Ursula K. Le Guin: The Farthest Shore

Aloitin viime vuoden alussa Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden uudelleenluvun alkuperäiskielisenä. Etenin kahden ensimmäisen osan verran, joita luin Charles Vessin kuvittamasta 50-vuotis juhlapainoksesta. Ajatuksiani A Wizard of Eartseasta löytyy täältä ja The Tombs of Atuanista täältä. Tämä vuosi alkoi sarjan kolmannella osalla, vuonna 1972 julkaistulla, The Farthest Shore (Kaukaisin ranta, 1977). Liitän kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen (jatkettu 2020) sekä myös Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 24. 1970-luvulla ilmestynyt tai 1970-luvulle sijoittuva kirja.

Sparrowhawk eli Ged on palannut Roken velhojen kouluun pitkien kokemustentäyteisten vaellusvuosien jälkeen ja on nyt arkkimaagi. Enlandin prinssi Arrenin mukana saapuu hälyttäviä uutisia pahan noususta läntisillä mailla. Taikuus on katoamassa, ihmiset unohtavat ammattitaitonsa ja apatia ja hulluus lisääntyy. Arren mukanaan Sparrowhawk lähtee kukistamaan pahuutta ja kohtaamaan menneisyyttään, mikä vie hänet vaarallisille alueille, joilla lohikäärmeetkin ovat voimattomia.

Tarina on isolta osalta prinssi Arrenin kasvutarina viisaan velhon rinnalla. Pidän asetelmasta, että Arren itsessään ei ole velho-oppilas, vaan hänen on selviydyttävä muilla keinoilla ja usein myös kyseenalaistettava ja löydettävä omat kykynsä. Monella tapaa tämä kirja muistuttaa olevansa Harry Potter -sarjan edeltäjä, varsinkin The Half-Blood Princessä (arvostelu) on vastaavasti nuoren pojan matka vanhemman velhon kanssa, olkoonkin, että Harry on velho, hänen on silti löydettävä itsestään keinot selviytyä.

Gedin ja Arrenin välillä on useita humoristisia kohtauksia, sillä poika on tiedonjanoinen ja Ged pohtii mielellään asioita omassa hiljaisuudessaan.

"In Enlad," said Arren after a while, "we have a story about the boy whose schoolmaster was a stone."
"Aye? . . . What did he learn?"
"Not to ask questions."
Sparrowhawk snorted, as if suppressing a laugh, and sat up. "Very well!" he said. "Though I prefer to save talking till I know what I’m talking about."

Oli aika jolloin Ged oli itse malttamaton poika vanhemman hiljaisen Ogion-velhon opissa ja aika suorasanaisesti valitti, ettei ole oppinut vielä mitään.

Olin unohtanut ensimmäisestä lukukerrasta, missä määrin lohikäärmeet esiintyy kirjassa. Olin iloisesti muistutettu. Lohikäärmekategoriassa Le Guinin otukset kuuluvat villeihin ja vaarallisiin, jotka kommunikoivat erittäin harvojen ihmisten kera. Lohikäärmeiden lisäksi tarinassa päässään vilkaisemaan Maameren saariston läntisiin osiin, niiden poikkeaviin sääolosuhteisiin ja omalaatuiseen merellä asuvaan kansaan. Pidin myös tavasta miten Le Guin päätti tarinan jättäen tulevaisuuden mysteeriksi, tavallaan cliffhangeriin tai mielikuvituksen varaan. Onneksi on seuraava osa, Tehanu, jo odottamassa.

 

Ursula K. Le Guin: The Tombs of Atuan

The Books of Earthsea kokoaa kaikki Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat yksiin kansiin Charles Vessin kuvituksen kera. Luin heti alkuvuodesta ensimmäisen kirjan A Wizard of Earthsean (arvostelu) ja heti sen jälkeen kakkoskirjan The Tombs of Atuanin, joka on julkaistu alun perin vuonna 1971 (Atuanin holvihaudat, 1977).

Toisessa kirjassa pääosassa on nuori tyttö, Tenar, joka tulee lapsena tempaistua pois kodistaan ja julistetuksi uudeksi syntyneeksi korkeimmaksi papittareksi nimettömien temppeliin. Hän kasvaa Atuanin autiomaan keskellä tehtäväänsä yksinäisyydessä ja eristyksessä papittarien, muiden temppelin tyttöoppilaiden ja eunukkien seurassa. Temppelin hautapaasien alla kiemurtelee labyrintti, johon ei ole kuolevaisilla ja miehillä asiaa, ja osaan vain Arhaksi nimetyllä Tenarilla on pääsy. Mutta tähän pyhään paikkaan ilmestyy tunkeilija, velho nimeltä Ged etsimään aarretta. Gedin kohtaaminen avaa Tenarin silmät lopullisesti, sillä erällä toisella korkea-arvoisella papittarella on suunnitelmia, jotka uhkaavat paitsi Gedin, myös Tenarin henkeä.

Kuten esipuheessa Le Guin kertoo, hän lähti jo toisessa osassa etsimään pääosanaisen ääntä, mikä ei kovin yleistä fantasiassa ollut noihin aikoihin. Hän ei ihan tavoittanut sitä, sillä Tenar oli tarinassa vasta nuori tyttö, joka ei vielä ole löytänyt todellista itseään. Ged on sen sijaan jo kokeneempi ja The Tombs of Atuan palaa ykkösosan tapahtumiin antaen niille jatkoa. Le Guin tunnustaa jälkipuheessa, ettei hänellä ollut aikeita kirjoittaa jatkoa, mutta Maameren saaret olivat tulvillaan tapahtumia ja tarinoita, joihin oli pakko palata, tällä kertaa Kargishin kulttuuriin, jossa miesten hallitsemassa valtakunnassa naiset ovat papittaren roolissa. Hyvä näin, että palasi. Ykkösosan autiolla saarenpahasella asustaneet nainen ja mies saivat nyt tarinansa kuuluville ja nimettömien jumalat avartuivat pahuudessaan.

Tenar/Arha oli alussa naiivin ärsyttävä, mikä varmastikin niissä kasvuolosuhteissa on ymmärrettävää. Hän kuitenkin osoittautuu harkitsevammaksi ja uskaltaa tunnustaa puutteensa, vaikkakin vielä nuoruuden uhmalla. Itse labyrintti on kiehtova, mutta samalla pelottava, sillä tiedän miltä maan alla pimeääkin pimeämmässä pimeydessä olo tuntuu. Maameren sarja on kategorisoitu ja luokiteltu nuorille, mutta kyllä tämä ihan täydestä menee aikuisellekin.

Olen todella iloinen, että päätin lukea sarjaa uudestaan ja alkuperäiskielellä. Lukeminen on nautinto. Tämä teos on mukana Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteessa.

Ursula K. Le Guin: A Wizard of Earthsea

Luin Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat jo aikaa sitten, ja minulla on jäänyt niistä haaleahko mielikuva, etteivät ne yllä minun makuni mukaan kirjailijan scifituotannon tasolle. En edes muista mistä syystä, joten kun viime vuonna ilmestyi sarjan aloituksen 50-vuotisjuhlapainos The Books of Earthsea: The Complete Illustrated Edition päätin, että on aika lukea sarja kokonaisuudessaan uusiksi alkuperäisellä kielellä ja katsoa miltä se tuntuu tänä päivänä, kun vettä on virrannut paljon sillan alta edellisen lukukerran jälkeen.

The Books of Earthsea kokoaa kaikki Maameren tarinoihin liittyvät romaanit ja novellit yhteen täydennettynä Charles Vessin kuvituksella. Kokoelman esittelyn kirjoitti Le Guin itse helmikuussa 2016. Hän kiinnittää siinä huomiota kuvituksiin, jotka ovat vuosikymmenien varrella usein kuvanneet hahmot vaaleaihoisina, mitä selvästikään useimmat eivät ole. Vessin kuvitus toteuttaa Le Guinin maailmaa sellaisena kuin sen tarkoitus on olla. Vaikka kyseessä on kokoelma, käyn jokaisen yksittäisen kirjan läpi omanaan ja palaan alkupuheeseen myös myöhempien kirjojen osalta.

Earthsea-sarjan aloittaa vuonna 1968 julkaistu A Wizard of Earthsea (Maameren velho, 1976). Liitän kirjan mukaan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Syrjäisessä ja vaatimattomassa kylässä asuva Sparrowhawk on pieni poika, joka osoittaa maagisia kykyjä jo varhain. Hän saa voimakkaalta velholta tosinimensä Ged ja päätyy Roken saarelle velhokouluun, jossa hän on lahjakas ja nopea oppilas, mutta myös turhamaisen innokas osoittamaan olevansa parempi kuin muut. Niinpä hän tekee virheen ja päästää elävien maailmaan varjon, joka voi tuhota hänet tai hänen kauttaan muita. Alkaa Gedin todellinen oppimatka velhouden hallitsemiseen.

Tämä lukukerta oli minun oppimatkani tunnustamaan jälleen, ettei ensimmäinen lukeminen aina riitä, olipa syy mikä tahansa – väärä lukuhetki, mieliala, kieli. Joskus todellinen teksti löytyy vasta myöhemmin ja näin kävi minulle nyt. Englanninkielisenä Earthsea heräsi elämään, se oli kaunis kaikkine saarineen ja jopa karuine sateineen. Ged huonoine puolineen oli elävä ja uskottava ja näin hänet paremmin kuin muistikuvani antoi ymmärtää. Tajusin kuinka värikäs Maameren asutus on ja kuinka selvästi se kuvaillaan. On vaikea ymmärtää miksi en ensimmäisellä lukukerralla saanut samoja mielikuvia ja tuntemuksia.

Gedin vaiheet velhokoulussa olivat kiinnostavia, sillä ne toivat erityisesti esille varttuvan pojan luonteenpiirteet ja vertailukohdan siihen mikä tuntuu arvostettavalta ja tavoiteltavalta, eli vanhemman velhon Ogionin hiljaisuus ja vaatimattomuus.

Though a very silent man he was so mild and calm that Ged soon lost his awe of him, and in a day or two more he was bold enough to ask his master, ”When will my apprenticeship begin, Sir?”
”It has begun,” said Ogion.
There was a silence, as if Ged was keeping back something he has to say. Then he said it: ”But I haven’t learned anything yet!”
”Because you haven’t found out what I am teaching,” replied the mage…

Tarina on Gedin kasvutarina, erityisesti velhokoulun jälkeen, jolloin hänen on itse yksinään löydettävä keinot selviytymiseen.

Kiinnitin tarinassa huomiota nyt erityisesti taikuuden hallitsemiseen, kuinka se jaoteltiin naisten jokapäiväiseen elämään liittyvään arkielämän pikkutaikuuteen ja todelliseen miesten harjoittamaan suureen maagisuuteen. Tämä harmitti, mutta Le Guin antaa sille selityksen esipuheessa. Fantasiagenre oli miesten hallitsemaa ja naislukijat olivat kasvaneet miesnäkökulmaan kirjallisessa maailmassa, eikä sen maailman muovaaminen ollut helppoa. Le Guin kuitenkin ryhtyi siihen sarjan edetessä. Siksi tämän linjan seuraaminen uudelleenlukukierroksella on seikka mihin haluan kiinnittää huomiota, koska Le Guin rikkoi samaan aikaan jo rajoja science fiction tuotannollaan.

Arvostukseni A Wizard of Earthseata kohtaan lisääntyi ja odotan innoissani mitä muut sarjan teokset antavat uudelleen luettuna.

Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa

Ursula K. Le Guin on poissa. Blogiani seuranneet tietänevät, että kirjailija oli minulle erittäin merkittävä ja arvostan suuresti hänen tuotantoaan. Blogissani on ennestään 29 kirja-arviota hänen teoksistaan (löytyy täältä), olkoon tämä kolmaskymmennes, mutta ei viimeinen, sillä vielä riittää lukematontakin luettavaa.

Ikuisen hämärän maa julkaistiin suomeksi syksyllä 2017 ja alkuperäinen The Beginning Place 1980, joka seuraavana vuonna ylsi Mythopoeic-palkintoehdokkaaksi. Kirjassa nuori Hugh asuu äitinsä kanssa ja on töissä kaupan kassalla. Ankea elämä kulkee äidin oikkujen ja käskyjen viitoittamaa tietä, kunnes eräänä päivänä metsästä löytyy portti toiseen maahan. Uudessa maailmassa on ikuinen iltahämärä ja aika kulkee selkeästi hitaammin. Piilopaikkansa rauhassa Hugh löytää pakopaikan arjelle. Hämärän maan on löytänyt kuitenkin ennen häntä jo Irene, joka ei lainkaan mielissään tunkeilijasta. Lisäksi maassa on omat asukkaat, joita uhkaa nimetön vaara. Asukkaat tarvitsevat Hughin ja Irenen apua kukistaakseen vaaran.

Ikuisen hämärän maa on reaalifantasiaa. Sen lähtökohta on moderni maailma, jonka rinnalla on fantasiamainen eri aikakaudessa elävä maailma. Maailmojen ajankulku on erilainen, eikä toisessa ole havaittavaa päivää ja yötä, vaan siellä eletään ns. sisäisen rytmin mukaan. Tämä oli yksi niistä seikoista, joka viehätti minua, sillä olen niitä ihmisiä, joilla on aina ollut vaikeuksia sopeutua kellotaulutettuun yhteiskuntaan. Toinen erityinen seikka mikä kirjassa minua kiehtoi oli hämärämaan kuvaus, sen luonnonläheisyys, raikkaus ja hiljaisuus. Kuten Pimeyden vasen käsi -kirjassa ihastuin jäätikkövaelluksen kuvaukseen, ihastuin myös tässä luontokuvaukseen. Luonnossa ja syrjäisillä alueilla usein liikkuvana, löydän niistä ne elementit, jotka ovat henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Niinpä kirjaa lukiessa koin samankaltaisia tuntemuksia. Tarinan eteneminen on verkkaista, mikä ei ehkä miellytä kaikkia, mutta saman kaltaisia kuvauselementtejä käytetään matkantekofantasioissakin, joten genressä pysytään hyvinkin.

Molempien päähenkilöiden elämä modernissa maailmassa on ankeaa. Heitä ei voi sanoa rikkinäisiksi, mutta tyhjiksi. Tarina onkin hyvin pitkälti heidän sisäisen itsensä löytämistä, rohkeutta löytää toinen, johon voi luottaa ja tukeutua. Rinnakkainen maailma voidaan nähdä myös allegoriana tälle. Kertomuksen kieli on kauniin kuvailevaa ja kääntäjä on onnistunut hienosti löytämään soljuvan rytmin ja tunnelman. Kirjan alkuperäinen nimi on merkityksellisempi kuin suomennos, mutta jokin muuttuu aina kääntäessä väkisinkin. Koin lukiessani outoja tunneyhteneväisyyksiä muutamia vuosia myöhemmin ilmestyneeseen Robert Holdstockin Alkumetsään (arvostelu), jonka luin kahdeksan vuotta sitten. Tarinan loppu ei selitä, eikä ole suoraviivainen, vaan jättää lukijan miettimään ja tekemään omia johtopäätöksiä.

Ikuisen hämärän maa ei ole Le Guinin arvostetuimpia teoksia, mutta se on silti monella tapaa hieno teos, josta on jälkiä kirjailijan novellituotannossakin. Se on jälleen yksi osoitus Le Guinin monipuolisuudesta.

Ursula K. Le Guin: Changing Planes

Ursula K. Le Guin on kirjoittanut kirjailijauransa aikana ahkerasti novelleja ja vuonna 2003 julkaistussa kokoelmassa, Changing Planes, niitä on 16, jotka on kirjoitettu vuosien 1998-2002 välillä. Kokoelman jippo liittyy ajatukseen, että lentojen vaihtojen välit voivat olla todella tylsistyttävää aikaa viettää lentokentillä, ihmispaljoudessa, vessajonoissa, ruokajonoissa, kiukuttelevien lasten, ärsyyntyneiden aikuisten, kovien penkkien, huonojen ruokavaihtoehtojen keskellä. Tämän allekirjoitan ehdottomasti. Ensimmäisessä novellissa, Sita Dulip’s Method, kuvataan cincinnatilaisen Sita Dulipin oivallus, kuinka helposti voi vierailla lentojen välillä uusissa paikoissa ja kulttuureissa, joissa ajankulku on erilainen. Voi esim. kolmen tunnin odotuksen sijaan viettää aikaa viikon jossain eksoottisessa ympäristössä ja stressaantumisen sijaan rentoutua. Kaikki tai oikeastaan harvat Le Guinin kuvaamista paikoista kuitenkaan vaikuttaa kovin rentouttavilta. Sen sijaan ne ovat läpikatsaus hyvinkin erikoisiin kulttuureihin, heijastaen osittain myös maapalloltamme löytyviä ilmiöitä.

• Sita Dulip's Method
• Porridge on Islac
• The Silence of the Asonu
• Feeling at Home with the Hennebet
• The Ire of the Veksi
• Seasons of the Ansarac
• Social Dreaming of the Frin
• The Royals of Hegn
• Woeful Tales from Mahigul
• Great Joy
• Wake Island
• The Nna Mmoy Language
• The Building
• The Fliers of Gy
• The Island of the Immortals
• Confusion on Uñi

Porridge on Islacissa kertoja joutuu vahingossa väärään paikkaan, jossa asuu geneettisesti muokattuja ihmisiä ja tutustuu mm. naiseen joka on 4 % maissia. Sivilisaatio ei ole onnellinen, sillä geenipuhtausvaatimusten myötä epätasa-arvoisuus on kasvanut. Porridge on Islac on mielikuvituksellinen, mutta myös koskettava tarina hulluuden rajoille menneestä geenimuuntelusta. Osan kokoelman novelleista olen lukenut muualta aiemmin, ja yksi niistä The Silence of the Asonu, joka on mukana myös loistavassa The Unreal and the Real: Outer Space, Inner Lands -kokoelmassa (arvostelu). Siinä kuvataan sivilisaatiota, jossa aikuisväestö ei kommunikoi puhumalla. Tämä herättää kiinnostusta, mutta myös epäluuloja ja aiheuttaa ikäviä seuraamuksia. Erinomainen tarina. Feeling at Home with the Hennebet vie kansan pariin, joka näyttää samalta kuin ihmiset, mutta joiden käsitys identiteetistä ja sielusta on huomattavasti monimutkaisempi. Haastava novelli, jota ei ole helppo ymmärtää, mutta se tarkoitus onkin: pistää miettimään. The Ire of the Veksissa selviää miksi Veksi ei ole kovinkaan suosittu matkailupaikka, sen ihmiset ovat nimittäin vihaista ja sotaisaa porukkaa. Ei olisi mukavaa olla veksiläinen lapsi.

Seasons of the Ansaracissa ansaracilaiset muuttovaeltavat etelän kaupungista pohjoisen vuoristoon sykleissä lisääntymään. Vierailijoiden myötä heidän kulttuuriinsa tulee paineita muuttua, mutta samalla tarve kyseenalaistaa onko kaikki muutos hyvästä. Social Dreaming of the Frinissa planen asukkaat näkevät unta kollektiivisesti ja yhdyskunta on sopeutunut jakamaan itsensä unien kautta luonnollisella tavalla. Vierailijoiden myötä uniin tulee osa-alueita, jotka ovat outoja ja pelottavia. Tarina on itsessään todella kiehtova, mutta ajatus unien jakamisesta näin intiimisti naapureiden tai edes perheen kera, on ainakin suomalaisittain vähän puistattavaa. Riippuu tietenkin onko voimakas unennäkijä vai ei. Tarinassa voimakas unennäkijäkin on tosin muuta. The Royals of Hegn, kertoo varsin idyllisen oloisesta Hegnistä, jossa ihmiset ovat pääasiassa aristokraatteja. Niinpä heille kuuluisuusbongailu onkin käänteisesti kuninkaallisiin sukuihin kuulumattomien tavisten elämän seuraamista. Ironinen ja terävä tarina. Woeful Tales from Mahigulissa kertoja ihastelee nykyisin rauhallisen Mahigulin kirjastoa ja käy läpi sieltä löytämiään tarinoita planen historiasta, joka on ollut välillä merkityksettömän verinenkin.

Great Joy on satiirinen tarina The Holiday Plane™ -nimisestä paikasta, jossa on turisteille joulushoppailua ympärivuoden. Tarinassa on terävän napakkaa kuvausta kuinka alkuperäiset asukkaat valjastetaan palvelijoiksi ja loppukin on hyvin tuttu monista turistibisneskuvioista. Wake Islandissa mennään Orichin planelle, jossa on joukko ihmisiä, jotka eivät nuku lainkaan. He ovat geneettisen kokeilun seurauksia, superälykkäiksi tarkoitettuja, mutta jotka osoittautuivat joksikin ihan muuksi. Ahdistava, mutta erinomaisen tärkeä ”hullu tiedemies” -tarinoiden joukossa. The Nna Mmoy Language kertoo yhteisöstä, jonka kieli koostuu tavuista, jotka ovat sanoja, joilla ei ole yksittäistä merkitystä, vaan merkitys riippuu ennen tai jälkeen tulevista tavuista. Kirjoitettu tekstikään ei ole horisontaalista tai vertikaalista vaan säteittäistä. Tarina on tyypillistä leguinmaista antropologista kerrontaa kiehtovasti omaperäisesti rakennetusta kulttuurista. The Building on sekin antropologinen lähestymistapa kahden eri tuhoutumisen partaalla käyneen kulttuurin yhteiselosta.

The Fliers of Gy löytyy myös aiemmin linkittämästäni Outer Space, Inner Lands -kokoelman valikoimasta. Humoristisesta, mutta sisällöltään oivallusta vaativassa tarinassa kerrotaan haastattelun muodossa ihmisrodusta, jossa osalle kehittyy siivet. Osa hyödyntää siipiään, osa ei, mihin tarinan pointti keskittyy. The Island of the Immortals on aika kamala tarina vierailusta saarelle, jonka asukkaiden joukossa sanotaan olevan ikuisesti eläviä ihmisiä. Confusion on Uñi on surrealistinen vierailu planella, jossa todellisuus muuttaa muotoaan.

Changing Planes on kokonaisuutena erittäin toimiva kokoelma, mutta toki siitäkin löytyy tasovaihteluja, kuten useimmista kokoelmista. Osa tarinoista imaisee heti mukaansa, osaa lukee enemmänkin kuin tietoteosta. Aiemmin lukemani The Silence of Asonu ja The Fliers of Gy olivat tälläkin lukukerralla erinomaisia, mutta uusista novelleistakin Porridge on Islac ja Social Dreaming of the Frin kiehtoivat heti. The Royals of Hegn, Great Joy, Wake Island ja The Island of the Immortals olivat kaikki joko satiirisen oivaltavia tai epämiellyttävän surullisia, mitkä molemmat seikat Le Guin saa erittäin onnistuneesti toimimaan. Jälleen kerran mestarilliselta kirjoittajalta kokoelma novelleja, joka kannatti lukea. Liitän tämän kokoelman mukaan aakkoshaasteeseen.

 Aakkoshaasteen L-kirja

Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä

Olen lukenut useita kirjoja alunperin englanninkielisinä ennen kuin ne ilmestyvät suomeksi, enkä aina palaa niihin suomennosten jälkeen erikseen. On kuitenkin kirjoja, joihin koen tarvetta palata. Ursula K. Le Guin on sellainen kirjailija, jonka jokainen teos ansaitsee kaiken mahdollisen näkyvyyden, varsinkin silloin, jos hänen teoksensa ilmestyy myös suomeksi. Luin The Eye of the Heronin (1978) ensimmäisen kerran viime vuosikymmenellä ja 2012 uudestaan (arvioni kirjasta löytyy täältä). Tänä syksynä julkaistu Haikaran silmä on saatavilla sekä paperisena että ekirjaversiona (DRM-suojattu). Kirja ei varsinaisesti kuulu hainilaiseen sarjaan, mutta se voisi kuulua maailmanluontinsa ja teemojensa kautta.

Yhteiskuntarakenteet, hierarkisuus, naisten asema, yksilön valinta, väkivalta ja väkivallattomuus ovat kaikki pienimuotoisessa tarinassa läsnä. Le Guin on kirjoittanut vaikuttavampiakin teoksia näistä teemoista, enkä lukenut Haikaran silmää enää kolmatta kertaa sen vuoksi. Luin, koska halusin palata Victorian planeetalle, sen kuparilehtisten rengaspuiden siimekseen. Puut ja metsät ovat Le Guinille tärkeitä, mikä näkyy hänen tuotannossaankin, ja yksi viehättävimmistä puista (fantasiapuita, kuten lumopuut ja entit lukuunottamatta) löytyy tästä kirjasta. Rengaspuiden elinkaari ja puurenkaat ovat heti ensimmäisestä lukukerrasta jääneet mieleeni. Koko Victorian maailma ihmisen kesyttämättömine eläimineen on kaunis ja välittyy hyvin myös Jyrki Iivosen suomennoksen kautta. Kävin vasta Norjassa jäätikköretkellä ja koko luontokokemukseni tuolta reissulta palasi tuoksuineen päivineen mieleeni, kun luin tiettyjä osia Haikaran silmästä.

Pidän Haikaran silmän kansikuvasta, joka on, samoin kuin edellisen suomennoksen Neljä anteeksiantoa (blogikirjoitus) kansi, Jani Laatikaisen käsialaa. Itse asiassa Haikaran silmän kansikuva on mielestäni enemmän kuin onnistunut. Koko sen asetelma ja värimaailma viehättää. Joskus näinkin.

Tässäpä mitä halusin tästä kirjasta sanoa. Kuten aina Le Guinin kohdalla, suosittelen lukemaan. Teos ansaitsee sen, vaikkei kirjailijan mestariteos olekaan. Ennen kaikkea sinä lukijana ansaitset sen.

Ursula K. Le Guin: Neljä anteeksiantoa

Vaskikirjat julkaisi Ursula K. Le Guinin 85-vuotispäivänä lokakuussa suomennoksen alunperin vuonna 1995 julkaistusta teoksesta Four Ways to Forgiveness. Luin Neljä anteeksiantoa nyt uudemman kerran, kuten kaikki muutkin Le Guinin science fiction -teokset on tullut luettua vähintään kahdesti. En erikseen arvioi teosta, sillä tein sen jo 2012 englanninkielisen jälkeen. Arvion voi lukea täältä. Tässä on enimmäkseen muutamia huomioita käännöksestä. Neljä anteeksiantoa sisältää neljä hainilaiseen maailmaan sijoittuvaa pitkää novellia sekä kirjoituksen, jossa valaistaan koosteenomaisesti Werelin ja Yeowen planeettojen kulttuuria ja historiaa.

• Petoksia (Betrayals, 1994)
• Anteeksiannon päivä (Forgiveness Day, 1994)
• Kansan mies (A Man of the People, 1995)
• Erään naisen vapautuminen (A Woman's Liberation, 1995)
• Huomioita Werelistä ja Yeowesta

Suomennos tuntui hieman erilaiselta kuin alkuperäinen teksti, mutta heti ensimmäisessä tarinassa päästiin kuitenkin hyvin jo tunnelmaan. Le Guin kirjoittaa kypsän syvästi ja pohtivasti. Ensimmäisellä lukukerralla en huomannut hienoista mustavalkoisuutta yhdessä kohtaa, mutta nyt toisella kerralla häivähti mielessä, että asian olisi voinut ilmaista toisinkin. Valitettavasti en laittanut kohtaa muistiin, enkä löytänyt sitä uudelleen. Neljä anteeksiantoa on feministinen, mutta se ei ole sitä aggressiivisella tavalla. Taustalla on suuremmat teemat.

Werelin ja Yeowen taustakoosteosiossa on pienoiskoossa samaa kuin Le Guinin huikeassa antropologisessa magnum opuksessa Always Coming Homessa (arvostelu), josta on ilmeisesti tulossa uusi painoskin. Heti alkuunsa on ohjeita, kuinka sanoja lausutaan. Pitkän linjan Le Guin -suomentaja ja -fani, Jyrki Iivonen, on valinnut vain osan sanoja suomennokseen mukaan ja laittanut hieman omaan kieleemme sopivaa lausuntaohjetekstiä, mitä alkuperäisessä ei ole. Yhdessä kohtaa on tarkistushaavista mennyt ohi käännösvirhe, jonka mukaan kasvit ovat muodostaneet pysyviä rakenteita silikonista. Jos nyt kuitenkin piistä (engl. silicon, kemiallinen merkki Si).

Kaiken kaikkiaan, suomennos on kymmenen pisteen lisä Le Guinin käännösten joukkoon ja suosittelen jokaisen lukulistalle. Pukinkonttiin voi pyytää niin paperista kuin sähköistäkin versiota. Jälkimmäisen tosin vain omaan käyttöön DRM-suojauksen vuoksi. Kannattaa huomioida, että jos ekirjan lataa Elisasta omalle tietokoneelle luettavaksi, niin mm. Elisan iPad-sovellus ei enää anna aukaista kirjaa. iPadiin tai muihin laitteisiin saa kirja sen jälkeen ladattua luettavaksi vain poistamalla suojauksen.

Kirjan kansikuva herättää ristiriitaisia fiiliksiä, mutta pidän sitä kuitenkin selkeästi parempana kuin esimerkiksi Maanpakolaisten planeetan tai Harhakaupungin kansia, joissa on käytetty kuvapankin kuvia ilman sisällön huomioimista. Neljä anteeksiantoa -kirjan kannessa on etnisyyttä ja kaukaisia planeettoja ystävyyden ja rakkauden teemalla, joten sitä voinee pitää onnistuneena siinä mielessä.

Le Guinilta riittää suomentamattomia teoksia tämänkin jälkeen. Saataisiinko seuraavaksi esim. The Eye of the Heron käännöslistalle?

EDIT: Ursula K. Le Guinin reaktio Neljän anteeksiantoa -kirjan kanteen.

Ursula K. Le Guin: Always Coming Home

Ursula K. Le Guinin Always Coming Home julkaistiin 1985. Ostin oman kirjani yli 5 vuotta sitten ja tänä vuonna olen aikonut viimein lukea sen joka ikisen kuukauden alussa. Viimein marraskuu toi mukanaan Neglected Novel Reading Month -haasteen, joka sai minut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja vihdoinkin aistimaan teoksen. Aistimaan siksi, että Always Coming Home ei ole ainoastaan kirjoitettua tekstiä, vaan siihen liittyy myös musiikkia ja runoja sisältävä äänite. Music & Poetry of the Kesh -äänitteeseen kuuluu myös 30-sivuinen liitekirja.

Ursula K. Le Guin näyttää Always Coming Homella mitä antropologinen fiktiivinen kirjallisuus oikeasti tarkoittaa. Kirjassa tarkastellaan tulevaisuudessa Kalifornian Napa Valleyn kaltaisessa laaksossa elävän Kesh-kansan elämää ja kulttuuria monelta kantilta. Kirja koostuu lauluista, runoista, sanonnoista, kartoista, piirroksista, sukupuista, sukulaissuhteista ja sukujen erikoispiirteistä, näytelmistä, ruokaresepteistä, soittimien ja tanssien sekä eläinten ja kasvien kuvauksista, käytösetiketeistä ja pienistä henkilökohtaisista tarinoista liittyen johonkin teemaan esimerkiksi kieleen ja nimiin tai seksuaalisuuteen ja siihen liittyviin tapoihin. Pidempi, läpi kirjan kulkeva tarina kertoo osina sinshanilaisen, puoliksi condorilaisen Stone Telling -nimisen tytön kasvutarinan kahden erilaisen yhteisön kulttuurien ja tapojen sekä asenteiden välissä. Läpi kirjan esiintyy kertojahahmo Pandora sekä editori, jotka koin Le Guinin omiksi rooleiksi teoksen sisällä.

Le Guinin piirtämä kartta Keshin kaupungin ympäristöstä

Always Coming Homen pitäisi olla teos, johon viitataan puheissa samalla tavalla kuin Tolkienin tuotannon yhteydessä Silmarillioniin, vaikka tätä maailmaa ei Le Guinin muissa (lukemissani) kirjoissa esiinnykään eikä sillä ole selkeästi listattua historiaa. Se on kuitenkin tietynlainen yhteenveto, tiivistelmä sille kaikelle, mikä häilyy hänen tarinoidensa lukemattomien kansojen taustalla. Mitään Gethenin asukkaiden (Pimeyden vasen käsi) monisukupuolisuuden kaltaista radikaalia ideaa kirjassa ei esiinny, vaan laakson eri alueiden asukkaiden kulttuuri pohjautuu paljolti sekoitukseen Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden maailmasta. Kirjassa esiintyvät kaupungit ovat pikemminkin kyliä. Rakennustekniikka ja teollisuuden määrä vaihtelee, taustalla on tietokoneäly (jäänne menneisyydestä), mutta Stone Tellingin kylällä/kaupungilla ei tunnu olevan esimerkiksi korkealta sanelevaa hallintoa, vaan perinteiset säännöt ja etiketit ohjaavat pitkälti miten toimia. Myös moraalia pidetään arvossa ja se säätelee arkielämän päätöksiä. Naisten rooli ja itsepäätäntävalta yhteisössä on vahva. Niinpä kontrasti tiukemmin säädetyn Condorin kulttuurin kanssa on sitä suurempi. Valitettavasti kulttuurien eroavuudet ovat turhan alleviivaavia, mikä hieman häiritsee. Kirjailijan myöhemmässä tuotannossa on havaittavissa seestymistä, mikä tuottaa syvemmin pohdittua tekstiä, mutta poistaa ne säröt, jotka viehättävät hänen varhaisemmassa tuotannossa.

Esimerkki ruokareseptisivusta

Always Coming Home ilmentää kuinka syvälle kirjailija voi maailmaansa mennä pieniä yksityiskohtia myöten. Laulujen nuotit, keksitty kieli, erilaiset rituaalit, ruokaohjeet – olen mykistynyt. Le Guin on työstänyt tätä kirjaa varmasti vuosia, joten en osaa edes kuvitella millaisen jäljen uppoutuminen on häneen jättänyt. Kirjailija on itse piirtänyt kirjassa esiintyvät kartat, mutta kuvittamisessa hänellä on ollut apuna Margaret Chodos-Irvine. Piirrokset ovat paikallaan, sillä niistä saa paremman käsityksen esimerkiksi asumuksista ja eläimistä, joita pelkän tekstin kautta oli ainakin minulla ongelmia hahmottaa.

Sukulaisuussuhdekaavio

Jotta antropologinen lähestyminen Keshin kulttuuriin olisi entistä täydellisempi, siihen liittyvää musiikkia ja runoutta on tallennettu myös äänitteenä. Todd Barton on säveltänyt kymmenen kappaleen verran kansanmusiikkia, joista osa on instrumentaaleja, osa laulettu keshin kielellä (Le Guinin sanoitukset). Nämä musiikit sekä muutamat lausutut runot sekä niihin liittyvän ekirjasen voi ostaa erikseen Le Guinin kotisivuilta löytyvän linkin kautta. Näitä kun ei saa muuten viimeisimmän kirjan pepripainoksen mukana. Samaiselta sivulta voi kuunnella ja lukea näytekappaleita sekä katsoa karttoja. Tässä esimerkkinä:

Heron Dance (mp3)

Music & Poetry of the Kesh -ekirjassa on äänitteiden sanat sekä keshiksi että käännettynä englanniksi, sekä lyhyt esittely kappaleista. Musiikki on pelkistettyä. Lauletuissa ei käytetä juuri instrumentteja, rytmitys tehdään taputtaen. Sanat ja lauseet ovat toistuvia. Taustalta saattaa kuulla luonnonääniä. Kirjan tekstit ja musiikki täydentävät toisiaan.

Quail Songin nuotit ja sanat

Always Coming Home on kunnioitettava saavutus teoksena. Le Guinille on pakko nostaa hattua tästä. Se on myös lukuisine yksityiskohtineen ajoittain raskasta luettavaa ja vaatii melkoisesti keskittymistä. Eri tyylisten tekstien vaihtelu on sinänsä helpotus, mutta se rikkoo myös kirjan rakennetta. Tarkoituksella. Always Coming Homea ei voi pitää perinteisenä romaanina, se on paljon, paljon muuta. Vaativuudestaan huolimatta, siihen kannattaa tutustua lisäkkeineen. Se on palkitsevaa.