Richard Morgan: Muuntohiili - kirja ja tv-sarja

Richard Morganin esikoiskirja Altered Carbon julkaistiin vuonna 2002. Luin Muuntohiili-suomennoksen (2007) kuta kuinkin 10 vuotta sitten. 2011 Morgan oli Finnconin kunniavieraana, jolloin nappasin kirjaani kirjailijan nimmarin. Kuvaus vuoden Finnconista löytyy täältä. Netflix on tuottanut kirjaan pohjautuvan kymmenosaisen tv-sarjan, joka on otettu vastaan vaihtelevin mielipitein. Muistikuvani mukaan pidin kirjasta, mutta halusin lukea sen uudelleen ennen kuin aloitan tv-sarjan.

Altered Carbon, Muuntohiili, on kovanluokan kyberpunk-teos. Tarina sijoittuu dystopiseen maailmaan, jossa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin, joka voidaan asentaa kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Kehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeves). Vain katolilaiset kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. He protestoivat päätöslauselmaa 653 vastaan, mikä mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten. Rikkaimmat ihmiset sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain kerran. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä monikaan halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukaan psyykkisiä sopeutumisongelmia, mutta rikkaat metut, jotka käytännössä ovat kuolemattomia, ovat oma lukunsa. Takeshi Kovacs on entinen erikoisjoukoissa palvellut sotilas paranneltuine kehoineen. Hän menettää rikoksen vuoksi kehonsa ja joutuu varastoon kärsimään tuomiota. Laurens Bancroft -niminen metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavana armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin väitetty itsemurha saadaksen armahduksen.

Muuntohiili on vetävästi kirjoitettu tarina, joka sisältää yksityiskohtaista kuvausta väkivallasta ja seksistä. Tarina huokuu mielikuvia tummasta ja ankeasta maailmasta, jossa rikkaat porskuttavat kieroutuneissa ympyröissään. Kirja on piirteiltään scifi noir -dekkari, jossa huumorikin on niin synkkää, ettei sitä pimeydestä erota. Ihmiskauppa käy ja sitä riittää monenlaiseen kysyntään. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja. Olin saanut ensimmäisen lukukerran jälkeen häivytettyä muistista ainakin yhden varsin vastenmielisen kuvauksen täysin, mutta taitaapa olla, että nyt se jäi valitettavasti mieleen pysyvästi.

Kaikesta synkkyydestään ja viallisuudestaan huolimatta henkilöhahmoissa löytyy valoa. Maailma ei ole ilman toivoa, ja se tasapainottaa tarinaa - hieman. Pidin kirjasta toisella lukukerralla hitusen enemmän kuin ensimmäisellä, mutta siihen saattaa vaikuttaa se, että tiesin mitä odottaa. Makunikin on ilmeisesti vuosikymmenessä muuttunut synkempään suuntaan, jos mahdollista. Kovacsin lisäksi rikosetsivä Ortega on kirjoitettu inhimilliseksi vikoineen päivineen. Minua huvitti, kun vihdoin tajusin Morganin piirtäneen omituskirjoituksen viereen juurikin Ortegaan liittyvän vihjeen. En ole varma olisiko Muuntohiili sopiva ensimmäiseksi kirjaksi tutustua kyberpunkiin, mutta suositeltava silti jossain vaiheessa. Suomennos on onnistunut.

Entä tv-sarja? Pääosin sarjan ensimmäinen kausi seuraa puoleen väliin kirjan juonta ja tapahtumia. Useita yksityiskohtia on kuitenkin lisätty, yhdistetty tai muutettu, enkä voi sanoa, että kaikki olisivat paikallaan. Sarjaan on sisällytetty kokonainen jakso alkuperäisestä Takeshista, ennen kaukaasialaista sukkaa ja tarinaa on henkilökohtaistettu tekemällä Kawaharasta hänen siskonsa. Ei toimi. Takaumajakso laajentaa taustatarinaa, mutta tekee kovapintaisista taistelijoista joukon aatteellisia kapinallisia. Erittäin epäonnistunut idea, jossa sekoitetaan kirjan kaksi eri ryhmittymää. Ison plussan voi antaa siitä, että alkuperäinen Takeshi saa niinkin paljon ruutuaikaa.

Koska kirja on hyvin visuaalinen, on vaikea saada istutettua sarjan tarjoamia hahmoja omiin mielikuviin. Maailma sen sijaan menettelee. Hotellin virtuaaliäly on muunnoksista ehkäpä parhaimmasta päästä, sillä se keventää muuten niin raakaa maailmaa. Loppu sitten lässähtää prinsessa-satuineen. En pitänyt. Tv-sarja toimii itsessään hyvin, jos kirjaa ei ole lukenut. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan.

Alfred Bester: Määränpäänä tähdet - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 6

Kirjabloggaajien kuudes klassikkohaaste on määränpäässään ja on aika kertoa minkälainen kokemus nyt luettu kirja oli. Haastetta veti Kirjapöllön huhuiluja -blogi, kiitos siitä!, ja oheisesta linkistä pääsee katsomaan mitä muut lukijat ovat lukeneet.

Minun valintani tällä kertaa oli Alfred Besterin Määränpäänä tähdet (The Stars My Destination, myös Tiger! Tiger!, 1956), joka julkaistiin suomeksi 1978. Kirjasta on monenlaisia määritelmiä ja sitä on joissain sanottu klassikkoteokseksi, mutta oli se sitä todellisen määritelmän mukaan tai ei, se on kyberpunk-kirjallisuuden edelläkävijä ja vaikuttaja, ja esittää useita konsepteja, joita myöhemmin on tieteiskirjallisuudessa ja muissa medioissa hyödynnetty. Olen aiemmin lukenut Besteriltä varhaisemman Murskattu mies -teoksen (arvostelu), jonka klassikkostatus on ehkä selkeämpi, mutta hyväksyn tälle kirjalle statuskriteereiksi myös julkaisun SF Masterworks -sarjassa ja Tähtivaeltaja-lehden 1900-luvun tieteiskirjallisuuden TOP50 -listalle pääsyn vuonna 2000.

Eletään 2400-lukua, jolloin jaunttaus eli henkilökohtainen teleportaatio on kaikkien hallittavissa. Uusi tapa liikkua paikasta toiseen, jopa rajoituksineen, on suistanut maailmantalouden ja sosiaalisen käyttäytymisen kaosmaisille raiteille ja vapaata liikkumista vastaan joudutaan suojautumaan voimakkaasti. Jaunttaus oli tuhonnut sisäplaneettojen ja ulkokiertolaisten välisen markkinoiden tasapainon ja oli syntynyt sota. Gully Foyle, joka ei ole mairittelevan kehuttava hahmo, päinvastoin, jää loukkuun hyökkäyksessä pääosin tuhoutuneeseen avaruusalukseen. Kun hänen riemukseen saapuneet pelastajat hylkäävätkin hänet tuntemattomasta syystä, päättää Foyle pelastautua itse ja kostaa hylkääjilleen. Kostoretkestä tulee moninainen, eikä kohde välttämättä ole se, jota hän luulee jahtaavansa.

Suhtautumiseni Määränpäänä tähdet -kirjaan on kahtiajakautunut, kuten monien vanhempien teosten kohdalla. Idea on hieno, jaunttaus on erinomainen keksintö, jonka negatiivisetkin puolet on huomioitu. Telepatia on kiinnostava aihe sf-kirjallisuudessa, joka on hieman kärsinyt tosin inflaatiosta. Ehkä sitä ylikäytettiin jossain vaiheessa, mutta ei vielä silloin, kun Bester teoksensa julkaisi. Gully Foyle on rohkealla tavalla epämiellyttävä hahmo, anti-sankarityyppiä, mutta tarpeeksi toiminnallinen, ettei ole tylsä ja muutkin hahmot ovat enemmän ja vähemmän juonikkaita tai kieroutuneita.

Jälleen kerran joudun kuitenkin pohtimaan kirjan naiskuvaa. Jaunttauksen myötä yhtiöiden liikesalaisuuksien lisäksi myös ihmisten henkilökohtainen turvallisuus on heikentynyt. Tämän kirjailija on nähnyt vaikuttavan naisten osalta siten, että hän on luonut viktoriaanimaisen siveysilmapiirin, jossa naiset on suljettu koteihin vaikeasti saavutettaviin ikkunattomiin sokkeloihin, koska he ovat raiskausuhan alaisia (mikä on kirjassa todellinen uhka, ei pelko). Yltiömäiset suojelutoimet koskevat oletettavasti enemmänkin varakkaita henkilöitä, sillä ne maksavat. Melkoinen epäluottamuslause kuvatun maailman miehiä kohtaan, minkä Bester asettaa myös päähahmolleen taakaksi. Miten tällainen tilanne kyberpunkmaailmassa kuvattaisiin nykynäkökulmasta? Ehkä naiset eivät olisi vain suojelun kohteita vaan myös aktiivisia itsensä suojelijoita? Olisiko uhka sitä mittaluokkaa, mikä kirjassa on kuviteltu olevan? Muutamia vuosia sitten olisin ehkä voinut kuvitella suoria vastauksia, mutta maailma on muuttunut asenteiltaan. 

Määränpäänä tähdet ei nouse minusta Murskattu mies -teoksen tasolle, eikä myöskään niiden kirjojen joukkoon, jotka tekevät erityisemmin vaikutuksen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se oli lukemisen arvoinen ja genretuntemuksen vuoksi merkittävä teos tutustuttavaksi. Näitähän riittää.

Walter Jon Williams: Rautahermot

Olen varmaankin jossain vaiheessa blogini historian aikana tuumannut kyberpunkin olevan kohtuullisen haasteellista luettavaa minulle, vaikka olen nauttinut varsinkin Pat Cadiganin tuotoksista (arvioita täällä). Suhteellisesti tarkasteltuna olen lukenut tämän alagenren kirjallisuutta siis kohtuullisen vähän. Nyt on kuitenkin tullut jälleen ajankohtaiseksi tarttua kyberpunkiin, jonka trendi on noususuunnassa Blade Runner 2049 -elokuvan ja Altered Carbon -tv-sarjan myötä. Lisäksi Helsingin Worldconiin on tulossa kunniavieraaksi Walter Jon Williams, jonka bibliografia sisältää kyberpunk-teoksia. Luin yhden niistä, sen ainoan suomennetun eli vuonna 1992 julkaistun Rautahermot (Hardwired, 1986).

Kiertoradan eliitin korporaatioiden hallitsemassa Amerikan sodan runtelemissa raunioissa, panssaripojat, pölypimut, nappiaivot ja muut jäljellä oleva maan massa yrittää selviytyä keinolla millä hyvänsä slummien törkyjen ja huumeiden keskellä. Jotkut uskaltavat vielä haaveilla paremmasta, ja yksi heistä on teknisesti viritetty pölypimu Sarah, joka toivoo saavansa itsensä ja veljensä vielä jonain päivänä parempaan elämään Kiertoradalle ja sen vuoksi ottaa vastaan tehtävän, joka asettaa hänet vaaraan. Sarahin tie yhtyy entisen taistelijan ja salakuljettajan, panssaripoika Cowboyn kanssa ja pian molemmat ovat osa vastarintaa, jota käydään Kiertoradan korporaatioiden ylivoimaa ja kieroiluja vastaan.

Rautahermoissa on kaikki kyberpunkin piirteet; suuryhtiöt, joiden valtaa vastaan taistellaan, surkeat ja puutteelliset olosuhteet, huumeita, rautaviritettyjä hermoja ja kyberneettisiä kehonosia, aivoihin asennettuja plugipaikkoja, liitäntäpintojen kautta ohjattavia ilma-aluksia ja datavirtoja ohjaavia kehottomia ihmisälyjä. Maailma on synkkä ja epätoivoinen paikka, eikä ihmishenki ole kovinkaan arvokas. Päähenkilöt ovat antisankareita ja heidän tekonsa ovat moraalisesti kyseenalaisia, mutta kokonaiskuvassa oikeutettuja selviytymisen vuoksi. Kovien kuorien sisällä on kohtalaisen inhimillisiä ja tarpeisia ihmisiä.

Kirja on vetävä, mikä tuli minulle hieman yllätyksenä. Oletin, etten ihan noin vain pääse tarinaan sisään, mutta Williamsin tyyli olikin mukaansa tempaiseva. Hahmot eivät ole huikean moniulotteisia ja varsinkin Sarah kärsi välillä uskottavuuden puutteesta, sillä taustaa hänen Kärpälleen ei annettu, joten se jäi lähinnä shokkielementiksi. Cowboy on legendoineen aika yksiulotteinen, vaikka kaikenlaista hänen taustaltaan ilmeisesti löytyy, mutta sitä vain sivuttiin. Vaan hahmot istuivat kyllä maailmaan ihan kelpolailla ja itse kyberpunkmaailma kaikkine mausteineen olikin se päätarkoitus. Maailmankuvaus on onnistunutta ja lukiessa ei suuremmin jäänyt kaipaamaan selittäviä tekijöitä. Näin jälkeen päin tulee mieleen useitakin taustaan liittyviä asioita, joista olisi ollut kiinnostavaa lukea, mutta ilmankin voi elää. Voisin kokeilla jotain muutakin Williamsilta, jos aikatauluun mahtuu, mutta ainakin tätä voin suositella muillekin, jotka haluavat tutustua kirjailijaan minimitasolla ennen Worldconia.

Kirjan kansi on taas sarjassamme "ei nappaa", vaan kun tein kuvahaun englanninkielisten opusten kansiin, niin eipä ne nekään kovin korkealaatuisia tai siedettäviä olleet. Joten menköön tämä suomiversiokin.

Anni Nupponen: Joen jumala

Jälleen yksi teos, jonka luin edellisen Blogistanian kesälukumaratonin yhteydessä (seuraava maraton on muuten tuloillaan 16.7.). Anni Nupposen Joen jumala -kokoelma (2014) sisältää yhdeksän novellia, joista kolme on julkaistu aiemmin ja Neiti Novakin tapaus näyttäisi olevan muokattu versio, Etsijä-nimellä Satyyri.netissä julkaistusta tarinasta.

• Neiti Novakin tapaus
• Vihreästä sylistä
• Kirjaimet lumessa
• Pahempi unia
• Maailman pienin
• Punainen nainen, vihreä nainen (2009, luettavissa Satyyri 9)
• Joen jumala (2010, luettavissa Satyyri 1)
• Ivianin rannat
• Marha (Portti 1/2008)

Neiti Novakin tapaus on kyberpunk-henkinen tarina, jossa Thilman-yhtymä palkkaa kertojahahmon etsimään kadonnutta työtekijäänsä maailmassa, jossa voi digitoida itsensä ja vaihtaa kehoa. Tarinan tärkeäksi osaksi nousee vampirismi, jota käsitellään tieteellisestä näkökulmasta. Vihreästä sylistä -novellissa ihmiskunnan rippeet yrittävät selvitä pienillä tiedonmurusilla kohtalaisen tuoreessa dystopisessa maailmassa, jossa vedestä ja ruuasta on pula ja aavikko on vallannut alaa. Päähenkilö matkaa nuoruutensa metsäkaupunkiin löytääkseen enemmänkin kuin selviytymiskeinoja.

Kirjaimet lumessa kertoo kahdesta henkilöstä ja ihmissuhteesta myrskyisällä Sointu-planeetalla. Pahempi unia on jälleen kyberpunk-tarina mekaanisista/biomekaanisista, kehitellyistä ihmisistä tulevaisuuden maailmassa. Novelli ei täysin avautunut minulle ja jäin miettimään kuinka metaforisena se pitäisi tulkita. Maailman pienin on tavallaan sekä maanläheinen ja hyvinkin inhimillinen että abstrakti galaksien kokoinen tarina, jossa on kaipuuta.

"Pawar, nyt osaisin kertoa, että galaksit itkevät aivan kuten muutkin olennot. Ensin tulee vavahdus, sitten kyynel pulpahtaa ja putoaa.
...
Kyyneleeni putoavat ja ohittavat tähtisumun. Painovoima ottaa ne hoteisiinsa ja niistä tulee avaruuden pimeää ainetta. Uskoisiko kukaan, jos kertoisin että suru ja kaipaus ovat maailmankaikkeuden välttämättömiä rakennusaineista?"

Punainen nainen, vihreä nainen on tarina jumalista, vuosisatojen taistelusta ja ystävyydestä. Joen jumalassa Milka-tyttö tuntee yhteyttä vedessä olevaan jumalaan, mutta joutuu salailemaan asiaa, sillä läheiset pitävät sitä epänormaalina. Yhteys voimistuu iän myötä näkyen myös tekoina ja niiden seuraamuksina. Loistavasti rakennettu tarina, jonka lukija voi tulkita toden tai epätoden näkökulmasta. Ivianin rannat on voimakas fantasiakertomus naisesta, jonka isä oli velho, ja joka etsii myös oman polkunsa poiketen muista. Tarinan sisällä on parikin hienosti luotua perinnemyyttiä, tarinoita tarinan sisällä. Marha on ruumiinpesijä, joka etsii oman tiensä sekä ammatissaan että henkilökohtaisesti saaden vastaan elämänsä vaikeimman tehtävän.

Joen jumalan novellit ovat tasapainoisen hyviä ja niissä on kaikissa aistittavissa hieman alakuloinen tunnelma, kaipuuta ja kasvamista. Tarinoissa päähahmoina ovat herkästi kuvatut naiset, mutta myös luodut maailmat ovat käsinkosketeltavia. Jokin Nupposen tyylissä viehättää, siinä on yhtälailla herkkyyttä kuin säälimättömyyttäkin. Luin aiemmin kirjailijalta Putoavan tähden prinsessan (arvostelu), josta myös pidin, mutta kaipasin enemmän ehkä editointia. Tai jotain. En osaa sanoa, kun en ole kirjailija tai kustannusalan ammattilainen. Lukijana muutamat kohdat eivät vain toimineet, vaikka kokonaisuus oli persoonallinen ja onnistunut. Omanlaisensa kaiku on myös näissä novelleissa ja yhtään liioittelematta esimerkiksi Joen jumala ylittää useita vuosien varrella lukemiani Hugo-novelleja. Mikä tarkoittaa, että näen Nupposen novelleissa ja mahdollisesti pitemmissäkin teksteissä kansainvälistä ainesta.

Neiti Novakin tapaus ja Pahempi unia menivät makuuni nähden yli, hahmot eivät toimineet täysin. Ensimmäisessä jotain jäi puuttumaan itse neiti Novakista ja jälkimmäisessä en yleensä tiennyt kuinka tulkita tarinaa. Ehkä se vaatisi kolmannen lukukerran, tai yksinkertaisesti hahmojen tunteiden vahvuudet ovat minulle häiritseviä tasoja, jos niistä ei löydy tarpeeksi rosoa.

Joen jumala on joka tapauksessa erittäin suositeltava kotimainen novellikokoelma, joka löytyy niin ekirjana kuin paperisenakin.

Ernest Cline: Ready Player One

Keväällä bongasin Sivukirjastosta arvion Ernest Clinen Ready Player One -kirjasta, ja koskapa kirja oli ilmestymässä suomeksikin ja sitä on suitsutettu siellä täällä, elokuvaoikeudet myyty ja silleen, niin pitihän kirja ottaa luvun alle. Ostin englanninkielisen ekirjan, mutta tällä hetkellä kirjaa saa (ainakin kohta) tosiaan suomeksikin. Suomenkielinen ekirjakin ilmestyy ihan lähipäivinä kustantajan mukaan. Lonkeropiirakka-blogista bongasin, että kirjalle on Gummeruksen perustama oma blogikin ja että kirjailija on saapumassa Helsinkiin vierailulle muutamaksi päiväksi syyskuun alussa. Ne joita kiinnostaa pistäkää almanakkaan muistiin ja tutustukaa blogiin Ready Player Onea lukiessa. Sijoitan kirjan science fiction -haasteen kategoriaan 11. eli kyberpunk. Kyberpunkiksi Ready Player One on kevyttä ja siitä puuttuu lajityypille usein tyypillinen film noir-henki.

Nörttien ylijumala James Halliday, joka on kehittänyt giganttimaisen tuhansia planeettoja sisältävän utopian, virtuaalimaailman nimeltä OASIS, kuolee jättäen huikean omaisuuden jälkeensä. Halliday testamenttaa koko perintönsä sille henkilölle, joka onnistuu selvittämään kolme OASIKSEEN piilotettua haastetta vihjeiden perusteella ensimmäisenä. Maailmassa, jossa kärsitään ilmastonmuutoksesta, nälästä, köyhyydestä, sairauksista ja energiavarat ovat käyneet vähiin ja matkustaminen vähentynyt, ihmiset ovat hautautuneet virtuaalimaailman monimuotoisuuteen. Siellä heidän avatarinsa voivat näyttää miltä haluaa, siellä voi luoda ihmiskontakteja ilman että koskaan tarvitsee paljastaa henkilöllisyyttään tai omia heikkouksiaan ja siksipä siellä viihtyy myös ylipainoinen koulukiusattu nörttipoika Wade Watts. Hallidayta ikänsä palvonut ja tämän elämänhistorian ulkoa osaava Wade on yksi niistä innokkaista, jotka lähtevät tavoittelemaan unelmaomaisuutta. Mutta suurista rahoista ja OASIKSEN hallinnasta on kiinnostunut myös suuryritys IOI. Kova peli niin virtuaalimaailmassa, mutta myös IRL alkaa.

Täytyy heti kättelyssä sanoa, että en ole aivan kirjan kohdeyleisöä, sillä vaikka olen elänytkin koko kirjan nostalgisesti esittämän videopelien kehitysajan ja elokuvat, kirjat ja bändit, joita kirjassa mainitaan, ovat lähes poikkeuksetta tuttuja, en ole koskaan ollut pelinörtti. Pelit eivät yksinkertaisesti ole innostaneet. Olen pelannut joitain pelejä, välillä intohimoisestikin, mutta olen aina lyhyen ajan jälkeen menettänyt kiinnostukseni niihin. Tältä pohjalta epäilen, että jotain tosi hienoa kirjan annista jää minulta huomaamatta. Sen sijaan huomasin, että Ready Player One on hauska kirja lukea, siitäkin huolimatta että sen maailma on dystopinen. Maailman surkea tilanne jää kuitenkin taka-alalle, sillä Second Life-tyyppinen pitkälle kehitetty utopinen virtuaalimaailma on yhtä paljon pääosissa kuin muutamat henkilöhahmotkin. En ole huomannut missään mainintaa, että RPO olisi luokiteltu nuorille aikuisille suunnatuksi kirjaksi, mutta kyllä sen hahmo- ja juonikehityksessä sellaisia piirteitä on. Pahat ovat ilkimyksiä ja juonen kulku kutakuinkin ennalta arvattavissa. Viittaukset muinaisiin peliversioihin ja populaarikulttuuriin on suunnattu keski-ikäiselle porukalle, mutta toisaalta en tiedä kuinka paljon nuoret nykyään tietävät 70-80-luvun jutuista. Onneksi alussa mainitsemaani kirjan omaan blogiin on koottu mm. musiikkiin ja elokuviin liittyviä linkkejä ja kirjassa mainitut robotitkin esitellään. Niistä saa kummasti apua fiiliksen luomisessa.

Olen vähän ihmeissäni kirjan esittelyssä mainittuun Huffington Post -lainaukseen aikuisille suunnatusta Harry Potterista. Kirja kyllä on aika kaukana Potterien maailmasta ja sanomastakin, mutta en jaksanut vaivautua etsimään HPostin koko arvostelua nähdäkseni miten tuohon johtopäätökseen oli päädytty. Viihdyin kirjan parissa suurimman osan aikaa. Myönnän että liipaisinsormeni oli herkkä kun jaariteltiin pelien yksityiskohdista. Joillekin ne ovat ehkä parasta antia. Hahmot ovat valitettavan mustavalkoisia ja joitain kirjailijan loppupuolella tekemiä ratkaisuja hahmoihin liittyen pidin jopa naurettavina. War Games ja Monty Python -vuorosanat heristivät minusta pakolliset nostalgiafiilikset, muuten kirja ei yllättänyt tai liikuttanut. Ready Player One on tasaisen hyvää luettavaa, sitä voi huoletta suositella viihteeksi. Sellaiseksi se on kirjoitettukin. Alla vielä kirjan virallinen traileri ja suomenkielisen kirjan lukunäyte löytyy täältä.

Science fiction -haaste

Pat Cadigan: Synners

Pyrin yleensä kirjoittamaan kirja-arvostelun parin viikon sisällä siitä kun saan kirjan luettua. Silloin sen herättämät tunnelmat ovat vahvimmillaan. Joidenkin kirjojen kohdalla arvostelua pitää tarkoituksella viivästyttää, kun mielipidettä on vaikea muodostaa. Vähäisten lukemieni kyberpunk-teosten perusteella osasin odottaa, että science fiction -haasteen kyseinen kategoria (11.) olisi haasteellinen. Ei sen puoleen, etteikö sopivia teoksia löytyisi luettavaksi, vaan koska kyberpunk alamaailmoineen, huume/lääkehöyryineen ja hakkereineen ei sovi minulle joka fiiliksellä. Pidin Pat Cadiganin Mindplayersista (arvostelu) (suom. Mielenpeli) ja novellikokoelma Patternsista (arvostelu), joten kirjailijan vuonna 1991 julkaistu Synners oli sinänsä helppo valinta haastekirjaksi. Luin kirjan pätkittäin huhti-toukokuussa ja olen tainnut jo lykätä arvostelun kirjoittamista tarpeeksi kauan, sillä tuntuu oudolta arvostella scifi-haasteen toisen kierroksen kirjoja, kun ensimmäisen kierroksen viimeinen kirja vielä roikkuu ilmassa.

Synnersissa seikkaillaan online-viihteen maailmassa lähitulevaisuuden Los Angelesissa. Diversifications-niminen viihteen suuryritys on hankkinut haltuunsa teknologiainnovaation, jonka avulla ihmisen aivot pystytään kytkemään suoraan yhteyteen verkkoon. Idea on sinänsä hyvä, aivot oppivat uutta tietoa nopeasti, syntyy uusia asiantuntijoita tunneissa vuosien sijaan, mielenterveydeltään häiriintyneet saisivat helpommin täsmäapua, mutta myös riskejä on olemassa virusten ja väärinkäytösten vuoksi. Syntetisoijat, hakkerit, poimivat mielikuvia, pakkaavat ne ja tekevät niistä kauppatavaraa. Syntyy odottamattomia seuraamuksia, joita torjumaan ryhtyy joukko synnerseja, heidän mukanaan Sam, jonka isä työskentelee Diversificationissa.

Cadigan sekoittaa Synnersissä virtuaalista todellisuutta, nanoteknologiaa, hakkereita yhteiskunnan rajamailla, huumeita, rockmusiikkia ja melkeinpä mitä tahansa, jonka jälkiliitteeksi sopii porno-sana laajassa merkityksessä (esim. uutisporno). Yksi jäppinen on koukussa kuolemiseen ja tekee sitä kohtalaisen usein, mikä on tietysti mahdollista, kiitos teknologian. Virtuaalimaailman vauhti on reipasta ja välillä hahmot ovat oikeita, välillä ei. Hukkasin ajoittain hahmojen nimet ja siten persoonat, joten en ollut kärryillä kuka kukin oli. Sen sitä saa kun lukee yli kuukauden ripotellen kirjaa, jossa muutenkin harhaillaan maailmassa, jonka pelisäännöt eivät ole täysin selkeät tai (Raijan) ymmärrettävät. Tekoälyn kaltainen Tohtori-virus pikaruokalan tilausjärjestelmässä sai välillä hymyilemään, varsinkin kun se varoitti kofeiinin vaaroista (hakkereista kertovassa kirjassa). Synners ei ole kyberpunkiksi erityisen synkkä kirja, eikä sen maailmakaan ole pelkkää lasia ja metallia kaatosateessa. Siksi se ei ole myöskään masentava kirja, vaikkakin välillä sisältää luotaan työntäviä elementtejä.

Pidin Mindplayersissa Deadpan Alliesta ja hahmo on vieläkin tuoreena mielessä. Ehkä se johtuu siitä, että luin myös kirjailijan novelleja kyseisestä hahmosta. Sam tai kukaan muukaan Synnersin hahmoista ei yllä Allien tasolle. Kyberpunkissa harvoin lie hahmoja, jotka keräisivät sympatiapisteitä, mutta Cadigan onnistui tekemään Alliesta kaikkine vikoineenkin samaistuttavan. Synners on kuitenkin Cadiganin teoksista kuitenkin ilmeisesti se arvostetuin, sillä se on voittanut Arthur C. Clarke -palkinnon (kuten myös Fools) ja ollut Nebula-ehdokkaana ja ilmestyy piakkoin myös SF Masterworks -sarjassa. Jälkitunnelmani useita kuukausia lukemisen jälkeen on, että haasteellisuudestaan huolimatta, kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Toivon, että voin palata siihen vielä jonain päivänä uudestaan.

Tämän arvostelun myötä olen siis saanut Science fiction -haasteen periaatteessa suoritettua, mutta koskapa vaikeutin tavoitettani päättämällä lukea joka kategoriasta kaksi kirjaa, niin jäljellä on vielä kymmenen kirjaa lukematta. Seurantalistastani ehkä jo huomaa myös toisen tavoitteeni jonka asetin itselleni. Tasapuolisuuden vuoksi päätin, että luen jokaisesta kategoriasta yhden miehen ja yhden naisen kirjoittaman kirjan.

Science fiction -haaste

William Gibson: Neurovelho

Sarjassamme merkittäviä teoksia, joita en ole vielä lukenut, tuli vastaan William Gibsonin vuonna 1984 julkaistu Neuromancer. Kirjaa on kutsuttu science fictionin uudistajaksi ja cyberpunk-suuntauksen aloittajaksi, ja siksipä tavallaan harmittaa, etten tullut lukeneeksi kirjaa silloin 80-luvulla, varsinkin kun elokuvamaailmassa Blade Runner teki muutamia vuosia aiemmin niin suuren vaikutuksen, että listaan sen yhä yhdeksi parhaaksi elokuvakokemuksistani. Tosin, 80-luvulla en juurikaan lukenut kirjoja englanniksi, joten ehkäpä se meni ohi sen vuoksi. Käännös Neurovelho ilmestyi 1991.

Neurovelhon kertojahahmo on Case, konsolimies, cyberavaruuden cowboy, hakkeri, joka on kaikkea muuta kuin täydellinen. Neurovelhon maailmassa ihmiset eivät ole enää pelkästään lihaa ja verta, vaan neurokirurgialla voi vaihdattaa ruumiinjäseniä liukuhihnalla keinotekoisiin ja tehdä kehoista koneen jatkeita. Alakulttuurit, huumeet ja prostituutio voivat hyvin synkeässä metallin ja lasin kyllästämässä japanilaisessa kaupungissa. Maailmaa eivät hallitse enää valtiot vaan suuryhtiöt, jotka kilpailevat sotaisasti matriisiverkossa, vaihtoehtotodellisuudessa. Case joutuu välikappaleeksi ja työkaluksi tekoälyjen kamppailussa.

Neurovelho on kalsea tulevaisuuden kuvaus, täynnä vähemmän miellyttäviä hahmoja. Tarina rakentuu dekkarimaisesti, mutta on sisällöltään hyvin tekninen. Alakulttuurit antavat tekniseen maailmaan realistista otetta, mutta paikoin inhorealismin tasolla. Pystyin lukiessani hyvin ymmärtämään teoksen arvon genrelle ja Neurovelho vakuutti minut maailmallaan. Silti en voi sanoa innostuneeni kirjasta kovinkaan paljoa, vaikka yleensä synkistä dystopiakuvauksista pidänkin. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä ja Gibsonin Neurovelhon ansiot on ohitettu myöhempien kirjailijoiden toimesta? Pidin mm. Pat Cadiganin Mindplayersista (arvostelu) ensilukemalla enemmän. Tuntemuksiini saattaa vaikuttaa myös se, että luin Neurovelhon suomeksi. Nimittäin lukiessani Cadigania suomennettuna, Mielenpeli tuntui ajoittain eri kirjalta kuin alkuperäiskielinen. Ilmeisesti cyberpunkia on vaikea suomentaa täydellisen uskottavasti. En kuitenkaan jaksanut kahlata Neurovelhoa enää englanniksi läpi, tarkistin vain muutamia vaivaamaan jääneitä kohtia.

Suomi tulee kirjassa esille useaan otteeseen ja yhden hahmon nimi on Suomalainen. Englanniksi hän on Finn, mutta käännös ei vakuuta, sillä Finn on mielestäni alkuperäisessä kirjassa etunimi. Toinen erityiskohta, joka piti tarkistaa liittyi Suomalaisen sapuskaan, silliin ja hapankorppuihin. Ihanko totta englanninkielisestä tekstistä löytyy hapankorput? No, ei. Rieska kylläkin, mutta ehkä sillä ei ole suurta merkitystä juonen kannalta... Neurovelho ei ehkä ollut minulle "se" suuri lukukokemus, mutta sillä on ansionsa. Hugo, Nebula ja Philip K. Dick -palkinnot voittanut teos kannatti lukea ihan genresivistyksenkin vuoksi. Saanemme kiittää William Gibsonia myös cyberspace -uudissanasta.

Aakkoshaasteen G-kirja.

Pat Cadigan: Mielenpeli

Tämä ei ole varsinaisesti Pat Cadiganin Mielenpeli-kirjan arvostelu, sillä sen olen kirjoittanut jo aiemmin tänä vuonna luettuani alkuperäiskielisen version The Mindplayers. Arvostelu löytyy täältä.

Muutamia huomiota suomenkielisestä versiosta kuitenkin tuli mieleen. Suomennos on kokonaisuutena ok, se tuo mielestäni esille Cadiganin tekstin rytmin ja tietynlaisen rentouden. Kirja vilisee termejä, joita ei sanakirjoista suoraan löydy, ja ne - ainakin minun mielikuvani mukaan - ovat enemmän tai vähemmän haaste kääntäjälle. Dreamfeedereistä on tullut suomeksi unensyöttäjiä, belljarrereista purkintajia, thrillseekereistä kiihkontajia ja pathosfindereista lauhduntajia. Kaikki näistä ei ole kovinkaan kuvaavia käännöksia ja esim. lauhduntaja ei sanana kerro alkuperäisen termin tavoin tehtävätyyppiä. Joka tapauksessa suomennos istuu tekstin keskelle, eipä siinä mitään.

Eniten minua käännöksessä oudoksuttaa Allien lempinimi. Deadpan Alliesta on tullut Salamieli Allie. Anteeksi vaan, mutta ei hyvä! Dirty Work -novellin suomennoksessa esiintynyt Pokka-Alliekin kuulostaa paremmalta. Tekstissä on tosin kohtia, jossa deadpan esiintyy yksikseen, ja pokka ei niissä sovi tekstiin, mutta silloin olisi voinut käyttää esim. synonyymia pokerinaama tai muuta vastaavanlaista. Salamielessä on vähän erilainen kaiku.

Näistä käännöksen yksityiskohdista huolimatta Mielenpeli on erinomainen kirja suomeksikin luettuna (englanniksi parempi). Ja Finnconissa jo kerrottiin, että samaisella viikolla ilmestyneestä kirjasta on otettu jo kolmaskin painos. Aika moni on siis Allien löytänyt, mikä ilolla todettakoon.

---------------------------------

Deadpan Allie -novelleista vielä mainittakoon, että Nearly Departed on novelliversio Mielenpeli-kirjan Kitta Wren tapauksesta.

Eugie Foster: itsekoostettu novellikokoelma

Tätä kirjaa löytyy vain yksi kappale. Kun luin Eugie Fosterin Hugo-ehdokkaana olevan novellin Sinner, Baker, Fabulist, Priest; Red Mask, Black Mask, Gentleman, Beast, heräsi halu lukea kirjailijalta enemmänkin, ja niinpä katsoin hänen kotisivuiltaan muita tarjolla olevia teoksia. Kokopitkää kirjaa Foster ei ainakaan vielä ole kirjoittanut, mutta yksi novellikokoelma ja muutamia novella-kirjasia. Tilasin kokoelman, mutta chapbookit olivat loppuunmyytyjä. Foster ohjaa sivuiltaan kuitenkin AnthologyBuilderin sivulle. Ja sepäs olikin kätevä palvelu. Koostin kaikki palvelussa olevat Eugie Fosterin novellit kokoelmaksi (vaikka kyseessä onkin antologioiden koostamispalvelu) ja valitsin kansikuvan. Reilun viikon kuluttua ihka oikea kirja putkahti postiluukkuun. Koskapa en tuntenut novellien sisältöä, niin niiden järjestys kokoelmassa ei ole oikea, mutta tähän arvosteluun olen järjestellyt ne eri tavoin.

• All in My Mind
• Addy in My Mind
• Ascendancy of Blood
• Inspirations End
• Still My Beating Heart
• The Few, The Proud, The Leech Corps
• Oranges, Lemons, and Thou Beside Me
• Only Springtime When She's Gone

All in My Mind sijoittuu lähitulevaisuuteen joitain kymmeniä vuosia nykyisyydestä eteenpäin. Kyseessä on cyberpunk-novelli, joka esittelee Kristof Xiangin. Neuroimplanttiverkossa leviävä virus on päästetty valloilleen ja Kristofin tyttöystävän sisar, Adrienne, joka pääsee selville viruksesta, on kaapattu. Viruksen saanut henkilö on pian vainaja, jos ei ehdi ajoissa saada vastalääkettä. Kristofin ja Adriennen tehtäväksi jää hankkia vastalääke. All in My Mind on mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä tarina, joka tuo tyyliltään mieleen hieman Pat Cadiganin Mielenpelin.

Addy in My Mind jatkaa Kristofin ja Adriennen tarinaa samassa cyberpunk-hengessä kuin All in My Mindkin. Kristof ja Addy palaavat Uudesta Seelannista takaisin Amerikan mantereelle, kun Addy yhtä-äkkiä katoaa. Kristof lähtee etsimään häntä ja selvittämään mitä katoamisen takana on. Luin itse nämä kaksi ensimmäistä tarinaa väärässä järjestyksessä, joten minulle tämä oli henkilöiden esittelytarina. Sinänsä se ei haitannut, mutta Addy in My Mindissa on viitteitä aiempaan, joten aikajärjestys on suotavaa. Vaikka itse päähahmot eivät minua innostakaan, niin Foster on selvästi luomassa omaa maailmaansa tarinoilla. Maailmaa, joka ei ole kovinkaan kaunis ja jossa käytetään kemiallisia stimulantteja. Jäin odottamaan innolla, josko Foster kirjoittaisi tästä maailmasta ilman Kristofia ja Adriennea.

Ascendancy of Blood on vampyyritarina, jossa on ripaus perinteistä satua, Prinsessa Ruususta. Minä en ole vampyyritarinoiden suuri ystävä. Martinin Fevre Dream on ainoa vampyyritarina, josta olen oikeasti nauttinut. Ja kun tähän vielä lisää sen, että perinteiset prinsessasadut saavat minussa aikaan enemmänkin kuvotusta kuin ihastusta, niin voin sanoa, että Ascendancy of Blood ei ollut kovin paljoa mieleeni. Tarina on hyvin kirjoitettu ja se poikkeaa perinteisen sadun onnellisesta lopusta (en sano, että tässä tarinassa on onneton loppu... se on erilainen), mikä laskettakoon plussaksi.

Inspirations End ja Still My Beating Heart ovat myös molemmat vampyyritarinoita. Erona Ascendancy of Bloodiin, ne eivät ole niinkään satumaisia, mutta kirjoitettu joka tapauksessa Fosterin eteerisen kauniilla tyylillä. Niissä on unenomaisuuden tuntua. Samalla ne ovat rakkaustarinoita, mutta Fosterin rakkaus ei ole kivutonta ja hän esittelee pimeän puolen, joka on läsnä oikeastaan kaikissa hänen novelleissaan. Inspirations End kertoo inspiraation janosta, jolla on tuhoava voima ja Still My Beating Heartissa odotetaan yksinäisyyden loppumista. Molemmat hyviä tarinoita ja kansikuvat kuvastavat hienosti sisältöä ja sen sävyjä.

The Few, The Proud, The Leech Corps on ehkäpä kokoelman paras novelli, sillä se yhdistää cyberpunkin vampyyritarinaan. Foster ei ole ensimmäinen, joka niin tekee (en tiedä oliko Pat Cadigankaan, mutta häneltä löytyy yksi - ei niin itsestään selvä - vampyyritarina), mutta hän onnistuu tarinassaan joka tapauksessa. Tuli mieleen hieman tv-sarja Angel. Tarinan päähenkilö on Lita, joka kuuluu toiminnalliseen vampyyrien armeijayksikköön. Tehtävänä on selvittää mitä uutta uhkaavaa teknologiaa on kehitetty, ja siitäpä löytyy linkki kahden ensimmäisen novellin maailmaan. Foster teki sen mitä kaipasinkin, vaikka pääsi kuitenkin yllättämään vampyyreillaan. Tarinan loppu antaa ymmärtää, että jatkoakin voisi Litasta odottaa.

Oranges, Lemons, and Thou Beside Me on myös cyberpunk-tarina ja se sisältää myös armeijan. Sisältöä on vaikea kertoa spoilaamatta, mutta sen verran siitä voi sanoa, että Foster menee rankasti enemmän ihmismielen pimeälle ja kieroutuneelle puolelle tässä kuin muissa novelleissaan. Loppu on erinomainen, joskaan ei ehkä täysin yllättävä.

Only Springtime When She's Gone kertoo entisistä rakastavaisista, joiden tiet erosivat aikoinaan naisen äidin vaikutuksesta. Mies aikoo kaapata ja pilkkoa naisen yhtiön, mutta huomaa yhä rakastavansa naista. Tarina sijoittuu samaan cyberpunk-maailmaan, ja olin tyytyväinen, että maailmasta saatiin sittenkin monipuolisempi kuva, niin kuin alussa kaipasin. Only Springtime When She's Gone hieman notkahtaa kokonaisuutena, mutta se sisältää hienon lopun.

Olen iloinen, että tulin hankkineeksi nämä novellit AnthologyBuilderin kautta. Ehkä Foster joskus koostaa niistä oman virallisen kokoelmankin, ainakin toivon niin. Foster on erinomainen novellikirjailija, vaikka joskus voisi olla kiva lukea häneltä pitempääkin tuotantoa. Joillakin kirjailijoilla on yksinkertaisesti lahja saada sanat leijumaan kuin utupilvet, ja sitruunan ja sokerin maistumaan suussa pelkkien sanojen voimalla. Eugie Fosterilla on se lahja.

Pat Cadigan: Patterns

Pat Cadiganin novellikokoelma Patterns sisältää Bruce Sterlingin esittelyosan ja neljätoista novellia vuosien 1982-1989 väliltä.

• Patterns
• Eenie, Meenie, Ipsateenie
• Vengeance Is Yours
• The Day The Martels Got The Cable
• Roadside Rescue
• Rock On
• Heal
• Another One Hits The Road
• My Brother's Keeper
• Pretty Boy Crossover
• Two
• Angel
• It Was The Heat
• The Power And The Passion

Bruce Sterling vitsailee heti esittelyn alussa kuinka kirjan nimi on hyvin epätyypillinen sf-kokoelmalle, sillä se ei sisällä huomiota herättäviä sanoja, kuten Star, Song, Dream tai Dance. Pistipä hymyilyttämään, sillä tiedän erään toisen kirjailijan, jonka kirjojen nimissä noita sanoja esiintyy ihan kivasti.

Kokoelman tarinat ovat hieman epätasaisia ja vaihtelevat tyylilajiltaan. Ensimmäiseen, kirjan nimikkonovelliin en pääse sisälle lainkaan, mutta toinen Eenie, Meenie, Ipsateenie on tunnelmaltaan tiheää stephenkingimäistä kauhua. Tuli kovastikin mieleen kuinka paljon inhosin lapsena piiloleikkiä. Vengeance Is Yours -tarina kertoo puolestaan kostosta haudan takaa. Martellien kaapelikanava-juttu ei sekään oikein iske vaikka loppu onkin kohtalaisen ovela. Roadside Rescue, jossa kohdataan alien lähemmissä merkeissä, Rock On, jonka myötä koetaan rock'n'rollin synnit synteettisesti ja Heal, joka pureutuu uskonparantamisen teeskentelemisen vaarallisuuteen, eivät nekään kolahda kovinkaan syvästi, vaikka kaikki ovat hienosti kirjoitettuja, ehyen tarinankaaren juttuja. Sen sijaan kaikki novellit Another One Hits The Roadista eteenpäin ovat erinomaisia luettavia.

Erityisiksi suosikeiksini kokoelmassa nousevat Another One Hits The Road ja Two -novellit. Ensimmäinen kertoo verkkaisesti, mutta uskomattoman visuaalisesti pienestä kaupungista, jonka väki odottaa juoksukuumeen saaneiden joukon lähestymistä. Twon päähenkilö on nuori telepaattisen erikoiskyvyn omaava Sarah Jane, jonka tarina tuntuu vasta alulta. Novellin esittelyssä Cadigan kertoo uhkailevansa, että kirjoittaa jonain päivänä kokopitkän romaanin Sarah Janesta. Vielä tätä ei ole tapahtunut, mutta ottaisin kyllä innolla vastaan, sillä aika ei ole ajanut Sarah Janesta ohi vielä.

My Brothers Keeper on erilainen huumetarina, Pretty Boy Crossoverissa päästään cyberpunk-meininkiin discovaloissa ja pohtimaan onko ikuinen elämä minkäkin arvoista, Angel on tarina ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta, It Was The Heat kuvailee ura-äidin uusia tuntemuksia kuumassa New Orleansissa ja The Power And The Passionissa tarkastellaan vampyyritappajan persoonallisuutta.

Cadiganin johdannot kunkin novellin alussa antavat mielenkiintoisen kuvan kuinka kirjailijan mielikuvitus toimii. Varsin arkisista tapahtumista saattaa syntyä tarina, jossa lähde on nähtävissä, mutta joka kuitenkin on muuttunut joksikin aivan muuksi, välillä fantastisella tavalla. Vaikka Patternsin kaikki novellit eivät kiehtoneetkaan minua yhtälailla, ne ovat kuitenkin erinomaisesti kirjoitettuja. Tutustumisen arvoinen kokoelma, ehdottomasti.

Pat Cadigan: Mindplayers ja Deadpan Allie -novellit

Pat Cadigania kehutaan Cyberpunkin kuningattareksi, joten oli aika ottaa selville mistä ansioista titteli on saatu, varsinkin kun kirjailija on tulossa tänä kesänä Suomeen Finnconiin (jos Eyjafjallajökull sallii).

Mindplayers on Cadiganin ensimmäinen kirja, joka pohjautuu ilmeisestikin hänen aiemmin kirjoittamiinsa Deadpan Allie -novelleihin. Olen lukenut novelleista kaksi (en tiedä tarkalleen kuinka monta niitä on kaikkiaan, mutta kaksi on vielä tulossa lätäkön takaa), joten niistä lyhyesti kirjan arvostelun jälkeen.

Mindplayersin kertojahahmo on Allie Haas, joka jää kiinni laittoman, psykoosin aiheuttavan madcapin käytöstä ja vaihtoehtona kuivapesun jälkeen on joko aivopoliisien käsiin joutuminen tai ryhtyminen ammattimaiseksi mindplayeriksi. Allie valitsee jälkimmäisen. Mindplayereita on useanlaisia ja heillä kaikilla on hieman erilainen tehtävä, mutta peruskonsepti on sama kaikissa rooleissa; mindplayer ottaa yhteyttä asiakkaidensa mieleen positiivisessa tarkoituksessa. Dreamfeederit ovat unelmienruokkijoita, belljarrerit rentouttajia, thrillseeker auttaa löytämään innostuksen aiheet ja pathosfinderien, joka myös Allie on, tehtävänä on auttaa mm. erityylin taiteilijoita löytämään tie takaisin luomisvoimaan.

Mindplayer kytkeytyy toisen henkilön mieleen silmien kautta. Tulevaisuuden maailmassa, jossa kaikenlainen mielipeli tuntuu olevan kohtalaisen normaalia (jos mikään tässä kirjassa yleensäkään on normaalia), useimmilla ihmisillä on keinotekoiset silmät, jotka kytketään näköhermoihin. Kun silmä pullautetaan ulos, voi paikalle kytkeä mielenlukupiuhat. Kätevää, eikö totta! Aluksi ajatus, että ihmisen ajatuksia ja mielikuvia voisi lukea näköelinten kautta (tai yleensäkään minkään elimen kautta), tuntui erikoiselta; miten abstrakteihin mielikuviin, muistoihin ja mielleyhtymiin voisi päästä fyysisesti käsiksi, jopa imeä ulos ihmisestä. Mutta kävipä niin, että Cadiganin tarina imi itseensä sisälle, ja pian ajatuksen hyväksyi mukisematta.

Kirjassa vietetään kohtalaisen paljon aikaa eri henkilöiden pään sisällä ja dialogia käydään sekä puhuen, että ajatusten siirrolla. Allien asiakkaat vaikuttavat oudoilta, mutta samalla kiehtovilta, sillä pääkopissa ollaan irti maailmasta ja monet kohtaukset tuntuvat unenomaisilta. Luin joitain kohtia useaan kertaan, sillä ne eivät tuntuneet aukeavan kerralla, ja se kannatti. Kirjasta sai enemmän irti. Mindplayers ei ole nopeatahtista luettavaa, eikä siitä löydy vauhdikkaita tapahtumia. Sen sijaan ainakin minut kirja sai ajoittain pysähtymään ja pohtimaan. Vaikka hahmona Deadpan Allie ei kaikkein monipuolisin olekaan, niin silti hänestä jäi aivoihin jälkikuva, joka ei suostu poistumaan.

Mindplayersin luettuani minulle tuli suuri tarve saada lukea lisää Alliesta, ja onneksi kokoelmistani löytyi kaksi novellia, jossa hän myöskin on. Lunatic Bridge -novelli on sisällytetty hieman muunnettuna, mutta pääosin kuitenkin samana, Mindplayersiin. Helpoiten novellin löytänee Ellen Datlowin editoimasta The Omni Book of Science Fictionin numerosta 5 (1987). Novellissa Allie saa asiakkaakseen pitkäikäisen muusikkoparivaljakon Coorin ja Lamin toisen puoliskon. Parin erottua Coor on kadonnut kykynsä luoda musiikkia ja niinpä hän palkkaa avukseen pathosfinderin. Tarina tuntui kokonaisuutena paremmalta novellissa kuin osana kirjaa, mutta se saattoi johtua jälleen kerran siitä, että kyseessä oli toinen lukukerta samalle tarinalle ja siitä sai enemmän irti. Muutamat kirjasta puuttuvat yksityiskohdat toivat mukanaan lisäväriä.

Dirty Work -novelli lienee viimeisin (v. 1989) Deadpan Allie -novelleista ja se on suomennettukin Ei vain verestä -vampyyriantologiassa (alkup. Blood is Not Enough) nimellä Likainen juttu. Novelli löytyy myös Cadiganin Dirty Work -kokoelmasta. En ole lukenut suomenkielistä versiota, mikä sinänsä olisi mielenkiintoista etenkin termistön vuoksi. Tiedän kuitenkin, että Deadpan Allie on kääntynyt Pokka-Allieksi. Vaikka kyseessä onkin vampyyriantologia, on Dirty Work hyvin epäperinteinen vampyyritarina, lähinnä temaattinen. Dirty Workissa Allie ottaa hieman vastoin tahtoaan työtehtävän kuuluisan holotaiteilijan auttamiseksi ja kohtaa taiteilijan asunnolla mitä erikoisempia taiteilijaa hännysteleviä henkilöitä ja taiteilijalle hyvin läheisen empaatikon. Kaikki ei tietenkään suju ihan Allien toiveiden mukaisesti ja edessä on yllätys. Novellin luettuani en tiedä olisiko pitänyt kiittää Pat Cadigania vai kirota hänet. Päätin kiittää, koska tarina oli erinomainen, shokkialoitus etenkin. Viimeistään sen luettuani, Deadpan Allie jäi ikuisesti päähäni.