suomennoskin on varsin onnistunut. Tarina kosketti haikeudellaan myös käännettynä. Perhe, rakkaus ja menetys ovat monella tapaa ikuisia teemoja.

Vaikka Jäälohikäärme on tarkoitettu nuorille lukijoille, se tarjoaa taattua Martin-laatua myös aikuisille. Kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on kaunis kirja - päältä ja sisältä.

Liitän kirjan I Spy Challenge -haasteen  kohtaan 10. Form of water (jää).

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Chris Riddell on tullut vastaan aiemmin ainakin vuosi sitten kun luin Neil Gaimanin The Sleeper and the Spindle -kirjan (arvostelu), josta pidin paljon. Tykästyin paitsi itse tarinan muunnokseen, myös Riddellin kuvitukseen. Viime kesänä (2015) Riddelliltä ilmestyi kokonaan omissa nimissä tehty teos suomeksikin asti, eli lapsille suunnattu Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013). Tarina on runsaasti kuvitettu, mutta tällä kertaa en niinkään ihastunut piirrosjälkeen, vaan tarinassa käytettyihin viitteisiin. Kirja pitää sisällään myös takakanteen kiinnitetyn erillisen runomuotoisen minikirjan, joka mainitaan tarinassa: Muuan hiiri muistelee. Sen on erikseen suomentanut Kristiina Drews. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea, kohtaan 24. Paranormal Being (haamu).

Ada Gootti on lordi Gootin ainoa lapsi ja he asustavat kahdestaan isossa Kalmatollon kartanossa. Iskä hieman laiminlyö tytärtään, jolla on tiuhaan tahtiin vaihtuvia kotiopettajattaria, ja niinpä Ada on kohtalaisen yksinäinen. Kun henkensä heittäneen hiiren haamu ilmestyy hänelle, ilmenee, että kartanossa tapahtuu jotain salakähmäistä lordin tietämättä. Ada ryhtyy hiiren kera selvittämään salaisuuksia ja ratkaisu huipentuu metaforiseen polkukisaan.

Jaana Kapari-Jatalla on erinomainen maine kääntäjänä, eikä tässäkään varsinaisesti ole valittamista hänen mielikuvituksestaan, kun hän on luonut suomenkieliset vastineet Riddellin alkuperäisille nimiväännöksille. Minulla tuli kuitenkin heti tarve tietää millaisia sanoja alkuperäisessä tekstissä on käytetty ja niinhän siinä kävi, että oivalsin jujut paremmin englanninkielisestä. Tarve nähdä alkuperäinen teksti johtunee siitä, että olen kohderyhmää vanhempi lukija.

Ada Gootti ja hiiren haamu on humoristisella otteella kirjoitettu, eikä juoni ole kovinkaan hääppöinen, mutta ilahduin hahmojen nimistä ja viittauksista muuhun kirjallisuuteen esim. kotiopettajien nimissä. Jane Korva ei ehkä kerro mitään, mutta englanniksi Jane Ear jo vihjaakin Charlotte Brontën teokseen, ja kun toisen kotiopettajattaren nimen yhdistää sen miehen nimeen, jonka kanssa hän tarinassa karkaa, niin johan hihityttää. Onpa opettajien joukossa myös eräs koira ja Mary Shellfish napatutkijan kera vieraana. Salaisia puutarhojakin löytyy kaksin kappalein. Kalmatollon nimi ehkä häiritsi suomennoksena eniten, sillä goottikartanon englanninkielinen nimi on Ghastly-Gorm Hall, joka viittaa luonnollisesti Mervyn Peaken klassiseen goottilinnaan Gormenghastiin (Titus Groan). Nuoremmalle lukijakunnalle tällä ei ehkä ole merkitystä, mutta minusta juuri nämä antoivat sen annin, että kiinnostuin myös Goth Girl -sarjan seuraavasta osasta.

Englanniksi on ilmestynyt kolme kirjaa ja pienoisromaani, jotka olen hankkinut ekirjoina. Englanninkielisessä ekirjassa ei kuitenkaan ollut mukana minikirjan tekstiä, joten sen lisän suomennoksesta sai. Seuraava suomennos eli Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit ilmestyy ensi viikolla ja harkitsen josko hankin teoksen kannatuksen vuoksi. Onhan nämä todellakin kauniita katsella laadukkaina paperisina kirjoina. Jostain syystä kuvituksessa Riddell toistaa jonkin verran itseään, enkä erityisemmin pidä juurikaan hahmojen kasvoista, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joista kuvassa rouva Pieksene (Beat’em) edustaa yhtä. The Sleeper and the Spindlen kuvitus viehätti enemmän.

Penelope Farmer: Emma in Winter

Emma in Winter (1966) on toinen lukemani Penelope Farmerin kirja. Viime elokuussa luin Jo Waltonin My Real Children -kirjassa (arvostelu) mainitseman aikamatkustustarinan Charlotte Sometimesin (arvostelu) ja sen innoittaman päätin hankkia myös aiemmin julkaistun Emma in Winterin, joka kertoo Charlotten pikkusiskon Emman tarinan vuotta Charlotten tarinaa myöhemmmin. Aikahyppäys siis näiden kirjojen järjestyksessäkin.

Charlotte lähtee sisäoppilaitokseen ja hänen pikkusiskonsa Emma jää kotiin ja paikalliseen kouluun. Emma on ikävissään katkera Charlottelle, eikä hänen käytöksensä tunnu olevan mieleen holhoajallekaan. Samanaikaisesti koulukaverinsa Bobby Fumpkinsin kanssa Emma alkaa nähdä öisin unia lentämisestä ja ajassa kulkemisesta. Aluksi ajatus yhteisestä unesta Bobby kanssa ei innosta, sillä Bobby on tukevahko poika, jota kaikki pilkkaavat, myös Emma itse. Yhteiset unet ja niiden merkityksen selvittäminen ja pahuuden kohtaaminen sekä päivisin yhteistyö johtajatyttönä ja johtajapoikana muuttavat Emmaa ja hänen suhtautumista ikätovereihinsa. 

Emma in Winter on pienimuotoisempi tarina kuin Charlotte Sometimes. Siinä on samanlaista herkkyyttä kuin Charlottessakin, mutta jotain puuttuu. Tarina ei ole riittävän ehyt ja sen sanoma jää ohueksi ja merkityksettömäksi. Emman tarina on tyyliltään hieman enemmän lapsille suunnattu ja siitä puuttuu ne realistisen tummat sävyt mitkä Charlottessa ovat. Tarinassa annetaan aikamatkaamisesta mielenkiintoinen kierrejousimainen selitys, mikä on kohtalaisen ymmärrettävä.

Päinvastoin kuin toisessa 60-luvulla julkaistussa nuortenkirjassa, Madeleine L’Englen Hyppy ajassa (arvostelu), kirjailija ottaa tällä kertaa toisenlaisen näkemyksen uskonnolliseen kysymykseen, vaikkakaan se ei ole pääasia, eikä edes lopputuleman kannalta olennainen. Minä pidin aikamatkustuksen geologisiin aikakausiin liittyvistä kohdista ja havainnoista.

Emma in Winter on talvikauteen sijoittuvaa seikkailua ja kasvutarinaa, joka olisi voinut olla parempikin teos. Mutta toisaalta se on ihan mukava pikku välipala, joka linkittyy mielestäni parempaan sisarteokseen. Liitän kirjan 2015 aakkoshaasteen F-kirjaksi sekä I spy Challengen kohtaan 5. eli First Name (Emma).

Aakkoshaasteen F-kirja

Clement Clarke Moore: The Night Before Christmas

A Visit from St. Nicholas, joka tunnetaan myös nimellä The Night Before Christmas (tai Twas the Night Before the Christmas) julkaistiin anonyyminä vuonna 1823. Tämän lähes kaksisataavuotiaan runon kirjoittajaksi nimettiin 15 vuotta myöhemmin amerikkalainen professori, Clement Clarke Moore. The Night Before Christmas on pitkälti muokannut nykyisen amerikkalaisen käsityksen joulupukista, tämän ulkoisesta habituksesta ja joululahjojen jakotraditiosta. Runossa luetellaan joulupukin porojen nimet: Dasher, Dancer, Prancer, Vixen, Comet, Cupid, Donner (alunperin Donder) ja Blitzen (myös nimellä Blixem). Rudolph eli Petteri Punakuono on liittynyt joukkoon myöhemmin tunnetun joululaulun myötä. Suomeksi muiden porojen nimet ovat Ailu, Suivakka, Mutsikki, Valkko, Tilkku, Sipsu, Täpy, Turpo, Pyry, Kipinä, Maskotti, Saukki ja Poku. Suomalaisella joulupukilla on siis hieman enemmän poroja, meillähän niitä riittää, ja tottahan varaporoja täytyy ollakin, onhan joulupukin reissu sen verran vaativa.

Runo on itsessään varsin ihana, ja luin sen monta kertaa ääneen, jolloin se pääsee sanailottelussaan vasta oikeuksiin. Runosta on julkaistu lukuisia versioita eri kuvittajien mitä upeampien ja hellyyttävimpien kuvitusten kera, mutta uusin julkaistu versio sisältää jo steampunk-kuvituksistaan kehumani Zdenco Basicin (Steampunk: Poe, Steampunk: H.G. Wells, Steampunk: Charles Dickens) ja Manuel Sumberacin viehättävän jouluiset kuvitukset, jotka täydentävät tunnelman.

The Night Before Christmasista on tehty lukuisia sovituksia piirrettyihin ja viitteiden määrä populaarikulttuurissa on melkoinen, tosin monet niistä on tunnettuja enemmänkin Amerikan puolella kuin täällä kotimaassa, sillä runoa ei käsittääkseni ole suomennettu virallisesti (Edit: vaan löytyypäs kuitenkin: Yksi yö jouluun). Moni on varmaankin nähnyt viitteitä runoon kuitenkin mm. Tim Burtonin The Nightmare Before the Christmasissa tai Die Hardissa tai ehkäpä kuullut runon Downton Abbeyn joululevyltä. Tekstin voi ladata omalle lukulaitteelleen vaikka Project Gutenbergista ja lukuisia skannauksia idyllisten vuosisataisten kuvien kerakin löytyy (mm. Library of Congressin digitaaliarkistosta). Minulle joulun tunnelman toi kuitenkin Zdenco Basicin piirrokset ja niiden kera toivotan muillekin iloista joulua!

George R.R. Martin: The Ice Dragon (uusi kuvitettu painos)

Olen lukenut George R.R. Martinin The Ice Dragonin pari kertaa aiemmin ja kuunnellut kertaalleen äänikirjana. Kirjoitin ajatuksiani varsinaisesta tarinasta heinäkuussa 2011, ja pidän tätä lapsille suunnattua novellia edelleen kiehtovana myös aikuisille. Suosittelen lukemaan. Kirjasta on ilmestynyt uusi painos, jossa on jälleen kuvitus mukana, mutta tällä kertaa kuvittajana on espanjalainen Luis Royo. Royo on veteraani fantasia/science fictionkuvittaja, jonka tyyli on tummempi kuin aiemman painoksen englantilaisen Yvonne Gilbertin. Gilbert on oudosti esitelty lähinnä lastenkirjakuvittajana, vaikka hänen meriittilistallaan on myös mm. Frankie Goes to Hollywoodin älppärin vähemmän lapsille suunnattu kansikuva. Joka tapauksessa kun näitä kahta The Ice Dragonin kuvitusta vertaa, niin Gilbertin piirustusjälki on pehmeämpää ja perinteisemmin lapsille suunnatun näköistä. Eron huomaa jo kansikuvista.

Tavallaan pidän ensimmäisen version kuvista enemmän, sillä se on se versio minkä kautta tarinaan tutustuin. Gilbertin kuvien tasossa on kuitenkin vaihtelua, eikä keskiaikaisuuskaan taida olla ihan vakio. Piirustusten vaaleudessa ja selkeydessä on oma plussansa, silmät erottavat yksityiskohtia paremmin. Alla olevat ovat juuri sellaisia.

Vastaavasti Royon versio Adarasta ja hänen isästään on tummempi, mutta toisaalta siinä on voimakas tunnelma. Kuva on yksi selkeimmistä. Useimmiten tummuus hävittää yksityiskohtia.

Uudesta painoksesta julkaistiin ennakkoon mainoskirjoituksia, joissa oli mukana Royon piirtämiä luonnoksia, joiden perusteella kiinnostuinkin hankkimaan ekirjan. Luonnokset olivat kuitenkin hieman erinäköisiä kuin varsinaisesti kirjaan päätyneet versiot. Esimerkiksi alla vasemmalla oleva luonnos jäälohikäärmeestä viehättää minua eri tavalla kuin kirjaversio, joka puolestaan on kyllä kuvaavampi ja rankempi. Siinä on voimaa ja synkkyyttä eri mittaluokassa, mutta toisaalta luonnoksessa alun perin unenomaisuus houkutteli.

Luonnosten joukossa esiteltiin myös kuvia, jotka eivät päätyneet kirjaan lainkaan. Adaran kuvan tausta on hyvin lähellä asettelultaan ylläolevaa jäälohikäärmekuvaa, joten on ymmärrettävää, ettei sitä ole mukana. Silti pidän itse Adarasta ja on ihan mukava, että kuva on ollut esillä joka tapauksessa.

En ole ihan varma vieläkö Gilbertin kuvittamaa The Ice Dragonia saa muuten kuin käytettynä. Royon versio on kuitenkin erinomainen sekin, ja itse tarinahan on taattua GRRM-laatua. Kannattaa lukea talven kylmänä iltana.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Luin Catherynne M. Valenten Satumaa-sarjan suomennetun ykkösosan Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (arvostelu) vajaa vuosi sitten. Kakkososan käännös ilmestyi joulukuun lopulla (kirjaan on laitettu viralliseksi julkaisuvuodeksi 2014) nimellä Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There, 2012), joka on saatavilla ensimmäisen osan tapaan niin paperisena kuin ekirjaversionakin. Sarjasta on ilmestynyt englanniksi jo kolmas kirja ja kaikkiaan niitä pitäisi Valenten mukaan tulla yhteensä viisi. Toivottavasti kaikki löytävät tiensä myös suomenkielisiksi.

Vihdoin odottelun jälkeen Syyskuu pääsee takaisin Satumaahan, mutta mikään ei olekaan aivan entisellään. Syyskuun uhraamasta varjosta on tullut nimeltään Halloween (Hollow Queen) ja hän hallitsee Satumaan alapuolista Alimaata. Halloween kaappailee Satumaan asukkien varjoja omaan valtakuntaansa, mikä saa taikuuden vähentymään Satumaassa. Syyskuu päättää matkata ihmeelliseen varjojen valtakuntaan pelastamaan tilanteen, sillä hän kokee olevansa vastuussa varjonsa tekeleistä, mutta mikä avuksi kun Halloween ei ole halukas luopumaan varjoalamaisistaan eivätkä varjot itsekään ole innostuneet palamaan takaisin.

Valente hyödyntää saumattomasti fantasia- ja mytologiamaailman elementtejä Satumaa-sarjan kakkososassakin. Satumaa ja varjojen valtakunta ovat omanlaisia ihmemaita; mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen. Tekstissä on huumoriakin, mutta myös useasti aikuisen lukijan näkökulmasta katsottuna kohtalaisen synkkää pohdinnan aihetta, kuten Kuumelonikukkulan porojen avioliittokaappaukset, joiden seurauksena "vaimo" on kirosana. Ajoittain tuli mieleen kirjailijan Six-Gun Snow White -tarina (arvostelu), joka on aikuisille kirjoitettu Lumikin muunnos westernin asuun puettuna. Tarina on pintapuolisen keveytensä alla melkoisen rankka. Samanlaista sävyä vilahtaa taustalla myös Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa.

Tyttö joka putosi on edeltäjänsä tavoin ihastuttavaa luettavaa kielellisen ja sisällöllisen runsautensa vuoksi. En ehkä kokonaisuutena tykästynyt kakkososaan yhtä paljon kuin ykkösosaan, mutta toisaalta se on kypsempi kokonaisuus, mikä on plussaa. Tarina itsessään muuttuu edetessään. Aika kuluu ja kuukaudet tuovat mukanaan Syyskuulle teini-iän tuntemuksia. Jo nyt on mukana orastavaa viatonta romantiikkaa, sekä huolia vanhemmista. Kirjaa ei voi lukea itsenäisenä osana, sillä hahmoilla on jatkumonsa, mikä vaatii ensimmäisen osan tiedot taustalle. Uusiakin hahmoja on toki runsain mitoin, kuten hirvaskaisia, sibylla ja Samovaarin aateliset.

Pienenä yksityiskohtana tuli mieleen aiemmin Roald Dahlin The Gremlins -kirjan yhteydessä pohdiskelemani seikka, joka sai ainakin osittaisen vastauksen Tyttö joka putosi -kirjan myötä. Vuonna 1943 julkaistussa The Gremlinsissä oli luontevana osana tarinaa nimittäin olut ja tupakka, ja jäin miettimään liekö tänä päivänä moiset lasten kirjoista vielä löytyy. Valenten sarja ei ehkä ole yhtä nuorille lukijoille suunnattu, mutta silti varhaisteineillekin. Ja kirjasta löytyy hirvaskainen Taiga, joka Ana Juanin kuvitusta myöten polttelee piippua. Sitä tosin ei kerrota mitä hän piipussaan polttelee, mutta mielleyhtymä syntyy.

Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa on saanut oman kirjatrailerin, joka on katsottavissa tästä:

Suosittelun arvoinen sarja.