Lokakuun 2019 luetut #1

Katherine Arden: The Winter of the Witch

Katherine Ardenin Winternight-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa olivat erittäin positiivisia lukukokemuksia (arvostelut) ja The Winter of the Witch (2019) päätösosaa kohtaan kertyi paljon odotuksia. Vasilisa Petrovnan seikkailu keskiajan Venäjällä yhdistää historiaa ja mytologiaa erinomaisesti. Tarina saa arvoisensa lopun, vaikka ehkä kaikki odotukset eivät viimeisessä osassa aivan täyty. Winternight-trilogia on pelottava ja kaunis satu, joka ei ainoastaan ilahduta vaan myös koskettaa. Kirjailija saa maagisen Venäjän myytit ja talvisen luonnon eloon kuvailevalla ja tuntevalla kirjoitustyylillään. Tämä sarja on yksi niistä, joita toivoisin jonkun kustantajan ottavan suomennettavaksi, ja pelkästään lukijan näkökulmasta. On harmi kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää suomalaisilta lukematta sen vuoksi, ettei niitä käännetä.

Nnedi Okorafor: Binti: Home

Ensimmäinen Nnedi Okoraforin Binti-pienoisromaani (arvostelu) oli kohtalaisen kiinnostava luettava ja sen vuoksi luin myös toisen, Binti: Home (2017). Tarinassa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen Binti palaa takaisin kotiinsa mukanaan Meduse-ystävänsä, jonka kaltaista ei Maassa ole nähty aikoihin. Binti on muuttunut sen jälkeen kun lähti kotoaan, koettelemuksista matkalla Oomza yliopistoon ja yliopiston ilmapiirissä. Maassa ennakkoluulot ja oman yhteisön paineet ovat kovat ja Binti joutuu kohtaamaan ristiriitoja. En valitettavasti päässyt tunnepuolella kiinni lainkaan tarinaan. Binti vaikutti häiritsevältä, varsinkin kun kuuntelin tarinan äänikirjana, jossa lukija tuntui olevan koko ajan hätää kärsimässä. Tarina jäi kesken, joten päätin jokseenkin negatiivisesta fiiliksestä huolimatta lukea vielä kolmannenkin tarinan Bintistä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Rogue Protocol (2018) on Martha Wellsin Murderbot-pienoisromaanien kolmas osa. Murderbotilla on vankka ihailijakuntansa, johon minä en varsinaisesti kuulu. Luen kyllä tarinat mielelläni. Tällä kertaa selvitellessään yhä veristä menneisyyttään, Murderbot ajautuu ihmiseksi tekeytyneenä kuljetusalus Mikin avustuksella GrayCris-organisaation entiselle maankaltaistamisprojektin alueelle. Seikkailun ja vaaran tiimellyksessä Murderbot enenevässä määrin kulkee kohti autonomiaa ja itsenäisyyttään. Rogue Protocol jäi minulle etäiseksi ja koin siinä hieman toistoa aiempiin osiin nähden. Osa on mielestäni heikohkoin tähän astisista.

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta näin Ulkopuolista (The Outsider 2018, suom. 2018) kehuttavan Kingin parhaaksi pitkästä aikaa. Niinpä kuuntelin kirjan äänikirjana. Alku olikin loistava, olin todella innostunut karmaisevasta murhamysteeristä. Puolivälissä tarina alkoi taantua intensiivisyydessään ja loppu mielestäni lopahti, vaikka olikin positiivinen. Tiesin odottaa tarinassa jotain yliluonnollista, mutta olisin silti toivonut alun maallisemman linjan jatkuvan, vaikka eihän se ollut mahdollista. Olen vakuuttunut, että King toimii minulle paremmin satunnaisina elokuvina. Ulkopuolinen ei varmaankaan ole missään tapauksessa huono, se vain toimi minulle ainoastaan puoleen väliin saakka.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) ekologiseksi jännitysromaaniksi kuvatun teoksen äänikirjana. Teoksella on varmasti ansionsa, päätellen vastaanotosta, minkä se sai aikanaan, mutta minusta infodumppaus teki romaanista lähestulkoon tylsän. Jännitystä en huomannut lainkaan ja hahmot olivat puisevia. Kirjan kehuissa mainitaan monesti asiantuntemus, ennemmin kuin kirjalliset ansiot, mutta en luottaisi siihen sellaisenaan ainakaan tietoteoksen tasolle asti. Fiktiossa voi heitellä ideoita, joilla ei olisi pätevää tieteellistä pohjaa, kuten Isomäki on itsekin todennut. Tarjoan tästä näkökulmasta luettavaksi myöhäisemmän Helsingin yliopiston lehden artikkelin: Tiedettä ja scifiä, jossa keskustellaan Isomäen toisen teoksen tieteellisistä tulkinnoista ja näkemyksistä. Toivon muille parempaa ja viihdyttävämpää lukukokemusta Sarasvatin hiekan parissa.

Stephen King: Painajainen

En ole koskaan erityisemmin pitänyt Stephen Kingin kirjoista, eikä mieleeni ole jäänyt mitkä kirjat tuli luettua aikoinaan exäni kirjahyllystä ja mitkä olen nähnyt elokuvana/tv-sarjoina. Niinpä siinä sitten kävi, että kun luin World Fantasy -ehdokkaiden lukutavoitelistaltani ´Salem's lot -kirjan (1975), joka on suomennettu nimellä Painajainen (1990), tajusin noin sadannen sivun kieppeillä, että olin lukenut kirjan jo ennestään. Annoin mennä samalla vauhdilla kuitenkin loppuun saakka, koska muistikuvani olivat hatarat.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kotikaupunkiin Jerusalem’s Lotiin kirjoittamaan seuraavaa kirjaansa. Kaupungin laidalla tyhjillään oleva ränsistynyt Marstenin talo herättää synkän pelottavia muistoja Benissä yhä kymmenien vuosien jälkeen. Taloon on juuri muuttamassa uudet salaperäiset asukkaat ja pahaa aavistamaton kaupunki joutuu keskelle painajaista, ikivanhaa pahuutta, jota vastaan Ben ryhtyy taistelemaan ihastuksensa Susanin, opettaja Mattin, rohkean pikkupojan Markin, tohtori Jimmyn ja isä Callahanin kanssa.

Painajainen on kunnianosoitus perinteiselle vampyyrikirjallisuudelle. Vaikka pidänkin vampyyreista enemmän vaarallisina ja mystisinä olioina kuin ihmisten kanssa pariutuvina söpöliineinä, niin Painajainen tuntui kuluneelta. Kirjoittamisajankohtanaan fiilikset olisivat varmaankin olleet toisenlaiset ja ehkäpä jopa suomennoksen ilmestyttyäkin, mutta ei enää. Vampyyrit ovat kuitenkin kirjan kohokohtia. Niihin liittyvä mystiikka ei ehkä pelottanut, mutta yhä ajatus esimerkiksi lapsesta ikivanhan pahuuden uhrina on karmaiseva. King hyödyntää hyvin perinteistä vampyyrimytologiaa risteineen ja valkosipuleineen. Tänä päivänä toivoisin kuitenkin vampyyrimaailmaan enemmän pseudotiedettä kuin esimerkiksi kristillistä näkökulmaa ja ylikorostuneen seksuaalisuuden voisi heittää jo nurkkaan. Ehkä olen nähnyt tämän kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan, uudemman tai vanhemman, mutta varmaksi en voi sanoa. Kirjan jotkut kohtaukset herättivät visuaalisia mielikuvia.

King kuvaa pientä kaupunkiyhteisöä elävästi ja varmastikin myös osuvasti. Minua ei kuitenkaan innostanut tai edes kiinnostanut lukuisten sivuhahmojen ajatustöryt, olivat ne kuinka todentuntuisia tai ei. Ainoa sivuhahmo, joka oikeasti koskettaa ja herättää ajatuksia, on nuori väkivaltainen äiti vauvoineen. Ben, Susan ja Mark olivat hahmoina tylsiä. Hahmoja heikentävää on, että osa on tavallisia, tosin epämiellyttävästi kuvattuja, eikä heistä voi pitää, ja osa on silotellun hyviä, eikä heistä pahaa sanota, mutta siltikään heistä ei voi pitää. En vaadi, että kirjassa olisi yhtään pidettävää hahmoa, kunhan olisi edes mehukas, erinomaisesti esille tuotu, ristiriitaisen ei-pidettävä. Nyt kenenkään kohtalo ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ehkä isä Callahaniin oli saatu jotain poikkeuksellista.

Painajainen sai minut pitkästymään, mutta onneksi se on huomattavasti lyhyempi kuin muutama muu Kingin kirja, joita viime vuosina on vastaan tullut (ja jäänyt lukematta), enkä tuhrannut siihen liikaa aikaani. Suunnitelmissa on lukea tänä vuonna ilmestyvä Kingin 22.11.63 -teos, mutta mitään erityistä intoa se ei nyt herätä, kun palautui muistiini, etten pidä kirjailijan ilmaisutyylin alakanttisuudesta. Mahtaisiko olla niin, että Kingin tuotannosta joko tykkää tai ei.