Maria Gripe: Pörriäinen lentää hämärissä

Maria Gripen Pörriäinen lentää hämärissä (Tardyveln flyger i skymninger, 1978, suom. 1980) on mennyt minulta ohi ilmestyessään, eikä kirjastossakaan sitä minulle suositellut, sillä taisin olla jo reilusti aikuisten kirjojen parissa tuolloin (muistan lukeneeni MacLeania ja Vonnegutia 1980).

David, Jonas ja Annika huolehtivat tyhjillään olevan vanhan talon kukista ja löytävät nipun kirjeitä, jotka johdattavat heidät menneisyyden salaisuuksiin. Traaginen rakkaustarina ja kadoksissa oleva egyptiläinen muinaisaarre vievät nuoret seikkailuun, jossa riittää käänteitä. Edesmenneen Emilien tarina toi yllättävän mielleyhtymän juuri elokuvana katsomaani Minna Canthin Anna Liisaan.

Pörriäinen on perinteinen ja vanhahtavan tyylinen seikkailu, johon kirjailija on saanut mahtumaan kuitenkin näkökulmaa naisen asemasta. Toisin kuin useissa nuortenkirjoissa, tässä tarinassa on mukana aikuisia, jotka tukevat lapsia ja heillä on myös aktiivinen ratkaiseva ja kannustava rooli. Koen se positiivisena, sillä olen lukenut liian monta kirjaa, jossa aikuiset ovat vain statisteja tai jopa vastustettavia vihollisia. Muutama toistuvuus, esim. salmiakin tarjoaminen ja syönti alkaa pidemmän päälle ärsyttää, niin salmiakin ystävä kuin olenkin.

Kirja on hyvinkin aikuisen luettava, ja käänteitä sekä jännitystä on sen verran, että mielenkiinto säilyy. Silti kirja on selkeästi suunnattu nuorille lukijoille.

 

J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince

Voi hyvänen aika, kuinka aika kuluu nopeaan. Luin Harry Potter and the Half-Blood Princen (2005) Pottereiden uusintalukukierroksella jo viime heinäkuussa osana Pottermaratonia 2019. On aika kertoa ajatuksiani siitä. Luin kirjan ensimmäisen kerran heinäkuussa 2005, jolloin ostin sen keskiyön julkaisutapahtumasta Oulussa. Voi sitä jännitystä, kun koko maailma odotti yhtä aikaa kirjan julkaisua! Ajoin kirjan saatuani kotiin, mutta enhän minä malttanut odottaa matkan kestämää paria tuntia, vaan aloittelin lukemisen yön hiljaisessa liikenteessä jo autossa. Hups. Ajoin kyllä varovaisesti.

Nyt se on virallista. Voldemort on palannut ja hänen kannattajajoukkonsa on kasvanut ja entistä näkyvämpi. Julmuudet näkyvät jo jästimaailmassakin. Harry palaa takaisin Tylypahkaan, mutta tänä vuonna hänen opintosuunnitelmaansa kuuluu poikkeuksellisesti yksityistunnit itseltään Albus Dumbledorelta ja uudella opettajalla, Horace Slughornilla on merkittävä vaikutus lukuvuoden tapahtumiin. Harrylle alkaa vihdoin valjeta mitkä ovat panokset taistelussa Voldemortia vastaan.

Muistan pitäneeni Half-Blood Princeä ”kevyempänä” kirjana kuin edeltäjäänsä Order of the Phoenixia, ehkä siinä esiintyvien romanttisen kuvioiden vuoksi. Toisaalta kirjan loppuosa masensi minut ja olin kutakuinkin siinä tilassa parisen viikkoa. Aika tuo perspektiiviä tarinaan ja olen usein joutunut muuttamaan näkemyksiäni ja tuntemuksiani uudelleenluvun jälkeen. Näin myös nyt. Half-Blood Prince sisältää toki keveitä osioita ja huumoriakin, mutta se on silti synkkä kirja. Ihmisiä kuolee ja maailma muuttuu pelottavammaksi. Propagandakoneisto jyllää.

Harryn kannalta ollaan todellisessa taitekohdassa. Hän on tarpeeksi vanha, jotta tapahtumat eivät vain tule vastaan, vaan niitä kohti pyritään. Albus Dumbledore alkaa odottaa häneltä ymmärrystä ja toimia, asioita, joilta hän on aikaisemmin pyrkinyt suojelemaan Harrya. Tämä oli tietenkin odotettavissa edellisen kirjan lopun keskustelun jälkeen. Vaikka Harry ei ole lähelläkään Dumbledoren vertainen, hän saa osakseen vanhemmalta velholta kunnioitusta ja luottamusta. Harry on yhä kehitysvaiheessa, mutta välillä osoittaa jo teinikäytöksen sijaan kasvavansa aikuiseksi. Severus Snape – mitä minä sanoisin. Minulla olisi tästä hahmosta keskustelemista Rowlingin kanssa.

Half-Blood Princessä on paljon juonikuvioita ja uusia ihmeellisiä käsitteitä, taikuutta sekä esineitä. Se on potterversumin aarreaitta, joka lumoaa. Erityisesti ihastuin välähdyksiin menneestä. Potterversumilla on ollut tarinassa aina menneisyys ja historia syvästi mukana, mutta tässä se herää eloon niin kiehtovana, että hykertelen vielä vuosien jälkeenkin.

Nyt on jäljellä enää sarjan viimeinen osa uudelleenlukua vailla. Olo muuttuu jo ennen lukemista haikeaksi.

Koska olen päättänyt olla omapäinen klassikkomääritelmän kanssa, liitän kuudennen Potter-kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen kirjojen joukkoon. Teoksella on laaja vaikutus genreen ja se on kirja, joka luetaan sukupolvesta toiseen.

Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Rory Power: Wilder Girls

Rory Powerin esikoisteos Wilder Girls (2019) päätyi lukulistalle kustantajan somemainostuksen kautta. Harvoin nämä hehkutukset menee läpi, mutta tällä kertaa tehoa lisäsi harvinaisen mieleen jäävä kansikuva. Niinpä päädyin lukemaan teoksen pikaisella päätöksellä.

Raxter-saaren tyttökoulu joutui karanteeniin puolitoista vuotta sitten. Toxiksi kutsuttu sairaus surmasi ensin lähes koko opetushenkilöstön ja jokaisen teini-ikäisen tytön kehot alkoi muuttua tuskallisella tavalla oudoksi. Osa kuoli, osan muutokset ovat jatkuvia, eikä kukaan parane. Hetty menetti silmänsä, Reesen käsi muuntui ja Byattille kasvoi toinen selkäranka. Mantereelta luvattiin apua ja parannusta, mutta ruokalähetyksetkin ovat vähäisiä. Koulun aitauksen ulkopuolella saari on vielä pelottavampi ja villimpi. Kun Byatt katoaa, on Hettyn ja Reesen päätettävä uhmatako karanteenikäskyä ja yritettävä pelastaa ystävänsä, mikä tarkoittaa aitauksen ulkopuolelle menoa.

Kirjassa hypätään suoraan altaan syvään päätyyn, eli tarina alkaa tapahtumien jo edettyä pitkälle. Tiedonmurusia tippuu pikkuhiljaa ja tunnelma on tiivis. Alku on niin kihelmöivän salaperäinen, että sadan sivun paikkeilla tuntui, etten pysy housuissani, kun niin teki mieli saada asioita selville. Heti sen jälkeen alkaakin tarinan salaisuuksien auki keriytyminen, mutta viimeiset murut tarjotaan vasta ihan loppupuolella.

Wilder Girlsia kuvataan YA-kirjaksi ja sen päähahmot ovatkin 16-17 vuoden ikäisiä. Teksti on kohtalaisen raakaa, välillä jopa epämiellyttävää, kun tyttöjen oireita kuvataan. Kirjailijan sivulla on lista varoituksia, esimerkiksi kuolemaan, väkivaltaan ja erilaisiin ruumiin iljettävyyksiin sekä kärsimyksiin liittyen, että voi arvata, että kyseessä on science fictionin lisäksi kauhukategoriaan solahtava teos. Pohdin ennen kirjan lukemista, miksi juuri Jeff VanderMeer on mainoskehumassa kirjaa, mutta näin jälkeenpäin se on ihan ymmärrettävää.

Tarinassa on tärkeää tyttöjen väliset suhteet, joista heidän selviytymisensä on kiinni. Kirjaa rinnastetaan joissain mainoksissa Kärpästen herraan, mutta minä näen tämän psykologisella tasolla erilaisena. Ehkä pitäisi lukea Kärpästen herra uudestaan, edellisestä kerrasta kun jo useita vuosikymmeniä. Joka tapauksessa minulla oli useita déjà-vu kokemuksia kirjan alkupuolella, joita en pystynyt erityisemmin yhdistämään mihinkään tarkemmin.

Tarinan loppupuoli venyi hieman, eikä se jaksanut nousta kiinnostavuudessa enää alun nostamien odotusten tasolle. Wilder Girls on kuitenkin erinomainen esikoisteos ja toivottavasti kirjailijalta tulee jatkossakin yhtä intensiivistä kerrontaa. Tämän näytön jälkeen, olen kiinnostunut seuraavastakin teoksesta.

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunki (Die Stadt der Träumenden Bücher, 2004), joka ilmestyi suomeksi 2008, oli loppuunmyyty ja vähäisessä kierrossa, kun minä lähdin sitä tavoittelemaan noin viitisen vuotta sitten. Löysin vuotta myöhemmin vihdoin yhden hyväkuntoisen käytetyn ja maksoin siitä normaalia korkeamman hinnan, koska halusin kirjan hyllyyn myöhemmin ilmestyneen Uinuvien kirjojen labyrintin viereen. Sittemmin kirja on odottanut lukemistaan, kunnes tänä vuonna aloitin ystävänpäivän lukumaratonin yhteydessä ja lopetin heinäkuun lukumaratonin yhteydessä. Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin järjestämään Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan kirjahyllyssä pitkään odottaneita kirjoja.

Zamonialaislohikäärme Hildegunst von Mythenmetz saa kuolleelta runokummiltaan perinnöksi uskomattoman käsikirjoitustekstin, joka häikäisee nerokkuudellaan aloittelevan nuoren kirjailijan. Hildegunst lähtee kuuluisaan Kirjalistoon, kirjailijoiden unelmakaupunkiin, Uinuvien kirjojen kaupunkiin, etsimään lyhyen näytetekstin salaperäiseksi jäänyttä kirjailijaa. Kirjalisto on täynnä kirjakauppoja, antikvariaatteja, kustantamoita, haamukirjoittajia, kirjallisuusagentteja sekä runoilijoita ja kirjailijoita tietysti. Etsintä vie hänet kaupungin alle, katakombeihin, jossa kirjallisuuden uhkaavat puolet näyttäytyvät ja hänen henkensä joutuu vaaraan.

Uinuvien kirjojen kaupunki on hengästyttävän mielikuvituksellinen nuorille lukijoille suunnattu teos, joka käy erinomaisesti myös aikuisille. Moersin sanasto on nokkelaa, omaperäistä ja kuvailevaa. Kun Hildegunst meni kahvilaan ja menusta löytyi mm. musteviiniä, nyyhkykahvia, makeaa herkkupaperia, jolle saattoi myös kirjoittaa, muusansuukkokaakaota, ideavettä, Ojahnn-Golgo-van-Fonthewegin (anagrammi Johann Wolfgang von Goethelle) kierukoita ym., teki mieli lähteä kahvilaan lukemaan kirjaa ja lähdinkin. Lohikäärmelinnoituksen ja Kirjaliston asukkaissa löytyi lajikirjoa mitä omituisimmista otuksista, joilla on välillä suomennettuja kuvailevia nimiä, kuten Hildegunstin runokummi Danzelot von Tavutorvella. Tähän lienee inspiraationa ollut Kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritari, Lancelot (saks. Lanzelot). Osan nimistä kääntäjä on jättänyt sellaisikseen, kuten yllä Goethen anagrammin. Anagrammeja on useita, mutta en itsekseni niitä lukiessa juuri osannut väännellä tai edes tunnistaa.

Kirjalistoa kuvaavassa tekstissä vilisee kirjan tuottamiseen ja painamiseen liittyviä sanoja ja keksintöjä siinä määrin, että tulva alkoi jo hidastaa lukemista. Otin tauon. Kesti hetken ennen kuin pystyin taas omaksumaan tarinaa. Katakombeissa vauhti jatkui, mutta vaikka juonessa itsessään ei ollut paljon jutun juurta, niin maailman kuvailu kantoi koko paksun kirjan loisteliaasti. Kirjailijan itsensä tekemiä kuvituksia esiintyy niitäkin kirjassa runsaasti ja välillä ne, kuten tekstikin olivat humoristisia. Ajoittain hahmoja oli vaikea kuvitella eläimiksi/olennoiksi, kuten Hildegunst itsekin oli lohikäärme, mutta kuvat auttoivat pääsemään antropomorfisiin mielikuviin. Myös eri fonttien käytöllä oli merkitystä.

Uinuvien kirjojen kaupungissa on paljon yksityiskohtia mihin kiinnittää huomiota. Kirjailijat, kustantajat ja kirjapainohenkilöt löytävät niitä sieltä varmaan vielä tarkemmin kuin normi kohderyhmälukija, mutta silti anti on yltäkylläinen. Pidin kirjasta paljon, mutta ihan heti en lähde lukemaan jatkoa Zamonian maailmaan. Antaa ajan taas tehdä tehtävänsä.

V.E. Schwab: Magian syvempi sävy

V. E. Schwabin maaliskuussa julkaistu käännös Magian syvempi sävy (A Darker Shade of Magic, 2015) aloittaa Shades of Magic -trilogian, joka on maailmalla aiheuttanut ilmeisesti jonkin verran fanitusta. Nuorille aikuisille suunnattu trilogia valmistui muutama vuosi sitten, joten ihan samaan faniryntäykseen Suomessa ei ehditty, mutta hyvä, että reagoitiin joka tapauksessa.

Magian syvempi sävy sijoittuu Lontooseen George III:n (joka suomeksi halutaan kääntää Yrjöksi) aikaan 1819. Itse asiassa Lontoita on kolme, joista hulluksi kuninkaaksi kutsutun George III:n ja meidän Lontoo on Harmaa, savuinen ja magiaton. Päähenkilö Kell on yksi harvoista Antareista, verimaagikoista, jolla on kyky matkustaa eri Lontoiden välillä. Hänen koti-Lontoonsa on Punainen, täynnä magiaa, jossa Kell asuu adoptoituna kuningasparin ja prinssin kanssa. Valkoista Lontoota hallitsee kaksoset Athos and Astrid Dane, jotka janoavat lisää oman Lontoonsa kuihtuvaa magiaa ja sen myötä valtaa. Aikoinaan oli neljäskin Lontoo, tuhoutunut Musta Lontoo, joka yhä on tapahtumien taustalla. Kell törmää Harmaassa Lontoossa nokkelaan taskuvarkaaseen Lila Bardin, joka janoaa puolestaan seikkailua, irtipääsyä nykyisestä elämästään. Ja se järjestyy Kellin seurassa Lontoiden välisessä valtapelissä.

Lontoo on loistava paikka magialle ja mielikuvituksellisille ala-, oheis- ja rinnakkaismaailmoille, minkä ovat todistaneet aiemmin jo mm. Neil Gaiman, J.K. Rowling ja Ben Aaronovich. Schwabin Lontoot sopivat hyvin lisäkortena kekoon. Värein erotetut kaupungit ja esimerkiksi Thames magian lähteenä ovat varsin kiehtovia ja kukapa ei haluaisi asua Schwabin punaisessa Lontoossa siinä missä käydä ostoksilla Rowlingin Lontoon Diagon Alleyssakin. Magian syvemmässä sävyssä maailmanluonti onkin ehkä se olennaisin osa, vaikka selvästi onkin vajaavaista, koska yksi osa kokonaisuudesta puuttuu eli Musta Lontoo. Se ei kuitenkaan ole huolestuttavaa, sillä onhan kyseessä sarjan ensimmäinen osa ja eiköhän salaperäiseen puuttuvaan Lontooseen vielä palata jatko-osissa. Kirjailija on kehittänyt maailmaansa sopivaa magiaa, joka toimi ja oli kehityskelpoinen.

Kell on tyypillinen menneisyyden omaava (minulla on aavistus tästä menneisyydestä), erikoislahjakas nuori mies. Lila Bard on nokkela selviytyjä, joka haluaa pärjätä omillaan ja teeskentelee ajoittain olevansa miespuoleinen. Hänellä on oma taustansa käytökseen. Kellin kohdalla syvyyttä syntyi jonkin verran hänen kohdatessa kuningas Georgen (mikä oli hieno alku kirjalle) ja kasvatusveljensä Rhyn. Lilallekin oli yritystä syvyyteen, vaikka ei toiminut tehokkaasti. Olisiko turhaa toivoa, että tässä kirjasarjasta selvittäisiin ilman jonkin sortin paritusta? Hahmot eivät yltäneet ihan odotusten tasolle, mikä oli kirjan ikävin pettymys. Juonen pohjustus kesti pitkään ja lopulta, kun tapahtumat vierähtivät käyntiin, ne vyöryivät yli eikä niistä oikein löytynyt omaperäisyyttä. Mustavalkoisuus ei ole kiehtovaa. Jälleen pistän toivoni siihen, että tarina kehittyy mutkikkaammaksi ja täyteläisemmäksi seuraavissa osissa.

Trilogian toinen osa, Tummevat varjot, on ilmestymässä lokakuun puolessa välin. Se kuuluu ehdottomasti lukulistalle.

Ursula K. Le Guin: The Tombs of Atuan

The Books of Earthsea kokoaa kaikki Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat yksiin kansiin Charles Vessin kuvituksen kera. Luin heti alkuvuodesta ensimmäisen kirjan A Wizard of Earthsean (arvostelu) ja heti sen jälkeen kakkoskirjan The Tombs of Atuanin, joka on julkaistu alun perin vuonna 1971 (Atuanin holvihaudat, 1977).

Toisessa kirjassa pääosassa on nuori tyttö, Tenar, joka tulee lapsena tempaistua pois kodistaan ja julistetuksi uudeksi syntyneeksi korkeimmaksi papittareksi nimettömien temppeliin. Hän kasvaa Atuanin autiomaan keskellä tehtäväänsä yksinäisyydessä ja eristyksessä papittarien, muiden temppelin tyttöoppilaiden ja eunukkien seurassa. Temppelin hautapaasien alla kiemurtelee labyrintti, johon ei ole kuolevaisilla ja miehillä asiaa, ja osaan vain Arhaksi nimetyllä Tenarilla on pääsy. Mutta tähän pyhään paikkaan ilmestyy tunkeilija, velho nimeltä Ged etsimään aarretta. Gedin kohtaaminen avaa Tenarin silmät lopullisesti, sillä erällä toisella korkea-arvoisella papittarella on suunnitelmia, jotka uhkaavat paitsi Gedin, myös Tenarin henkeä.

Kuten esipuheessa Le Guin kertoo, hän lähti jo toisessa osassa etsimään pääosanaisen ääntä, mikä ei kovin yleistä fantasiassa ollut noihin aikoihin. Hän ei ihan tavoittanut sitä, sillä Tenar oli tarinassa vasta nuori tyttö, joka ei vielä ole löytänyt todellista itseään. Ged on sen sijaan jo kokeneempi ja The Tombs of Atuan palaa ykkösosan tapahtumiin antaen niille jatkoa. Le Guin tunnustaa jälkipuheessa, ettei hänellä ollut aikeita kirjoittaa jatkoa, mutta Maameren saaret olivat tulvillaan tapahtumia ja tarinoita, joihin oli pakko palata, tällä kertaa Kargishin kulttuuriin, jossa miesten hallitsemassa valtakunnassa naiset ovat papittaren roolissa. Hyvä näin, että palasi. Ykkösosan autiolla saarenpahasella asustaneet nainen ja mies saivat nyt tarinansa kuuluville ja nimettömien jumalat avartuivat pahuudessaan.

Tenar/Arha oli alussa naiivin ärsyttävä, mikä varmastikin niissä kasvuolosuhteissa on ymmärrettävää. Hän kuitenkin osoittautuu harkitsevammaksi ja uskaltaa tunnustaa puutteensa, vaikkakin vielä nuoruuden uhmalla. Itse labyrintti on kiehtova, mutta samalla pelottava, sillä tiedän miltä maan alla pimeääkin pimeämmässä pimeydessä olo tuntuu. Maameren sarja on kategorisoitu ja luokiteltu nuorille, mutta kyllä tämä ihan täydestä menee aikuisellekin.

Olen todella iloinen, että päätin lukea sarjaa uudestaan ja alkuperäiskielellä. Lukeminen on nautinto. Tämä teos on mukana Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteessa.

Ursula K. Le Guin: A Wizard of Earthsea

Luin Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat jo aikaa sitten, ja minulla on jäänyt niistä haaleahko mielikuva, etteivät ne yllä minun makuni mukaan kirjailijan scifituotannon tasolle. En edes muista mistä syystä, joten kun viime vuonna ilmestyi sarjan aloituksen 50-vuotisjuhlapainos The Books of Earthsea: The Complete Illustrated Edition päätin, että on aika lukea sarja kokonaisuudessaan uusiksi alkuperäisellä kielellä ja katsoa miltä se tuntuu tänä päivänä, kun vettä on virrannut paljon sillan alta edellisen lukukerran jälkeen.

The Books of Earthsea kokoaa kaikki Maameren tarinoihin liittyvät romaanit ja novellit yhteen täydennettynä Charles Vessin kuvituksella. Kokoelman esittelyn kirjoitti Le Guin itse helmikuussa 2016. Hän kiinnittää siinä huomiota kuvituksiin, jotka ovat vuosikymmenien varrella usein kuvanneet hahmot vaaleaihoisina, mitä selvästikään useimmat eivät ole. Vessin kuvitus toteuttaa Le Guinin maailmaa sellaisena kuin sen tarkoitus on olla. Vaikka kyseessä on kokoelma, käyn jokaisen yksittäisen kirjan läpi omanaan ja palaan alkupuheeseen myös myöhempien kirjojen osalta.

Earthsea-sarjan aloittaa vuonna 1968 julkaistu A Wizard of Earthsea (Maameren velho, 1976). Liitän kirjan mukaan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Syrjäisessä ja vaatimattomassa kylässä asuva Sparrowhawk on pieni poika, joka osoittaa maagisia kykyjä jo varhain. Hän saa voimakkaalta velholta tosinimensä Ged ja päätyy Roken saarelle velhokouluun, jossa hän on lahjakas ja nopea oppilas, mutta myös turhamaisen innokas osoittamaan olevansa parempi kuin muut. Niinpä hän tekee virheen ja päästää elävien maailmaan varjon, joka voi tuhota hänet tai hänen kauttaan muita. Alkaa Gedin todellinen oppimatka velhouden hallitsemiseen.

Tämä lukukerta oli minun oppimatkani tunnustamaan jälleen, ettei ensimmäinen lukeminen aina riitä, olipa syy mikä tahansa – väärä lukuhetki, mieliala, kieli. Joskus todellinen teksti löytyy vasta myöhemmin ja näin kävi minulle nyt. Englanninkielisenä Earthsea heräsi elämään, se oli kaunis kaikkine saarineen ja jopa karuine sateineen. Ged huonoine puolineen oli elävä ja uskottava ja näin hänet paremmin kuin muistikuvani antoi ymmärtää. Tajusin kuinka värikäs Maameren asutus on ja kuinka selvästi se kuvaillaan. On vaikea ymmärtää miksi en ensimmäisellä lukukerralla saanut samoja mielikuvia ja tuntemuksia.

Gedin vaiheet velhokoulussa olivat kiinnostavia, sillä ne toivat erityisesti esille varttuvan pojan luonteenpiirteet ja vertailukohdan siihen mikä tuntuu arvostettavalta ja tavoiteltavalta, eli vanhemman velhon Ogionin hiljaisuus ja vaatimattomuus.

Though a very silent man he was so mild and calm that Ged soon lost his awe of him, and in a day or two more he was bold enough to ask his master, ”When will my apprenticeship begin, Sir?”
”It has begun,” said Ogion.
There was a silence, as if Ged was keeping back something he has to say. Then he said it: ”But I haven’t learned anything yet!”
”Because you haven’t found out what I am teaching,” replied the mage…

Tarina on Gedin kasvutarina, erityisesti velhokoulun jälkeen, jolloin hänen on itse yksinään löydettävä keinot selviytymiseen.

Kiinnitin tarinassa huomiota nyt erityisesti taikuuden hallitsemiseen, kuinka se jaoteltiin naisten jokapäiväiseen elämään liittyvään arkielämän pikkutaikuuteen ja todelliseen miesten harjoittamaan suureen maagisuuteen. Tämä harmitti, mutta Le Guin antaa sille selityksen esipuheessa. Fantasiagenre oli miesten hallitsemaa ja naislukijat olivat kasvaneet miesnäkökulmaan kirjallisessa maailmassa, eikä sen maailman muovaaminen ollut helppoa. Le Guin kuitenkin ryhtyi siihen sarjan edetessä. Siksi tämän linjan seuraaminen uudelleenlukukierroksella on seikka mihin haluan kiinnittää huomiota, koska Le Guin rikkoi samaan aikaan jo rajoja science fiction tuotannollaan.

Arvostukseni A Wizard of Earthseata kohtaan lisääntyi ja odotan innoissani mitä muut sarjan teokset antavat uudelleen luettuna.

Philip Pullman: Once Upon a Time in the North

Tämä vuosi alkaa olla taputeltu, joten on vuorossa vuoden viimeinen kirja-arvio. Marraskuun Philip Pullman -spurtissani luin vielä yhden kirjan, Once Upon a Time in the North (2008). 

Tarina sijoittuu Universumien tomua edeltävään aikaan, jolloin nuori Lee Scoresby Hester-daemoninsa kanssa laskeutuu kuumailmapallollaan pieneen arktiseen kaupunkiin, Novy Odenseen. Kaupungin pormestarin vaalit ovat tulossa ja käynnissä on poliittinen kampanja kaupungissa asustavaa karhuyhteisöä vastaan. Kaupungin karhut ovat älyllisiä ja puhekykyisiä ja ennen kovinkin uljasta rotua, mutta kaupungissa heidän on alennettu roskasakkiin, eivätkä he saa pukea ylleen tekemäänsä panssaria. Lee tutustuu yhteen karhuista, Iorek Byrnisoniin. Kapteeni van Bredan alus seisoo satamassa tullimuodollisuuksien vuoksi ja on menettää lastinsa kieroutuneen pormestariehdokkaan vuoksi. Lee päättää auttaa häntä Iorekin avustuksella. Edessä on koko Leen tulevaisuuden muuttava yhteenotto.

Nyt on viimeistään aika mainita, että Universumien tomu ei ole niitä sarjoja, joka olisi tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Sarjassa on huikeita ideoita, jännittäviä käänteitä ja erinomaisia kohtauksia, mutta samalla siinä näkyy kirjailijan ideologiaa, mikä työntää pois luotaan. Ehkä sarja olisi pitänyt lukea nuorena, mutta minun kohdallani se ei ollut mahdollista, sillä olin kolmenkymmenen kun ensimmäinen osa ilmestyi. Tai ehkä olisi paikallaan lukea sarja uusiksi ja katsoa pitikö ensivaikutelma todellakin paikkaansa. Se ei kuitenkaan houkuttele, sillä Lee Scoresbyn tarina muistutti fiiliksistä.

Once Upon a Time in the North on lyhyt kertomus, mutta se tuntuu täydeltä miehistyksineen ja tapahtumineen. Ehkä jos Leen ja Iorekin hahmoihin olisi kiintynyt pääsarjassa, olisi syntynyt nostalgiatuntemus, mutta minulle ei näin käynyt. Silti tarina on ihan mukava seikkailukertomus lännen tapaan, teksasilainen nuori seikkailija, tyttöjä, vanha vihollinen ja pyssytappelu. No, kuumailmapallo ja puhuvat karhut panssareissa sekä daemonit ovat hieman ekstraa.

Useimmat Universumien tomun fanit ovat pienoisromaanin varmaankin jo lukeneet, vaikka sitä ei ole suomennettu. Tarina on pieni lisä sarjan maailmaan, ei välttämätön, mutta menee siinä missä Lyran Oxfordkin (arvostelu). Kirjan paperisessa versiossa on lisukkeita, jotka äänikirjaversiosta puuttuu.

Philip Pullman: Lyra's Oxford

Marraskuun lukemistooni kuului Philip Pullmanin äänikirjoja, joista kolmas oli Lyra’s Oxford (2003). Lukijana on mm. kirjailija itse ja muita, kuten Lyran roolissa nuori naisääni (Jo Wyatt), mikä saa tarinan kuulostamaan aidommalta. Itse asiassa kuuntelin tarinan kahteen kertaan, toisen nyt joulukuun puolessa välissä. Kirja löytyy myös suomennettuna (Lyran Oxford, 2004).

Tarina sijoittuu pari vuotta Universumien tomun jälkeiseen aikaan Oxfordiin, jossa Lyra ja hänen daemoninsa Pantalaimon istuvat eräänä päivänä kaikessa rauhassa Jordan Collegen katolla, kunnes huomaavat noidan daemonin lentävän yksinään pakoon muita sitä ahdistelevia lintuja. Ragi-daemon etsii oxfordilaista alkemistia, joka voisi parantaa hänen noitansa etelästä tulleesta oudosta sairaudesta. Lyra ja Pantalaimon päättävät auttaa Ragia, mutta mitä lähemmäs he pääsevät etsimäänsä alkemistia, sitä vaarallisemmalta tehtävä alkaa tuntua.

Philip Pullman on erinomainen lukija omalle tarinalleen ja muukin äänikirjan casting on varsin onnistuneita, ehkä Ragia lukuun ottamatta, sillä liioitellun korostuksen vuoksi oli välillä hankala saada selvää mitä hän sanoi. Tarina on lyhyt, siinä ei ole kovinkaan merkittävää juonta, mutta se kytkeytyy pääsarjaan ohuesti. Tarinaan on juonen sijaan enemminkin yritetty saa idyllistä tunnetta Lyran kotikaupungista ja jonkinlaista haikeutta aiempiin tapahtumiin. Ehkä. Ihan tarina ei pääse päämääräänsä, mutta oikeastaan se ei haittaa, sillä välillä on ihan kiva lukea, tai tässä tapauksessa kuunnella, jokin pieni kevyt välipala.

Varsinaisessa paperiversiossa on käsittääkseni kuvitusta, jotka ovat varmastikin luomassa tunnelmaa Lyran Oxfordista. Tätä ei tietenkään äänikirjassa ole, mutta pidin pienestä musiikkiosuudesta tarinan alkupuolella. Siitä tuli mieleen vanhat piirretyt animaatiot, jotka sopivat jouluun. Niinpä Lyra’s Oxford osui lukuajankohdaltaan ihan sopivaan hetkeen.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Order of the Phoenix

J.K. Rowlingin Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003) on ensimmäinen kirja sarjasta, jonka luin ensin englanninkielisenä. Olin heti ilmestymisen jälkeen lomailemassa Irlannissa ja ostin kirjan Dublinin lentokentältä kotiinpaluumatkalla. Kirja oli kovakantisena sen verran iso, ettei se mahtunut käsimatkatavaroihini, joten kannoin sitä kädessäni mennessäni tullimuodollisuuksien läpi. Tuima miesvirkailija tutkiskeli passiani ja lopulta ojensi sen minulle, mutta ei päästänyt irti. Olin luonnollisesti hämmentynyt, kunnes hän totesi minulle: ” You’re not the first one with Harry Potter book”. Mitäpä minä muuta kuin hymyilin. Aloitin lukemisen heti kun pääsin portille odottamaan lennon lähtöä.

Little Whingingissä tapahtuu kummia, kun ankeuttajat hyökkäävät kesken kesäloman Harryn ja Dudleyn kimppuun. Tapahtumien seurauksena Harry on vähällä tulla erotetuksi Tylypahkasta. Aikuiset puuhastelevat salamyhkäsesti Feeniksin kilta -järjestössään suojellakseen salaista asetta, jota Voldemort tavoittelee ja taikaministeriö on hermostunut Dumbledoreen ja Harryyn, jotka heidän mielestään valehtelevat väittäessään, että Voldemort olisi palannut. Ministeriö laittaa oman henkilönsä, Dolores Umbridgen, opettajakuntaan, mikä aiheuttaa paljon närästystä ja harmia. Opiskelijat Harryn johdolla kokevat tarvitsevansa oman ryhmänsä selviytyäkseen niin tulevasta viidennen vuoden O.W.L.-kokeesta, kuin myös Voldemortin aiheuttamasta uhkasta. Harry kokee kuitenkin olevansa hyvin yksin ongelminensa, varsinkin kun Dumbledore tuntuu välttelevän häntä.

The Order of the Phoenix oli oitis suosikkini siihen mennessä ilmestyneistä kirjoista. Siinä on ahdistusta ja tunnetta sekä valtavia salaisuuksia, joiden taustalla on kuolemantärkeitä asioita. Nyt ei enää pidetä hauskaa, mikä tietenkin jotkut lukijat saa nurisemaan. Harry on mitä suurimmassa määrin teini-ikäinen. Hän tuntee olevansa kaltoin kohdeltu, häntä ei uskota, häneltä salataan asioita ja hän itse kokee itsessään muutoksia, joita kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei edes hän itse. Ja kuitenkin juuri hän on se, joka näki koulukaverinsa tapon ja taisteli henkensä puolesta Voldemortia vastaan edellisellä lukukaudella. Vaikka ensimmäisella lukukerralla olin lukiessani aikuinen, tai ehkäpä juuri siksi, pystyin hyvin ymmärtämään Harryn käytöksen. Ahdistuin kaikista niistä huonoista päätöksistä ja arvioista, joita aikuiset hänen suhteensa tekee. Samoin nyt.

Mainitsin jo Goblet of Firen yhteydessä, ettei Severus Snape ole saanut sympatioitani, sillä oli aikuisen tausta mikä tahansa, hän ei saisi kohdella lapsia kuten Snape kohtelee. Order of the Phoenixin yhteydessä kuitenkin tunsin häntä kohtaan sympatiaa ja sääliä, mikä osoittaa Rowlingin kyvyn kääntää hahmoja harmaamman sävyisiksi. Samaa kyytiä, vaikkakin päinvastaista, saivat Sirius ja James, jossain määrin myös Hagrid. Yllätyin näin pitkän lukutauon jälkeen, että koin Hagridin erilaisena kuin aiemmin lukiessani. Olin kriittisempi hänen suhteensa.

Viides kirja sisältää tummempia sävyjä lähes kaikessa. Edes Harryn orastava ensi-ihastus ei hälvennä pilviä taivaalta. Olen iloinen kuinka Nevillen rooli kasvoi ja kuinka hahmo todellakin kehittyy tässä osassa. Vaikka olen lukenut kirjan ties kuinka monta kertaa, muutamat kohtaukset saa minut kyyneliin joka kerta. Ne ovat hiljaisia kohtauksia, pieniä liikkeitä yhdessä lauseessa ja siinä kaikki. On neroutta kirjoittaa jotain niin vähäeleistä, mutta silti niin vaikuttavaa. Toinen kohtauksista liittyy Nevilleen ja toinen Harryyn. Luna Lovegood on kaikessa outoudessaan erinomainen hahmolisä sarjaan.

Harry Potter and the Order of the Phoenix on erinomainen teos ja ainoa, mikä minua siinä hieman pitkästyttää on Hagridin tarina. Neljä ensimmäistä osaa on nostanut arvostustani niitä kohtaan ajan myötä, ja melkeinpä voin asettaa ne nyt samalle viivalle viidennen kanssa.

Philip Pullman: Vedenpaisumus

Vedenpaisumus (La Belle Sauvage, 2017, suom. 2018) aloittaa uuden trilogian, Lyran kirjat (The Book of Dust), joka sijoittuu aikaan ennen ja jälkeen Universumien tomu -trilogian. Lyra on ensimmäisessä osassa vielä vauva, joka on tuotu nunnaluostariin turvaan. 11-vuotias majatalon pitäjien poika, Malcolm Polstead, huomaa kuitenkin outojen henkilöiden olevan kiinnostunut vauvasta ja kun ennätysmäinen tulva nousee kylälle, hän joutuu pelastamaan Lyran uhkaavan vihollisen Gerard Bonnevillen kynsistä kanottinsa, apunaan kyläläistyttö Alice. Kolmikon ja heidän daimoninsa vaarallinen matka turvapaikan etsinnästä alkaa.

Universumien tomu oli sarja, jonka lukeminen ns. silitti minua vastakarvaan. Pidin ja en pitänyt sarjasta. Sarjan maailma on kiehtova kaikkinensa, mutta kun fantasiaan istutetaan aate/filosofia, olipa se mikä tahansa, minulle tulee tunne propagandasta puettuna helpommin nieltävään muotoon. Sarjan lukemisesta on kylläkin jo aikaa, joten joka tapauksessa halusin lukea uuden trilogian aloituskirjan. Sen sanoma totalitarismia vastaan ja sananvapauden puolesta on selkeä. Uskontoon ei tässä vaiheessa oteta kovin paljon kantaa. Nunnatkin ovat mukavia ja erittäin päteviä, mutta eivät kantaaottavia.

Kyseessä on seikkailutarina, ja vaikka Vedenpaisumus on nuorten kirja, se on vahvasti myös raaka. Tarina herätti ajoittain epämiellyttäviä mielikuvia ja kerran jopa koin ahdistusta hyvin elävästä väkivaltakuvauksesta. Se plussa Pullmanin kirjoissa on, että ne tarjoavat toiminnan lisäksi älykkyyden, tiedon ja kirjallisuuden korostusta, eikä sankareilla ole kaikkia ominaisuuksia tyhjästä, vaan uteliaisuudesta ja kiinnostuksesta. Vaikka tarina on raaka, se on myös hyvin lempeä, sillä seikkailussa mukana on pieni vauvaikäinen. Kirja on suoraviivaisempi pakomatkakuvaus kuin Tomu, mikä tekee siitä helpommin lähestyttävän, luulisin.

En voi sanoa, että pidin Vedenpaisumuksesta varauksetta, mutta pidin päähenkilö Malcolmista ja hänen daimonistaan. Ja pidin vauva-Lyrasta. Taustalla oleva salainen organisaatio Oakley Street ja sen aletiometritulkitsija Hannah Relf jäävät hiukan kellumaan, mikä jätti miettimään voiko tämän trilogian lukea sellaisenaan ilman Tomua. Seuraavassa kirjassa ilmeisesti hypätään aikaan jolloin Lyra on parikymppinen. Ehkä ideaa olisi lukea tämä esiosa ensin ja sitten Universumien tomu-trilogia, minkä jälkeen jatkaa tuleviin osiin. The Secret Commonwealthin ilmestymisaikaa ei ilmeisesti tällä hetkellä ole vielä virallisesti lyöty lukkoon. Olen kuitenkin kiinnostunut lukemaan senkin ja eiköhän se ilmesty myös suomeksi, kuten Vedenpaisumuskin.

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja (Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar) ilahdutti sen verran paljon, että päätin ottaa luettavakseni myös novellikokoelman Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). Kokoelma on luokiteltu nuorille suunnatuksi kauhuksi, mutta eipä se estä vanhempaakin kauhusta kiinnostunutta sitä lukulistalleen poimimasta. Kokoelma sisältää esipuheena tietoiskun Uhriniituntakaisesta ja lopussa koosteen vitsejä. Novelleja on 18.

• Muutamia asioita Uhriniituntakaisesta
• Lokakuu
• Pahanukke
• Näkymätön
• Namusetä
• Summertime
• Eelis ja järvihirviö
• Poika portilla
  Pelastavat kirkonkellot
• Meistä on moneksi
• Peto ja Perhonen
• Metsätie ja aarnikotka - murhenäytelmä seitsemässä osassa
• Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen
• Takarivin tyttö
• FPS
• Täydellinen Alina
• Talven lapset
• Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa
• Haiseva käsi
• Vitsikästä

Tarinoissa kiusattu poika kohtaa lenkkipolun äärellä tuntemattoman tytön ja he keskustelevat koulukiusaamisesta, isomummon nukke aiheuttaa pelottavaa päänvaivaa jälkipolvelle, läheiset katoavat näkymättömiin, vanha loru toteutuu ja koululaisia katoaa, perheenjäsenten kohtalo on sidoksissa järveen, poikaporukka näkee järvessä hirviön, eikä kukaan usko, poika näkee autiossa talossa jotain mitä muut eivät näe, poikaporukka päättää todistaa rohkeutensa vanhan kirkon legendaa vastaan, viiden erissä syntyneitä lapsia otetaan huostaan, tyttövauvan taustalla on oudot siteet Uhriniituntakaiseen, poika löytää voimansa pelottavaa metsää vastaan, ihmisiä katoaa junamatkalla Uhriniituntakaiseen, uusi tyttö tulee luokkaan, jossa kukaan ei puhu takarivin tytölle, poika uppoaa peliin, täydellinen tyttö aiheuttaa murhaavia ajatuksia, lumella on hirviömäisiä ominaisuuksia, nallekarhu vahtii unitalon turvaa ja kemian opettajalla on kuolleeltä mieheltä otettu siirtokäsi, joka haisee oudosti.

Kokoelman novellit muodostavat onnistuneen tasaisen kokonaisuuden. Osa tarinoista on tosi lyhyitä, mutta silti kertovat hyvin tunnelmasta. Novelleista löytyy sekä kauhukerronnan tuttuja perinteitä että uutta digitaaliselta ajalta. Jotkut jäivät mietityttämään allegorisinakin (henkilökohtainen tulkinta), kuten Näkymätön. Vaikka kaikissa on kauhun näkökulmat, useista löytyy myös keventävästi huumoria. Rukoilija-Sirkka, joka esiintyy neljässä tarinassa, on kiinnostavan hauska hahmo. Hai pääsee jopa yllättämään tämän taustakertomuksella, joka sekin kuitenkin jättää asioita auki. Ehkä Sirkkaan palataan vielä.

Uhriniituntakainen vaikuttaa aika tapahtumarikkaalta ja kamalaltakin paikalta. Kauhun ei aina tarvitse pelottaa, se voi olla jokin epämiellyttävyys tai yliluonnottomuuskin, joka aiheuttaa turvattomuutta tai kylmiä väreitä. Pahanukke on pelottava ja sen loppu jopa hyinen. Minuun tehoaa perinteisesti nuket ja klovnit – ne ovat pelottavia. Pahanukke ja Poika portilla ovat mielestäni kokoelman parasta antia, vaikka pidin erityisesti myös Näkymättömästä, joka on oikeastaan enemmänkin surullinen tarina. Lisäksi Meistä on moneksi on ovela, joskin aiheuttaa häiritsevän muistikuvan jostain, jota en saa suoraan mieleeni. Lopun vitsit linkittyvät novelleihin ja ovat koululaishuumori-tyyppisiä. Muutama hyvinkin onnistunut.

Hailla on selkeästi omaääninen kerronta ja omaperäinen kohdepaikka tarinoilleen. Joissain on hitusen aistittavissa Anne Leinosen tyylistä tunnelman luontia, mikä ei ole lainkaan huono polku kulkea. Lisään kokoelman mukaan Novellihaaste 2:een.

Naomi Mitchinson: Travel Light

Naomi Mitchinsonin Travel Light (1952) tuli ensimmäisen kerran tietoisuuteeni muutaman vuosi sitten, kun se oli valittu Åconiin lukupiirikirjaksi. Hankin teoksen ekirjana, mutta kun en päässytkään osallistumaan coniin, niin kirjakin jäi lukematta. Luin sen tänä vuonna.

Kirja kertoo Halla-nimisestä tytöstä, joka syntyy prinsessaksi, mutta hylätään metsään, jossa karhut kasvattavat hänet. Halla omaksuu karhujen elämäntavat tietämättä olevansa ihminen. Kun karhuille käy mahdottomaksi kasvattaa häntä enää, Halla siirretään lohikäärmeiden hoiviin. Ihmiset ja etenkin kuninkaat ja sankarit ovat lohikäärmeiden vihollisia, mutta Halla kasvaa lohikäärmeiden aarteiden keskellä jälleen tietämättä olevansa ihminen. Koittaa päivä, jolloin totuuden on paljastuttava ja siitä alkaa Hallan matka ja kasvutarina.

Kirja alkaa satuna, se on hyvinkin perinteinen tyyliltään ja jopa herttainen. Mutta herttaisuus karisee, kun Halla pääsee ihmisten joukkoon. All-father, joka on kulkija, antaa Hallan valita mikä hän haluaa olla. Halla valitsee kulkijan tien ja saa mukaansa viitan, joka herättää luottamusta kantajaansa kohtaan.

"Travel light, my child, as the Wanderer travels light, and his love will be with you"

Halla matkaa kauppiaitten mukana Kiovaan ja näkee rikkauksia, yltäkylläisyyttä ja hevoskilpailuja. Hänellä on kyky puhua kaikilla kielillä, myös eläinten, joten hän ajautuu kristityille Marobin miehille tulkiksi Kreikkaan ja ajamaan heidän asiaansa. Aika rientää, kulttuurit, kaupankäynti ja uskonto kohtaavat Hallan, joka kokemistaan ja näkemistään huolimatta pysyy koko ajan itsenään. Hän sopeutuu, mutta tarkastelee ihmistä arvioiden ja oppien. Hän näkee ihmisten julmuuden, mutta osaa arvioida myös lohikäärmeiden käsityksen mittakaavan. Aika ei varsinaisesti kosketa häntä, vaan hän pysyy nuorena, vaikka jättiläisistä ja lohikäärmeistä tulee jo myyttejä.

Mitchinson ei kirjoita helppoa tekstiä sen näennäisestä keveydestä huolimatta ja vaikka kirja vaikuttaisi nuorille lukijoille suunnatulta. Todellisuus ja fantasia sekoittuvat, eikä aikakaan ole yksiselitteinen. Satumaisuus säilyy osittain, sillä Halla juttelee eläimille, kuten hevosille ja rotille, ja näkee olemassa olevaa maailmaa monin silmin. Ennen kaikkea myös tytön ja naisen silmin, sillä se kohtalo on hänen edessään, ja se näyttäytyy myös julmana. Mitchinson luo kuitenkin vahvan hahmon, jonka ymmärrys ja tahto on maailmaa voimakkaampi. Halla syntyi ehkä prinsessana, mutta kirjassa hänen tiensä on olla muuta kuin satujen prinsessa.

"It could be verified that no princess was ever asked whether she wanted to rescued and carried off by a dragon-slayer to a fate (no doubt) worse than death."

Ensimmäinen ajatus lukemisen jälkeen oli, että en ihastunut kerronnan tyyliin ja jotkin yksityiskohdat kaihersivat kovasti. Kun luettuun otti etäisyyttä pari viikkoa, se alkoi muodostaa päässä jälkikaiun ja kokonaiskäsityksen tuntemuksista.

Travel Light on selkeästi klassikko, joka on ohitettu. Mitchinson on kirjailia, jonka teoksia ei käsittääkseni koskaan ole suomennettu, vaikka niitä julkaistiin hänen uransa aikana yli 90. On varmasti monia syitä miksi jotkut kirjat nousevat pinnalle ja jotkut eivät. Pohdin tätä Lokki Joonataninkin yhteydessä (arvostelu), jota pidin naiivina ja läpinäkyvänä. Travel Light haastaa lukijan, mutta oliko se liian vaikea, liian feministinen ollakseen suosittu 50-luvulla? En lähde purkamaan kenties kirjailijasta johtuvia syitä, se on loputon suo.

En ihastunut Travel Lightiin, se herättää yhä negatiivisiakin tuntemuksia, mutta näen sen omaehtoisuuden ja naisnäkökulmasta huokuvan vapauden. Vastaavaa koin lukiessani Katherine Ardenin The Bear and the Nightingalen (arvostelu), mutta näiden kahden kirjan välissä on 65 vuotta ja se on aika merkittävä aika. Harmi, etten päässyt silloin Åconiin, kun kirjaa käsiteltiin, sillä olisin mielelläni kuullut muiden paljon genreä lukeneiden ajatuksia kirjasta. Jostain syystä Frank-monihaku ei löytänyt kirjaa yhdestäkään Suomen kirjastosta, mutta jos kirja tulee vastaan, niin lukekaa. Ihan vaikka kuriositeettina.

Joe Abercrombie: Puolikas sotaa

Puolikas sotaa (Half a War, 2015, suom. 2016) päättää Joe Abercrombien Särkynyt meri -trilogian. Viimeiseen osaan on jälleen nostettu uusi päähahmo, Skara, Throvenlannin prinsessa, jonka perheen Isoäiti Wexenin johdattama suurkuningas tuhoaa. Skara pääsee karkuun ja päätyy Isä Yarvinin kokoamaan liittoutumaan Gettlannin kuningas Uthilin ja Vansterlannin Grom-gil-Gormin rinnalle. Valmistautumattomasta prinsessasta tulee kuningatar ja hänen on löydettävä toiset keinot selvitä sodasta kuin kuuluisat taistelijat. Raith on Gromin joukkojen tappeluherkkä rämäpää, joka joutuu itselleen poikkeukselliseen tehtävään suojelemaan Skaraa. Hänen kamppailunsa käydään odotusten ja tahdon välillä. Yarvin pelastama mastoissa kiipeilevä Koll on aikuistumassa ja seuraamassa isä Yarvin jalanjäljillä veljeksi. Päätös ei muun taistelun tiimellyksessä ole kuitenkaan helppo, sillä seppämestari Rinillä on kumma vaikutus hänen tuntemuksiinsa. Isä Yarvi juonii ja kutoo verkkojaan, mutta mihin kaikkeen ne ulottuvat ja ovatko vaikutukset sittenkään hänen hallittavissa.

Trilogian päätöskirja antaa enemmän sitä, mitä Abercrombielta odotin kahdessa ensimmäisessä osassa. Se on rosoisempi ja hahmot yhä enemmän aikaisempien teosten kaltaisia elämässä rämpijöitä, joista löytyy hitunen hyvää ja epäitsekkyyttä, jotta he ainakin yrittävät päätyä oikeankaltaisiin ratkaisuihin, vaikka se ei ominta aluetta olisikaan. Puolikas sotaa käydään juonimalla ja oikeilla päätöksillä oikeaan aikaan, mutta toinen puoli on verta ja suolenpätkiä. Niitä riittää tässä kirjassa. Pohdiskelin kokonaisuutta ja Yarvin hahmon muutoksen uskottavuutta trilogian edetessä, enkä ole ihan vakuuttunut, vaikka olenkin sinänsä tyytyväinen, että hän on hyvin ristiriitainen hahmo. Abercrombie uskaltautui poistamaan hahmoja kuvioista roppakaupalla ja jotenkin toivon, että ne jotka jäivät henkiin ja joiden tulevaisuus jäi auki, eivät palaisi kuvioon kovin suuressa roolissa tulevissa teoksissa.

Kirjan parasta antia on Abercrombielle tyypillinen hahmojen sanailu ja juonen monet käänteet ja yllätykset. Tapahtumat ovat nopeatempoisempia kuin edellisissä teoksissa, joissa matkanteko oli yksi aspekti. Nyt tuntuu, että hahmot siirtyivät paikasta toiseen melkoisen pikaisesti. Haltia-aseet saavat minulta pitkän miinuksen. Sama kehityssuunta oli nähtävissä yksittäisessä Red Country -kirjassa (arvostelu), mutta siinä se sopi maailman kehitykseen, tässä tuli vähän kuin puskista, jostain menneisyydestä. Joka tuntui tulevaisuudelta. Siitä huolimatta Puolikas sotaa on mielestäni kelpo trilogian päätös ja sen paras osa. Jään odottamaan Abercrombien seuraavaa siirtoa ja sillä välin ehdin varmaankin jossain välissä lukea hänen koottuja novellejaan.

Richard Bach: Lokki Joonatan

Richard Bachin Jonathan Livingston Seagull ilmestyi vuonna 1970 ja suomeksi Lokki Joonatan -nimellä 1972. Olen lukenut pienoisromaanimittaisen kirjasen joskus aikoinaan, mutta otin nyt uusiksi kun se on saatavilla suomeksi myös ekirjana uutena painoksena, johon on lisätty 2014 nelososa. Sitä en ollut ennen lukenut.

Lokki Joonatan on allegorista eläinfantasiaa, jossa pääosassa on lentämisestä erityisen kiinnostunut lokki. Lokithan ei yleensä ole kiinnostuneet lentämisen tekniikasta, vaan käyttävät siipiään sen verran kuin vaaditaan ruuan hankkimiseen. Mutta Jonathan pitää vauhdista, käännöksistä ja korkeuksista. Lajilleen poikkeavana hän joutuu pian hylätyksi, jolloin hän lähtee kulkemaan omia polkujaan. Pian hän saa huomata, ettei ole ainoa kaltaistaan ja hänelle syntyy uusi päämäärä, jonka seuraukset pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lokki Joonatan on kertomus vapaudesta, yksilöllisyydestä ja sellaisten tavoitteiden asettamisesta, jotka kokee itselleen oikeiksi. Ei tarvitse tyytyä olemaan jotain mitä on aina oltu tai muut sanovat kuuluvan olla. Sanoma on siis varsin kannustava ja mieltä ylentävä. Ehkä nuorelle lukijalle kirja antaa vielä enemmän kuin aikuiselle. Näin aluksi.

Toinen lukukerta laski kirjan ansioita, sillä se palautti mieleen, että tarina jatkuu myös vahvasti uskonnollisesti allegorisena, tarkoitti kirjailija sitä tai ei, eikä se jaksanut enää yhtään innostaa. Hieman samoin kävi Narnialle aikoinaan. Lokkien siirtyminen ylemmille tasoille ei toiminut, se oli jo liian läpinäkyvää minun makuun. Neljännessä osassa on yllättävän pessimistinen osio mitä tulee Jonathanin jälkeiseen aikaan. Jonathanin arvostus seuraajapiirissä (opetuslapset) muuttuu palvonnaksi ja johtaa päinvastaiseen tulokseen kuin mikä teoksen alkuperäinen sanoma oli. Vaan kirjailija kääntää sen jälleen löytämiseksi, eikä voi välttyä maan päälle tosiuskovien joukkoon paluun vertauskuvasta, jonka loppu herättää. Tarina on jokseenkin naiivi, mutta se on kiehtonut valtavaa määrää lukijoita. Onko se siis onnistunut tehtävässään, vai kiehtooko se massoja vain ajattelemaan vapautta ja yksilöllisyyttä odotuksen vallassa varsinaisesti toteuttamatta sitä.

Ekirja, kuten todennäköisesti myös painettu versio, sisältää melkoisen määrän lokkikuvia. Ihan turhaa sivujen täytettä suoraan sanottuna. Jos kuvissa on jotain esteettisesti ajatuksia herättävää, se ei toiminut minulle. Kirjan pohjalta on tehty elokuvakin, mutta se on jossain vaiheessa äänestetty kategoriaan "50 kaikkien aikojen kehnointa elokuvaa", joten ei siitä enempää. Kirjanen on nopeasti luettu ja jos ei jää miettimään vertauskuvia, menee ihan ok:na eläinfantasiana. Melkein toivon, että olisi pysytty kuitenkin niissä lentoteknikoissa, jotka olivat varsin kiinnostavia kuvauksia.

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Ja bloggaaminen jatkuu tauon jälkeen. Luin Joe Abercrombien Shattered Sea -trilogian ensimmäisen kirjan, Half a King, englanniksi vuonna 2014. Silloin kirja ei tehnyt niin suurta vaikutusta, kuin Abercrombien aikuisille suunnatut kirjat, vaikka ihan sujuva lukukokemus oli kyseessä. Sittemmin kirja on käännetty suomeksi nimellä Vain puoliksi kuningas, kuten Särkynyt meri -sarjan loputkin osat. Luin ennen joulua kirjan uudestaan suomennoksena ja sen jälkeen vuonna 2016 käännetyn kakkososan Halki puolen maailman (Half the World, 2015).

Halki puolen maailman pääosassa on Thorn-niminen nuori naishenkilö, jota Äiti Sota on puraissut ja hänellä on kova hinku tulla soturiksi. Onnettoman sattuman jälkeen tulee mutkia matkaan ja Thorn päätyy isä Yarvin sekalaiseen seurueeseen, joka matkaa puolen maailman halki haaliessaan liittolaisia Getlannilla suurkuningasta vastaan. Joukossa mukana on väkivahva soturioppilaskaveri Brand, joka kaikesta koulimisesta huolimatta on enemmän Isä Rauhan kannalla. Tapahtumat saavat pohtimaan hyvän ja pahan tekojen värivivahteita.

Vain puoliksi kuningas ei ehkä tuntunut toisella lukukerralla sen paremmalta tai huonommalta kirjalta kuin aiemminkaan, mutta se palautti kuitenkin hahmot muistiin. Halki puolen maailman jakoi sekin tuntemuksia, sillä toisaalta Abercrombien tapa ja tyyli tehdä hahmoista niin ristiriitaisia, että se on välillä suorastaan loistavaa, ja toisaalta kirjassa on paikon nuorten kirjan naiivius läsnä. Yarvi alkoi lähennellä pikku hiljaa Ensimmäinen laki -sarjan Gloktaa, mutta hieman erilaisesta lähtökohdasta ja näkökulmasta. Pidän tätä hyvänä kehityksenä, vaikka se tekee hahmosta ehkä vähemmän pidettävän. Thorn oli pelkistetysti aika väritön ja mitäänsanomaton, mutta vahvana naishahmona muuten positiivinen. Kirja valitettavasti alleviivasi minun makuuni ehkä liikaakin nais-miesroolien päälleenkääntämistä (liikaa yritystä, Joe), mutta en voi pitää sitä liian häiritsevänä, sillä sujuvaa kerrontaahan tarina oli. Olen pitänyt Abercrombien kirjoista paljonkin, kuten kirja-arvioistani voi huomata, mutta tämä YA-sarja ei kolahda samalla tavalla. Vaikka kuinka haluaisin.

Kirjassa on mielenkiintoinen teema hyvän ja pahan harmaudesta, minkä odotan kehittyvän kolmannessa osassa. Uskon tämän osa-alueen olevan vahvinta Abercrombieta tässä sarjassa. Niinpä Puolikas sotaa on lähiajan lukulistalla sekin.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire

Harry Potter and the Goblet of Fire (2000) on viimeisin kirja J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjasta, jonka luin ensin suomenkielisenä sen ilmestymisvuonna 2001. Se ei ole koskaan ollut suosikkini sarjasta, mutta nyt pitkän tauon jälkeen uudelleen luettuna se tömähti lukuhermoon täysillä. Liitän kirjan Okklumeus-lukuhaasteeseen, jossa minulla on nyt 8 kirjaa blogattuna. Aloitin juuri siis Taikaministerin tehtävät (olisin kyllä mielummin pysynyt Tylypahkan rehtorina). Lisäksi liitän kirjan mukaan I Spy Challengen kohtaan 17. Elements (Fire).

Harry pääsee Weasleyn perheen kutsumana Ronin ja Hermionen seurassa Huispauksen maailmanmestaruuskisoihin ennen Tylypahkan kouluvuoden alkua. Kokemus on hieno, mutta päättyy kuitenkin uhkaaviin tunnelmiin. Voldemortin kannattajat vahvistavat toimintaansa, eikä Harryn oloa paranna se, että hänen arpensa kipuilee ja hän on nähnyt Voldemortista todentuntuisen painajaisen. Kouluvuoden päätapahtumiin kuuluu kolmivelhoturnajaiset ja Beauxbatonsin ja Durmstrangin velhokoulun oppilaita opettajineen saapuu kisailemaan Tylypahkaa vastaan. Tämäkään ei suju ihan sääntöjen mukaan, sillä alaikäinen Harry joutuu tahtomattaan mukaan vaarallisiin tehtäviin.

Goblet of Fire on yllättävä, täynnä huikeaa taikuutta ja ihmeellisiä otuksia. Rowlingin taikamaailma on entistä värikkäämpi ja rikkaampi, mutta myös synkeämpi ja pelottava. Luin kirjan yhdellä istumalla vaikka se ekirjana on yli 700 sivuinen. Ihastuin jälleen uutena esiteltävään otuskaartiin niin maanpäällä kuin veden allakin. Alastor "Mad-Eye" Moody on opettajana paikallaan ja hänen kauttaan päästiin taikuuteen, joka on sarjan kannalta pelottavinta osuutta. Hänen ensimmäinen oppituntinsa on fantastinen ja karmea. Neville-parka! Dumbledoren pensieve eli ajatuseula kiehtoo yhä, se olisi todella kätevä omistaa, joskin myös voisi olla ahdistava liikaa käytettynä. Mutta Dumbledore on viisas velho pitämään esinettä hallussaan. Olen entistä enemmän Tylypahkan rehtorin ihailija.

Tarina tuo jälleen esille jo aiemmin esiintyneitä asioita uudessa mittakaavassa tai valossa ja suorastaan vilisee uusia asioita, jotka palaavat entistä tärkeämpinä sarjan seuraavissa osissa. On mahtavaa lukea sarjaa uusiksi, kun se on tuttu ja tietää kuinka paljon mikäkin asia merkitsee. Silti ensimmäisen lukukerran uutuuden viehätystä ja ihmeen tuntua jää kaipaamaan. Goblet of Fire nousi tällä kerralla kokonaisuutena paremmaksi kokemukseksi kuin mitä se on aiemmin ollut, jos nyt täyden kympin teoksesta voi vielä korkeammalle kohota.

Kolmivelhoturnauksen ja sen osallistujien, Fleur Delacourin, Viktor Krumin ja Cedric Diggoryn myötä tarinaan tulee myös hormonit mukaan ja ihmissuhdekiemurat alkavat. Ensimmäinen merkki siitä, että päähenkilöt ovat teinejä ja kasvavat aikuisiksi kovaa vauhtia. Madame Maxime saa puolestaan Hagridin käyttäytymään kovin omituisesti. Cedric tuntui tärkeämmältä hahmolta kuin aiemmilla lukukerroilla ja ehkä siksi loppukin kolahti enemmän. Tähän saattaa vaikuttaa myös Harry Potter and the Cursed Childin (arvostelu) lukeminen jokunen kuukausi sitten. Yhä edelleen karsastan kuitenkin taikamaailman opettajien (siis joidenkin) käyttäytymistä lapsioppilaita kohtaan. Se on suoraa fyysistä ja henkistä kiusaamista, mitä ei missään nimessä odottaisi tai pitäisi sallia aikuiselta ihmiseltä. Siksipä esim. Severus Snape on aina ollut inhokkini.

Harry Potter and the Goblet of Fire on sarjan keskimmäiseksi osaksi erittäin onnistunut tarinankantaja ja kestää uudelleen lukemista ihan milloin vaan. Vielä on kolme kirjaa jäljellä.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban

J.K. Rowlingin Harry Potter and the Prisoner of Azkaban on sarjan kolmas teos, jonka luin ensimmäisen kerran vuonna 2001 suomeksi ja heti seuraavana vuonna ensimmäisen kerran myös englanniksi. Sen jälkeen lukukertoja on tullut useita, mutta viimeisestä on jo aika tovi. PoA:sta minulla on jälleen ekirjaversio ja liitän sen mukaan Okklumeus-lukuhaasteeseen, johon minulle on nyt kertynyt blogattuna 7 kirjaa. Olen Tylypahkan rehtori. Tämä arvostelu pohjaa siihen, että olen lukenut teoksen monituisia kertoja ja pohdin lähinnä millaisia nykytuntemuksia kirja herättää. Jos et ole koskaan vielä lukenut kirjaa, niin kannattaa jättää teksti väliin.

Harry onnistuu taas kesällä ottamaan yhteen Dursleyn perheen ja varsinkin Marge-tädin kanssa ja Harry pelkääkin saavansa siitä ikäviä seuraamuksia taikamaailmassa. Sen sijaan jokainen on hänelle yllättävän ystävällinen ja pian selviääkin miksi. Vaarallinen velho Sirius Musta on karannut pahamaineisesta Azkabanin vankilasta ja hän haluaa saada Harryn käsiinsä. Tylypahkassa kiristetään turvatoimia ja Azkabanin vartijat, ankeuttajat, saapuvat myös Tylypahkan tiluksille. Siitä huolimatta Harry ei ole turvassa edes koulussa, eikä rajoitettu kulkuoikeus muutenkaan sovi hänelle. Harryn on aika saada valaistusta moniin häneltä salattuihin menneisyyden tapahtumiin, jotka muuttavat hänen käsitystään niistä melko lailla.

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban on hyppäys monimutkaisempaan juonikuvioon. Kaksi ensimmäistä kirjaa tuntuu lämmittelyltä ja pohjustukselta sen rinnalla. Harry on jo ensimmäisenä ja toisena kouluvuotena kohdannut Voldemortin yksilönä, mutta nyt hänen ympärilleen alkaa rakentua menneisyydestä verkko, jonka tärkein osanen hän on. Ron ja Hermione ovat hänen tärkeimmät tukensa, mutta he eivät ole ainoita. Kolmikon välilläkin voi olla ristiriitoja, joiden inhimillisestä kuvauksesta Rowlingille isot pisteet.

Muistan kun luin ensimmäisen kerran Azkabanin, se tuntui sisältävän niin monia uusia asioita ja käsitteitä taikamaailmasta, että pää oli varsin pyörällä. Sen aikana tuli suuri oivallus, kuinka Rowling rakentaa sarjaa, jossa pieninkin aikaisemmassa kirjassa mainittu seikka, voi tulla vastaan tärkeänä asiana parin kirjan päästä. Tässä tapauksessa Sirius Musta. Se teki vaikutuksen. Ajankääntäjä oli pulmallinen, siitä käytiin paljon keskusteluja 2000-luvun alussa ja sen jälkeenkin. Nyt lukiessa sen toiminta tuntui selkeältä.

Olen varmaankin jonkin sortin kerettiläinen, kun en ole koskaan erityisesti ollut ihastunut Sirius Mustaan. Olin jo ensimmäisellä lukukerralla aikuinen, eikä hän minun ajatusmaailmassani ole koskaan ollut mitenkään ihannoitava tai luotettava hahmo, vaikka Harryn kannalta varmastikin huomattavasti haluttavampi huoltaja kuin Dursleyt. Olen siinä suhteessa hieman Molly Weasleyn kaltainen, vaikka tämä asia tuleekin ajankohtaiseksi vasta viidennessä kirjassa. Pidän Rowlingin tavasta tehdä aikuisista hahmoista arveluttavia, jopa Remus Lupinista, joka esiintyi nyt ensimmästä kertaa tarinassa. Kävin läpi hänen taustansa vaikutusta hänen käyttäytymiseensä Rowlingin Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies -kirjasen (arvostelu) yhteydessä. Samaisessa teoksessa on lisätietoja ankeuttajista.

Harry Potter and the Prisoner of Azkabanin yksityiskohtia ja niiden merkittävyyttä, taianomaisuutta ym. seikkoja voisi ruotia vaikka kuinka paljon ja on niitä tullut ruodittuakin. Se on hieno kirja itsessään ja hieno lisä Potter-sarjaan. Albus Dumbledore, josta pidin jo heti ensimmäisessä kirjassa, nousi Azkabanissa ehdottomaksi suosikikseni, elämää suuremmaksi velhoksi. Kuten ensimmäisellä lukukerralla oli pakko siirtyä kolmannesta kirjasta heti neljänteen, niin samoin kävi nyt uusintalukukierroksella. Mutta Harry Potter and the Goblet of Firesta myöhemmin erikseen.

J.K. Rowling: Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists

Kolmas Pottermore Presents -ekirja, joka julkaistiin tällä viikolla on Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists, joka sisältää J.K. Rowlingin Pottermore-sivustolle kirjoittamat tarinat Dolores Umbridgesta, Horace Slughornista, Quirinus Quirrellista ja Peeves-poltergeistista. Näiden ohessa lisävalaistusta saavat Taikaministeriö, Azkabanin vankila ja erilaiset taikajuomat ja niiden valmistusväline. Ekirjan pituus on 63 sivua eli se on sarjakolmikon lyhyin kokoelma tekstejä. Otan teoksen mukaan Okklumeus-lukuhaasteeseen.

Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeistsissa kurkistetaan taikamaailman pimeämmälle puolelle, sillä Dolores Umbridge, joka ilmestyy Harry Potter -kirjasarjaan viidennessä osassa, on kieltämättä yksi epämiellyttävimmistä ja julmimmista hahmoista sarjassa. Rowling ei anna armoa hänelle taustatarinassakaan. Hän kertoo saamastaan inspiraatiosta hahmon ulkonäköön ja luonteeseen ja yksityiskohdat ovat kiinnostavia, tosin en ehkä ihan allekirjoittaisi Rowlingin näkemystä kaikissa kohdissa.

Umbridgesta (Pimento) lukeminen ei ehkä ole niinkään nautittavaa, vaikkakin kiinnostavaa, mutta Slughorn (Kuhnusarvio) on molempia ja tapa millä Rowling nostaa hänet luihuisena esille on hieno. Rowlingin hahmoissa on yleensäkin hyviä ja huonoja puolia, eivätkä hyvätkään hahmot ole virheettömiä, kuten joissakin pahoissa hahmoissa löytyy se valonpilkahdus. Muutamia lukuunottamatta, kuten Voldemort itse, Bellatrix ja Dolores. Slughornin tarina joka tapauksessa herkisti ja pelkästään sen vuoksi tämä kirjanen oli paikallaan. Eniten minua ehkä yllätti Slughornin nimen selitys, mistä aikoinaan sai ihan eri käsityksen suomennoksen myötä, eikä sitä ihan heti englanninkielisestäkään voinut päätellä.

Taikaministeriö ja koko historian taikaministerien nimet ja kuvaukset ovat erittäin kiehtovia maailman taustasta kiinnostuneen fanin näkökulmasta. Monia tuttuja sukunimiä pulpahtelee esille. Osio syventää Potterversumia ja antaa sille myöskin jästisidonnaisuuden. Juurikin vallankäytössä Rowling on ottanut virikkeitä ihmiskunnasta, eikä ne jästipoliitikot läheskään aina ole meikäläisiä parempia. Mikä jo kirjasarjassakin on todettavissa.

Azkaban on karmea paikka ja sen tausta on synkän kiehtova sekin, samoin kuin yhä mysteeriksi jäävät ankeuttajat. Rowling on muutaman kerran vanhoissa haastatteluissa maininnut ankeuttajien inspiraation tulleen omasta syvästä masennuksestaan. The Prisoner of Azkabania lukiessa ensimmäistä kertaa, niiden pelottavuus ja ahdistavuus tuli hyvin esille, enkä edelleenkään kolmatta kirjaa lukiessa voi muuta kuin tuntea sääliä niitä kohtaan, jotka Azkabanin ja ankeuttajien aiheuttamat kauheudet ovat kokeneet.

Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists on ehdottomasti lukemisen arvoinen pikkuruinen kokoelma taustatarinoita ja Rowlingin ajatuksia Potterversumista.