Stephen Deas: The Order of the Scales

The Order of the Scales on The Memory of Flames -trilogian viimeinen osa. Stephen Deas on kuitenkin julkaisemassa sarjan maailmaan liittyviä lisäkirjoja, joiden ei käsittääkseni pitäisi olla kuitenkaan suoraan jatko-osia. Trilogian ykkösosan, The Adamantine Palacen arvostelu löytyy täältä ja kakkososan, The King of the Cragsin täältä.

Lohikäärmevaltakunnat ovat sodassa ja ilmassa lentelee lohikäärmeitä joko ihmisten ohjaamina tai vapaina, kullakin omat päämääränsä ja tavoitteensa. Pian ihmisten sodasta on tulossa eloonjäämistaistelu lohikäärmeitä vastaan. Kaiken keskellä prinssi Jehal yrittää pitää kiinni vallanrippeistä, Kemir saada kostonsa ja Taiytakei-kauppiaat hankkia vihdoin oman lohikäärmeensä. Myös legendat ovat heräämässä henkiin.

The Order of the Scales poikkeaa kahdesta edellisestä osasta siten, että hovijuonittelujen aika on nyt ohi, mikä myös tekee kirjasta vähemmän kiihkeän. Olin suorastaan pettynyt kirjan alun hidastempoisuuteen, vaikka Snow ja muut lohikäärmeet saivat vihdoin sitä huomiota mitä olen matkan varrella halunnut. En tahtonut päästä tekstiin mukaan kuin vasta kirjan puolen välin jälkeen ja oikeasti vasta viimeisessä kolmanneksessa jopa kiinnostuin. Alkupuolella tekstissä esiintyy toistoja, eikä tarina tunnu etenevän odotetulla tavalla. Rakenteen rytmi on hitusen pielessä. Jotkin tapahtumat osoittautuvat merkityksettömiksi ja minulla heräsi kysymys, miksi kirjailija pisti niitä mukaan lainkaan. Esimerkiksi kirjassa on yksi naiseen kohdistuvan tapahtuman kuvaus, joka on huonosti ja mauttomasti toteutettu ja tarinan ja hahmon kannalta vielä merkityksetönkin. Muutenkin teksti paikoitellen tuntuu väkinäiseltä. Mihin ihmeessä on kadonnut se tempo ja palo, joka loistaa Deasin kahdessa ensimmäisessä kirjassa?

Kirjan viimeiset luvut ovat erinomaisia. Deas uskaltaa jälleen tehdä ratkaisuja, jotka eivät ole niin itsestään selviä. Olin todella tyytyväinen loppuun. Lohikäärmeet ovat sitä mitä hän on luvannut niiden olevan hänen käsissään; armottomia. Olen toistellut blogissani varmaan kymmenen kertaa, että pidän lohikäärmeistä ja tässä tulee vielä kerran, ensimmäistä kertaa tälle vuodelle: minä tosiaan pidän lohikäärmeistä. The Order of the Scalesissa on kokonaisuutena ongelmia, mutta tarina saa siitä huolimatta varsin tyydyttävän lopputuloksen. Kuten alussa totesin, Deas aikoo vielä palata trilogian maailmaan ja etenkin Taiytakeihin seuraavassa kirjassaan, The Black Mausoleum, joka ilmestyy toukokuussa. Se vaikuttaa kiinnostavalta. Toivottavasti The Order of the Scalesissa esiintyneet rakenneongelmat eivät toistu enää kirjailijan jatkotuotannossa.

Stephen Deas: The Thief-Taker's Apprentice

Stephen Deasin The Memory of Flames -sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa, The Adamantine Palace (arvostelu) ja The King of the Crags (arvostelu), olivat sen verran viihdyttäviä lukukokemuksia, että myös kirjailijan nuoremmille lukijoille suunnattu, uuden sarjan aloittava, The Thief-Taker's Apprentice oli helppo valita luettavaksi. Kirja oli kuitenkin tyyliltään hieman erilainen, eikä yltänyt aiemmin luettujen tasolle.

Berren on nuori, teini-ikäinen orpopoika, joka asuu Deephavenin kaupungissa ja hankkii itselleen ylläpidon muiden poikien joukossa taskuvarkaana. Yhtenä päivänä hän varastaa varkaidenmetsästäjän, salaperäisen Syanniksen, palkkiokukkaron ja joutuu kiinni jäädessään korvaamaan tekosensa olemalla hyödyksi tälle. Piakkoin Berrenistä tulee Syanniksen oppipoika, mutta menneisyys ja entiset toverit eivät jätä häntä rauhaan, eikä kaikki mitä hänen pitäisi opetella ole miellyttävää ja helppoa. Ihastuttava Lilissa sekoittaa kaiken uutukaisen keskellä pojan päätä entisestään, ja hänen mestarillakin on menneisyydessään salassapidettävää.

The Thief-Taker's Apprentice on yllättävän rosoinen ja raakakin teos tapahtumiltaan nuorille suunnatuksi teokseksi. Aikuisena lukijana pidin tästä kovaotteisuudesta, sillä muuten kirja pomppasi henkilöhahmojen luonnissa. Berren oli kyllä ajoittain uskottavan teini-ikäinen, mutta jokin hänen hahmossaan ei kuitenkaan tuntunut ihan aidolta. Ehkä minua alkaa jo tökkiä nämä orpopoikaraasut, jotka osoittavat erinomaisia kykyjä ja jotka eivät välttämättä olekaan kovin alhaista syntyperää... Vaikka jotkut Berrenin käyttäytymiskuvioista osuvat teinille kovinkin kohdalleen, ja siinä mielessä Deas on onnistunut, niin minä en löydä poikaan kuitenkaan kosketuspintaa. Paremmin ei onnistu Syanniksenkaan kanssa. Hänestäkin löytyy kaikki erinomaisen taitavan mutta, ah, niin mysteerisen hahmon kliseet, että välillä pisti kyllästyttämään. Eikä ainoa naispuoleinen hahmo paljoa paranna tilannetta. Olen lukenut useita YA-kirjoja viime vuosina, ja monenkaan ei ole joutunut pettymään yhtälailla kuin tähän. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla.

The Thief-Taker's Apprentice ei ole sinänsä yhtään huono kirja. Luen todennäköisesti jatko-osatkin, mutta toivon kyllä että ne tästä hieman paranisivat. Kirjassa löytyy seikkailua ja toimintaa, mikä tuntuu olevan luontaista Deasille. Luvut ovat lyhyitä kuten The Memory of Flames -kirjoissakin, mikä tekee kirjasta entisestään nopeatempoisemman ja myös vauhdikkaamman luettavan. Taustalla mainitaan salaperäiset kauppiaat ja velhot, jotka yhdistävät tämän The Thief-Taker's Apprentice -sarjan The Memory of Flames -sarjaan. Muutoin tapahtumaympäristöt ovat erit, ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Ehkä enemmän yhtäläisyyksiä aikuisten sarjaan olisi tehnyt tästä houkuttelevamman. Ehkä niitä yhtäläisyyksiä ilmenee jatko-osissa, vaikka valitettavasti niiden nimet saavat ainakin minun sisäiset kellot varottamaan lisäkliseistä.

Huomautuksena muuten kansikuvaan (yllä): Minun kopiossani kirjan nimi kirjoitetaan väliviivalla ja oviaukossa on teksti "With a sword, comes blood..." En jaksanut skannata julkaistua versiota ja netissä tuntuu olevan (kirjailijan kotisivullakin) jaossa vain aiempia versioita.

Stephen Deas: The King of the Crags

Stephen Deasin The King of the Crags on A Memory of Flames -trilogian kakkososa. Luin ensimmäisen osan The Adamantine Palacen viime vuoden puolella ja sen arvostelun voi katsoa täältä.

Tämä arvostelu spoilaa sarjan ensimmäistä kirjaa tietyiltä osin!

There will be flames...

Minun kirjan kannessa on yllämainittu lainaus, ei kansikuvassakin näkyvä Joe Abercrombien kehulause: A Fast, sharp, ruthless read... Niin tai näin, molemmat pitävät paikkansa.

Puhujaksi nousseen kuningatar Zafirin toimet saavat valtakunnan sisällissodan partaalle. Vankina olevan kuningatar Sheziran tyttäret, Almiri ja Jaslyn, ovat nousemassa Zafiria vastaan ja keräävät lohikäärmearmeijojaan. Toisaalla vastassa on profetiaa toteuttamassa oleva uskonnollinen lahko Red Riders, jolle välillä sodan voittaminen tuntuu olevan enemmänkin toissijainen seikka, mutta hävitys ja liekit pääasia. Kaikkia lohikäärmeorjuuttajia vastaan on puolestaan yksi valkoinen lohikäärme päämääränään saada vapautettua muut lajitoverinsa ikeen alta ja saada ne muistamaan historiansa. Prinssi Jehal jatkaa poliittisia juonittelujaan Zafirin kanssa, mutta ihan ongelmaton ei hänen polkunsa tällä kertaa ole, onhan hän mm. naimisissa kuningatar Sheziran nuorimman tyttären, Lystran kanssa. Kaiken lisäksi joukossa häärää enemmän ja vähemmän hämärä verimaagi ja pistävämietteinen Adamantinen mies. Alkemistitkaan eivät ihan toimeettomina ole, tosin heidän työnsä yllä värjyy vääjäämätön uhka.

Kirja jakautuu neljään osioon, jotka eivät ole kovinkaan tiukasti rajattuja kokonaisuuksia; I) The Red Riders, II) Of Princes and Queens, III) White Dragon ja IV) Justice and Vengeance. Kertojahahmot vaihtuvat tiheään, kuten The Adamantine Palacessakin. Vauhti on reippaan puoleista, mikä tässä tapauksessa on positiivista. Tarina ei jää junnaamaan missään kohdassa. Luvut ovat esikoiskirjaan verrattuna hieman pidentyneet ja Deas malttaa tällä kertaa keskittyä kertomaan taustaa ja syventämään henkilöhahmoja. Deas saa sisällytettyä tarinaan myös enemmän maailmankuvausta, mikä tekee kirjasta paremman ja vahvemman kuin edeltäjästään. Mm. Maailmanranka ja sen taakse ulottuva alue avautuu lukijalle selkeänä. Henkilöhahmoista esille kohoaa erityisesti Vale Tassan, jonka päässä liikkuu paljon mielenkiintoisempia ajatuksia mitä hänen puheensa antaa ymmärtää.

The King of the Crags sisältää muutamia maukkaita juonenkäänteitä, joita ei välttämättä osaa odottaa. Deasilla on hieman georgerrmartinmaisia elkeitä; hän ei juurikaan säästele hahmojaan ja aina ei voi tietää kuka on elossa kirjan päätyttyä ja kuka ei. Auki olevia langanpäitä riittää, ja tarina jää totaalisesti kesken. Kolmannelta kirjalta The Order of the Scalesilta voi odottaa melkoista tapahtumavyöryä. Ihan virheetön The King of the Crags ei ole. Koska näkökulmaa vaihdetaan usein, jää väkisinkin jotkut hahmot hieman taka-alalle. Kuten ensimmäisessäkin kirjassa, kaipasin jälleen kerran enemmän osuutta Snow-lohikäärmeelle ja Kemirille. Heidän tarinansa kehittyy hieman erillään muista. Myös Almirin osuus kirjan tapahtumissa, sodan yhtenä osapuolena, oli kohtalainen, mutta itse kuningatar ei saanut sananvuoroa. Stephen Deas onnistuu joka tapauksessa jälleen addiktoimaan lukijansa vauhdikkaalla, tapahtumarikkaalla tekstillään. The King of the Crags on Viihdettä isolla veellä.

Sarjan seuraavaa kirjaa The Order of the Scalesia pitänee odotella noin vuoden päivät, sillä näillä näkymin se julkaistaan keväällä 2011. Sitä ennen Deasilta ilmestyy The Thief-Taker's Apprentice, joka päätynee minunkin lukulistalle. Molempia odotellessa voi lukea Deasin kotisivulta ekstrana vaikka kuningatar Zafirin haastattelun. Haastattelijana prinssi Jehal:
 

Prince Jehal Interviews Queen Zafir

Stephen Deas: The Adamantine Palace

Vuoden 2009 viimeisenä kirjana tuli luettua Stephen Deasin The Adamantine Palace, A Memory of Flames -trilogian ensimmäinen osa ja kirjailijan esikoisteos.

The Adamantine Palacen tarina sijoittuu lohikäärmevaltakuntien maailmaan, joita kutakin hallitsee kuningas tai kuningatar. Kuninkaallisten "eduskunnan puheenjohtajana" on heidän joukostaan valittu Puhuja, jonka koti Adamantinen palatsi on. Jokaisella valtakunnalla on lohikäärmepesiä, joissa kasvatetaan lohikäärmeitä valtakunnan tarpeisiin; sotavoimia, metsästystä ja kuljetusta varten. Lohikäärmeillä on omat huoltojoukkonsa, joita kutsutaan Scalesiksi. Puhujan määräaikaiseen virkaan on tulossa vaihdos ja juonittelut ovat käynnistyneet. Tarinassa omaa rooliaan näyttelevät myös mm. alkemistit, joilla on hallussaan resepti, jolla hallita lohikäärmeitä, sekä Taiytakei-kauppiaat, jotka tavoittelevat omaa lohikäärmettä.

Deasin kirjoitustyyli on sujuvaa ja nopeatempoista. Luvut ovat lyhyitä, joten tarina etenee vauhdikkaasti eri kertojahahmojen vaihtuessa keskimäärin viiden sivun välein. Koskapa kirja keskittyy nimenomaan hahmoihin, eikä maailmanluomiseen, nopea tahti ei haittaa liikaa. Deasin hahmot ovat mielenkiintoisia, tosin kovin syvälle heidän ajatusmaailmaansa ei upota, eikä heitä voi sanoa kovin moniulotteisiksi. Toiminta on tärkeämpää. Itse huomasin pitäväni eniten kuningatar Shezirasta, vaikka hienoiseksi pääkertojaksi taisi nousta prinssi Jehal. Myös yksi lohikäärmeistä, Snow sai äänensä kuuluviin kertojana. Olisikin ollut mielenkiintoista lukea tarinaa enemmänkin Snown näkökulmasta. 

On aina riski lähteä tänäpäivänä luomaan sarjaa lohikäärmeisiin perustuen, sillä otukset ovat fantasiassa jo aikamoisen käytettyjä. Deas onnistuu kuitenkin välttämään pahimmat karikot. Hänen tarinansa ei ole erityisen omaperäinen, siinä on vaikutteita selvästi näkyvissä mm. George R.R. Martinilta ja en voinut välttyä vertaamiselta Robin Hobbiinkaan. Vaikka yleensä pidän enemmän lohikäärmeistä vaarallisina ja vaikeasti (jos ollenkaan) hallittavina olentoina, niin myös Jo Waltonin (Tooth and Claw) ja Naomi Novikinkin (Temeraire) lohikäärmeet ovat erinomaisen viihdyttäviä. Deasin lohikäärmeet ottavat kuitenkin heihin verrattuna pitkän askeleen sinne villimpään suuntaan, mikä on tervetullutta. 

The Adamantine Palace on viihdyttävä ja nopea lukukokemus. Ei ehkä mikään omaperäisyyden huippu, mutta juonikuvioiltaan sopivan kimurantti, ja vieläpä jatkoa ajatellen erittäin lupaava kirja. Hyvä lopetus kirjavuodelle 2009.