Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:

• Äänikone
• Genesis ja katastrofi
• Sotilas
• Mies etelästä
• Toivomus
• Vuokraemäntä
• William ja Mary
• Lampaalla teurastettu
• Tie taivaaseen
• Nahka

Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.

Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia (1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 

Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.

Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Lokakuu 2019 luetut #3

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Yritin aluksi kuunnella Veren ja luun lapset (Children of Blood and Bone, 2018) äänikirjana, mutta en tottunut lukijaan, joten vaihdoin tekstiksi. Se oli sinänsä hyvä ratkaisu, eikä kirja jäänyt kesken. 

Veren ja luun lapset ei ulkoisista puitteistaan huolimatta ole kovinkaan omalaatuinen, vaan se on keitetty samoista aineksista kuin monet muut nyky-YA-teokset. Päähenkilönä on nuori tyttö, Zélie, jolla on erikoiskyky ja sen vuoksi vaarassa. Hän edustaa magianhaltijoita, minkä vuoksi saa osakseen vaativan tehtävän palauttaa taikuus maailmaan. Onneksi on sidekickejä apuna. Matkan varrella löytyy myös ihastuksen kohdekin. Toki kirja on ihan kiva lukea, mutta en ole varma haluanko jatkaa sarjan kakkososaan. Toivon, että nuoremmat lukijat pitävät sarjasta enemmän, sillä he ovat varsinaista kohderyhmää.

Brandon Sanderson: Ajan sankari

Usvasyntyinen-trilogian päätösosa Ajan sankari (The Hero of Ages, 2008) ilmestyi suomeksi 2018. Pienoisen alkukankeuden jälkeen pääsin tarinaan jälleen takaisin ja Sandersonin teksti on kieltämättä sujuvaa ja vetävää. Maailmaa peittää yhä enenevässä määrin usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend, usein omilla tahoillaan, tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinaan on saatu kiedottua mukavia kiinnostusta ylläpitäviä käänteitä loppuun saakka. Ja pidin lopusta. Se ei ehkä ollut loistavasti toteutettu, mutta tarinan kannalta oikea ratkaisu. Lukisin mielellään lisääkin Sandersonia, varsinkin jos joku kustantamo innostuisi suomentamaan lisää. Arviot ensimmäisestä osasta, Viimeinen Valtakunta ja toisesta osasta, Ylenemisen kaivo.

Conn Iggulden: Shiang

Shiang on Suolan valtakunta -trilogian niin ikään kakkososa (2018 ). Ykkösosan Darienin (arvio) onnistuneisuus jäi vielä mietintämyssyn alle, mutta Shiang kolisteli paremmin uusilla päähahmoilla ja herätti hienoisesti mielikuvia David Gemmelin Legendaan (arvio), ties miksi, ja aasialaisiin miekkataitoihin. Lyhyesti pelkistäen tarina sisältää pari ryhmää, joilla on eri missiot, mutta molemmat yhdistyy Shiangin ja Darienin välille. Tappeluita, taituruutta, petturuutta, taikuutta ja uskollisuutta. Kirja käynnistyy hieman hitaasti, mutta etenee loppua kohden vauhdikkaammin. 12 suvun mahdit, hallussa olevat voimat ja miten niitä käytetään, paljastuvat, mitä ykkösosassa hieman kaipailin ja uumoilinkin. Hahmot ovat kiinnostavampia kuin edellisessä osassa, joten pidin Shiangista enemmän kuin Darienista. En tiedä mitä odottaa kolmannelta osalta, mutta eiköhän Miekan mahti pääse lukulistalle jossain vaiheessa.

Dale Bailey: In the Night Wood

Dale Bailey on ennestään tuntematon kirjailija minulle ja tartuin teokseen oikeastaan halutessani lukea jotain kauhun suuntaan menevää Halloweenin kunniaksi. In the Night Woodissa (2018) lapsensa menettänyt pariskunta muuttaa vanhaan perintötaloon, jonka lähimetsässä on jotain outoa. Talon entinen omistaja kirjoitti aikanaan yhden teoksen, jota mies ryhtyy jäljittämään samalla kun nainen eristäytyy suruunsa ja käyttäytyy omituisesti ja salailevasti. Tarinasta tulee mieleen niin Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (arvio) kuin vanhat myyttiset sadutkin eli tarina ammentaa inspiraatiota monesta lähteestä. Kauhun ja synkän fantasian puolelle teoksessa mennään, mutta myös lapsen menetystä ja parisuhdetta sen jälkeen kuvataan. Ihan hyvä lokakuun lopun kirjaksi.

Katherine Arden: Small Spaces

Winternight-trilogiastaan ennestään tutun Ardenin Small Spaces -tetralogian aloittava samanniminen pienoisromaani (2018) on nuorille suunnattua kauhua. Päähenkilöinä ovat äitinsä menettänyt Ollie-tyttö ja hänen kaverinsa Coco ja Brian. Heidän luokkansa luokkaretki suuntautuu maatilalle, jossa on tekeillä jotain outoa, tosin muut kuin kolmikko ei sitä huomaa. Tämä liittyy vanhaan kirjaan, jonka Ollie on saanut käsiinsä. En tiedä muista lukijoista, mutta minussa klovnit ja variksenpelättimet herättävät kylmiä väreitä. Tässä teoksessa on jälkimmäisiä ihan riittämiin ja vaikka tarina ei niin Kauhean Pelottava olekaan, niin varmasti nuorelle lukijalle tarpeeksi. Kiva Halloween välipala ja kakkososa Dead Voices on sekin tullut jo luettua.

Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Lokakuun 2019 luetut #1

Katherine Arden: The Winter of the Witch

Katherine Ardenin Winternight-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa olivat erittäin positiivisia lukukokemuksia (arvostelut) ja The Winter of the Witch (2019) päätösosaa kohtaan kertyi paljon odotuksia. Vasilisa Petrovnan seikkailu keskiajan Venäjällä yhdistää historiaa ja mytologiaa erinomaisesti. Tarina saa arvoisensa lopun, vaikka ehkä kaikki odotukset eivät viimeisessä osassa aivan täyty. Winternight-trilogia on pelottava ja kaunis satu, joka ei ainoastaan ilahduta vaan myös koskettaa. Kirjailija saa maagisen Venäjän myytit ja talvisen luonnon eloon kuvailevalla ja tuntevalla kirjoitustyylillään. Tämä sarja on yksi niistä, joita toivoisin jonkun kustantajan ottavan suomennettavaksi, ja pelkästään lukijan näkökulmasta. On harmi kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää suomalaisilta lukematta sen vuoksi, ettei niitä käännetä.

Nnedi Okorafor: Binti: Home

Ensimmäinen Nnedi Okoraforin Binti-pienoisromaani (arvostelu) oli kohtalaisen kiinnostava luettava ja sen vuoksi luin myös toisen, Binti: Home (2017). Tarinassa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen Binti palaa takaisin kotiinsa mukanaan Meduse-ystävänsä, jonka kaltaista ei Maassa ole nähty aikoihin. Binti on muuttunut sen jälkeen kun lähti kotoaan, koettelemuksista matkalla Oomza yliopistoon ja yliopiston ilmapiirissä. Maassa ennakkoluulot ja oman yhteisön paineet ovat kovat ja Binti joutuu kohtaamaan ristiriitoja. En valitettavasti päässyt tunnepuolella kiinni lainkaan tarinaan. Binti vaikutti häiritsevältä, varsinkin kun kuuntelin tarinan äänikirjana, jossa lukija tuntui olevan koko ajan hätää kärsimässä. Tarina jäi kesken, joten päätin jokseenkin negatiivisesta fiiliksestä huolimatta lukea vielä kolmannenkin tarinan Bintistä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Rogue Protocol (2018) on Martha Wellsin Murderbot-pienoisromaanien kolmas osa. Murderbotilla on vankka ihailijakuntansa, johon minä en varsinaisesti kuulu. Luen kyllä tarinat mielelläni. Tällä kertaa selvitellessään yhä veristä menneisyyttään, Murderbot ajautuu ihmiseksi tekeytyneenä kuljetusalus Mikin avustuksella GrayCris-organisaation entiselle maankaltaistamisprojektin alueelle. Seikkailun ja vaaran tiimellyksessä Murderbot enenevässä määrin kulkee kohti autonomiaa ja itsenäisyyttään. Rogue Protocol jäi minulle etäiseksi ja koin siinä hieman toistoa aiempiin osiin nähden. Osa on mielestäni heikohkoin tähän astisista.

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta näin Ulkopuolista (The Outsider 2018, suom. 2018) kehuttavan Kingin parhaaksi pitkästä aikaa. Niinpä kuuntelin kirjan äänikirjana. Alku olikin loistava, olin todella innostunut karmaisevasta murhamysteeristä. Puolivälissä tarina alkoi taantua intensiivisyydessään ja loppu mielestäni lopahti, vaikka olikin positiivinen. Tiesin odottaa tarinassa jotain yliluonnollista, mutta olisin silti toivonut alun maallisemman linjan jatkuvan, vaikka eihän se ollut mahdollista. Olen vakuuttunut, että King toimii minulle paremmin satunnaisina elokuvina. Ulkopuolinen ei varmaankaan ole missään tapauksessa huono, se vain toimi minulle ainoastaan puoleen väliin saakka.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) ekologiseksi jännitysromaaniksi kuvatun teoksen äänikirjana. Teoksella on varmasti ansionsa, päätellen vastaanotosta, minkä se sai aikanaan, mutta minusta infodumppaus teki romaanista lähestulkoon tylsän. Jännitystä en huomannut lainkaan ja hahmot olivat puisevia. Kirjan kehuissa mainitaan monesti asiantuntemus, ennemmin kuin kirjalliset ansiot, mutta en luottaisi siihen sellaisenaan ainakaan tietoteoksen tasolle asti. Fiktiossa voi heitellä ideoita, joilla ei olisi pätevää tieteellistä pohjaa, kuten Isomäki on itsekin todennut. Tarjoan tästä näkökulmasta luettavaksi myöhäisemmän Helsingin yliopiston lehden artikkelin: Tiedettä ja scifiä, jossa keskustellaan Isomäen toisen teoksen tieteellisistä tulkinnoista ja näkemyksistä. Toivon muille parempaa ja viihdyttävämpää lukukokemusta Sarasvatin hiekan parissa.

Rory Power: Wilder Girls

Rory Powerin esikoisteos Wilder Girls (2019) päätyi lukulistalle kustantajan somemainostuksen kautta. Harvoin nämä hehkutukset menee läpi, mutta tällä kertaa tehoa lisäsi harvinaisen mieleen jäävä kansikuva. Niinpä päädyin lukemaan teoksen pikaisella päätöksellä.

Raxter-saaren tyttökoulu joutui karanteeniin puolitoista vuotta sitten. Toxiksi kutsuttu sairaus surmasi ensin lähes koko opetushenkilöstön ja jokaisen teini-ikäisen tytön kehot alkoi muuttua tuskallisella tavalla oudoksi. Osa kuoli, osan muutokset ovat jatkuvia, eikä kukaan parane. Hetty menetti silmänsä, Reesen käsi muuntui ja Byattille kasvoi toinen selkäranka. Mantereelta luvattiin apua ja parannusta, mutta ruokalähetyksetkin ovat vähäisiä. Koulun aitauksen ulkopuolella saari on vielä pelottavampi ja villimpi. Kun Byatt katoaa, on Hettyn ja Reesen päätettävä uhmatako karanteenikäskyä ja yritettävä pelastaa ystävänsä, mikä tarkoittaa aitauksen ulkopuolelle menoa.

Kirjassa hypätään suoraan altaan syvään päätyyn, eli tarina alkaa tapahtumien jo edettyä pitkälle. Tiedonmurusia tippuu pikkuhiljaa ja tunnelma on tiivis. Alku on niin kihelmöivän salaperäinen, että sadan sivun paikkeilla tuntui, etten pysy housuissani, kun niin teki mieli saada asioita selville. Heti sen jälkeen alkaakin tarinan salaisuuksien auki keriytyminen, mutta viimeiset murut tarjotaan vasta ihan loppupuolella.

Wilder Girlsia kuvataan YA-kirjaksi ja sen päähahmot ovatkin 16-17 vuoden ikäisiä. Teksti on kohtalaisen raakaa, välillä jopa epämiellyttävää, kun tyttöjen oireita kuvataan. Kirjailijan sivulla on lista varoituksia, esimerkiksi kuolemaan, väkivaltaan ja erilaisiin ruumiin iljettävyyksiin sekä kärsimyksiin liittyen, että voi arvata, että kyseessä on science fictionin lisäksi kauhukategoriaan solahtava teos. Pohdin ennen kirjan lukemista, miksi juuri Jeff VanderMeer on mainoskehumassa kirjaa, mutta näin jälkeenpäin se on ihan ymmärrettävää.

Tarinassa on tärkeää tyttöjen väliset suhteet, joista heidän selviytymisensä on kiinni. Kirjaa rinnastetaan joissain mainoksissa Kärpästen herraan, mutta minä näen tämän psykologisella tasolla erilaisena. Ehkä pitäisi lukea Kärpästen herra uudestaan, edellisestä kerrasta kun jo useita vuosikymmeniä. Joka tapauksessa minulla oli useita déjà-vu kokemuksia kirjan alkupuolella, joita en pystynyt erityisemmin yhdistämään mihinkään tarkemmin.

Tarinan loppupuoli venyi hieman, eikä se jaksanut nousta kiinnostavuudessa enää alun nostamien odotusten tasolle. Wilder Girls on kuitenkin erinomainen esikoisteos ja toivottavasti kirjailijalta tulee jatkossakin yhtä intensiivistä kerrontaa. Tämän näytön jälkeen, olen kiinnostunut seuraavastakin teoksesta.

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8

The Haunting of Hill House on Shirley Jacksonin kauhukirjallisuuden klassikkoteos vuodelta 1959. Sitä ei ole koskaan suomennettu, päinvastoin kuin toinen kirjailijan teos We Have Always Lived in the Castle (1962, suom. Linna on aina ollut kotimme), joka sekin sai käännöksen kuitenkin vasta viime vuonna (arvostelu). Luin teoksen osana kirjabloggaajien klassikkohaastetta #8, jota tällä kertaa veti Tarukirja-blogi. Linkistä löytyy myös muiden blogien klassikkokirjapostaukset.

Tohtori Montague on yliluonnollisten ilmiöiden tutkija ja erityisen kiinnostunut Hill Housen vanhasta talosta, jossa kerrotaan kummittelevan. Hän päättää asettua taloon tutkimaan ilmiötä ja kutsuu paikalle myös talon nykyisen omistajan perillisen Luken ja Theodoran ja Eleanorin, joilla on taustassaan yliluonnollisia kokemuksia. Nelikko asettuu taloon, josta palveluväki poistuu ennen pimeän tuloa. Pian talo osoittautuu maineensa mukaiseksi.

Hill House on pelottava paikka omituisine arkkitehtuureineen ja itsestään sulkeutuvine ovineen. Jackson hivuttaa paikan tunnelman askel askeleelta tarinan keskiöön ja hahmoihin, niin että lopulta aloin epäillä olivatko hahmot lähtökohtaisesti jotenkin vinksahtaneita, vai oliko kaikki talon vaikutusta. Luin kirjaa aikataulullisesti aika myöhään yötä myöten ja tunnustan pelänneeni joitain kohtauksia. On jokseenkin tyydyttävää kun kirjailija on niin taitava, että vaikka tarina aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia, se on samalla vaikuttavaa. Hahmojen päänsisäisten ajatusten muuttuminen ja kieroutuminen verrattuna heidän ulkoiseen käyttäytymiseen tulee erinomaisesti esille.

Kirjassa toistuu Linna on aina ollut kotimme kaltaisesti syrjäänvetäymisen tarve ja eristäytyminen, sekä ihmisten synkkä puoli ennemminkin kuin positiivisuus. Korrektiuden rikkominen ja pahansuopuus on käsin kosketeltavaa. Olen vaikuttunut Jacksonin tyylistä kuvata asioita, kuin ne olisivat hämmentävän luonnollisia, vaikka samalla tuntuu, että jossain vaiheessa sietokyky saattaa ylittyä. Jännitin kirjan loppua hieman, sillä se olisi voinut olla lässähdys, mutta se olikin vain omituinen. Täyden kympin lukukokemus The Haunting of Hill House ei ollut, mutta olipahan kuitenkin erinomaisesti käytettyä ajanvietettä. Suositeltava klassikko.

Minulla on ennestään pari novellikokoelmaa kirjailijalta, ja nyt hankin loputkin ekirjana tai äänikirjana saatavilla olleet teokset. Aion ehdottomasti tutustua kirjailijan tuotantoon enemmänkin, sekä myös elämäkertaan.

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Olen jo pitkään ollut utelias amerikkalaisen Shirley Jacksonin tuotantoa kohtaan, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea häneltä kuin yhden novellin, Lotteryn (suom. Arpajaiset), joka oli erinomainen. Nyt yllättäen kustannusyhtiö Fabriikki on julkaissut maaliskuussa suomennoksen romaanista We Have Always Lived in the Castle (1962) nimellä Linna on aina ollut kotimme. Hankin kirjan välittömästi, kun tajusin sen olemassa olon.

Sisarukset Merricat ja Constance Blackwood asuvat sukutalossa yhdessä pyörätuoliin joutuneen Julian-setänsä kanssa. Perhe on eristäytynyt muista kyläläisistä perheen traagisen tapahtuman jälkeen, eikä kyläläiset suhtaudu heihin suopeasti. Päinvastoin. Merricat käy kylällä ostoksilla ja kirjastossa, mutta Constancelle poistuminen pihapiiristä on mahdotonta. Omassa suojatussa ympäristössään ja hienossa kartanossaan sisarukset ovat turvassa, mutta tilannetta heilauttaa serkku, joka ilmestyy paikalle. Serkun aikeet selviävät pian ja katastrofin aiheet ovat valmiina.

Linna on aina ollut kotimme luokitellaan lähteiden mukaan goottilaiseksi psykologiseksi kauhuksi, mutta määritelmän ei pidä antaa luoda ennakkoluuloja tai ainakaan rajoituksia kirjan lukemiselle. Kyseessä on terävää kuvausta pienen yhteisön nurkkakuntaisuudesta ja julmuudesta. Vaikka nykyään tämän kaltainen käyttäytyminen ilmenee eri muodossa, ehkä laajemmin ja anonyymin netin kautta, on Jackson päässyt ihmismielen sisään ja kuvaa sitä oman aikakautensa pohjalta. Jonkin verran karrikointia ehkä on, mutta tilanteet voi hyvin tunnistaa. Vastaavaa kuvausta löytyy Lottery-novellista. Tuli mieleen ajoittaisesti myös tunnelmaa Alfred Hitchcockin elokuvista.

Jackson onnistuu erityisesti valottamaan Merricatin ja Constancen tarvetta sulkeutua ulkomaailman ulottumattomiin. Kun luin kirjailijan kärsimästä avaran paikan kammosta, loksahti heti kohdilleen, miten ja miksi nimenomaan kodin kuvaus on vahvaa. Merricatin pienet taikakonstit paikan turvaamiseksi tai kulkureitin paloittelu osamatkoihin ovat olennaisen tärkeitä, joskin ilman agorafobiaa outoja. Tarinassa on  outo taustalanka, joka kulkee koko ajan mukana. Se on koko kudelman pohja, osittain arvattava, mutta silti kirjailija pitää sen pohjimmiltaan mysteerisenä ja selittämättömänä. Charles-serkun saapuminen kiristää tunnelmaa ja tarinan loppupuolella tilanne äityy pelottavaksi ja kaaoottiseksi, mikä saa jännittyneenä odottamaan millaiseen loppuratkaisuun kirjailija päätyy.

Linna on aina ollut kotimme on tiivis kertomus, jossa jännite pysyy loppuun saakka. Se antaa mielikuvitukselle tilaa ja saa tarinan kasvamaan lukijan mielessä. Erinomainen kirja, jota voin ehdottomasti suositella. Tähtifantasiaehdokasainesta.

Curt Siodmak: Donovan's Brain

Tänä vuonna Hugo-palkinnon yhteydessä äänestetään myös vuoden 1943 Retro Hugosta eli vuonna 1942 ilmestyneiden tuotosten parhaimmuudesta. Yhtenä romaaniehdokkaana on Curt Siodmakin Donovan’s Brain, joka minulle oli tuttu lähinnä elokuvana ja siitäkin muistikuvat ovat heikot. En tiedä edes minkä version elokuvasta olen nähnyt, kun niitä on kolme. Ajatuksena oli, että katsoisin jonkun elokuvista kirjan lukemisen jälkeen, mutta enpä vain mistään saanut käsiini yhtäkään versiota. Kuunnelma löytyy Youtubesta, mutta en jaksanut keskittyä siihen. Kirjan kuitenkin luin.

Päiväkirjan muotoon kirjoitetussa kirjassa tohtori Patrick Cory kertoo pakkomiellettä lähentelevästä kiinnostuksestaan aivojen toiminnasta. Sattumoisin lähistöllä tapahtuu lentoturma, jossa miljonääri W.H. Donovan kuolee Coryn pelastusyrityksistä huolimatta. Koskapa paikallinen kuolintodistuksen tekevä lääkäri on alkoholisoitunut ja vastustuskyvytön, Cory käyttää tilannetta hyväkseen ja poistaa miljonäärin aivot omiin tutkimustarkoituksiin. Hän saa pidettyä aivot elossa lasipurkissa ja pian myös yhteyden aivojen toimintaan. Cory on aina laiminlyönyt vaimoaan, mutta nyt hän eristäytyy ja alkaa käyttäytyä omituisesti. Käytös herättää epäilyksiä useissa henkilöissä, myös Donovanin perillisissä. Pian aivot hallitsevat Corya jopa enemmän kuin hän haluaisi.

Donovan’s Brain on vetävää kerrontaa, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Ei ihme, että kirjasta tuli suosittu 40-luvulla ja se on innoittanut niin elokuviin kuin kuunnelmiinkin. Mielikuvani mukaan vaikutusta on ollut myös useisiin muihin kirjallisiin teoksiin. Se on myöskin jatkoa varhaisemmille "hullu tiedemies" sisältöisille kirjoille, kuten H.G. Wellsin Näkymättömälle miehelle (arvostelu). Kirjassa oli nähtävissä luonnollisesti aikakauden leimaa, eikä tiedepuoli ole lainkaan vakuuttavaa, vaan menee paranormaalille puolelle reippaammanlaisesti, mutta silti tarina on vetävä ja paikoin jopa jännittävä. Sanoisinko, että kyseessä on viihdemäistä scifikauhukirjallisuutta, joka ei vaadi lukijalta muuta kuin antautumista tapahtumien vietäväksi.

Cory on hahmona järkevä ja tiedostava, mutta samalla hyvin oudosti muuttumishaluton negatiivisissa puolissaan. Tuntui kuin kirjailija ei olisi halunnut tehdä hänestä kuitenkaan liian ikävää hahmoa, vaikka hänen toimintansa oli kyseenalaista ja negatiivista. Sivuhahmoista löytyy muutama häntä selvästi epämiellyttävämmäksi kirjoitettu. Tarinassa tutustutaan paljon myös Donovaniin niin hänen lähipiirinsä kautta, kuin aivojen käyttäytymisen kautta. Ristiriitainen mies. Kirja oli ehkä hieman aavistuksen syvällisempi kuin odotin, mihin saattaa vaikuttaa, että odotukset perustuivat siihen kauan sitten nähtyyn elokuvaan. On harmi, etten päässyt vahvistamaan muistikuviani.

Donovan’s Brain oli viihdyttävä, eikä yhtään hassumpi lukukokemus. Jos ehdin luen muitakin Retro Hugo -ehdokkaita, mutta miksei tällekin voisi pystin suoda.

Iain Banks: Ampiaistehdas

Iain M. Banks kirjoitti kirjoja M-kirjaimen kera ja ilman. Ampiaistehdas on ilman kirjoitettu, mikä tarkoittanee sitä, että se on mainstream-kirja – tai ainakin nykymaailmaan sijoittuva. Spefiä kirjassa on kauhutyyppiset elementit, joten se päätyi blogiini, kun muuten ei olisi päätynyt. Ampiastehdas ilmestyi suomeksi 1986, kun taas alkuperäiskielinen The Wasp Factory 1984. Kirja päätyi käännettäväksi siis kohtalaisen nopeasti ottaen huomioon, että se oli kirjailijan ensimmäinen teos.

Seitsentoistakesäinen Frank asuu isänsä kanssa saarella Skotlannissa, eikä virallisesti ole olemassa. Frank ei käy koulua, vaan on isänsä kouluttama. Isä on salamyhkäinen biokemisti ja isovelipuoli Eric seonnut lääketieteen opiskelija, joka on suljettuna hoitoon koirien polttelun ja lapsille matoja syöttämisen jälkeen. Vaan Eric on karannut ja tulossa kotia kohti, mikä aiheuttaa jännitettä. Frank tukeutuu tulevien tapahtumien ennakointiin luomansa ampiaistehtaan avulla. Menneisyyden salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua.

Ampiaistehdas on vastenmielisen sairaalloinen kirja. Sen päähenkilö on sairas, vaikkakin looginen näkökulmahahmona. Frank paljastaa jo heti alkuunsa surmanneensa lapsena kolme sukulaislastaan, myös pikkuveljensä. Kerronta on tunteettoman toteavaa, teeskenneltyjä reaktioita myöten. Koko perheen asetelma on outo alkaen isän käyttäytymisestä. Frankin käyttäytymiselle annetaan syykin, johon liittyy sitten kirjan juonen käännekohdat. Frankin ja Ericin puhelinkeskustelut ovat tuskaisimmat kohdat luettavaksi, teki mieli hakata päätä seinään. Tapahtumien kuvaus on paikoin raakaa.

Vaikka kirja on monin paikoin aivoja potkivan kamalaa luettavaa, se silti pitää otteessaan. Banksin kerronta on sujuvaa. Arvasin pääjipon jo kirjan puoleen väliin mennessä, mutta rupesin epäilemään itseäni ja harmittelin lopussa, kun en pitäytynyt päätelmässäni. Kirjan loppu oli jokseenkin pettymys ja antikliimaksi minulle, vaikka ilmeisesti se on tehnyt vaikutuksen ilmestyessään lukuisiin lukijoihin. On todettava, että pidän enemmän Banksin Kulttuuri-sarjan kirjoista, joita olen tähän mennessä lukenut kolme. Aikomuksena on lukea lisää.

Kirjan nimessä esiintyvä ampiaistehdas sai vihdoin selityksensä ja mielikuvituksessani yritin luoda siitä kuvaa. Se oli sadistisella tavalla kiinnostava tekele, ja vuoden 2014 worldconissa Lontoossa, jossa Banks oli kunniavieras, vaikkakin poissaoleva, se oli kirvoittanut Tessa Farmerin luomaan sen pohjalta pienoismallin. The Wasp Factory -pienoismalli voitti seuraavana vuonna BSFA-palkinnon. Kun näin sen Lontoossa, en ollut lukenut kirjaa. Nyt kirjan lukemisen jälkeen oli mielenkiintoista kuvasta tarkastella teoksen eri osia.

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Luin vihdoin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian viimeisen osan, Hyväksyntä (Acceptance, 2014), joka ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten. Minulla ei kakkososan eli Hallinnan (arvostelu) jälkeen ollut kovinkaan intoa palata sarjaan, vaikka ensimmäinen osa, Hävitys (arvostelu) oli kovinkin lupaava. Luin sarjan kuitenkin loppuun, sillä halusin katsoa myös sen pohjalta tehdyn Annihilation-elokuvan.

Hyväksyntä on sekoitus aiemmista osista, siinä palataan Area X:llä Haamulinnun, Controlin ja Gracen kautta, mutta myös takautuvasti erityisesti Majakanvartijan osuudet valottavat alueen salaperäistä ja todellisuudenhämärtävää historiaa. Alue X on nielaissut Etelärajan, mutta byrokraattinen ja salaileva tutkimuslaitos on yhä hämäryyden takana. Salaisuudet ja niiden taustalla olevat syyt paljastuvat rivienvälistä, yhtä luikertevan tulkittavana kuin alue konsanaan on.

Hyväksyntä on selkeästi kiinnostavampi teos kuin kakkososa, mutta silti se ajoittain onnistuu hukkaamaan lukijansa. Se on kuin tv-sarja Lost, täynnä selittämättömiä asioita ja todellisuuden rajamailla, mutta onneksi ei yhtä pitkään venytetty, eikä yhtä lattealla lopulla. Kirjasarja jää minulle yhä ”pidin, mutta…” -kategoriaan. Se on uuskummaa, älykkäästi rakennettu ja vaativa teos siinä mielessä, että se lukijan täytyy tulkita ja yhdistellä lukemaansa ilman suoria vastauksia. Sinänsä hyvä, mutta sarjasta puuttuu kuitenkin se palkitseva järistys, jonka odottaisi kokevansa tällaisessa tapauksessa.

Kai minun on todettava, että Eteläraja ei ole minua varten. Osaan arvostaa sitä jollain tasolla älyllisesti, mutta lukukokemuksena se jätti toivomisen varaa, vaikka ensimmäinen osa kiehtovasti herätti kauhun värähdyksiä. Viimeisessä osassa pidin erityisesti miten ihmisten menneisyys kietoutui Majakanvartijan osuuksissa alueeseen. Näissä tunnelmissa sitten siirryin elokuvan pariin.

Alex Garlandin ohjaama Annihilation kantautui Eurooppaan maaliskuussa Netflixin kautta. Pääosissa ovat Natalie Portman ja Jennifer Jason Leigh. Olin jo etukäteen kuullut, että leffa poikkeaa kirjasarjasta paljon, ja tämän totesin itsekin. Sillä ei sinänsä väliä, koska saanut luotua kirjoihin tunnesidettä. Elokuva oli synkkä ja säilytti outouden ja pelottavuuden, mikä kirjastakin huokui. Siinä avautui omanlaisensa taustasyyt, jotka jopa selitettiin. Pidin kuvausympäristöstä ja sen oudosta äänimaailmasta, mutta minua häiritsi hyvin paljon, että tiedenaisista tuli enemmän mieleen koulutetut sotilaat kuin tutkijat. Ymmärrän suojautumisen vaaralliseksi todetulla alueella, mutta aseet kädessä kävely jäi enemmän mielikuviin kuin tutkimustyö alueella. Loppu oli mielestäni epäonnistunut. Ilmeisesti Eteläraja ei ollut minua varten elokuvanakaan, vaikka niin toivoin hengästyttävää ja pelottavaa visuaalisuutta, jonka koin ajoittain kirjoissa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirjasarja tuli luettua, sillä suomennettuna ei vastaavaa liikaa löydy. Netflixiltä yhtä aikaa katsomani Strange Thingsin kera, olen nyt saanut tarpeellisen annoksen outoutta – vähäksi aikaa.

Valérie Mangin & Steven Dupré: Saalistajien klubi 2: Juhla

Luin viime vuonna näihin aikoihin Valérie Manginin ja Steven Duprén kaksiosaisen sarjakuvan Saalistajien klubin ensimmäisen albumin, Bogeymanin (arvostelu). Jatko-osankin luin jo viime vuoden puolella, mutta nyt uudestaan. Juhla (Le Club des Prédateurs, 2: The Party, 2017) jatkaa tilanteesta, jossa köyhälistön varas Jack ja hienoston nuori neito Elizabeth potevat jälkituntemuksia näkemistään kauhuista. Elizabeth on aluksi mykistynyt, mutta palattuaan jälleen yhteen Jackin kanssa, he ryhtyvät kehittelemään suunnitelmaa kauhutekojen lopettamiseksi ja oivallinen tilaisuus siihen on saalistajien klubin juhlaillallinen. Kaikki ei tietenkään suju ihan suunnitelmien mukaisesti.

Täytyy heti alkuunsa sanoa, että kakkososan päätteeksi purskahdin nauruun, sillä tarina on ylilyövän makaaberi. Manginin käsikirjoituksesta puuttuu hienosäätö, sen on lähinnä tarkoitus vain saada pahoinvoivaksi. Kauhuna tämä menettelee ja tuo ajoittain mieleen Joe Hillin tyylin Locke & Key -sarjassa (arvostelut). Loppuratkaisu melkein toimii ja on kyllä tarinan hengelle uskollinen, vaikkei loistakaan omaperäisyydellä. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi ja osittain myös epäloogisiksi. Oletan, ettei hahmot itsessään ole kuitenkaan tärkein pointti. Jonkinlainen kannanotto luokkajakoon on havaittavissa, rikkaat tekee mitä mielivät ja köyhät kärsivät.

Ensimmäisessä osassa väritys oli mielestäni onnistunut ja loi sopivaa tunnelmaa. Nyt alkoi tuntua, että läpi albumin toistuva ruskea sävy on puuduttava. Edelleen se sopii tarinan maailmaan, mutta silmille ei niinkään. Kokonaisuutena Saalistajien klubi on pieni kauhumakupala, joka ajaa tarkoituksensa. Vaikka minulla on siitä lähinnä negatiivista sanottavaa, oli ihan kiinnostavaa lukea sarjakuva kuitenkin. Ei se toivoton tapaus ole.

Matti Järvinen (toim.): Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja

Matti Järvisen toimittama Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja (2017) on yllättävää kyllä todennäköisesti ensimmäinen suomenkielinen kauhurunoihin keskittyvä antologia, minkä toimittaja itsekin esipuheessaan toteaa. Yleensäkin spefirunoutta on vähänlaisesti saatavilla (varsinkaan suomalaista), minkä itse jouduin toteamaan viime vuoden alussa, kun osallistuin suomirunohaasteeseen (luin silloin Juha Jyrkäksen Ouramoisen). Tässä antologiassa vanhin runoista on kirjoitettu 1700-luvulla ja tuoreimmat julkaistu alun perin 1930. Tunnetuin runoista on luonnollisesti Edgar Allan Poen Korppi, joka englanninkielisenä on yksi suosikeistani. Antologia sisältää useita Tulenkantajat-kirjailijaryhmään kuuluvien Unto Koskelan ja Katri Valan runoja. Heinrich Heinelta ja Esa Paavo-Kalliolta on niin ikään pari runoa kumpaiseltakin. Vaan kaikkein ensimmäinen näistä joka minulle tuli aikoinaan tutuksi…

• Toimittajan esipuhe
• Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuina uskoton morsian sai ansaitun palkkansa
• Sulhon haamu
• Friedrich Schiller: Kalastaja
• Heinrich Heine: Merikummitus
• Heinrich Heine: Syysillan kelmeä täyskuu
• Edgar Allan Poe: Korppi
• Adolf Glaßbrenner: Henkien kosto
• J. G. Dahlman: Huuto Kalmistosta
• Esa Paavo-Kallio: Kamala vieras
• Esa Paavo-Kallio: Niistä kapitalismon häistä
• Edith Södergran: Näin puun…
• Unto Koskela: Kuollut laiva
• Unto Koskela: Laiva odottaa
• Katri Vala: Kuollut
• Katri Vala: Mielipuoli
• Katri Vala: Musta akordi
• Eino Pakarinen: Sua varron, viikatemiestä

Uljas Alonzo on antologian vanhin runo ja aika tyypillinen tarina, tällä kertaa runomuodossa, jossa kuollut sulho vaatii entisen morsiamensa tilille annetuista valoista. Voi, nuo petturimorsiot – kevytkenkäisiä kaikki, kun kuolleelle ei loppuikäänsä ole uskollisia. Tässä tapauksessa Alonzo on sulho ja Imogen morsian, ja 16. ja 17. säkeet ovat kieltämättä aika mielikuvituksellisen karmaisevia.

Sulhon haamu on minulle se kaikkein tutuin. Tai oikeastaan tunnen sen kansanlauluna Marjaana. Sitä itsekin hoilottelin tenavana. Minun oppimani versio on tosin erilainen kuin tässä julkaistu runo, mutta versioita onkin useita suomeksi, kuin myös alkuperäisiä Sweet William’s Ghost –balladiamuunnoksiakin. Minun oppimani (Marjatta Pokelan) version voi kuunnella täältä. Vanhemman ja sävelkulultaan sekä jälleen sanoiltaan poikkeavan version voi kuunnella Youtubesta:

Kalastaja ja Merikummitus ovat molemmat meriaiheisia, joista toisessa käy kalpaten ja toisessa ei. Alkuperäisessä runotyyleissäkin on tietysti eroja, mutta oman lisänsä tekee jälkimmäisessä Eino Leinon suomennos, joka on syvä. Tosin minulla oli hieman vaikeuksia ymmärtää mitä ovat sulkku-suhisevat immet. Jos joku tietää, niin saa kertoa. Heinen toinen runo ei auennut minulle muuten kuin kalmo siinäkin vilahtaa.

Poen Korppi on omaa luokkaansa kauhurunoissa. Se on klassikko ja mestariteos. Antologiaan valikoitunut Valter Juvan käännösversio vie kuitenkin terän pois alkuperäisestä runosta. Niilo Idman onnistuu paremmin (luettavissa täällä), mutta kuten alussa sanoin englanninkielinen on yksi suosikeistani ja pitäydyn siinä jatkossa. Jokke on Runonurkassaan käsitellyt lyhyesti sekä Juvan että Idmanin versioita.

Henkien kostossa miehen surmaamat henkilöt kostavat kuoleman jälkeen surmaajalle ja aika pirullisen lopun Glaβbenner runoonsa on saanut aikaiseksi. Huuto kalmistosta jää hieman tyhjäksi pieneksi arvoitukseksi. Kamala vieras taitaa olla sanomaltaan, että kuolo korjaa kaikki, niin herrat kuin narritkin. Niistä kapitalismon häistä -runosta en tohdi edes miettiä, mitä on taustalla, mutta melkoisen säälimättömän verinen ja irvokas teos on. Tarvittaisiin ehkä laajempi kuva runoilijan tuotannosta tai ainakin Se verinen sunnuntai -kokoelmasta, josta tämä on irrotettu.

Södergranin Näin puun… jäi ilmaan leijumaan, enkä saanut siitä otetta. Se ei tuntunut merkittävältä ja tunnelmaltaankin hieman teennäiseltä. Koskelan Kuollut laiva ja Laiva odottaa ovat molemmat samaa aihepiiriä, eli viimeinen matka kuolemaan. Ensimmäisessä on hieman hilpeämpi tunnelma siitä mitä odotettavissa on. Muistan lukeneeni Katri Valaa kauan, kauan sitten koulussa, mutta minulle ei ole jäänyt käsitystä hänen tuotoksistaan. Tässä antologiassa on kolme hänen runoaan, Kuollut, Mielipuoli ja Musta akordi. Kaikki käsittelevät kohtaamista kuoleman kanssa. Kaksi ensimmäistä ovat unenomaisia, voisin kuvitella näkeväni ne painajaisina. Kuollut-runossa on lause, joka jälleen jäi vaivaamaan minua.

[…]
Olin jo miltei kuollut.
Suuni avautui äänettömästi.

Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni.
Joku päästi hirveän parahduksen.[…]

Sairas lintu? Ymmärrän kyllä, että sairaita lintuja voi tipahdella, mutta tässä tuo lause tuli irrallaan ja merkityksettä. En kopioinut koko runoa, joten ehkä ihmetykseni ei ihan aukea, mutta täältäpä voi runon lukea kokonaisuudessaan.

Antologian viimeisessä runossa varrotaan viikatemiestä loppusointujen kera. Runo on korkeintaan keskinkertainen.

Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja on mielenkiintoinen kokoelma, eikä tällaisia todellakaan tule vastaan liian usein, joten kannattaa tutustua, jos tulee mahdollisuus. Koskapa Korpin käännös ei ollut paras mahdollinen, minulle aiemmin lukemattomista Merikummitus ja Henkien kosto nousivat päällimmäiseksi mieleen. Ja tietysti nyt päässäni soi:

Yksi haamu oli Marjaanan ovella

ja se hiljalleen kolkutti…

Samanta Schweblin: Houreuni

En varsinaisesti muista miten argentiinalaisen Samanta Schweblinin Houreuni päätyi lukulistalleni, mutta kyseessä on kuitenkin Man Booker International –palkinnon lyhytlistalle yltänyt lyhyehkö teos, joka edustaa tyylilajiltaan psykologista kauhua. Distancia de rescate ilmestyi 2014, englanninkielinen käännös Fever Dream 2017 (Hugo-kelpoinen) ja suomennos 2018.

Tarinan kiertyy nuoren Nina-tyttären äidin, Amandan, ja hänen ystävänsä Carlan David-pojan keskustelun ympärille. Amanda muistelee tapahtumia ja David johdattelee häntä ohjaten mikä on tärkeää, mikä ei. Alussa Carla kertoo Amandalle poikansa sairastuneen ja paikallisen parantajan käsissä pelastuneen kuolemalta jakamalla sielu toiseen kehoon. Tämän jälkeen poika ei ollut enää entisellään, eikä Carlan suhtautuminen lapseensa ennallaan. Amandan suhde omaan tyttäreensä on pakkomielteisen huolehtiva, pelastusetäisyydellä (kirjan alkuperäinen nimi) pysyttely on tärkeää. Tarinan edetessä aukeaa kokonaiskuva, joka on laajempi ja kantaaottavampi kuin alusta voisi päätellä.

Houreuni on siitä erikoinen kauhukertomus, että vaikka tyylin yliluonnollisuuteen tukeutuvat elementit ovat kohdallaan, varsinainen kauhu liittyy tarinan kehysympäristöön ja se on todellistakin todellisempi. Tapahtumat sijoittuvat syrjäiselle maaseutualueelle soijaviljelysten keskelle ja virtaavien vesien varrelle. Tällä seikalla on tärkeä merkitys kokonaisuuden kannalta. Samoin äidin ja lapsen välisen suhteen haavoittuvuus nousee esiin. Kirjailija nostaa särkevästi esiin seikan, ettei vanhemmat suojeluhalustaan ja yrityksistään huolimatta kykene aina turvaamaan jälkeläistensä maailmaa, vaan ovat jopa se tuhoava osa.

Houreuni jättää paljon sumuun, epäiltäväksi, pohdittavaksi ja lukijan kehiteltäväksi. Yksityiskohdat ovat merkittäviä. Olin loppuun jonkin verran tuskastunut ja siksi koko tarinan teho jäi kohdallani hieman vajaaksi. Lopussa on kuitenkin jotain mikä melkein särkee sydämen. Nostan kertomuksen ekologisen kauhun osuuden sen verran korkealle, että olen valmis nimeämään Hugo-ehdokkaiden joukkoon lisää käännösteoksia angloamerikkalaisen sisäpiirin ulkopuolelta. Kauhu ei yleensä koreile Hugon pääkategoriassa, mutta en ole ihan varma solahtaako tämä teos sanamäärältään siihen, vai jääkö pienoisromaaniksi, jossa kauhua on nähty mm. viime vuonna. Tässäpä myös oivallinen ehdokas kotoiseen Tähtifantasia-palkintoon ensi vuonna. Pystyn hyvin kuvittelemaan kirjan kaksinpuhelun teatterilavalle, enkä ihmettele, jos jonain päivänä tämä tarina nähdään Lontoon West Endissä.

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja (Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar) ilahdutti sen verran paljon, että päätin ottaa luettavakseni myös novellikokoelman Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). Kokoelma on luokiteltu nuorille suunnatuksi kauhuksi, mutta eipä se estä vanhempaakin kauhusta kiinnostunutta sitä lukulistalleen poimimasta. Kokoelma sisältää esipuheena tietoiskun Uhriniituntakaisesta ja lopussa koosteen vitsejä. Novelleja on 18.

• Muutamia asioita Uhriniituntakaisesta
• Lokakuu
• Pahanukke
• Näkymätön
• Namusetä
• Summertime
• Eelis ja järvihirviö
• Poika portilla
  Pelastavat kirkonkellot
• Meistä on moneksi
• Peto ja Perhonen
• Metsätie ja aarnikotka - murhenäytelmä seitsemässä osassa
• Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen
• Takarivin tyttö
• FPS
• Täydellinen Alina
• Talven lapset
• Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa
• Haiseva käsi
• Vitsikästä

Tarinoissa kiusattu poika kohtaa lenkkipolun äärellä tuntemattoman tytön ja he keskustelevat koulukiusaamisesta, isomummon nukke aiheuttaa pelottavaa päänvaivaa jälkipolvelle, läheiset katoavat näkymättömiin, vanha loru toteutuu ja koululaisia katoaa, perheenjäsenten kohtalo on sidoksissa järveen, poikaporukka näkee järvessä hirviön, eikä kukaan usko, poika näkee autiossa talossa jotain mitä muut eivät näe, poikaporukka päättää todistaa rohkeutensa vanhan kirkon legendaa vastaan, viiden erissä syntyneitä lapsia otetaan huostaan, tyttövauvan taustalla on oudot siteet Uhriniituntakaiseen, poika löytää voimansa pelottavaa metsää vastaan, ihmisiä katoaa junamatkalla Uhriniituntakaiseen, uusi tyttö tulee luokkaan, jossa kukaan ei puhu takarivin tytölle, poika uppoaa peliin, täydellinen tyttö aiheuttaa murhaavia ajatuksia, lumella on hirviömäisiä ominaisuuksia, nallekarhu vahtii unitalon turvaa ja kemian opettajalla on kuolleeltä mieheltä otettu siirtokäsi, joka haisee oudosti.

Kokoelman novellit muodostavat onnistuneen tasaisen kokonaisuuden. Osa tarinoista on tosi lyhyitä, mutta silti kertovat hyvin tunnelmasta. Novelleista löytyy sekä kauhukerronnan tuttuja perinteitä että uutta digitaaliselta ajalta. Jotkut jäivät mietityttämään allegorisinakin (henkilökohtainen tulkinta), kuten Näkymätön. Vaikka kaikissa on kauhun näkökulmat, useista löytyy myös keventävästi huumoria. Rukoilija-Sirkka, joka esiintyy neljässä tarinassa, on kiinnostavan hauska hahmo. Hai pääsee jopa yllättämään tämän taustakertomuksella, joka sekin kuitenkin jättää asioita auki. Ehkä Sirkkaan palataan vielä.

Uhriniituntakainen vaikuttaa aika tapahtumarikkaalta ja kamalaltakin paikalta. Kauhun ei aina tarvitse pelottaa, se voi olla jokin epämiellyttävyys tai yliluonnottomuuskin, joka aiheuttaa turvattomuutta tai kylmiä väreitä. Pahanukke on pelottava ja sen loppu jopa hyinen. Minuun tehoaa perinteisesti nuket ja klovnit – ne ovat pelottavia. Pahanukke ja Poika portilla ovat mielestäni kokoelman parasta antia, vaikka pidin erityisesti myös Näkymättömästä, joka on oikeastaan enemmänkin surullinen tarina. Lisäksi Meistä on moneksi on ovela, joskin aiheuttaa häiritsevän muistikuvan jostain, jota en saa suoraan mieleeni. Lopun vitsit linkittyvät novelleihin ja ovat koululaishuumori-tyyppisiä. Muutama hyvinkin onnistunut.

Hailla on selkeästi omaääninen kerronta ja omaperäinen kohdepaikka tarinoilleen. Joissain on hitusen aistittavissa Anne Leinosen tyylistä tunnelman luontia, mikä ei ole lainkaan huono polku kulkea. Lisään kokoelman mukaan Novellihaaste 2:een.

Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia

Nysalor-kustannukselta ilmestyi vuonna 2016 Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia -antologia, jonka on toimittanut Matti Järvinen. Ekirjana ostamani teos sisältää 10 novellia enemmän ja vähemmän tunnetuilta kirjailijoilta, joista osan osallisuus jopa hieman yllätti minut. Alkuperäiset tarinat on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolelta aina 1900-luvun alkuvuosiin. Antologian aloittaa toimittajan esipuhe, jossa käsitellään mm. kauhukertomukseksi luokitellun kriteereitä ja hieman suomennoksista. Mukana on kahden ranskalaisen, yhden ruotsalaisen ja saksalaisen kirjailijan kertomukset, loput ovat englanninkielistä alkuperää.

• Fitz-James O’Brien: Mikä se oli? (What was it?, 1859)
• Guy de Maupassant: Käsi (La Main, 1883)
• Nataly von Eschstruth: Harmaasisar (alkuteos saksankielinen)
• Emeric Hulme-Beaman: Unitalo (The House of Dreams, 1900)
• Arthur Conan Doyle: Ruskea käsi (The Brown Hand, 1899)
• William Hope Hodgson: Kuoleman jumalatar (The Goddess of Death, 1904)
• Selma Lagerlöf: Kummituksen käsi (Spökhanden, 1898)
• Émile Zola: Verta (Le sang, 1864)
• Robert E. Howard: Villeféren metsässä (In the Forest of Villefére, 1925)
• Robert W. Chambers: Morsiuspari (The Pridal Pair, 1907)

O’Brienin Mikä se oli? on kummitustalo-kertomus, jossa laajennetaan ajattelua polttelemalla oopiumia, ollaan filosofisia ja napataan kiinni näkymätön kummittelija. Tarinalla on oudon lattea loppu ja sen paras anti on oikeastaan kirjoitustyylistä tihkuva ajankuva.

de Maupassantin Käsi on ensimmäinen kolmesta käsi-aiheisesta tarinasta. Siinä kertoja kertoo tapahtumasta kaupungissa, jonne saapuu metsästystä harrastava englantilainen muukalainen. Muukalaisen kokoelmassa on musta, kuivettunut käsi, joka on kahlittu seinään. Mutta eihän se siinä tietenkään pysy. Jälleen tarinan loppu on latteahko, minkä kirjailija on varannutkin itselleen tehtäväksi.

Eschstruthin Harmaasisar on ilmeisesti lyhennetty suomennos, mutta se toimii kokonaisuutena. Jälleen tarinassa kerrotaan tarinaa, jossa muille näkymätön hahmo ilmestyy naamiaisjuhliin ja tanssittaa päähenkilöä. Tarinan edetessä selviää mistä on kyse ja miten tilanteeseen on päädytty, ja lopputulos on kovinkin surullinen. Järjestyksessään antologian ensimmäinen tarina, joka tempaisi mukaansa.

Hulme-Beamanin Unitalo kuuluu sarjaan talo, josta alkuperäiset asukkaat eivät ole poistuneet, vaan aiheuttavat epämiellyttäviä tuntemuksia. Tarinan pääpointti on kenraalin ja tämän kahden intialaisen palvelijan salamyhkäisen katoamisen selvittäminen. Nykypäivän näkökulmasta tämä edustaa perinteistä mysteeritarinankerrontaa, jonka esimerkiksi Sherlock Holmes voisi ratkaista, mutta valitettavasti kirjailija ei saa siihen oikein paloa.

Doylelta, joka on kynäillyt Sherlock Holmesit, on sisällytetty tähän antologiaan Ruskea käsi -novelli. Tohtori Hardacre kertoo siinä tarinaa arvostetusta lääkärienostaan, joka terveyden horjumisen jälkeen palaa Intiasta kotikonnuilleen ja joutuu maalaiskartanossaan yliluonnollisen yksikätisen intialaisen olennon piinaamaksi. Tarinassa on jonkin verran enemmän potkua, kuin edellisessä novellissa ja vaikka loppu onkin omalla tavallaan ironinen, niin tarina toimii ajankuvassaan.

Hodgsonin Kuoleman jumalataressa Tarrow’n kaupungissa öisin liikkeelle lähtevä patsas surmaa ihmisiä ja aiheuttaa pakokauhua. Niinpä Harton koulukaverinsa kanssa hieman ylimielisesti pelkoon suhtautuen päättää selvittää mistä on kyse. Tarinassa on jälleen intialainen taustatarina ja vaikka lähtöasetelma on kiinnostava, sen ratkaisu ei minua juuri kiehtonut.

Lagerlöf oli lähtökohtaisesti kiinnostavin kirjailija joukossa ja häneltä on antologian nimikkonovelli Kummituksen käsi. Tarina kertoo lääkärin nuoresta morsiamesta, joka on järkyttynyt nähtyään kummituskäden. Tämä käsi ilmaantuu petoksen ja huijauksen voimasta. Tarina on luonteeltaan aika häijytunnelmainen ja pidempi pohdiskelu saa jopa ahdistumaan. En tunne Lagerlöfin teoksia laajemmalti, joten en tiedä miten tämä asettuu hänen kerrontatyyliin. Muutamien siirtomaakulttuuripohjaisten tarinoiden jälkeen kotoisan kaltainen ympäristö on kuitenkin positiivista.

Zolan Verta on hyvin kuvaileva tarina, jossa sotilaat luopuvat aseista nähtyään visioita karmaisevasta kärsimyksestä ja verestä. Tyylin puolesta tarina on muista poikkeava ja kiellellinen anti on loistavaa eli suomennos tuntuu onnistuneelta, mutta sisällössä on paljon mielleyhtymiä, jotka eivät minua innosta, eikä tarina vetänyt.

Howardiin tutustuin Conan-novellien muodossa viime kesän lukumaratonin yhteydessä, tosin tutustuminen jäi silloin kesken. Tässä antologiassa ei ole Conania, vaan Villeféren metsässä Montour-niminen mies eksyy matkalla Villeféreen ja saa oppaakseen kohteliaan, mutta oudon kulkijan nimeltä Carolus le Loup. Nimi on enne mitä seuraa. Tarina on aika suoraviivainen ja yksikertainen rakenteeltaan, kuten lyhytkin, mutta pidin siitä silti.

Luin Chambersilta niin ikään viime kesänä Keltainen kuningas -kokoelman, jossa oli muutama hyvä novelli ja loput yliromanttista soopaa. Morsiuspari on romanttinen kertomus miehestä, jonka ensirakkaus palaa kuvioon yliluonnollisella tavalla. Se muistuttaa hieman Demoiselle d’Ys -novellia, eikä siten tehoa minuun. Toki rakastetun menettämisessä on traagisuutta, mutta olen enemmän synkkien ja riipivien tarinoiden ystävä.

Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia on kuriositeettina mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka suurin osa sen tarinoista ei nouse keskivertoa korkeammalle nimekkäistä kirjoittajistaan huolimatta. Aika on vahvasti nähtävillä niin tyylissä kuin sisällössäkin, osittain jopa häiritsevästi. Yllättäen täysin tuntemattoman Nataly von Eschstruthin novelli kiehtoi minua eniten ja pidin myös Robert E. Howardin lyhyestä kertomuksesta. Kannattaa tutustua, jos tulee vastaan tai on harrastusta vanhoihin spefinovelleihin.

Liitän antologian mukaan käynnissä olevaan novellihaaste 2:een.