John Wyndham: Uhka syvyydestä

John Wyndhamin kirjojen arviot jatkuu Uhka syvyydestä -teoksella. The Kraken Wakes ilmestyi alun perin 1953 ja suomennos 1978.

Avaruudesta maapallon merten syvyyksiin syöksyvät tulipallot herättävät jotain uutta ja tuntematonta maapallon ekosysteemiin. Aluksi vaikuttaa siltä, että uudet asukit eivät risteä ihmiskunnan kanssa, vaan kumpaisellakin on omat elinalueet, mutta sitten alkaa taistelu elintilasta. Merten uudet valtiaat muuttavat maapalloa ja ihmisen on tehtävä kaikkensa säilyttääkseen jalansijan kotiplaneetallaan.

Yritän olla toistamatta itseäni kun pohdiskelen Wyndhamin teosta, mutta toisaalta Wyndham tavallaan toistaa itseään tarinan rakenteessa. Ensin syntyy uhka, joka aluksi ei vaikuta niin vaaralliselta, mutta lopulta on kuitenkin kyse ihmiskunnan eloonjäämisestä. Vaikka tämä kuvio toistuu, tarinassa on uusi ympäristö, uusi vastus ja uudet seuraamukset. Tällä kertaa pääympäristö on tuntematon syvänmeren alue, josta uhka saapuu. Kirjassa on voimakkaasti esillä myös ilmastonmuutos, joka on vaihteeksi kiinnostava aihe tämän ikäisessä teoksessa. Voi lukijana verrata nykyajan ennusteisiin tapahtumista ja niiden nopeudesta.

Annan kirjailijalle plussaa tavasta, jolla hän käsittelee uhkaa. Siitä kuvataan jonkin verran ja kauhutarinan tyyliin karmivasti, mutta silti jää salaperäisyyden tunne. Arvostan enemmän ja enemmän Wyndhamin tapaa näyttää asioita selittämättä niitä liikaa. Tarina on helposti lähestyttävää science fictionia katastrofileffamaiseen tyyliin, jossa on epätoivon hetkiä, mutta ei ilman valonpilkahduksia. Pienenä erona aiemmin lukemiini Wyndhamin kirjoihin on, että tässä kirjassa on maailman poliittinen jännite voimakkaimmin esillä. Toki itä-länsi -asetelma löytyy jokaisesta teoksesta, mutta tässä aktiivisimmin, miksi kiinnitin siihen eniten huomiota. Päähenkilö toimii vähemmän kuuluisassa mediayhtiössä, joten osa tarinaa on myös tiedon saanti ja sen käyttö poliittisessa pelissä.

Jäin pohtimaan kirjan lukemisen jälkeen, että sen asetelma on yhä ajankohtainen. Päivitetään valtioiden nimiä ja hieman tieteellistä pohjaa, niin idea menisi melkeinpä täydestä tänä päivänäkin. Huolimatta siitä kuinka kornilta merenpohjaa poraavat ulkoavaruuden hirviöt kuulostavatkin. Yllättävintä itselleni oli, että kirjan parhaimmaksi yksityiskohdaksi nimeäisin päähenkilön ja hänen puolisonsa kuvauksen, heidän tasa-arvoisuutensa ja suhteen, joka kestää melkoisen brittiläistä sanailua ja lujittuu tapahtumien myötä.

Pidin jälleen tarinan lopusta. Wyndham osaa näköjään lopettaa tarinat kutkuttavalla tavalla, joka ei kerro kaikkea, mutta vihjaa. Olen lukenut nyt kaikki kirjailijan suomennetut teokset ja aika näyttää siirrynkö englanninkielisiin.

John Wyndham: Triffidien kapina

John Wyndhamin (post-)apokalyptinen The Day of the Triffids julkaistiin 1951 ja suomennos Triffidien kapina 1954. Minulla on juurikin tuo 1954 painos, kuvassa näkyvine kansineen ja paksulle paperille painettuna. Lukiessa oli koko ajan tunne, että kääntää kaksi sivua kerrallaan ja aina välissä piti tarkistaa, että kyllä se sivunumerointi juoksee ihan oikein. Triffidien kapinaan tutustuin ensi kertaa 1982, jolloin kirjan pohjalta tehty tv-sarja rantautui Suomenkin telkkariin. Kirjan luin vasta nyt.

Yhtenä päivänä ympäri maapalloa ihmiskunta saa ihastella taivaan täydeltä vihreää valoa loistavia meteoreja ja seuraavana päivänä kaikki ovat sokeita. Vain pieni osa ihmisistä jätti ilmestyksien katselun väliin ja säilytti näkönsä. Bill Masen on yksi heistä. Aiemmin maapallolla on levinnyt kasvi, kolmijuurisella jalalla liikkuva triffidi, jota ryhdyttiin hyödyntämään siitä saatavan korkealaatuisen kasviöljyn vuoksi. Pian ihmisiä kohdanneen katastrofin jälkeen triffidien karmaiseva ylivalta tulee ilmiselväksi. Kyseessä ei ole tavallinen kasvilaji, vaan jotain mikä uhkaa koko ihmiskunnan olemassa oloa. Alkaa ankara taistelu selviämisen puolesta.

Minua häiritsee suomennoksen nimi, sillä se on hieman tarinan ytimen ohi. Ehkä Triffidien aika tai jotain vastaavaa olisi ollut paikallaan, mutta pikkujuttu sinänsä. Triffidit on kapinallaan klassikkoainesta. Pidin Wyndhamin tyylistä jo Käenpojissa (arvostelu) ja samaa verkkaista, mutta mielenkiintoista havainnointia ja kerrontaa on tässä varhaisemmassa teoksessakin. Kirja etenee pitkälle yhteiskunnallisena tarkasteluna, ihmisten käyttäytymisen kirjaamisena, kun katastrofi on vienyt pohjan pois kaikesta arkipäiväisestä. Alkujaan sokeat ovat tehokkaampia selviytyjiä kuin suuri osa ihmiskunnasta ja näkevien etulyöntiasema ei ainakaan heti niin ylivoimainen kuin voisi kuvitella. Heitä painaa käyttäytymisen moraaliset velvoitteet silloinkin, kun ne osoittautuvat turhiksi.

Wyndham onnistuu H.G. Wellsin jalanjäljissä monin paikoin terävään huomiointiin ja ehkä mukana on ripaus kritiikkiä. Olen iloinen, että vaikka kyseessä on 50-luvun romaani myös naisilla on arvonsa, he eivät ole statisteja. Käyttäytymiskriittisyys ei ole niinkään sukupuolisidonnaista, vaan kulttuurisidonnaista. Kaikesta huolimatta kirjassa on aikaleimaa, mikä pulpahtaa mieleen siellä täällä. Kuten aina, kun kuvataan ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joita ei varsinaisesti ole tapahtunut, on niin kirjailijan kuin lukijankin luodattava mielikuvia todellisuudesta. Ne voivat olla hyvinkin eriäviä, varsinkin kun välissä on yli 60 vuotta.

Pulpahduksista huolimatta Triffidien kapina on erittäin kiinnostava teos, leppoinen, mutta samalla pelottava ja jännittävä. Kuten Käenpojissakin, loppu jättää tilaa mielikuvitukselle. Tässä on mahdollisuus kehittää tarinaa omassa päässä pitkälle tulevaisuuteen. Olisi todella kiinnostavaa lukea kirja, jossa aikaa on kulunut vaikka 50+ vuotta eteenpäin. Tv-sarja ja myös kirjaan pohjautuva elokuva taitavat löytyä Youtubesta, mutta taidan säilyttää ne juuri nyt vain muistoissa. Annan kirjan olla päällimmäisenä.

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen

Aakkoshaasteen J-kirjana lukemani Per Christian (P.C.) Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) on alunperin julkaistu vuonna 1982 ja suomeksi heti seuraavana vuonna. Kirja ilmestyi ajankohtaiseen aikaan, jolloin amerikkalaisten reaganilainen ydinasevarustelu kiihtyi ja välit Neuvostoliiton kanssa eivät olleet kaikkein lämpimimmät. Teos voidaan nähdä kirjailijan kannanottona tilanteeseen, joka huolestutti laajasti läntisen maailman väestöä. Ei ihme, että se sai huomiota.

Dystopinen tarina sijoittuu Itämeren saaristoon, Gotlannin saarelle, 30 vuotta ydinsodan aiheuttaman katastrofin jälkeen eli vuoteen 2023. Ydinsodan jälkimainingeissa syntyi valtava vedenpaisumus, joka teki omat tuhojälkensä. Ihmiskunta on jäänyt pärjäilemään ilman sivistysvaltioiden rippeillä, vahvimman oikeudella toimivassa järjestelmässä, jota hallitsee taikausko. Paikoin yritetään pitää kiinni vanhan yhteiskunnan tavoista, silloin kun se sopii selviytymiseen vaadittavien keinojen joukkoon. Edvin on syntynyt pommisuojassa ilman varsinaista kokemusta itse katastrofista. Hän on kasvanut miesten orjana sopeutuen epäinhimilliseen kohteluun, ilman suurempia päämääriä. Tilanne kuitenkin muuttuu, ja Edvin pääsee ulos vanhasta roolistaan. Mutta mitkä ovat elämisen edellytykset ja tulevaisuus rikkirevityssä ja poltetussa maailmassa?

Jersild kirjoittaa totisen ja irvokkaan tarinan. Hän on riisunut yhteiskunnan sivistyksen pois ja jättänyt jäljelle ihmisen luonteen olosuhteisiin, jotka vaativat selvitymistaitoja ja tahtoa. Jälkeen vedenpaisumuksen ei ole missään tapauksessa kaunis tarina. Siinä ei ole mitään selviytymisen tai sankaruuden ihannointia. Kieli on pelkistettyä ja raakaa ja se kuvaa taantumusta, jossa seksuaalisuus ja hyväksikäyttö korostuu. Peikkona taustalla on radioaktiivinen elinympäristö joka rajoittaa, eikä anna armoa. Tarina on apokalyptinen. Olen tottunut kohtalaisen ronskeihinkin tilannekuvauksiin genressä, mutta jokin Jersildin tekstissä sai etomaan. Kirjat harvoin tulee uniini, mutta Edvinin hahmo käyttäytyi toisin, enkä voi sanoa unta miellyttäväksi. Eli Jälkeen vedenpaisumuksen vaikutti.

Kirjassa on myös kohtia, jotka laskivat reippaasti sen arvostusta. Kirjailija heitti nimittäin Skandinavian geologian romukoppaan, eikä sitä näin geologin näkökulmasta voi hyväksyä. Useat kirjailijat tekevät samaa ja fantasiassa sen vielä hyväksyykin, mutta science fictionissa toivoisin ainakin oman tieteenalani olevan järkevällä pohjalla. Niin rankka kuin tarina itsessään olikin, niin en voinut olla lukematta sitä ajoittain luonnontieteilijän lasien läpi, jolloin se menetti osan tehostaan.

Tänä päivänä julkaistaan paljon dystopiateoksia, joista osa on aika kevyttä kamaa eikä lainkaan uskottavaa, vaikka ehkä kylläkin viihdyttävää. En jaksa nykyisin edes kiinnittää kaikkiin huomiota. Ihmiskunnan näkökulmasta apokalyptiselle tasolle vain harvat uskaltautuvat, sillä onhan meidän pakko uskoa tulevaisuuteen ja ihmislajiin. Vai onko? Jersild pistää ajattelemaan.

 Aakkoshaasteen J-kirja

Adrian Barnes: Nod

Joskus kirjat tupsahtavat luettavaksi ohi kaikkien lukujonojen ja näin kävi Adrian Barnesin Nodille, joka on tämän vuoden Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaana. Hugo-ehdokaspettymyksen jälkeen, alkoi ACCA-lyhytlistalta kummasti houkuttelemaan esikoiskirjailijoiden uudet äänet. Nod veti puoleensa erityisesti sen vuoksi, että lapsesta asti unihäiriöstä kärsineenä nukkumiseen/unettomuuteen liittyvät asiat ovat enemmän kuin tuttuja.

Eräänä aamuna Paulin vaimo valittaa, ettei ole nukkunut silmällistäkään edellisenä yönä. Etymologiasta kiinnostunut ja kirjaa kirjoittava Paul ei kiinnitä asiaan kummemmin huomiota. Kun iltapäivällä selviää, että suurin osa maapallon ihmisistä on valvonut Tanyan lailla, ja seuraavina öinäkään ei uni saavuta ihmisten enemmistöä, alkaa maailma muuttua. Ennusteet kertovat, että kuusi yötä ilman unta aiheuttaa psykoosin ja neljä viikkoa kuoleman. Joukko unettomia alkaa kutsua itseään pian heränneiksi, joilla on jokin tarkoitus ja Paulin kirjoittama kirja Nodista nousee pian yllättävään merkitykseen. Nukkuvat ryhtyvät salaamaan tai rajoittamaan nukkumistaan, koska se tuntuu uhkaavalta valvojien mielestä. Edessä on painajaismaisia viikkoja.

Nod on ahdistava kirja. Se kannattaa lukea silloin kun ei erityisesti tarvitse elämäänsä nostetta ja toivoa kirjojen kautta. Vaikka kirja sisältääkin joitain tilanteisiin liittyviä epämiellyttäviä kohtauksia, Barnes ei äidy mässäilemään raakuuksilla. Niitä kuitenkin tapahtuu. Pääosin kirja on kuitenkin harmaa, tarkkaileva, selittämätön. Paul ihmettelee omaa osuuttaan ja hieman ihmettelevä olo jää lukijallekin kirjan päätyttyä. Eniten odotin kuinka kirjailija pystyy kuvaamaan unettomien maailman. Olen itse enimmillään ollut täysin uneton reilun kolme päivää ja parin tunnin yöunilla yhtämittaisesti useita viikkoja ennen pidempää unijaksoa. Tiedän mitä tapahtuu kun aivot ja keho alkaa pettää unen puutteesta. Osan tuntemistani reaktioista Barnes kuvaa hyvin osuvasti, esimerkiksi mekaanisen tekemisen, jonka jonkun toisen on melkeinpä lopetettava, kun omat aivot ei käskyä anna. Myös epätoivo on läsnä, tosin ei siinä muodossa kuin olen sen itse kokenut. Se sijaan ihmettelen miten pitkään tarinan unettomat pystyvät antamaan järkeviäkin vastauksia tai tekemään suunnitelmia. Minulta ei onnistuisi.

Nod on apokalyptinen kirja, voi vain kuvitella miten yhteiskunta selviäisi, jos suurin osa sen väestöstä olisi uhan alla kuolla kuukaudessa, ilman mitään äkillistä ulkopuolista katastrofia. Nod on kuvainnollisesti katsottuna myös mentaalinen dystopia, siinä on raamatullisia viitteitä, vaikka kirja ei ole uskonnollinen. Psykoosit hallitsevat niitäkin, jotka pystyvät nukkumaan. Nod ei valaise tulevaisuutta liialla toiveikkuudella, mutta jättää kuitenkin mahdollisuuksia auki, mistä tulee mieleen Margaret Atwoodin dystopioiden tyyli. Aivan kuin osa tarinasta jäisi kertomasta, rinnakkainen tai jatko.

Nod ei ole täydellinen kirja, sillä Paul hahmona tuntuu välillä tarpeettoman laimealta, eikä muiden näkökulmaa nähdä. Loppukin viehättää tai sitten ei. En ole varma. Tarina kuitenkin vetää puoleensa viimeiselle sivulle saakka. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Nancy Kress: After the Fall, Before the Fall, During the Fall

Nancy Kressin After the Fall, Before the Fall, During the Fall on tämän vuoden Hugo-ehdokkaana pienoisromaani-kategoriassa, mikä ei ole yllätys. Kirjailija on 90-luvun alusta saakka ollut ehdolla melkoisen monta kertaa ja kirjoitustensa pituudesta riippumatta. Jokunen voittokin on suotu.

After the Fall, Before the Fall, During the Fallissa tarina ajoittuu kolmeen eri vuoteen, jotka otsikko sitoo tiettyyn tapahtumaan. Vuonna 2035 ihmiskunnan rippeet, alle 30 ihmistä, on lukittuna suojarakennukseen Tesslieksi kutsuttujen olentojen toimesta. Kukaan ei tunnu tietävän keitä nämä Tessliet ovat, mutta jotain tekemistä heillä on joka tapauksessa Maata kohdanneen tuhon kanssa. Selviytyjien ainoa portti ulkomaailmaan on portaali, jonka kautta he hyppäävät ajassa taaksepäin, tehtävänään napata mukaansa menneisyydestä pieniä lapsia turvaamaan tulevaisuutta. Matemaatikko Julie Kahn työskentelee vuonna 2013 FBI:lle selvittääkseen selittämättömät lasten kidnappaukset. Vuonna 2014 Julie ja yksi selviytyjien kuudesta jälkikasvusta, 15-vuotias Pete kohtaavat.

After the Fall, Before the Fall, During the Fall tuntuu yllättävän tutulta. Ekokatastrofit ovat suosittua kamaa science fictionissa, ja tässä tapauksessa muistui mieleen muun muassa John Christopherin Nälkäkuoleman (arvostelu) tuhoutuvat kasvilajit. Vaan Kress kylläkin kasvituhojen lisäksi pamauttaa ihan kunnolla katastrofileffojen tyyliin maanjäristyksiä ja hyökyaaltoja, ettei vaan jää epäselväksi tuhon vakavuus.

Kolmessa eri ajassa tapahtuva kerrontatyyli onnistuu luomaan tarinaan jännitettä ja pitkälti sen vuoksi se on mielenkiintoista luettavaa. Alussa Shell-rakennelmaan suljetut hahmot kiinnostavat ja suljetun yhteisön kuvauksessa on potentiaalia. Hahmot ovat inhimillisen uskottavia, mutta eivät juurikaan pidettäviä ja loppua kohti menettävät hieman uskottavuuttaan. Rakenne ja hahmot ovat tarinassa kutakuinkin siis ok, mutta juoni on niin köykäinen, että ihan harmittaa. Kress on jättänyt yhden olennaisen osa-alueen selittämättä ihan tarkoituksella, mutta minulle se lukijana ei toiminut, eikä linkittynyt tarpeeksi uskottavasti ja tukevasti kirjailijan loppuratkaisuun. Toki mielikuvitus täyttää aukkoja, mutta mielikuvituksen ei pitäisi joutua korjaamaan tarinan puutteita. Kaikenlisäksi kirjailija intoutuu lähes saarnaamaan ihmisten syyllisyydestä tavalla, mikä tökkää ainakin minua silmään. Vähempi painotus olisi riittänyt.

En ole tutustunut paljoa Kressin tuotantoon, mutta aiemmin lukemani teokset ovat kyllä olleet tätä parempia. After the Fall, Before the Fall, During the Fall ei ole huono tarina, kyllä se viihdyttää, mutta mielestäni se ei ole riittävän hyvä ansaitsemaan Hugo-voittoa.

Dekker Dreyer: The Tea Goddess

Maailmanlopun päivänä arvostelu maailmanlopun kirjasta. Dekker Dreyer kutsuu vuonna 2010 julkaistua The Tea Goddess -teostaan ecopunk thrilleriksi. Hän niputtaa sen samaan kategoriaan muun muassa Paolo Bacigalupin ekologisesti kantaaottavien dystopiakirjojen kanssa. The Tea Goddess on noin sadan sivun pituinen ekirja. Arvion lopussa kirjan traileri.

The moon crashes into the Atlantic Ocean. Five-hundred mile high walls of water explode into outer-space. The heat is so intense it burns away the bedrock of New York City. Skyscrapers melt like plastic under a magnifying glass. Everything seems so small all of a sudden. Fragile. Wave after wave of fire licks the oceans dry. Lightning bolts explode between heaps of falling liquid iron. People are screaming, but their voices are too small to be heard over the ear-splitting roar of a dying planet.

Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa ihmiskunta on ajautunut ekologiseen kaaokseen ja kriisiin. Päähenkilö Remyn kotikaupungissa New Yorkin Manhattanilla on kaduilla autojen sijaan happipuutarhoja ja liukukäytäviä, kasveja viljellään kattopuutarhoissa ja energialähteenä käytetään aurinkoa. Bronksissa, Brooklynissa ja muissa kaupunginosissa elämä muistuttaa favelaa, slummia, jossa karja käyskentelee kaduilla lukuisten etnisten ihmisryhmittymien joukossa, elinolot ovat levottomat ja kurjat. Salaperäisen unen teejumalattaren vaikutuksesta Remy matkustaa Lontooseen ja tapaa Clint-nimisen miehen kanssa vauhdikkaissa merkeissä toisen amerikkalaisen, Darlingin, joka on rikas ja kuuluisa. Aluksi heidän välillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta pian he toteavat menneisyyden linkit välillään ja että heidän hallussaan on tietoa, joka koskettaa paitsi heitä itseään, myös koko ihmiskuntaa.

Edellä lainaamani kirjan aloitusteksti jäi vaikuttavana mieleen, ja kun tarina alun jälkeen muuttuikin omituiseksi ja välillä epäloogiseksikin takaa-ajotrilleriksi, jossa sekoitettiin buddhalaista uskontoa ja uudelleensyntymistä, oraakkeleja ja poliittista pelaamista, jäi jälkimauksi pettymys. Tarinassa on potentiaalia runsaastikin, mutta odotin ehkä syvempää lähestymistä ekologiseen puoleen, sellaisessa mittakaavassa mitä Bacigalupi tai Atwood on tarjonnut. Jamesbondmaisuudet ovat ihan turhaa lisuketta tarinaan, joka olisi voinut olla pidempikin ja myös syventää henkilöhahmoja, jotka nyt jäivät aika pinnallisiksi.

Alun kuvauksessa Kuu törmää maapalloon. Tsekkasin useasta lähteestä mitä todennäköisesti tapahtuisi, jos näin oikeasti kävisi. Kyseessä olisi ihmisten näkökulmasta maailmanloppu. Ihmiskunnalla ei olisi mitään mahdollisuutta selvitä, hävitys tulisi jo ennen kuin Kuu ehtisi koskettaa planeettaamme Maan vetovoiman irrottamien kuupölyn ja irtokappaleiden muodossa. Kosketusvaiheessa ei olisi enää ihmisiä kirkumassa kauhusta. Eikä siinä auttaisi ihmisen rakennella mitään suojabunkkereita kallion sisään ja kerätä sapuskaa sinne varastoon odottaakseen kunnes voi tulla ulos. Kuun törmäyksessä koko maapallon laattatektoniikka menisi uusiksi, joten olisi se melkoinen ihme, jos siinä hötäkässä mikään selviäisi hengissä. Vaan kirjailija laimentaa katastrofia tarinan edetessä, mikä jostain syystä rupeaa ärsyttämään. Aivan kuin olisi luvattu enemmän kuin lopulta halutaan antaa. Huijausta.

Pidän kirjailijan tavasta hyödyntää perhosefektiä eli kaikki mitä ihminen tekee vaikuttaa tavalla mitä ei välttämättä osattu ennustaa. Maailmaa ei noin vain pelasteta, ei ole olemassa yksiselitteisiä ratkaisuja, kuten jotkut kuvittelevat tänä päivänä olevan. The Tea Goddessissa jää häiritsemään moni yksityiskohta, eikä edes positiivisella tavalla. Ehkä painotin odotuksissani liikaa maailmanlopun meininkiä, sillä ekopunkkina kirja toimii kohtuullisesti kuin myös trillerinä. Lyhyen kirjan lukee muutamissa tunneissa, ehtisi vielä tänään saada loppuun saakka, jos sattuisi ettei olisi aikaa enää pidempään. Kirjan päätös on kaunis – kaikesta huolimatta.

Daniel H. Wilson: Robopocalypse

Robopocalypse (2011) on kirja, jota on hehkutettu suurin piirtein jo ennen kuin se oli valmis. Spielberg hankki elokuvaoikeudet ja muut kuuluisat kirjailijat kirjoittivat innokkaita kehulauseita edistääkseen markkinointia. Päätin ottaa robotiikan asiantuntijan Daniel H. Wilsonin kirjan lukulistalle viime vuonna Kirjasta elokuvaksi – tulevaa tuotantoa 2 -katsauksen jälkeen, mutta niinpä vain meni melkein puolitoista vuotta ennen kuin sen lopulta sitten luin. Kolmannessa kirjasta elokuvaksi -kirjoituksessa kerroin produktion edenneen ja nyt sitten uutisoitiin, että Spielberg on kiinnittänyt elokuvaan näyttelijät Anne Hathawayn, Chris Hemsworthin ja Ben Whishawn. Kuvaukset alkavat ensi vuoden alussa ja valkokankaalla leffa nähdään huhtikuussa 2014. Liitän kirjan science fiction -haasteeseen, kategoriaan 7. (robotit).

Lähitulevaisuuden maailmassa ihmiset ovat tottuneet automatiikkaan ja robotit hoitavat kotitaloustehtäviä ja ovat mukana turvallisuus-, valvonta- ja rauhanturvatehtävissä. Robotiikkaa ja pitkälle kehitettyä automatiikkaa löytyy muun muassa myös lasten leluista, puhumattakaan aikuisten leluista, autoista. Vaan jossain vaiheessa itseoppiva tekoäly toteaa ihmiskunnan olevan tuhoisan ja päättää ottaa maailman haltuunsa ja päivittää kaikkiin online-systeemeihin ja verkon sekä satelliittien ulottuvissa oleviin tietopiireihin uudet ohjelmat. Ihmisestä tulee sen vihollinen, joka pitää saada tuhotuksi tiettyyn pisteeseen saakka. Kelpaa ihminen toki työvoimaksi ja tutkimuskohteeksi. Alkaa ihmiskunnan taistelu kaikkea luomaansa tekniikkaa vastaan.

Tarinaa kerrotaan raportin tyylillä välähdyksinä eri kertojahahmojen kautta. Cormac Wallace on tarinan koostaja ja aktiivinen osapuoli, joka purkaa löytämänsä mustan laatikon tietoja ihmisille tiedoksi ja historiankirjoitukseksi uudenlaisesta sodasta. Muita hahmoja ovat mm. Perezin perhe ja erityisesti Mathilda-tytär, englantilainen internetvelho Lurker ja alkuperäisamerikkalainen Lonnie Wayne Blanton. Tarina jakautuu tekoälyn syntyyn ja kehitysvaiheeseen, Nolla-hetkeen, jolloin valta vaihtuu ja lopulta sodan tapahtumiin Japanissa, Englannissa, Lähi-Idässä ja Amerikassa. Kaikki kertojalinjat muodostavat kokonaisuuden, joka päätyy yhteen lopputulokseen. Vaikka en ole lukenut World War Z -kirjaa vielä, niin arvostelujen perusteella tiedän sen olevan dokumenttimainen kokoelma ihmisten haastatteluja. Niinpä lukiessani Robopocalypsea heräsi mielleyhtymä tähän teokseen ja välillä jopa taistelin vastaan mielikuvaa roboteista zombeina.

Robopocalypse on suoraan sanottuna tylsä ja pinnallinen kirja. Sen hahmoista puuttuu syvyys ja herkkyys, vaikka kirjailija muuten uskaltaa hyödyntää etnisiä ryhmiäkin. Siitä huolimatta kirjassa ei näy aitoja kulttuurisia piirteitä, vaan se on tekodramaattista pullamössöä amerikkalaisella asenteella. Kirjaa etenee vauhdikkaasti, koska se on pätkitty kohtuullisen lyhyisiin osioihin. Jouduin silti koko ajan vastustamaan kiusausta hyppiä joidenkin osioiden yli. Jokainen osio tuntuu päättyvän järisyttävään lausuntoon, kuinka suuri merkitys kullakin hahmolla oli robottisodassa, mutta niitä lausuntoja ei lunasteta kertomuksen sisällössä siinä mittakaavassa kuin voisi odottaa.

I didn’t ask for this and I don’t want to do it, but I know in my heart that somebody ought to tell their stories. To tell the robot uprising from beginning to end. To explain how and why it started and how it went down. How the robots came at us and how we evolved to fight them. How we suffered, and oh god did we suffer.

Kirjailija liioittelee ja pärisyttää rumpuja jännityksen kohottamiseksi, mutta lopulta vain sitten toteaa tylsästi lopputuloksen, tai jotain sinne päin. Todellisista kärsimyksen tunteista ei ole tietoakaan, ne ovat päälle liimattuja sanoja.

Kirja on jo sellaisenaan elokuvan käsikirjoituksen kaltainen, ainakin alussa, ja osin jopa kuvailee miljöötä samalla tavoin, enkä voinut olla miettimättä, josko kirjailija on sortunut sisällön syventämisen sijaan pohtimaan, miltä mikin kohtaus näyttää valkokankaalla. Tarinassa ei ole mitään uutta tai omaperäistä, mitä Terminaattori, Sotaleikit, Matrix tai lukuisat milloin minkäkin uhkan edessä ihmiskunnan selviytymisestä kertovat kirjat eivät olisi tuoneet jo luettavaksi ja katsottavaksi. Kaiken lisäksi huomattavasti paremmin. Robopocalypsen paras anti on, että se muistuttaa kaikesta teknologiasta, josta olemme jo nyt riippuvaisia, mutta ehkä suurin osa on sen tiedostanut ilman tätä kirjaakin? En pitänyt Robopocalypsesta, enkä suosittele sitä kelleen luettavaksi. Elokuvakaan ei pahemmin innosta lukukokemuksen jälkeen. Ja jos jatkoa on tulossa, kuten voisi kirjan lopusta päätellä, niin en ota enää lukulistalleni.

 Science fiction -haaste

Christopher Priest: Fuuga synkälle saarelle

Fuuga synkälle saarelle (Fugue For A Darkening Island) on Christopher Priestin varhaistuotantoa vuodelta 1972 (suom. 1988). Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain tuoreimman tuotoksen The Islandersin (arvostelu), joka oli erittäin kiinnostava kokemus. Tarkoituksena on yhä lukea lisää kirjailijan teoksia, vaikka Fuuga herätti hieman ristiriitaisia tuntemuksia.

Kuten The Islanders -kirjassakin, Fuugassa synkälle saarelle tarina hypähtelee eri aikajaksoissa. Päähenkilö Alan Whitmania seurataan tapahtumien varhaisessa vaiheessa, jolloin Afrikasta on alkanut virrata atomisotapakolaisia ympäri Eurooppaa ja myös Englantiin. Kireän poliittisen ilmapiirin vallitessa he eivät ole tervetulleita maahan ja heidän saapumistaan kuvataan invaasiona, joita vastaan varustaudutaan jopa asein. Äärioikeistolaisuus nostaa päätään. Seuraava aikajakso kuvaa Whitmania perheineen kodittomina etsimässä elinmahdollisuuksia maaseudulta ja viimeisessä jaksossa hänen vaiheitaan sisällissodan runtelemassa maassa. Kerronnan rytmitys asettaa haasteita, mutta The Islandersin jälkeen ja itse asiassa mm. Iain M. Banksin Use of Weaponsinkin (arvostelu) jälkeen tyyli ei tuota ongelmia. Oikeastaan pidän tällä tavoin sekoitetusta kerronnasta, jolloin lukija joutuu päässään keräämään tapahtumat yhtenäiselle aikajanalle.

Päähenkilö ei missään vaiheessa pääse keräämään liikaa sympatiapisteitä. Hän ei ole mikään pahis, mutta emotionaalisesti kohtalaisen köyhtynyt henkilö, joka joutuu tarkastelemaan oman elämänsä tilannetta menneisyydessä tekemiensä ratkaisujen ja ulkoisten vaikuttavien tekijöiden valossa. Fuuga synkälle saarelle muistuttaa paljon asetelmiltaan John Christopherin Nälkäkuolemaa (arvostelu), mutta tuntuu uskottavammalta niin päähenkilönsä kuin tapahtumienkin suhteen. Kun Nälkäkuolemassa tapahtumien kehitys vaikuttaa käynnistyvän liian nopeasti, Fuugassa nähdään pitkän aikajänteen asetelmat ja jännitteet. Minua kuitenkin häiritsi alussa, etten osannut päättää tulkitsenko kirjan sävyn rasistiseksi vai en. Menneiden vuosikymmenien kirjallisuudessa on aikakausilleen tyypillisiä asenteita, ja usein ne eivät häiritse, kun taas joskus häiritsevät kovastikin. Minulla on mielikuva, että Fuugan tarinalla peräänkuulutettiin humaanisuutta, moraalia ja suvaitsevaisuutta, mutta samalla tehtiin selväksi kuinka vaikeaa näiden ihanteiden toteuttaminen on, niin valtakunnan poliittisella huipulla kuin yksilötasollakin kärjistetyissä olosuhteissa. Mutta en ole varma. Haluaako joku esittää oman tulkintansa?

Pintapuolisesti kirjan lukeminen tökki, vaikka kuinka yritin olla ylitulkitsematta tekstiä. Päähahmo on vähemmän miellyttävä ja moraaliton, ja hänen kuvauksensa on onnistunut. Muut hahmot ovatkin sitten heikosti kuvattu. Aivan kuin kirjassa olisi vain yksi todellinen henkilö, loput hänen mielikuviensa tuotteita. Kirja on kuitenkin saanut jonkusen palkinnon, joten aikalaiset ovat nähneet siinä arvostettavaa. Fuuga ei minustakaan ole huono kirja, se vain ei ole myöskään erityisen hyvä. Synkkyyttä kyllä riitti. Minulla on käsitys, että Priest on päivittänyt tekstiä joihinkin uusintapainoksiin, mutta omistamaani suomenkielistä versiota tuskin on päivitetty sen myötä. Intoni ei riitä uuden englanninkielisen painoksen etsimiseen. Hyväksyn sen, että kirjassa on joitain ongelmakohtia, jotka kirjailijakin on halunnut muuttaa. Christopher Priest on omaperäisellä tyylillään sen verran kiehtova kirjailija, että jatkan tutustumista hänen teoksiinsa.

John Christopher: Nälkäkuolema

John Christopherin Nälkäkuolema on julkaistu alunperin vuonna 1956 nimellä The Death of Grass. Kirjasta on otettu uusintapainos mm. Penguinin Modern Classics -sarjassa, joten sen mukaisesti sijoitan sen science fiction -haasteen moderni klassikko -kategoriaan. Kirja löytyy myös 101 spefin helmeä -listalta, joten kuittaan sen luetuksi siitäkin. Suomennos ilmestyi vuonna 1983.

Maailmaa kohtaa ekokatastrofi kun Kiinasta käsin leviävä virus tuhoaa ruoho- ja viljakasveja, muuntautuen yhä vaikeammin vastustettavaksi. Aasian ja Euroopan viljanviljely saa katastrofimaisen lopun ja sen myötä katoaa eläinkarja, jonka ravintona viljaa ja ruohoa käytetään. Ihmiskuntaa uhkaa nälkäkuolema ja kamppailu elossapysymisestä alkaa, paljasten kuinka haavoittuvainen ihmisten luoma laki on, kun moraalia ohjaa vain tarve selviytyä. Englantilainen John Custance yrittää perheineen päästä Lontoosta turvaan veljensä luo suljettuun laaksoon maalle, jotta heillä olisi edes pieni mahdollisuus tulevaisuuteen.

Nälkäkuolema on rankkaa kuvausta kuinka ihmisten käytös muuttuu kun yhteiskuntajärjestys romahtaa. Hallitus osoittautuu kansalaisvastaiseksi ja ryhtyy raakoihin toimenpiteisiin vähentääkseen ihmislukua, jotta pienellä määrällä olisi mahdollisuus selvitä. Yksittäisten ihmisten kesken vallitsee vahvemman laki. Kirja koettelee uskottavuuden rajoja. Täytyy olla kohtalaisen kyyninen, että pystyy uskomaan ja hyväksymään kirjailijan ajatuksen, että kolmessa päivässä perheenisistä tulee kylmäverisiä murhaajia ja raiskaajia. Christopherin sanoma on kuitenkin selvää, ihmislaji on hyväksikäyttäjä ja moraalia on usein vain puheissa, ei todellisissa ajatuksissa ja teoissa. Virus on maapallon vastaisku hyväksikäyttäjää vastaan.

Nälkäkuolema on selkeästi oman aikakautensa teos, sillä siinä on varhaisen atomikauden aikaleima näkyvissä. Vaikka kirjan idea onkin erinomainen, minua häiritsee tietyt vanhahtavat sosiaalisen rakenteen piirteet ja asenteet mitä tarinassa tarjoillaan. Ns. kevytkenkäisen naisen murhaaminen ei tunnu häiritsevän ketään, vaikka se ei ole edes selviytymisen kannalta tärkeää. Eikä se ole edes ainoa tapaus joka mättää kirjassa. Raiskauksen seuraamukset ovat kirjassa enemmän kuin ala-arvoisesti kuvattu. Näin naislukijana tällaisiin seikkoihin kiinnittää väkisinkin huomiota. Tänä päivänä kirjoitettuna Nälkäkuolema olisi varmasti erilainen kirja; partisaanitouhuilu muuttunut kaupunkisissitoiminnaksi ja kybersodan alkeet osaltaan mukana ekokatastrofissa. Ehkä ihmisten nokkimisjärjestyksen kuvaustakaan ei tarvitsisi alleviivata yhtä voimakkaasti kuin kirjailija on teoksessaan tehnyt oppikirjamaisella tyylillä: tämä tapahtuma oli alku…

Nälkäkuolemalla on ansionsa. Erityisesti se toi vaikuttavasti esille, kuinka suhtaudumme toisella puolella maapalloa tapahtuviin katastrofeihin, silloin kun ne eivät suoraan vaikuta meihin itseemme. Kaikista hyvistä ideoistaan huolimatta minä en pitänyt kirjasta kokonaisuutena. Koska hahmojen kuvaus mätti, kaipasin enemmän ekokatastrofin kuvausta. Sen sijaan, että keskityttiin ihminen vs. ihminen -asetelmaan, olisin halunnut nähdä enemmän maapallo vs. ihmistä. Vaikka kirjassa esitetäänkin ajatus, että ihminen kohtelee maapalloa kurjasti, niin silti minulle jää käsitys että ihminen (mies) on kuitenkin kaiken kingi. Jälleen kerran, vaikka kirjalla onkin statuksensa modernina genreklassikkona, ei se tarkoita sitä, että kirja olisi kaikin puolin onnistunut. Nälkäkuolema ei ole.

Science fiction -haaste