Daniel Polansky: The Builders

Daniel Polanskyn The Builders (2015) on Hugo-ehdokkaana pienoisromaanikategoriassa. Se on yksi neljästä ehdokkaasta, joka oli myös Rapid Puppiesien äänestyslistalla. Syystä tai toisesta tähän kategoriaan koiranpennut nimesivät myös ns. valtavirtaehdokkaita, joista osa olisi saattanut tulla nimetyksi ilman erillisiä äänestyslistojakin. Taktikointia ehkä sekin. Joka tapauksessa Polansky on ehdokkaana ja luin tarinan. Minulla ei ollut etukäteen käsitystä kirjailijan tuotannosta.

Kapteeni on ehkä pieni, yksisilmäinen rotta, mutta aseen kera hän on kuolettava, niin ovat myös muut hänen kumppaninsa, jotka liittyvät yhteen vuosia sodan päättymisen jälkeen etsimään kostoa pettureille. Mukana ovat mm. Bonjour-niminen ranskalaisuuttaan korostava kärppä, tarkka-ampujaopossumi Boudica, Cinnabar-salamanteri, jolla on lämpimät ja ystävälliset silmät ja kasoittain ruumiita takana, Barley-näätä ja Gertrude, jota kutsutaan Underground maniksi. Heidän jälkensä on veristä.

Tämä antropomorfinen tarina menee dark fantasyn piikkiin. Siinä on lännentarinaa, jossa Kapteeni on yhtä jäätävä kuin Clint Eastwood konsanaan ja naiset yhtä tappavia kuin miehet. Polanskyn kuivan kalvakasta humoristisesta tyylistä tulee mieleen pitkälti Joe Abercrombien First Law -sarja, mutta ei yhtä hiottuna. Polansky vetää välillä hieman yli kieli poskessa -tyyliin, mikä osittain johtunee eläinhahmoista ja niihin liittyvistä piirteistä. Toistoa esiintyy, mutta se kuuluu tyyliin. Taustalla on myös vakavampi kysymys luonteesta ja kohtalonsa muuttamisesta. Hahmoja on useita mainitsemieni lisäksi ja Polansky esittelee ja kuvaa heidän niin ulkoista olemusta kuin luonnettakin värikkäästi ja karismaattisesti. Esimerkkeinä Bonsoir ja Cinnabar:

Bonsoir:

"Being both French and a stoat had resulted in a more or less constant crisis of self-identity – one which Bonsoir often worked to resolve, in classic Gallic fashion, via monologue."

 Cinnabar:

"I wonder if you’re as fast as they say,” Bessie Weasel chirruped, her hand slowly straying toward her belt.
"Wondering is free,” Cinnabar said finally, his voice soft and low. “Certainty has its price.”

Tarinan alku tuntuu hieman vahvemmalta kuin loppu, mutta keskikohdan hidastuksesta huolimatta, juoni kantaa loppuun saakka verisenä ja tyyliin uskollisena. Ilman huumoria tätä olisi rankka lukea.

"Puss and Brontë laughed merrily. They were the best of friend. One of them was likely to kill the other before long."

Minulle jäi The Buildersista ristiriitainen olo, koska vertasin sitä vahvasti Abercrombien tarinoiden tyyliin. Ja Abercrombie on yksi suosikkikirjailijoistani. Ehkä pitäisi lukea Polanskylta jotain muuta, jotta erottaisin hänen yksilöllisen äänensä paremmin. Tähän Hugo-kierroksen lukemisiin sitä en ehdi tosin tekemään. Eikä sillä olisi paljoa merkitystäkään. Pidän The Buildersia kohtalaisen hyvänä tarinana ja aion sijoittaa sen Hugo-äänestyksessä jollekin sijalle, kunhan saan muut ehdokastarinat luettua vertailtavaksi.

Aakkoshaasteen P-kirja

Bryan Talbot: Grandville Bête Noire

Bryan Talbotin Grandville-sarjan toistaiseksi viimeisin sarjakuva-albumi Bête Noire ilmestyi vuonna 2012. Tarina jatkuu suoraan Grandvillen (arvostelu) ja Grandville Mon Amourin (arvostelu) seikkailujen jälkimainingeissa.

Antropomorfinen rikosetsivä LeBrock etsivä Ratzin kera ryhtyy jälleen ratkomaan steampunk-kauden ilmapiirissä murhaa, jonka kohteena on tällä kertaa ollut kuuluisa pariisilainen taiteilija. Murha on mysteerisesti toteutettu lukittujen ovien ja ikkunoiden takana, jättäen suureksi arvoitukseksi kuinka murhaaja on tekonsa toteuttanut. Uuden hallituksen demokratisoivat toimet herättävät rikkaissa teollisuuspohatoissa närää. Rautateiden ja kaivostoiminnan kansallistamiset, ihmisoikeustaistelut, työväen liittojen sallimiset ja eläke- ynnä muiden maksujen sekä tukien suunnittelut eivät sovi heidän kuvioihinsa ja he ovat kärkkäinä vastustamassa tulevia muutosideoita paroni Krapaudin johdolla. LeBrock ja Ratzi saavat vastaansa höyryisiä supersotilaita ja joutuvat käyttämään niin voimakeinoja kuin aivojaankin tilanteen ratkaisemiseksi.

Kolmas Grandville oli tasaisen taattua tarinaa aikaisempien tapaan, mutta nyt alkoi kohdallani tulla jo taisteluväsymys. LeBrockin arvattava, väkivaltaisuuteen taipuva hahmo, jonka kanssa olen taiteillut koko ajan siinä rajamailla pidänkö hahmosta vai en, alkoi hieman tylsistyttää. Juonessakin oli havaittavissa kaavamaista toisintoa, vaikka steampunk-maailma on yhä kiinnostava ja syveni entisestään yksityiskohdiltaan. Tarinan poliittinen vaihtoehtohistoriallinen näkökulma pohjautuu hienosti todellisuuteen, ja vaikka juonessa on toisintoa, se tarkoittaa myös, että yllätyksiä on tiedossa tarinan edetessä. Bongailtavaa erilaisiin kirjallisiin ja kulttuurisiin viitteisiin riittää yhä, eikä Bond-vaikutteet ole niistä vähäisimpiä.

Piirrosjälki miellyttää edelleen silmääni runsaudellaan, vaikka olen Grandvillejen jälkeen lukenut kaksi muutakin sarjaa, joissa jälki on erilainen ja niitä on päässyt vertailemaan keskenään. Talbotin tyyli on omanlaisensa, mutta ehkä se on hieman himmentynyt Sagan myötä, eikä Locke & Keykaan ole jälkeen jäänyt. Näistä kahdesta sarjasta kirjoittelen arvioitani jahka kerkiän.

Vaikka Bête Noire ei jaksanut innostaa yhtä paljon kuin sarjan edelliset kirjat, odotan silti marraskuussa ilmestyvää neljättä albumia Grandville Noëlia, joka nimestään päätellen sisältää jotain vuodenajan juhlaan liittyvää, ja todennäköisesti jokseenkin verenpunaisena ja höyryävänä.

Bryan Talbot: Grandville Mon Amour

Grandville Mon Amour on toinen Bryan Talbotin Grandville-sarjan albumeista. Se ilmestyi vuonna 2010 ja pääsi mukaan mm. Hugo-palkintomittelöintiin, mutta ei voittanut. Minulla on albumista ekirjaversio. Ensimmäisen osan arvostelu täällä.

Kolme viikkoa Grandvillen tapahtumien jälkeen LeBrock saa kuulla entisen vihollisensa, sarjamurhaaja Mad Dog Mastockin karanneen Tower of Londonista juuri ennen teloituksen toimeenpanoa. LeBrock on ollut edellisen tapauksen jäljillä hunningolla, eikä sen vuoksi saa tapausta hoidettavakseen. LeBrock ei tyydy esimiehensä päätökseen, vaan päättää erota ja etsiä omin nokkisensa sarjamurhaajan. Kun tämän raportoidaan ilmestyneen Pariisiin, LeBrockin ja hänen uskollisen avustajansa, etsivä Roderick Ratzin matka käy jälleen Grandvilleen, jossa uudet tuulet puhaltavat Napoleonin kuoltua ja Revolutionary Councilin ryhdyttyä johtoon. Kumppanukset joutuvat toteamaan, ettei tälläkään kertaa asiat ole niin suoraviivaisia kuin voisi kuvitella, vaan menneisyyden teoilla on pitkät varjot.

Grandvillen maailma on entistä täyteläisempi Mon Amourissa, hahmot saavat ulottuvuutta, tapahtumapaikat laajenevat ja historian yksityiskohdat kehittyvät ja muuttuvat moniselitteisimmiksi. Talbot ei kuljeskele sfääreissä, vaan tapahtumat pysyttelevät maanläheisenä poliittisena trillerinä ja toimintana, jossa on jalansijaa herkistelyllekin. Moraali ja etiikka asetetaan vastakkain vapauden ja oikeuden kanssa. Grandvillen antropomorfinen vaihtoehtohistoria toimii kuin kirjoitetussa tarinassa, kuvat ovat erinomaisia, keskustelut helposti seurattavia ja kynänjälki paikoin jopa kaunista ja ilmavaa, kuin elokuvaohjaajan laajakulmatyötä. Lisäksi tarina avautuu pikkuhiljaa ja jännite pysyy koko ajan yllä.

Mon Amourissa on yhtälailla toimintaa ja väkivaltaa kuin ykkösosassakin, mutta nyt hieman tasapainoisemmin. Steampunk-aikakausi luo tunnelmaa ja edelleen mielenkiintoisia yksityiskohtia (mm. robotteja, höyrykulkuvälineitä, ilmalaivoja ja aseita). Tällä kertaa kiinnitin huomiota myös kieleen, käytettyihin murresanoihin ja sanaleikkeihin, mikä johtunee siitä että luin sarjakuvan englanniksi.

Eikä tarinassa ole unohdettu huumoriakaan, silla ainakin minusta oli huvittavaa nähdä LeBrockin lukevan Voltairea samalla kun treenaa käsipainolla. Mon Amour muutti käsitystä LeBrockista, sillä hänestä tuli esille varsin harmaita piirteitä. Rikosetsivä on ristiriitainen hahmo vahvuuksineen ja heikkouksineen, kuten Sherlock Holmeskin ja hänessä on myös James Bondin toiminnallista häikäilemättömyyttä, joskin myös yllättävää romanttisuutta ja herkkyyttä. En ole lainkaan varma pidänkö hänestä, mutta hahmon monipuolisuus on hyvä asia tarinan yksityiskohtien kannalta. Talbotin haastattelusta luin, että albumin nimi on parodia ranskalais-japanilaisesta elokuvasta Hiroshima mon amour (Hiroshima, rakastettuni) heijastaen LeBrockin henkilökohtaisia suhteita.

Grandville Mon Amour ei tuottanut pettymystä ensimmäisen albumin jälkeen, päinvastoin, se paransi entisestään ja oli lähes pakko siirtyä lukemaan heti kolmas albumi Bête Noire. Siitä erikseen myöhemmin.

Bryan Talbot: Grandville

Lisää sarjakuvaa. Tällä kertaa luvun alla oli Bryan Talbotin vaihtoehtohistoriallinen steampunk-trilleri Grandville, joka ilmestyi suomeksi syyskuussa 2013. Englanniksi vuonna 2009 ilmestynyt albumi on sarjan ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa käännetty. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme albumia ja neljäs on tulossa loppuvuodesta 2014.

Tarinan hahmot ovat antropomorfisia eli ihmisenkaltaistettuja eläimiä. Hahmojen vartalot ovat ihmisten ja päät eläinten. Kaksisataa vuotta sitten Britannia hävisi sodan Napoleonille ja Ranska valloitti maan sekä Eurooppaa lajemmaltikin. Kuningasperhe teloitettiin. Tarina alkaa tilanteesta, jolloin Britannia oli reilut 20 vuotta sitten ryhtynyt anarkistiseen ja väkivaltaiseen kapinaan ja saavuttanut Ranskalta vastahakoisen itsenäisyyden. Tämä vaihe on aiheuttanut ranskalaisissa voimakkaita antipatioita brittejä kohtaan, heitä päin jopa syljetään. Scotland Yardin rikosetsivä LeBrock saapuu Britannian sosialistisesta tasavallasta Ranskan keisarikunnan puolelle Pariisiin (Grandville) ratkomaan diplomaatin murhaa ja pääsee taustalla olevien poliittisten juonittelevien tahojen jäljille. LeBrock ja hänen apulaisensa Ratzi-rotta saavat tehdä kaikkensa, että juonittelijoiden suunnitelmat saataisiin estettyä.

Kiehtova, todella kiehtova sarjakuva. Pidin piirrostekniikan selkeydestä, hahmojen ilmeikkyydestä, värimaailmasta, juonen vauhdikkuudesta ja vahvuudesta, sekä tietysti maailman steampunkmaisuudesta kaikkine mielenkiintoisine höyryvempaimineen (mm. fantastinen höyrypillipuhelin), robotteineen ja yksityiskohtineen. Ihmishahmoillakin on tarinassa rooli, mikä ihastutti ja muistuttaa perusajatukseltaan ranskalaisen Pierre Boullen Apinoiden planeetasta (arvostelu). Ainoa mikä ei niin hirveästi innostanut on juonenkulkuun kuuluvat pitkähköt tappelukohtaukset. Sherlock Holmesia hyvinkin imitoiva LeBrock on hahmona ehkä hienoisesti yllättäen melkoinen tappelijatyyppi, mitä ilmentää hänen fyysisesti treenattu kroppansakin.

(Suurenna kuvaa nähdäksesi ihmislajin syntyyn liittyvän teksti)

Olin tunnistavina tarinasta useitakin kulttuurisia ja historiallisia viittauksia. Viitteet ovat hienovaraisempia kuin Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa (osat 1 ja 2). Molemmissa sarjoissa on kuitenkin havaittavissa omanlaisensa maailman ja hahmojen korruptoituneisuus. Naishahmot saavat mielestäni Mooren käsittelyssä enemmän seksuaalista silausta, mutta jostain syystä kiinnitin Talbotin sarjakuvassa enemmän väkivaltaan.

Mainitsinkin jo hahmojen ilmeikkyyden, mutta samalla minuun kolahti kuinka hyvin eläinlaji oli valittu sopimaan eri rooleihin. Kun näin alla olevan kohdan, napsahti heti mielikuva, ettei mikään muu valinta olisi osunut paremmin "Herran mieheksi". Itse LeBrockiin, joka on mäyrä, ei ole niinkään saatu ilmehtivyyttä, mutta ehkä se sopii hahmon luonteeseenkin. Tietenkin voi miettiä kuinka stereotyyppisiä lajivalinnat ovat (vai ovatko), mutta ainakin ne toimivat.

Grandvillen ensimmäinen albumi innosti sen verran paljon, että hankin Grandville Mon Amourin ja Bête Noirenkin englanninkielisinä sähköisinä versioina luettavakseni. Mon Amourin ehdin jo aloittaakin. Toivottavasti sarjan kääntämistä jatketaan edelleen, vaikka itse siirryin alkuperäiskielisten pariin. Suosittelen tutustumaan, jos ei vielä ole tuttu. Ykkösosan trailerin voi katsoa YouTubessa tämän linkin kautta. Grandville on ehditty noteerata myös ainakin Sallan lukupäiväkirjassa ja Valopolussa.

Ursula K. Le Guin: Catwings, Catwings Return, Wonderful Alexander and the Catwings ja Jane on Her Own

Olen lukenut aiemmin Ursula K. Le Guinilta aikuisten kirjojen lisäksi nuorille suunnattuja kirjoja mm. Näkemisen lahja (arvostelu), Sanan mahti (arvostelu) ja Muistamisen taito. Catwingsit ovat kuitenkin selkeästi lastenkirjoja, suunnattu alle kymmenikäisille. Hieman jännitti miten osaisin suhtautua suosikkikirjailijani tähän tuotantopuoleen, mutta päätin silti lukea Catwings-sarjan neljä osaa: Catwings (1988), Catwings Return (1989), Wonderful Alexander and the Catwings (1994) ja Jane on Her Own (1999).

Catwingsit ovat tavallisen kissarouva Jane Tabbyn neljä pentua, jotka ovat jostain kumman syystä syntyneet siivekkäinä. Ensimmäisessä kirjassa Thelma, Roger, James ja Harriet asuvat äitinsä kanssa kaupungissa, mutta naapurusto käy yhä levottomammaksi ja Jane Tabby pelkää, että siivekkäät kissat herättävät huomiota ja joutuvat vangituksi ja näytteille. Kun pennut ovat oppineet lentämään, Jane-äiti lähettää heidät pois luotaan, turvallisimmille seuduille. Matkasta tulee sekä pelottava että antoisa. Toisessa kirjassa Catwingsit ovat kotiutuneet maalle ja heillä on siellä hyvä olla. James ja Harriet päättävät kuitenkin lähteä takaisin kaupunkiin tapaamaan äitiään. Äidin sijaan he löytävät mustan siivekkään kissanpennun , joka on jäänyt jälkeen emon paetessa murskauspallon tieltä. Uusi siivekäs kissanpentukin on vaarassa tulla havaituksi erikoisuutensa vuoksi ja niinpä James ja Harriet joutuvat huolehtimaan hänestä.

Kolmannen kirjan Ihmeellinen Alexander on pentueensa isoin, vahvin ja äänekkäin. Hän uskoo, että hänen kohtalonaan on tehdä uskomattomia asioita. Valitettavasti hän joutuu kuitenkin pulaa, josta hänet pelastaa pieni musta ja siivekäs kissa, Jane. Näin Alexander tapaa Catwingsit ja hänelle tarjoutuu myös vastavuoroisesti mahdollisuus auttaa Janea kohtamaan suurimman pelkonsa. Neljänessä kirjassa Jane on kasvanut ja päättää lähteä kaupunkiin seikkailemaan. Hän tapaa ystävällisen miehen, joka ruokkii häntä ja kuinka ollakaan, huomaa tulleensa vangituksi. Janesta tulee kuuluisa siivekäs kissa, mutta ainoa mitä hän kaipaa on vapaus ja päästä näkemään äitinsä.

Ursula K. Le Guin osaa kirjoittaa lastenkirjojakin sen verran vetävästi, että aikuinenkin lukija viihtyy niiden parissa. Kirjoissa on seikkailua ja lievää jännitystä, mutta verrattuna Le Guinin muuten niin rohkeaan tapaan käsitellä asioita, Catwingsit ovat kohtalaisen perinteisiä ja konservatiivisia. Le Guin on varmaankin seurannut kissojen käyttäytymistä, sillä hahmoissa on aitoja kissamaisia piirteitä. Silti ihmismäistämistä ei voi välttää ja tässä tapauksessa myös ihmisten nimet kissoilla häiritsevät hieman liikaa. Kohdeikäryhmälle asia ei varmastikaan tuota ongelmia, mutta itse suhtaudun kriittisemmin. Catwingsit ovat lyhyitä tarinoita, joita on vaikea kutsua kirjoiksi, mutta kaipa ne lastenkirjoissa sellaisiksi lasketaan. Vaikka Tad Williamsin Tailshaser's Song (arvostelu) ei kokonaisuudessaan tehnyt vaikutusta minuun, niin pidempänä tarinana siinä on kuitenkin enemmän sisältöä ja kissasatuna se antaa enemmän vivahteikkuutta.

Tulipa tutustuttua nyt Le Guinin lastenkirjatuotantoonkin ja voisin lisääkin lukea jos vastaan tulee. Eipä Le Guinilta taida löytyä mitään sellaista, mikä ei kiinnostaisi lukea.