T.H. White: The Candle in the Wind ja The Book of Merlyn

T.H. Whiten The Once and Future King -saagan neljäs kirja The Candle in the Wind julkaistiin vuonna 1958 osana kokoelmaa. MaraArthurtonin viimeisellä neljänneksellä alkoi jo saagaväsymys painaa, mikä vaikutti myös lukuintoon.

The Candle in the Windin tapahtumat sijoittuvat Arthurin hallintokauden viimeisille hetkille. Morgausen ja Arthurin poika Mordred vihaa isäänsä. Velipuolensa Agravainen kanssa hän ajaa Lancelotin ja Gueneverin suhteen julkituomista ja tuomitsemista ja lopulta he onnistuvatkin päämäärässään, tosin juonen lopullisiksi uhreiksi joutuvat sellaiset joiden ei olisi pitänyt. Arthurin menneisyydestä paljastuu teko, jonka seurauksena hän on kantanut syyllisyyden tuskaa läpi elämänsä. Kun Arthur joutuu taistelemaan Ranskassa Gueneverin kanssa karannutta Lancelotia vastaan kunniasta, Mordred nousee valtaistuimelle sijaiseksi. Arthur palaa Englantiin pysäyttämään poikansa valtaanpyrkimykset kohtalokkain seurauksin.

The Candle in the Wind on synkkä ja pohdiskeleva kirja. Se on Arthurin tilintekoa elämästään ja mikä meni pieleen hänen idealistisen Pyöreän pöydän ja rauhan aatteen valtion toteuttamisessa. Hän pohdiskelee ihmisluontoa ja Merlynin oppeja. Mordredin ja Agravainen kieroon kasvaneet luonteet ja niiden vuoksi Morgausen poikien välirikko ja kunkin kohtalo synkentää kirjan tunnelmaa ennestään. Samalla kun White on muuttanut tyyliään vielä filosofisemman tutkiskelun suuntaan pohtien valtiopolitiikkaa, hän karkottaa minua lukijana kauemmas. Toki Arthurin loppuvaiheet ovat kiinnostavia, mutta en jaksa innostua valtio-opista tai kommunismin ja bolshevismin tai minkään muunkaan ismin pohjan perukoiden pohtimisesta. Kohtalaisen merkityksellisen osuuden kirjan lopussa saava keskustelu Arthurin ja palvelijapojan välillä herätti epäilyksen, että kohtaukseen liittyy jotain taustaa ja Wikipediasta selvisikin, että kyseinen Tom-poika on Whiten kunnioittava nyökkäys Le Morte d’Arthur -teoksen kirjoittajalle Thomas Malorylle.

The Candle in the Wind jätti haalean tunnelman The Ill-Made Knightin (arvostelu) jälkeen ja saagan päätösosaksi se on vain tyydyttävä.

The Book of Merlyn julkaistiin reilusti varsinaisen The Once and Future King -tetralogian jälkeen, vasta vuonna 1977 kun kirjailija T.H. White oli jo kuollut.

Merlyn palaa takaisin kuvioon ennen Arthurin ja Mordredin viimeistä taistelua ja päättää Arthurin koulutuksen samalla tyylillä mitä käytti ensimmäisessäkin kirjassa, The Sword in the Stonessa (arvostelu). Arthur pääsee jälleen eläinhahmoissa pohdiskelemaan sodan syitä ja miksi rauhaisan valtion aatetta on vaikea toteuttaa. Arthur käy läpi reaalimaailman aatesuuntausten ja esimerkkien kautta läpi eettisiä ja poliittisia ajatuksia. Vaikka tarinassa henkilöt saavatkin aikaan rauhan, ratkaisevaan osaan nousee käärme.

White kirjoitti The Book of Merlynin alun perin Toisen maailman sodan aikaan, eikä saanut sitä silloin julkaistuksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirja on selkeästi pasifistinen, kuten oikeastaan koko ajatus Arthur-saagan taustalla. Vaikka White käyttää kirjan tarinoissa samaa taktiikkaa opetuksessa kuin ensimmäisessä kirjassa, niihin aiemmin liittynyt huumori pysyy kadoksissa. White ottaa kirjoituksensa ja sanomisensa vakavasti ja pohjaa ne entistä tiukemmin Maloryn teokseen.

The Book of Merlyn on kaikesta viisaudestaan huolimatta ajoittain tylsää luettavaa. Kaiken syvällisen pohdinnan jälkeen, ihmisluonteen yli marssii kuitenkin sattuma - käärme. Ellei sitten vielä kliseisemmin kyseessä ole uskonnollinen symboli. Whitelle on ehdottomasti nostettava hattua siitä, että hän on saanut hahmonsa (lukuun ottamatta naishahmoja) uskottaviksi, vaikkakaan ei ehkä pidettäviksi. Arthur tai Lancelot eivät ole suuria, erehtymättömiä ja kaikenvoivia sankareita hänen legendassaan. Hän ei myöskään ihannoi taisteluja ja tappamisen taitoa, kuten monet ritaritarinat tekevät. Excalibur ei nouse Whiten teoksessa Arthurin symboliksi, eikä voitetut sodat ole kuninkaan mitta. Saagasta puuttuu lähes kokonaan Avalonin käsite, eikä kirjassa pohdita kristinuskon ja pakanauskontojen välisiä ristiriitoja, kuten esimerkiksi Bradley tekee Avalonin usvissa (arvostelu).

Olisin saattanut hyvinkin pitää The Once and Future Kingin -saagan kahdesta viimeisestä kirjasta enemmän, jos Whiten kirjoitustyyli ei olisi mennyt lähes esitelmän tasolle. Matkani Arthurworldiin päättyy toistaiseksi ainakin tähän. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että vihdoin perehdyin kirjallisellakin tasolla tähän legendaariseen tarinaan ripauksen verran.

T.H. White: The Ill-Made Knight

The Ill-Made Knight on T.H. Whiten The Once and Future King -saagan kolmas kirja, joka ilmestyi vuonna 1940. Etsin kirjaa alkuperäisversiona, mutta törmäsin vain yhteen kappaleeseen, jonka hinta oli kiitettävä. Niinpä tyydyin The Once and Future King -kokoelman versioon, joka ilmeisesti on vieläpä sama kuin yksittäin julkaistu versio, poiketen näin kahdesta ensimmäisestä kirjasta, The Sword in the Stone (arvostelu) ja The Witch in the Wood (arvostelu).

Kirjan nimi viittaa Sir Lancelotin itselleen antamaan nimeen ja kertoo paljon kirjan sisällöstä. Lancelot on urhea ja maineikas ritari, mutta ulkonäöltään ruma ja siksi nimeää itsensä vialliseksi ritariksi. Tämä nimitys ei koske kuitenkaan pelkästään hänen ulkonäköään, sillä White heti alussa Lancelotin nuoruutta kuvatessa lataa pöytään kortin, jonka esimerkiksi Marion Zimmer Bradley piti enemmänkin hienovaraisen vihjailun peitossa Avalonin usvissa (arvostelu). Lancelot rakastuu Arthuriin. Myöhemmin tultuaan Arthurin ritariksi tämä tunne estää häntä ensin kiintymästä Gueneveriin, mutta Gueneverin ystävällisyys saa hänet lopulta muuttamaan mieltymyksiään. Merlyn varoitti Arthuria ennen hovista lähtöään Lancelotista ja Gueneveristä, mutta Arthur ei kiinnittänyt siihen huomiota silloin ja hän pitää silmät suljettuna myös sen jälkeen kun ritarin ja kuningattaren suhde on jo tosiasia.

Lancelotissa White on parhaimmillaan hahmon luonnissa. Arvostettu ja kunnioitettu ritari ei sorru ylpeyteen, vaan hänen sisäistä maailmaa repivät tunteet ja käsitykset siitä mikä on oikein. White välittää Lancelotin koko elämän kestävän rankan sisäisen taistelun hulluuteen ja pyhyyteen saakka. Kirja sisältää useita Lancelotin matkoillaan kohtaamia sattumuksia ja niistä merkittävin ehkä on Elaine-neidon pelastaminen, joka johtaa petoksen kautta Lancelotin pojan, Galahadin syntymiseen. Teko heijastuu myös tarinan lopussa tapahtuvaan ihmeeseen. Elaine aiheuttaa riitaa Lancelotin ja Gueneverin välillä ja alun lempeästä ja miellyttävästä Gueneverista tulee pikkuhiljaa oikutteleva ja epälooginen hahmo. Jostain syystä Whiten naishahmot onnistuvat olemaan loppujen lopuksi aina enemmän negatiivisia kuin positiivisia.

Kirjan alussa esille tuotu Lancelotin rakkaus Arthuriin muuttuu kaikenkattavaksi ystävyydeksi, eikä se jää ainoaksi selittäväksi tekijäksi hänen suhteeseensa Gueneveriin, kuten Marion Zimmer Bradleyn versiossa. Jos alkuperäisissä lähteissä on viite Arthurin ja Lancelotin väliseen rakkauteen, White on sen laimentanut. Jos viitettä ei ole, niin White on kehittänyt Lancelotin nuoruuden ihastuksesta kenties suurempaa kuin mitä sen oli tarkoitus olla. White tukeutuu kirjoituksessa vahvasti Thomas Maloryn Le Morte d’Arthur -teokseen, jonka tulkintaan hän viittaa usein tekstin keskellä. Whiten tyyli on muuttunut kahdesta edellisestä kirjasta selkeästi. Ill-Made Knight ei ole enää huumoripitoinen kirja, vaan vakavoitunut lähes täysin. Yhä enemmän White käyttää myös perusteluja kirjoituksilleen. Anakronismit ovat edelleen läsnä, mutta ei haittaavassa määrin. Ill-Made Knight nousee tähän astisista Whiten The Once and Future King -teoksista ykköseksi minun arvosteluasteikollani. Huomisessa arvostelussa mietteitä saagan neljännestä kirjasta The Candle in the Windista ja erillisestä jälkiteoksesta The Book of Merlynista.

T.H. White: The Witch in the Wood

T.H. Whiten alunperin vuonna 1939 julkaistu The Witch in the Wood on painettu hieman lyhennettynä myös nimellä The Queen of Air and Darkness. Minulla on kirjasta vuoden 1940 kirjailijan kuvittama painos, joka edeltääjäänsä verrattuna (The Sword in the Stonen arvostelu) on varsin käsiteltävässä kunnossa, mutta valitettavasti ilman kansipaperia. Sen lisäksi minulla on myös The Once and Future King -kokoelman versio.

The Witch in the Wood keskittyy paljolti kertomaan Arthurin tarinaan liittyviä yksityiskohtia pohjoisesta kuningas Lotin valtakunnan tapahtumien näkökulmasta. Lotin puolisona on Morgause, joka on myös Arthurin sisarpuoli, tosin sitä ei Arthur tarinassa vielä tiedä ennen kuin liian myöhään. Kuningas Lot ei hyväksy Arthuria kuninkaaksi, vaan lähtee taistelemaan tätä vastaan. Lotin ja Morgausen pojat Gawain, Agravaine, Gaheris ja Gareth ovat kasvaneet Arthurin vastaisessa ilmapiirissä ja tarinan yhdeksi teemaksi nousee kasvatuksen ja rakkauden merkitys ihmisen kehityksessä. Morgause heittäytyy äitiyden pyhään idealismiin ja itsekorostukseen, mutta käytännössä lapset saavat hänestä ristiriitaisia merkkejä. Sanojensa mukaan heidän äitinsä rakastaa heitä yli kaiken, toisaalta teot osoittavat välinpitämättömyyttä. Pojat palvovat äitiään, mutta heidän keskusteluistaan kuultaa läpi epävarmuus.

Merlyn jatkaa tuoreen kuninkaan opettamista, ja Arthur pohtiikin mahdin ja oikeutuksen käsitteitä pyöreän pöydän idean äärellä pitkin ja poikin tarinaa. Arthur katsoo tehtäväkseen pitää huolta valtakunnastaan ja oikeuttaa sotatoimet ja raakuudet kunhan ne valjastetaan totuutta ja oikeutta palvelevaan päämäärään. Hän aikoo nostaa ritarillisuuden kunniaan ja mukaan astuu velvollisuus. Merlyn poistuu tarinasta fyysisesti omaa kohtaloaan toteuttamaan, mutta hänen oppinsa ovat Arthurin mukana myöhemminkin, kun Arthur alkaa kokemuksen kautta ymmärtää omien ideoidensa ja tekojensa seuraamukset ja merkitykset.

Ykköskirjasta tutut Sir Grummor Grummursum ja King Pellinore sekä Sir Palomides esiintyvät The Witch in the Woodissakin tuoden siihen sen komediallisen puolen. Pellinoren hirviönmetsästysinto on hiipunut, sillä hän on rakastunut, millä on omat seuraukset Arthurin tulevassa tarinassa. Palomides ja Grummore yrittävät houkutella Pellinorea jälleen innostumaan metsästyksestä pukeutumalla hirviöksi, mutta toimenpide osuu omaan nilkkaan, kun oikea Questing Beast ilmestyykin kuvioihin. White tuo hienosti esille hirviönmetsästyksen todellisen merkityksen. Harvinaisen otuksen tappaminen ei olekaan lopulta tärkeintä.

Vaikka The Witch in the Wood on The Sword in the Stonen tavalla edelleen huumorintäyteinen ja kielellisesti leikittelevä kirja, on sen tyylissä tapahtunut askel vakavoitumaan päin. Otin tämän askeleen vastaan positiivisesti, sillä se saa kirjan tuntumaan tasapainoisemmalta. White käyttää yhä edelleen mm. poliittisia ja taloudellisia termejä, jotka ovat aikakauden ulkopuolisia ja vilahtaapa psykoanalyysikin tekstissä pariin otteeseen, niin kuin esineistössä esimerkiksi silmälasit ja megafoni. Nämä seikat eivät häirinneet enää niin paljoa kuin ykköskirjassa. Ehkä niitä osasi jo odottaa tai ehkä ne asettuivat tekstin joukkoon sulavammin. Morgausen kuvaus kirjassa sen sijaan jäi hieman häiritsemään. Hän on vahva hahmo ja noita, mutta valitettavasti yksipuoleisen negatiivinen hahmo jopa äitiydessään. Morgause on syy sotaan (hän on se jolla on housut jalassa Lothin linnassa) ja Morgause viettelee Arthurin ja synnyttää tämän pojan, joka on oleva Arthurin lopullinen kohtalo. Jäin kaipaamaan Morgausessa sitä samaa monivivahteisuutta, jota White esittelee muissakin hahmoissaan.

The Witch in the Wood on askel parempaan suuntaan The Once and the Future King -sarjassa. Huomenna blogissani arvostelu kolmannesta kirjasta, The Ill-Made Knightista.

T.H. White: The Sword in the Stone

Matkani Arthurlandiin jatkui Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvien jälkeen T.H. Whiten klassikolla The Once and Future Kingilla, joka sisältää neljä erillistä kirjaa. Ensimmäisen kirjan, The Sword in the Stonen lukeminen oli kirjaimellisesti ahdistava kokemus. Ei suinkaan sisällön vuoksi, vaan itse fyysisen kirjan vuoksi. Minulla kun on kirjasta 1. brittiläinen painos 1930-luvulta, ja se on kerännyt reilun 70 vuoden ajan itseensä kosteutta, pölyä, tervaa ja nikotiinia, mikä sekoitus sai minut niiskuttamaan, aivastelemaan ja köhimään noin viisi minuuttia sen jälkeen kun kirjaan tartuin. Luin kirjan kuitenkin sinnikkäästi loppuun, vaikka minulla on The Once and Future King olemassa koottuna painoksenakin, koska alkuperäinen The Sword in the Stone eroaa myöhemmin kokoelmaan liitetystä versiosta.

Hic iacet Arthurus, rex quondam, rexque futurus — "Here lies Arthur, king once, and king to be”

The Sword in the Stone kertoo Wart-pojasta, joka tutustuu Merlyn nimiseen velhoon. Samalla kun Wart oppii kasvatti-isänsä Sir Ectorin ja kasvattiveljensä Kayn luona aseenkantajan ja metsästäjän taitoja, Merlynin oppitunneilla Wart tulee muutetuksi taikakeinoin eri eläimiksi oppiakseen symbolisesti valtiomiestaitoja ja näkemyksiä vallankäytöstä ja valtakunnasta. Wart tapaa poikavuosiensa seikkailuiden aikana mm. Madame Mimin, Robin Hoodin ja kuningas Pellinoren ikuisessa hirviöjahdissaan.

Kirja iskee heti alusta alkaen puulla päähän sellaista lukijaa, joka odottaa pääsevänsä mukaan muinaiseen Englantiin vakavamieliseen tulkintaan suuresta sankarimaisesta kuninkaasta ja hänen miekastaan Excaliburista, johon kirjan nimikin viittaa. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että onko kansien sisällä väärät sivut ja kuka ihme tämä Wart on. Ehkä alustustyö olisi ollut paikallaan, jotta kulttuurishokkia ei olisi syntynyt. The Sword in the Stonen Merlyn on Disney-Merlin (Disneyn animaatioelokuva tehtiin Whiten kirjan pohjalta), pitkäpartainen, suippolakkinen velho, joka taikoilee mm. liikkuvia astioita, eikä edes aina kovin onnistuneesti. Kieli on leikittelevää, hahmot hieman koomisia ja selkeä ajankuva puuttuu kerronnasta. White käyttää surutta aikakautensa käsitteitä ja vertauskuvia, vaikka varsinaisesti Wart-Arthurin ja Merlynin puuhasteluympäristö vaikuttaa keskiaikaiselta. White kuvaa kiitettävällä tasolla linnan toimintoja, metsästystä ja luontoa sekä eläimiä. Ote on fantasiamainen. Muututtuaan eläimeksi Wart-Arthur ymmärtää niiden puhetta ja eläimet ovat ihmismäistettyjä. Merlynillä on lisäksi myös puhuva pöllö. Kirja sisältää kuvitusta, joka on käsittääkseni kirjailijan omaa käsialaa.

Jopa minun englannintaidollani kirjaa oli hauska lukea kielensä vuoksi ja välillä tuli lausuttua tekstejä jopa ääneen. Sen sijaan jatkuvat anakronismit tökkivät. Ne olivat tarkoituksellisia ja ilmeisesti niiden oli tarkoitus olla kirjan ilmestymisajankohtana näppäriä (ehkä vielä tänäkin päivänä), mutta minulle ei istunut pirtaan, että Merlyn laittoi sormenpäät yhteen kuten Sherlock Holmes tai että Robin Hood miehineen oli hypännyt Uther Pendragonin hallituskaudelle. Kirjan ajallisessa jatkumossa on tarkoituksellinen kupru, sillä Merlyn kertoo Arthurille, että kun muut menevät ajassa eteenpäin, hän menee taaksepäin. Tällä voidaan selittää osa Merlynin sanomisista, mutta ei kaikkea. Wartin kasvua Arthuriksi on ihan mukava lukea, mutta varsinaista Arthuria joutuu todellakin odottamaan ihan kirjan viime metreille saakka. Hilpeästä sävystä huolimatta, The Sword in Stoneen on upotettu filosofisia teemoja, jotka tulevat esille uudestaan myöhemmissä kirjoissa. The Sword in the Stone ei kolahtanut minulle, mutta matka jatkuu vielä usean kirjan ajan, joten huomenna kerron millaisen vaikutuksen kakkoskirja The Witch in the Wood teki.