Diana Wynne Jones: Kyylän kyydissä

Oli aika poimia World Fantasy -palkintoehdokkaiden lukutavoitelistaltani yksi teos luettujen joukkoon. Hieman hitaanpuoleisesti listalle on punaista ilmestynyt, mutta ajatuksena ei olekaan kiirehtiä, vaan käydä läpi ajan kanssa. Vuonna 1984 ilmestynyt Diana Wynne Jonesin Archer's Goon ei voittanut 1985 World Fantasy -palkintoa, vaan sinä vuonna jaettiin ykkössija Robert Holdstockin Alkumetsän (arvostelu) ja Barry Hughartin Bride of Birdsin kesken. Archer's Goon suomennettiin nimellä Kyylän kyydissä 1990. Olen aiemmin lukenut Jonesilta The Tough Guide to Fantasylandin, jota pidin erinomaisena. Jostain syystä en kuitenkaan ole tullut tarttuneeksi muihin hänen kirjoihinsa ennen tätä.

Howard Sykes löytää eräänä päivänä keittiöstä isokokoisen mutta pienipäisen Kyylän, joka ilmoittaa pysyvänsä perheen seurassa niin kauan kunnes Howardin isä, Quentin, on maksanut Archerille velkansa, kaksituhatta sanaa. Archer on yksi seitsemästä sisaruksesta, joilla on maagisia voimia, ja he pitävät vallassaan Howardin kotikaupunkia. Jokaisella sisaruksella on omat erikoishallinta-alueensa, kuten kunnallistekniikka, sähkönjakelu, laki ja järjestys tai kulttuuri ja koulutus.Vaan onko Howardin kirjailijaisän sanat sittenkään menossa Archerille vai jollekin muulle sisarukselle? Joku heistä haluaa alistaa valtaansa koko maailman ja sanoilla on oma mahtinsa. Howard ja hänen Äksy-sisarensa tempautuvat mutkikkaaseen seikkailuun, jossa ajalla ja paikalla on merkitystä.

Alussa Kyylän kyydissä vaikutti kohtalaisen tavalliselta nuorille suunnatulta humoristiselta fantasiakirjalta, mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sen yllätyksekkäämmäksi se kävi juoneltaan ja lopun käänteet olivat toteutukseltaan varsin hienoja. Matkan varrellakin on monia kekseliäitä yksityiskohtia. Kirjaa lukiessa tuli kuitenkin samankaltainen olo kuin Terry Pratchettin teoksia lukiessa, että ei tiedä onko tämä hauskaa, vai enkö oikein ymmärrä. Silti loppuseuraamuksena huomaa pitäneensä kirjasta, ajoittain ehkä jopa nauraneensa ja ehdottomasti on sitä mieltä, että kannatti lukea. En kuitenkaan varauksetta ihastunut Jonesin tyyliin ja nuortenkirjamaisiin hahmoihin. Mikä ei tietenkään estä, ettenkö lukisi kirjailijalta jatkossakin jotain. Suosituksia?

Kirjan pohjalta on tehty 1992 myös brittiläinen tv-minisarja, jonka käsikirjoitukseen kirjailija oli ilmeisesti suht’tyytyväinen. En ole nähnyt sarjaa, mutta jos se joskus vastaan tulee, niin ehkä katson.

Tom Gauld: You're All Just Jealous of My Jetpack

Reilu pari vuotta sitten eräänä maanantai-aamuna oli pieni huumoriannos paikallaan ja postasin Tom Gauldin Guardianille piirtämän kuvan You're All Just Jealous of My Jetpackin.

Nyt piirtäjältä on ilmestynyt saman niminen kokoelma vastaavanlaisia piirroksia, joista moni liittyy kirjallisuuteen tai eri ajankuviin. Oman osansa humoristisesta käsittelystä saavat niin Shakespeare (yllättävä kytkös Dan Browniin), Dickens, Brontët ja Thoreau, sekä yleensäkin kirjailijat ja miten eri asioita lähestytään tarinankerronnan kautta, hieman vinoon vääntäen. Kirjojen ideat ja kirjan monet kasvot ovat tiiviisti mukana sarjakuvissa.

Nyt erityisesti ymmärrän miksi ihmeessä niin monissa fantasiateoksissa - jopa kyllästymiseen saakka - nuori päähahmo on orpo. Kyllähän se tämän vaihtoehdon voittaa:

Gauldin piirrokset ovat kuivaa huumoria, joista osa puree hyvin, osa jää hieman latteaksi tai sitten en vain kaikkien pointtia yksinkertaisesti ymmärtänyt. Piirroksista löytyy monia vaihtoehdollisesti toteutettuja tai eri aikakausiin sijoitettuja, vertailevia ja ironisiakin katsauksia. Usea kuva saa nauramaan ääneen ja muutenkin kokoelma kyllä piristi kummasti maanantai-iltaa. Ei sitä paljoa tarvita hymyyn. Alla oleva kuvakin sai koomisuudessaan kummasti suupieliä nykimään.

You're All Just Jealous of My Jetpackia voi hyvin suositella piristyspalaksi kirjallisuudenystäville, muillekin kuin sf/f-genrelukijoille.

Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin Hyvien enteiden arvostelun pitäisi olla kai hauska ja sisältää näppäriä pikku sutkauksia ja vaikeita sanoja, joita lukiessa joutuu käyttämään tietosanakirjaa apuna. Sellaista ei tässä arvostelussa ole kuitenkaan tulossa. Nämä kaksi kyseistä kirjailijaa hoitavat tuon paikoin nerokkaan huumorin heittelyn ja sanakikkailun muidenkin edestä. Alkuteos Good Omens ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten. Olen siis reilusti jälkijunassa lukiessani kirjan vasta nyt, ja siinä mielessä onkin hieman harmi, että olen ehtinyt jo moneen kertaan kuulla välillä ylistäviä, välillä välinpitämättömiä arvioita tästä teoksesta. Odotukset olivat jokseenkin suuret, sillä olen pitänyt joistain Pratchettin kirjoista ja joistain Gaimanin kirjoista todella paljon. Luin kirjaa osittain yhtäaikaa englanninkielisen version kanssa ja pidin kääntäjän tekemistä suomennosratkaisuista. Ei hassumpaa jälkeä.

Maailmanloppu on tulossa ja antikristus syntyy sitä toteuttamaan. Hupsista vain, lapsi tulee sijoitettua väärille vanhemmille ja näin hetkeen kukaan ei tiedä missä se antikristus oikeastaan varttuukaan. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat tehtävissään maanpäällä. He ovat yrittäneet parhaansa mukaan vaikuttaa väärään antikristukseen, joka ei oikein ole altis ottamaan onkeensa. Niin demoni kuin enkelikin ovat itseasiassa molemmat tykästyneet elämiseen maassa sen verran, että yhteistuumin päättävät yrittää etsiä ja tuhota oikean antikristuksen ja estää harmageddonin, jonka on ennustanut hienosti ja tarkasti noita Agnes Nutter kolmisensataa vuotta sitten. Hänen jälkeläisensä Anathema Nippell on yrittänyt tulkita Agnesin paikoin hyvinkin omalaatuisella tavalla kirjoittamia enteitä ja on lähellä ratkaisua. Koko joukko sekalaista porukkaa maailmanlopun puolesta ja vastaan taistelee maailman kohtalosta ja sillä välin Atlantis asukkaineen pulpahtaa meren pintaan ja kraakken kostaa sushinsyöjille.

Pratchettin ja Gaimanin luomat hahmot ovat hersyvän värikkäitä, teksti pursuaa komiikkaa, sanallisia neronleimauksia ja hauskoja oivalluksia. Kohdallani hilpeyttä herätti muun muassa auton hansikaslokeroon jätetyt kasetit, joiden musiikki muuttui muutamien viikkojen jälkeen kaikissa Queeniksi. Musiikkikohtausten lukeminen oli loistavaa viihdettä. Toinen erityinen huvituksen aihe oli ilmestyskirjan ratsastajien, tai siis bikersien perässä roikkuva alati nimeään muuttava Helvetin enkeli tovereineen. Tekstissä on jonkin verran alaviitteitä, joista mm. brittivaluutan selventäminen oli sarkasmia parhaimmillaan. Hyviä enteitä sisältää paljon terävää huumoria ja hienosti oivallettuja ja kirjoitettuja kohtauksia ja sitten myös vähemmän hauskoja yrityksiä. Kokonaisuutena kirja ei yltänyt napakymppiin hienoisen sekavuutensa vuoksi, eikä kaikki hahmot tuntuneet mielenkiintoisilta, saati tarpeellisilta. Hyviä enteitä on sopiva lukukokemus hetkeen, jolloin kaipaa kirjalta jotain vähemmän vakavaa ja jopa päätöntä menoa. Kumpaiseltakin kirjailijalta löytyy tuotannostaan parempiakin kirjoja, mutta olen tyytyväinen, että Hyviä enteitä on nyt ainakin luettu.