Kirjabloggaajien joulukalenterin 15. luukku: Joululaulua steampunk-hengessä (tai kolmessa)

Charles Dickensin A Christmas Carol in Prose, Being a Ghost Story of Christmas on yksi maailman luetuimmista joulutarinoista, jossa itsekäs kitupiikki Ebenezer Scrooge kohtaa eräänä jouluyönä menneen, nykyisen ja tulevan joulun henget ja oppii näkemään oman käytöksensä seuraamukset ja avaamaan sydämensä muutokselle. A Christmas Carol julkaistiin ensimmäisen kerran 1843 ja siitä on ilmestynyt lukuisia painoksia sen jälkeen, usein myös kuvitusten kera. Ensimmäinen suomennos ilmestyi 1878 nimellä Joulun-aatto, mutta myöhemmin tarina on tunnettu lisäksi nimillä Jouluaatto, Jouluilta, Joululaulu, Saiturin jouluyö ja Saiturin joulu.

Kroatialainen Zdenco Basic on kuvittanut useita vanhoja klassikkokirjailijoiden teoksia steampunk-hengen mukaisesti. Käsittelyyn ovat päässeet H.G Wells, Edgar Allan Poe, Mary Shelley ja nyt myös Charles Dickens ja A Christmas Carol, The Story of the Goblins Who Stole a Sexton ja A Christmas Tree. Ihastuin Basicin kuvituksiin aiemmissa steampunk-kirjoissa, joten oli itsestään selvää, että täksi jouluksi tulee hankittua tämäkin, vaikka Saiturin joulu suomennoksena hyllyssä jo kököttääkin. Vaan en ollut aiemmin lukenut kahta muuta tarinaa ja kuvat ovat luonnollisesti ihan omaa luokkaansa. Kuvia voi tarkastella hieman suuremmassa koossa klikkaamalla niitä.

Taivas oli synkkä, ja lyhyimmät kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla, joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettä ja jonka raskaammat osat laskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikäänkuin kaikki Iso-Britannian takantorvet olisivat yhteisestä suostumuksesta syttyneet tuleen ja porottivat paraikaa oman sydämensä iloksi. Ei ilmassa eikä kaupungissa ollut mitään erittäin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen iloisuus ylt'ympäri, jommoista ei selkein suvinen sää eikä kirkkain kesäinen aurinko olisi voinut tuottaa. Sillä ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiä ja täynnänsä tyytyväisyyttä. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa ja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla - paljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku - nauraen herttaisesti, jos sattui, ja yhtä herttaisesti, jos meni ohitse. (Joulun-aatto. Suomennos Waldemar Churberg, 1878)

Dickens ei luonnollisestikaan ole kirjoittanut Joululauluaan steampunkina, mutta koskapa se on julkaistu viktoriaanisella aikakaudella (1837-1901), siinä esiintyy useita niitä piirteitä, tunnelmaa ja yhteiskunnallista rakennetta, joihin steampunk-kirjallisuudessa halutaan tarttua ja sekoittaa vaihtoehtotodellisuudeksi. Dickensin tarina on satiirinen ja nokkela ja kieli on leikittelevä. Pinnalla on julmuutta, mutta ytimessä lämpöä. Siinä on taianomaisuutta ja sanomaa, joten ei ihme, että se on kestänyt kulutusta jo yli 170 vuotta ja vaikuttanut ja ollut inspiraationa moniin tyylilajeihin, paitsi kirjoitetuissa teksteissä, myös liikkuvissa kuvissa ja sarjakuvissa.

Parran ajaminen ei ollut mikään helppo työ, sillä hänen kätensä värisi; ja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kuin et tanssi sitä tehdessäsi. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä huipun, olisi hän pistänyt palasen kiinnelaastaria päälle ja ollut aivan tyytyväisenä.

Hän puki itsensä "kaikkein parhaisin vaatteisinsa" ja joutui viimein kaduille. Ihmiset virtailivat tähän aikaan kaikille suunnille, niinkuin hän oli nähnyt heidän virtailevan, kun hän kulki nykyisten joulujen hengen kanssa; ja astuen, kädet selän takana, katseli Scrooge kaikkia hupaisella hymyllä. Hän näytti, sanalla sanoen, niin tavattoman hauskalta, että pari kolme hyvänluontoista gentlemania toivotti hänelle "hyvää huomenta! Iloista joulua!" Ja Scrooge kertoi usein jälestäpäin, että kaikista suloisista äänistä, mitä hän milloinkaan oli kuullut, nämät soivat suloisimmalta hänen korvissaan. (Joulun-aatto. Suomennos Waldemar Churberg, 1878)

The Story of the Goblins Who Stole a Sextonia pidetään Dickensin ensimmäisenä varsinaisena joulukertomuksena. Se ilmestyi joulun alla 1836 yhtenä niistä monista lehtijulkaisuista, jotka koottiin ja julkaistiin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit -kirjana. Suomennettu nimi on Tarina peikoista, jotka varastivat haudankaivajan. Se on Saiturin joulun tavoin kertomus äreästä miehestä, tällä kertaa haudankaivaja Gabriel Grubista, joka inhoaa iloisia asioita ja positiivisuutta ja varsinkin joulun sanomaa. Hän menee niinkin pitkälle, että pahoinpitelee lapsukaista, kun tämä hoilottaa joululaulua hautausmaalla kävellessään. Vaan muuttuu se ääni kellossa Gabrielillakin, kun eteen tupsahtaa peikkoja, jotka näyttävät hänelle elämän toista puolta.

Ihan lähellä häntä istui korkealla hautakivellä ihmeellinen ylimaallinen olento, jonka Gabriel heti huomasi tähän maailmaan kuulumattomaksi. Pitkät, omituisenmuotoiset jalkansa, jotka olisivat saattaneet ulottua maahan, se oli vetänyt käppyrään ja pannut ristiin merkillisellä, oudolla tavalla, olion jäntevät käsivarret olivat paljaat, ja kädet lepäsivät polvilla. Lyhyen, pyöreän ruumiin ympärillä sillä oli tiukasti kierrettynä pienillä tupsuilla koristeltu viitta, lyhyt takintapainen heilui selässä, ja kaulus oli leikattu omituisille kulmille, joita peikko käytti kaula- tai nenäliinan asemesta, ja kengät kiertyivät ylös päättyen pitkiin kärkiin. Päässään kummituksella oli leveälierinen piippalakki, jota koristi yksinäinen sulka. Hattua peitti valkoinen huurre, ja peikko oli sen näköinen kuin olisi hyvin mukavasti istunut samalla hautakivellä pari-, kolmesataa vuotta. Se istui ihan liikkumatta, kieli riippui ulkona kuin pilkaten, ja se irvisteli Gabriel Grubille niin kuin vain peikko kykenee irvistelemään. (Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit, ensimmäinen osa. Suomentanut Eino Palola, 1954)

A Christmas Tree ilmestyi ensimmäistä kertaa Household Words -lehdessä joulukuussa 1850. Vaikuttaisi siltä, että henget kuuluvat dickensiläiseen jouluun, muistot ovat lahjoja joulupuun eri osissa ja puun juurelle mahtuu monenlaista, outoakin. Tarina sai miettimään omia muistoja ja lahjoja. Eniten joulukuusen ympäriltä muistan ihmiset, perheen. Onnellisimmat hetket ovat lahjojen saannissa olleet lapsesta lähtien silloin, kun paketista on kääriytynyt esiin kirja. Kirjat ovat matkoja uusiin maailmoihin, niin myös tämä Charles Dickensin ja Zdenco Basicin yhdistelmä.

The tree was planted in the middle of a great round table, and towered high above their heads. It was brilliantly lighted by a multitude of little tapers; and everywhere sparkled and glittered with bright objects. There were rosy-cheeked dolls, hiding behind the green leaves; there were real watches (with movable hands, at least, and an endless capacity of being wound up) dangling from innumerable twigs; there were French -polished tables, chairs, bedsteads, wardrobes, eight-day clocks, and various other articles of domestic furniture (wonderfully made, in tin, at Wolverhampton), perched among the boughs, as if in preparation for some fairy housekeeping; there were jolly, broad-faced little men, much more agreeable in appearance than many real men— and no wonder, for their heads took off, and showed them to be full of sugar-plums; there were fiddles and drums; there were tambourines, books, work-boxes, paint-boxes , sweetmeat-boxes, peep-show boxes, all kinds of boxes; there were trinkets for the elder girls, far brighter than any grown-up gold and jewels; there were baskets and pincushions in all devices; there were guns, swords, and banners ; there were witches standing in enchanted rings of pasteboard, to tell fortunes; there were teetotums, humming-tops, needle-cases, pen-wipers, smelling-bottles, conversation -cards, bouquet-holders; real fruit, made artificially dazzling with gold leaf; imitation apples, pears, and walnuts, crammed with surprises; in short, as a pretty child, before me, delightedly whispered to another pretty child, her bosom friend, “There was everything, and more.”

TUNNELMALLISTA JOULUN ODOTUSTA! 

Eilisen sunnuntain joulukalenteriluukkua voi käydä lukemassa Sallan lukupäiväkirja -blogista ja huomisen luukun tarjoaa Kirjakaapin kummitus.

Steampunk: H.G. Wells - Aikakone, Maailmojen sota ja The Country of the Blind

Luin syyskuussa Steampunk-sarjan Steampunk: Poe -kirjan (arvostelu) ja heti sen perään myös Steampunk: H.G. Wellsin. Herbert George Wells (1866-1949) oli paitsi kirjailija, myös yhteiskunnallinen vaikuttaja ja aktiivinen kannanottaja, joka herätti mielipiteillään ja kirjoituksillaan arvostusta, mutta myös kritiikkiä. Wellsiä pidetään yhtenä tieteiskirjallisuuden isistä ja steampunk-teeman yhdistäminen hänen teoksiinsa ei ole kaukaa haettu, joskin jälleen kerran kyseessä on jälkeenpäin tehty linkittäminen.

Steampunk: H.G. Wells (2013) sisältää kolme tarinaa ja Zdenko Basicin kuvituksen. Kaksi tarinoista on suomennettu.

• The Time Machine (1895) – Aikakone (1917)
• The War of the Worlds (1898) – Maailmojen sota (jatkokertomuksena 1920, yhteisniteenä Aikakoneen kanssa 1979)
• The Country of the Blind (1904)

Wellsin teokset ovat useimmille tuttuja, jos ei kirjoitettuina tarinoina, niin niistä sovitettuina elokuvina. Yksikään näkemistäni elokuvista ei kuitenkaan yllä alkuperäisten tarinoiden tasolle ja niissä on otettu reilusti kerronnallisia vapauksia. Kirjat ovat inspiroineet myös kuunnelmiin ja itse Wells ja hänen luomansa hahmot ovat päätyneet myös muiden tuotosten sisällöksi. Mm. Michael Moorcockin Viimeisten aikojen valtiaissa (II) (arvostelu) ja Christopher Priestin The Adjacentissa (arvostelu) Wells on mukana vaihtoehtohistoriahahmona.

Aikakone on aikamatkustustarinoiden esikuva. Päähenkilö, jonka nimeä ei mainita ja joka ei ole tarinan varsinainen kertojahahmo, matkaa rakentamallaan aikakoneella vuoteen 802 701. Hän tapaa rauhallisen ja yksinkertaisen eloi-kansan, joka elää nautiskellen, näkemättä vaivaa kehittää kulttuuria tai tiedettä. Eloit elävät idyllisessä, mutta keinotekoisessa ympäristössä ja saavat tarvittavia hyödykkeitä Morlokeilta, maan alla asuvilta ja vain öisin maanpinnalle nousevilta, vähemmän viehättäviltä olennoilta. Näiden kahden lajin välillä vallitsee eräänlainen kauhun tasapaino. Aikamatkaaja siirtyy yhä kauemmas tulevaisuuteen ja näkee Maapallon kohtalon hetket.

Aikakone sekä viehätti että ajoittain myös pisti hymähtelemään. Wellsin maailmankatsomus on havaittavissa, eikä tarinan sosialistista värittymistä voi olla huomaamatta. Ensimmäisenä ihmettelin, mistä ihmeestä Wells nappasi vuosiluvun, johon Aikamatkaaja ensimmäisenä päätyi. Outo lukema. Eloit ovat hellyyttäviä sekä ärsyttäviä, mutta enemmän itse asiassa minut sai ärsyyntymään Aikamatkaajan alentuva asenne eloita kohtaan.

Aikamatkaajan teoria kahdesta erityneestä lajista, maanpäällisestä ja maanalaisesta, onkin osittain aika kapea, mutta varmastikin hyvin ajanhenkinen vaikutelma brittien luokkaeroista kirjoittamisajankohtana ja sitä ennen ja jälkeenkin. Wells esittää esimerkinomaisesti, että morlokit ovat köyhälistön ja teollisuustyöläisten aikojen saatossa kehittyneitä jälkeläisiä ja turmeltunut yläluokka on jäänyt elelemään maanpinnalle. Tosin valtasuhteissa on tapahtunut evoluution myötä muutoksia. Wellsin kuolevan maapallon kuvaus on varmasti antanut vaikutteita monille tieteiskirjailijoiden sukupolville.

Maailmojen sota yllätti intensiivisyydellään. Jälleen kerran tarinan päähenkilön ja samalla kertojan nimi ei tullut esille. Tarina jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä kuvataan marsilaisten saapumista maapallolle ja toisessa millaista on elää marsilaisten uhkan alla. Vaikka Wells kuvaa tapahtumia ja marsilaisten sylintereitä sekä sotakoneistoa yksityiskohtaisesti ja toistaen, niin pidin erityisesti siitä kuinka hitaasti ihmiset oivaltavat tilanteen ja millaisia koettelemuksia kertoja ja monet muut maan asukkaat joutuu kokemaan. Kuvaus tuntuu aidolta ja todenperäiseltä, varsinkin ihmisten vaarallinen uteliaisuus ja usko omaan ylivoimaisuuteen, luottamus valtion kykyyn hoitaa asiat kuntoon. Päähenkilön suhde vaimoonsa tuntui myös lämpimän aidolta, sellaiselta kuin sotatilanteessa voi kuvitellakin tuntuvan erossa rakkaastaan.

Kaupunkilaiselämän kuvailu ja mm. uutislehtien katumyynti tuo tarinaan ilahduttavaa urbaanisuutta, vaikka tapahtumat kehittyvätkin pitkälti maaseudulla. Maailmojen sotaa on analysoitu laajalti ja siinä on teemoja niin luonnonvalinnasta, ihmisen evoluutiosta ja sosiaalisesta darwinismista sekä tietysti imperialismista. Kertomus on hyvin Britannia-keskeinen, mistä sitä voi kritisoida samalla lailla kuin viime vuosien katastrofileffojen Amerikka-keskeisyyttäkin.

Tieteellinen puoli tarinasta nojaa oman aikansa perustuksiin, mutta Wells tuntuu myös olleen hieman edellä ideoissa (mm. tappavan kaasun käyttö), jos tulkitaan tämän päivän näkökulmasta. Maailmojen sodan loppuratkaisu on jokseenkin töksähtävä, olisin toivonut pohjustusta enemmän. Silti pidin Maailmojen sodasta selkeästi enemmän kuin Aikakoneesta. Se on erinomainen tarina. Ja luonnollisesti siitä tai sen innoittamana on tehty useisiin eri medioihin sovituksia, mm. kuuluisa Orson Wellesin kuunnelma ja Tom Cruisen tähdittämä saman niminen (ei-niin-hyvä) elokuva.

The Country of the Blind on novellipituinen kertomus vuorikiipeilijä Núñezista, joka päätyy vahingossa eristäytyneeseen laaksoon, jonka asukkaat ovat sokeita, eivätkä tunne näkemisen käsitettä. Hän yrittää opettaa heille millaista on nähdä ja pyrkii hallitsemaan omasta mielestään heikommassa asemassa olevia, mutta kyläläiset eivät helpolla taivu hänen tahtoonsa. Núñez rakastuu sokeaan kyläläisneitoon, mutta vaatiiko rakkaus häneltä liian paljon?

Pidin The Country of the Blindista. Wells tuntuu siinä antavan niin laaksolaisille kuin vieraalle tulokkaallekin tasapuolisesti ymmärrystä. Tarinan jännitys kasvaa loppua kohden ja saa oikeasti arvuuttamaan miten tässä käy. Olisin voinut ottaa toisenlaisenkin lopputuloksen vastaan, mutta silti tarina on ehyt kokonaisuus ja varsin onnistunut valinta kokoelmaan, sillä muuten en sitä ehkä olisi tullut lukeneeksi. Steampunkin kanssa sillä on oikeastaan kuitenkin hyvin vähän tekemistä.

Zdenko Basicin kuvitus on Steampunk: Poen tyyliin jälleen kiehtovaa. Tummanpuhuvissa kuvissa on tunnelmaa ja fantasiamaisuuttakin. Yhdistettynä Wellsin mielikuvitusrikkaisiin tarinoihin, ne tuovat oman näkemyksen tapahtumaympäristöistä steampunk-hengessä. Olen varsin ihastunut. Valitsin esimerkkikuviksi sellaiset, joista pidän eniten, ja jotka kuvaavat myös tarinan sisällön hetkittäistä tunnelmaa.

Steampunk-sarjaa on vielä lukematta Mary Shelleyn Frankenstein, palaan siihen varmaankin vielä tämän vuoden puolella. Myös Wellsin tuotantoon tutustumista aion jatkaa vielä ainakin Kun nukkuja herään ja Tohtori Moreaun saaren verran. Näkymättömän miehen olen lukenut aiemmin (arvostelu).

Steampunk: Poe

Edgar Allan Poe (1809-1849) näki ja koki ensimmäisen teollisen vallankumouksen vaiheet ja viktoriaanisen aikakauden alun. Hän ei kuitenkaan päässyt kokemaan 1800-luvun loppupuoliskon voimakasta teollistumisen jatkovaihetta, minkä vuoksi hänen muuten aikakauden teknologiankin inspiroima tuotantonsa ei ole varsinaisesti steampunkin protovaihetta. Hänen teoksensa vaikuttivat kuitenkin varsinaisten steampunkin esikuvien H.G. Wellsin ja Jules Vernen tuotantoon (tästä enemmän esim. The Steampunk Bible -kirjassa), joten siinä mielessä Poen ja steampunkin yhdistäminen toisiinsa ei ole ollenkaan huono juttu.

Steampunk: Poe (2011) on kokoelma Poen tunnetuimpia alkuperäisiä tekstejä vuosien 1831-1849 väliltä, joihin pohjautuen Zdenko Basic ja Manuel Sumberac ovat tehneet kuvitukset. Kirja jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä osassa on tarinat ja toisessa runot. Tarinoista jokainen löytyy suomennettuna mm. Edgar Allan Poen kootut kertomukset -opuksessa.

I. Stories

• The Masque of the Red Death (Punaisen surman naamionäytelmä), 1842
• The Tell-Tale Heart (Kielivä sydän), 1843
• The Fall of the House of Usher (Usherin talon tuho), 1839
• The Murders in the Rue Morgue (Rue Morguen murhat), 1841
• The Balloon-Hoax (Ilmapalloankka), 1844
• The Spectacles (Silmälasit), 1844
• The System of Doctor Tarr and Professor Fether (Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä), 1845

II. Poems

• The Raven (Korppi), 1845
• To Helen (Helenelle), 1831
• The City in the Sea (Kaupunki meressä), 1845
• A Dream Within a Dream (Unta unessa), 1849
• The Conqueror Worm (Voittaja Mato), 1843
• The Bells (Kellot), 1849

Olen aiemmin lukenut kaikki tarinat suomeksi ja runoista Korppi on tuttu ja yksi suosikeistani. Poen tekstit ovat goottimaisen synkkiä ja tapahtumaympäristöistäkin hohkaa tummuus. Poe kuvaa ihmismielen heikkouksia ja väärentymiä jopa mielipuolisuuteen saakka. Hän osaa myös pistää aiheessa komedian puolelle esimerkiksi Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmässä. Sitä lukiessa on oikeasti hauskaa, kun ottaa huomioon vieläpä ajankohdan ja sen käyttäytymissäännöt (Poe sai kritiikkiä vulgaarisuudesta). Tarinassa nuori mies päättää vierailla yksityisellä hullujenhuoneella ja tutustua sen uuteen hoitomenetelmään ja kyllähän hän tutustuukin. Punaisen surman naamionäytelmä on myös tarina, joka kaikessa kamaluudessaankin kiehtoo. Siinä kulkutauti leviää ympäri maata ja ruhtinas Prospero sulkeutuu vallasväkensä kanssa linnoitettuun luostariinsa välttääkseen taudin. Porukka pitää hauskaa erilaisissa hienoissa saleissa, mutta mustan salin jättikokoisen kellon heilurin naksahdukset saavat juhlijat hämmennyksiin. Wikiaineistossa on tarina Tampereen Sanomissa elokuussa 1900 julkaistuna käännöksenä nimellä Punaisen kuoleman naamio. Minusta on ihastuttavaa ajatella, että tuohon aikaan suomalaisesta sanomalehdestä on voinut lukea Poen tarinan.

Poe jätti tarinoillaan vaikutuksensa paitsi Wellsiin ja Verneen, ja siten tieteiskirjallisuuteen ja steampunkiin, niin myös Arthur Conan Doyle on aikanaan tunnustanut ihailevansa Poeta. Poe on varmasti innoittanut muitakin salapoliisikertomusten kirjoittajia, joiden etsivät ovat käyttäneet työkaluna terävää älyä ja päättelykykyä. En ole kuitenkaan itse koskaan pitänyt erityisemmin Rue Morguen murhista tarinana vaikka sen ratkaisu onkin kieltämättä varsin kekseliäs. Kerrontatavassa on jonkinlaista ylemmyydentuntoa, mitä esiintyy myös joissain muissa Poen kertomuksissa, mm. Ilmapalloankassa. Poen oli kiinnostunut kuumailmapalloilusta ja sen mahdollisuuksista massaliikennevälineenä. Steampunk-aiheeseen nähden olisin ottanut kokoelmaan ehkä mukaan Ilmapalloankan lisäksi myös toisen palloilutarinan, Erään Hans Pfaallin verrattoman seikkailun, jossa nimikkohenkilö pyrkii matkaamaan kuuhun.

Poen tarinat eivät olleet se varsinainen syy miksi hankin juuri tämän teoksen, sillä ne minulla ovat jo ennestään. Zdenko Basicin ja Manuel Sumberacin kuvitukset ovat se syy. Kuvitukset ovat ihastuttavia ja niitä on paljon! (klikkaamalla kuvat näkyvät isompana)

Kuvitukset ovat tarinoiden lailla tummanpuhuvia, unenomaisia, sekoitus houretta ja todellisuutta. Niissä on steampunkin ominaispiirteet, mutta samalla ne ovat uskollisia tarinoiden sisällöille. Ja sitten ne ovat vielä leikkisiäkin. Jokaisessa kuvassa, joko itse keskiöaiheessa tai laitamilla, on silinterihattuisia tikku-ukkoja (luurankomaisia hahmoja). Kuvien laidassa ne takovat, vääntävät hammasrattaita tai vain istuksivat tai seisovat yksinään tai kimpassa. Niiden seuraaminen tarinasta toiseen on yllättävän mukavaa huvitusta.

Pidän kuvituksissa käytetyistä tekniikoista. Taustalla on kangasmainen kuvio ja sen päällä kerroksittain maalattuna ja piirrettynä tapahtuma. Oikeat ihmishahmot eivät kiehdo minua yhtä paljoa kuin pääkallo-tikkuihmiset, mutta niitäkin on jokunen, mm. Silmälasit-tarinassa, jossa nuoreen kauniiseen naiseen rakastunut turhamainen nuori mies kokee yllätyksen, kun vihdoin suostuu pistämään näköavustajat nenän varrelleen. Usherin talon tuho on yksi kauhukirjallisuuden klassikkonovelleista, psykologinen, mystinen ja piinaava tarina. Siihen liittyvä kuva (alla) onnistuu steampunk-henkisesti tuomaan esiin näitä piirteitä rikkomalla ahdistavasti lainalaisuuksia ja olemalla unenomainen.

Poen runot ovat kertomuksia rakkaudesta ja kuolemasta. Korppia lukuun ottamatta ne eivät antaneet minulle paljoakaan, mutta osaksi siksi, että ne ovat myös kohtalaisen vaativia englanninkielisenä. Tulipahan opittua muutama täysin uusi sanakin.

Respite - respite and nepenthe from thy memories of Lenore!
Quaff, oh quaff this kind nepenthe and forget this lost Lenore!

Korppi tuntui englanninkielisenä erilaiselta runolta, kuin mitä olin sen aiemmin suomenkielisenä mieltänyt. Kääntäminen on selvästikin vaikea taiteenlaji.

Edgar Allan Poe oli ehkä kiistelty hahmo aikanaan, mutta tänä päivänä on täysin mahdotonta kiistää hänen merkitystään maailman kirjallisuuteen. Tieteiskirjallisuus, salapoliisikertomukset ja ennen kaikkea kauhukirjallisuus ovat paljon velkaa Poen mielikuvitukselle ja älykkyydelle. Tämä kirja osoittaa, että Poen tarinat ja runot voivat innoittaa myös steampunk-kuvataiteeseen, joka ilahduttaa ja kiehtoo. Sen verran innostuin Basicin ja Sumberacin tuotoksista, että hankin sarjassa ilmestyneet Steampunk: H.G. Wellsin ja Steampunk: Mary Shelley’s Frankensteininkin. Niistä erikseen myöhemmin.