Sofia Samatar: The Winged Histories

Sofia Samatarin A Stranger in Olondria (arvostelu) oli kirja, jonka toivoin päätyvän suomennettavaksi. Näin ei tietenkään ole käynyt. Kirja voitti sen sijaan British Fantasy -palkinnon sekä oli ehdokkaana World Fantasy ja Locus-palkinnoissa. Samatar voitti John W. Campbell -palkinnon parhaana uutena kirjailijana ja voitti teoksellaan myös Crawford-palkinnon. Kirja oli haastava ja omaperäinen tuulahdus vuoden 2013 teosten joukossa ja se noteerattiin. Niinpä oli helppoa ottaa kirjailijan toinen teos The Winged Histories luettavaksi. Kirja ilmestyi 2016 ja se sijoittuu samaan maailmaan kuin esikoisteoskin.

Olondrian hallintoa ravisuttaa sisäinen kapina, jossa uusi maailma haastaa vanhat rituaalit. Neljän naisen, Tavisin, Tialonin, Siskin ja Serenin, kertoman kautta kuvataan sodan väkivallan aikaista ja jälkeistä yhteiskuntaa, jossa poliittiset ja uskonnolliset näkemykset törmäävät niin henkilökohtaisella tasolla kuin laajemmissa ryhmissäkin. Taustalla ovat perheet ja rakkaudet, jotka repivät yksilöiden elämää. Rakkaus ei ole aina helppoa tai edes hyväksyttävää ja se vaatii muutosta.

The Winged Histories on yhtä aikaa pieni ja suuri tarina. Yksilötasolla ollaan kovinkin tarkkoja ja henkilökohtaisia, mutta jokainen yksityiskohta ja yksilö ovat osa kokonaisuutta, Samatarin luoman maailman suurta kuvaa. Tarina on jatkoa A Stranger in Olondrialle, mutta ei suoraan. Tarinaa lähestytään toisesta näkökulmasta ja toisten henkilöiden kautta, vaikka osa henkilöistä esiintyy molemmissa kirjoissa. Kumpikin teos toimii itsenäisenä lukukokemuksena.

Kieli on hienovaraista, kaunista ja runollisen herkkää, mikä ihastuttaa. Toisaalta se ajoittain pitkästyttää, ellei ole erityisen kiinnostunut kuvauksesta ilman toimintaa. Tarina on myös hieman henkisesti raskas, siinä ei juuri ilon pilkahduksia näy. Samatar painottaa ihmisiä, joista jotkut ovat kiinnostavampi kuin toiset. Itselleni Tavis, joka toteuttaa omaa itseään swordmaidenina, on se hahmoista josta pidin eniten ja jonka tarinaan oli helppo upota. The Winged Histories on monitasoinen ja -ulotteinen tarina, joka laajentaa entisestään Olondrian maailmaa. Se on raaka, ristiriitainen ja myös outo. Yksinkertaisesti hieno ja älykkäästi rakennettu. Se on kuitenkin suoraviivaisempi kuin edeltäjänsä ja siten helpommin lähestyttävä.

Olen The Winged Historiesin edessä yhtä sanaton kuin A Stranger in Olondriankin. Se pitää vain lukea tietääkseen miltä tuntuu sen jälkeen. Edelleenkin epäilen, että kirja joko kolahtaa tai ei. Minulle kirja oli haastava, eikä ihan mukavuusalueella, mutta olen silti joka tapauksessa jälleen vaikuttunut työstä minkä kirjailija on saanut aikaan. Loppu tarjosi jotain muuta kuin odotin. Aion nimetä kirjan omaksi Hugo-ehdokkaakseni. Se on vähintään sen arvoinen.

Sofia Samatar: A Stranger in Olondria

Sofia Samatarin A Stranger in Olondria päätyi lukulistalleni, kun kirjailija Jo Walton suositteli sitä viime syksynä Sweconissa. Waltonin toinen suositus E.J. Swiftin Osiris (arvostelu) ei oikein osunut nappiin kohdallani, mutta Samatarin 2013 julkaistu esikoisteos on hyvin erilainen. Samatar on ehdolla tänä vuonna John W. Campbell -palkintoon ja hänen novellinsa Selkie Stories are for Losers on ehdolla Hugo-palkintoon. Siitä erikseen myöhemmin, kun arvioin Hugo-novelliehdokkaat.

Pippurikauppiaan poika, Jevick, Teesaaren pienestä Tyomin kylästä, on koko ikänsä kuullut tarinoita kaukaisesta maasta Olondriasta, joka poikkeaa kovin hänen omastaan. Olondrialaisen opettajansa, Lunren, kautta Jevick oppii kieltä ja tuntemaan kirjat, joita hänen kotiseudullaan ei ole, mutta Olondriassa sitäkin enemmän. Isänsä kuoleman jälkeen Jevickille avautuu mahdollisuus matkata kaukaiseen maahan. Kaikki tuntuukin kuin unelmalta, kunnes osallistuttuaan erikoiseen kansanjuhlaan, hän huomaa nuoren tytön, Jissavetin, haamun vainoavan häntä. Päästäkseen eroon vainoajastaan, hän etsii apua, ja tietämättömyyttään joutuu kahden uskonnollisen kultin välisiin ristiriitoihin pelinappulaksi, millä on suuret vaikutukset hänen elämäänsä. Jissavetin vaatimuksia ei kuitenkaan voi ohittaa, ja niinpä Jevickillä on tarina kerrottavanaan.

"As I was a stranger in Olondria, I knew nothing of the splendour of its coasts, nor of Bain, the Harbour City, whose lights and colours spill into the ocean like a cataract of roses. I did not know the vastness of the spice markets of Bain, where the merchants are delirious with scents, I had never seen the morning mists adrift above the surface of the green Illoun, of which the poets sing; I had never seen a woman with gems in her hair, nor observed the copper glinting of the domes, nor stood upon the melancholy beaches of the south while the wind brought in the sadness from the sea. Deep within the Fayaleith, the Country of the Wines, the clarity of light can stop the heart: it is the light the local people call 'the breath of angels', and is said to cure heartsickness and bad lungs. Beyond this is the Balinfeil, where, in the winter months, the people wear caps of white squirrel fur, and in the summer months the goddess Love is said to walk and the earth is carpeted with almond blossom. But of all this I knew nothing. I knew only of the island where my mother oiled her hair in the glow of a rush candle, and terrified me with stories of the Ghost with No Liver, whose sandals slap when he walks because he has his feet on backwards."

Huokaus. Kirjan aloitus on upea ja upottaa heti tunnelmaan ja maailmaan. Samatarin kirjoitustyyli on kuvailevaa, kaunista ja rytmikästä ja niin myös itse tarinassa teksti, sen lukeminen ja tuottaminen on tärkeää, mutta ei suinkaan yksiseliteisen suoraviivaista ja selkeää. Romantisoidun maailman takana voi avautua paljon muuta, tummaa ja tuskallista. Teksti on se mitä jää meistä jälkeen elämään, luettaviksi tuleville polville. Se voi kuitenkin vieraannuttaa omasta kulttuurista, tuomatta toista kultuuria todellisuudessa lähemmäksi, tai avata kokonaan uuden maailman. Hieman yksioikoinen Jevick ja sairaalloinen Jissavet ovat mielenkiintoisia virheineen päivineen, elämänhaluineen. A Stranger in Olondria on matkantekoa ja itsensä löytämistä, mutta hieman salamyhkäisen usvan laitamilla. Olen yrittänyt monta päivää etsiä sanaa, jolla kuvata kirjaa, ja lähinnä mieleen tulee goottilaisuus, mikä sekään ei sovi Samatarin luoman maailman mausteisen varjoisaan makuun ja hajuun. Oikeiden sanojen löytäminen ei ole helppoa. Ehkä seikka, että Samatar on kirjoittanut kirjan työskennellessään Etelä-Sudanissa, jossa jopa 75 % aikuisista on lukutaidottomia, antaa jotain viitteitä niin tunnelmasta kuin teemastakin.

Olondrian maailma on laaja, täynnä ihmisiä pienissä kylissä ja isoissa kaupungeissa, kaupantekoa, laivoja, vuoria, uskomuksia, uskontoa, kuolemaa... ja kirjoja sekä tarinoita. Kaikesta voi aistia, että kirjailija tietää paljon enemmän kuin kertoo. Tai ehkä hän kertoo myöhemmin lisää, vaikkapa maksattomasta aaveesta, jonka jalkaterät ovat taaksepäin. Tarinassa on hyvällä tavalla pelottavia elementtejä, raakuutta ja käänteitä, toisaalta myös suvantohetkiä, jolloin otteeni hieman herpaantui. Kirja ei ole täydellinen. Erityispisteitä siitä, että tämän fantasiakirjan hahmot ovat pääosin tummaihoisia.

A Stranger in Olondria on todennäköisesti kirja, joka kolahtaa tai sitten ei. Epäilen suuresti, että se on myös kirja, joka pitää lukea toiseen tai useampaan kertaan, jotta se aukeaa kokonaan. Ainakin se on loistava esikoiskirja, jonka toivoisin tulevan suomennetuksikin. Tällaista käännöskirjallisuutta kaipaan, vaikka jotain menetettäisikin alkuperäisestä lumosta.