Näytetään tekstit, joissa on tunniste Saara Henriksson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Saara Henriksson. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. syyskuuta 2018

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Tämän vuoden Kuvastaja-palkintoehdokas Syyskuun jumalat on ensimmäinen teos, jonka luin Saara Henrikssonilta. Kirja julkaistiin 2017 ja minulla on siitä ekirjaversio.

Amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin Unkariin, jossa hänellä on sukujuuret. Remontin alla olevassa talossa ja koko kaupungissa on kuitenkin jotain omituista. Talon kerroksien lukumäärä ei täsmää, asumattomista huoneistoissa kuuluu ääniä ja katujen nimet vaihtuvat, eikä kukaan tunnu huomaavan mitään. Paitsi naapurin herra Gábor. Naapuri tutustuttaa Paulin Tonavan saarella vanhassa huvilassa kokoontuvaan ryhmään, Syyskuun jumaliin, jonka kautta Paulille avautuu historian monet polut ja rinnakkaistodellisuudet. Todellisuus ja tapahtumat sellaisena kuin suurin osa ihmisistä ne muistaa, eivät olekaan ainoita totuuksia, ja Paul joutuu valitsemaan mikä on tärkeää ja minkä todellisuuden kanssa hän haluaa elää.

Syyskuun jumalat on maagista realismia ja tarinana kehittyy hitaasti ja erittäin kuvaavasti. Vierailin Unkarissa, kun se oli tuorehko poliittista monipuoluejärjestelmää kehittävä ja monen konfliktin maa. Kiersin silloin Budapestin lisäksi pustan tasankojen kautta Karpaattien vuoristoon. Maan tunnelma niin maalla kuin kaupungeissa ja mm. voimakas kahtiajaottelu muun väestön ja romanien välillä oli outoa ja jopa mystistä. Muistan olleeni matkalla useaan kertaan ahdistunut, mutta myös erittäin vaikuttunut. Nämä kaikki tunnelmat koin uudelleen kun luin Henrikssonin kirjaa. Tarinassa päästään usein unkarilaisuuden ytimeen, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, monesti ulkopuolisen havainnoitsijan näkökulmasta.

Ajan kulku, historian muuttuminen ei aluksi nouse konkreettisesti esille, lähinnä keskitytään selittämättömiin tapahtumiin, mutta myöhemmin kun aihe nousee enemmän spekuloitavaksi, se tuntuu uhkaavalta ja pelottavaltakin. Henriksson pääsee hyvin sellaisten kysymysten ääreen, jossa joissain tapauksissa vastaus voisi olla helppo, mutta useimmiten ei. Kirjaa lukiessa ei ole välttämätön tietää kovinkaan tarkkaan Unkarin todellisista tapahtumista, mutta aina se jonkin verran auttaa, kun on taustatietoa päänupissa.

Hidas kerronta sopii minulle useimmiten, varsinkin silloin kun kuvataan jotain kiinnostavasti ja taidolla. Näin kävi Syyskuun jumalissa, joka teoksena on reilun 200 sivun mittainen (ekirja). Tekstissä oli kuitenkin joitain häiritseviä kohtia, sellaisia älykkääksi tarkoitettuja vertauksia tai selityksiä, jotka eivät äkkiseltään vaikuttaneet ymmärrettäviltä. Kun ne purki auki, ne eivät kovin loogisia olleetkaan. Kaikki taisivat liittyä itseoppineeseen taideasiantuntijaan ja hämärän menneisyyden omaavan Stella-rouvan lausahduksiin. Kohdat jäivät häiritsemään lukukokemusta. Näistä huolimatta – ja vaikka Budapest ei minulle ole se osa Unkaria, joka vaikutti eniten – Syyskuun jumalat on kiinnostava teos ja varmastikin ansainnut palkintoehdokkuutensa (en ole vielä muita ehdokkaita lukenut).

Kannesta tulee etäisesti mieleen Locke Lamoran valheet. Mielikuvasta on vaikea päästä eroon, kun se kerran päähän pulpahti. 

Liitän kirjan Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni. Kirja on #2. Kahdeksan kirjaa jäljellä.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Saara Henriksson & Markku Soikkeli (toim.): Surupukki

Viime kesänä Osuuskumma julkaisi Saara Henrikssonin ja Markku Soikkelin toimittamana antologian ruotsalaisista tieteistarinoista suomennettuna. Surupukki (2015) sisältää novelleja viideltä minulle tuntemattomalta kirjailijalta, sekä kuudentena Karin Tidbeckiltä, jonka oman novellikokoelman Jagannathin (arvostelu) intouduin kehumaan pari vuotta vuotta sitten. Suosittelen edelleen tätä englanniksi käännettyä kokoelmaa, paitsi jos ruotsi sujuu. Minulla on Surupukista ekirjaversio. Kirjan lopussa on Johan Jönssonin katsaus "ruotsalaiseen spefinovellistiikkaan uudella vuosituhannella", mikä onkin ihan mielenkiintoinen lisä, toisaalta hieman masentava kaikkine julkaisujen loppumisineen, mutta samalla näkemys mahdollisesta tulevaisuudesta. Mukana tuli uutta tietoa ja myös suomenruotsalainen Enhörningen mainittiin.
  • Karin Tidbeck: Olen laskenut suruni yllesi (Jag har lagit min sjukdom på dig)
  • Carl Ahlström: Mustaa raparperia (Svart rabarber)
  • Kristina Hård: Kirjasiirtymiä (Intrabokulär teleportering)
  • K. G. Johansson: Ennen kuin taivas putoaa (Innan himlen faller)
  • Jorun Modén: Sosiootit (Socioterna)
  • Oskar Källner: Pancasila (Pancasila)

Karin Tidbeck ei petä tässäkään antologian tarinassa, vaan nimikkonovelli Surupukki on hienoa jälkeä. Novellissa päähenkilö kärsii masennuksesta ja saa hoitokeinoksi seurakseen kutun. Vaikka tarina on kiihkottomasti kerrottu, sen mukana myötäelää vahvasti. Luin tekstin kahteen kertaan läpi ja se parani uusintakierroksella. Mustaa raparperia sen sijaan ei auennut juuri lainkaan. Jonkinlaista luopumista siinä oli ja elementtejä, jotka sinänsä kiinnostivat, mutta en jaksanut ryhtyä tarkempaan tulkintaan. Ehkä jossain vaiheessa luen tekstin uudelleen, nyt se ei siihen houkutellut. Kirjasiirtymiä on hauska ja persoonallisella äänellä kerrottu tarina, joka sisältää niin Humisevaa harjua kuin Wild Bill Hickokinkin. Mustan raparperin jälkeen se oli kepeä tuulahdus hieman Jasper Fforden jalanjäljissä.

Ennen kuin taivas putoaa kuvaa maailmanlopun meininkiä, mutta omalla tavalla interaktiivisella otteella. Pidin tarinan alun outoudesta ja lopun kuvion kehittymisessä oli ideaa, tosin taidan olla hieman mollivoittoinen henkilö, kun kaipasin vielä enemmän synkkyyttä loppuun saakka. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö kirjailija olisi silti kirjoittanut varsin tyydyttävää tarinaa. Sosiootit on dystopinen kapinatarina, joka vaikuttaa tyyliltään tutulta implantteineen päivineen. Teksti on varsin sujuvaa, himpun satiirimaista, mutta en ehkä niin paljon innostunut siitä kuin useimmista muista. Pancasila on kokoelman pisin novelli, jossa on mukana leguinmaisuutta ja mielikuva välähti myös M.R. Careyn The Girl with All the Giftsiin päin (arvostelu). Lopetustarinassa riitti synkkyyttä ja olin siihen varsin tyytyväinen. Niin tyytyväinen, että googlasin Oskar Källnerin ja löysin lisää ruotsalaisia novelleja koottuna, tällä kertaa englanniksi käännettyinä. Vieläpä uutukaisia, joten yritän saada niitä luettua, ennen kuin teen päätöksen Hugo-ehdokkaistani.

Surupukki: Ruotsalaisia tieteistarinoita on lyhyt antologia, mutta sen tarinat hyviä ja suositeltavia lukukokemuksia, myös se Mustaa raparperia, joka ei minulle auennut kertalukemalla. Kyllä sen sujuvasti luki silti. Minulle jäi jälkitunne, että näissä tarinoissa oli kaikissa haikeutta, tai tietynlaista surullisuutta eri tilanteissa yhdistävänä tekijänä. Jopa Kirjasiirtymissä. Ehkä se on lukijasta kiinni miten lukemansa kokee. Jäin kaipaamaan sellaista pientä yksityiskohtaa, että milloin alkuperäiset novellit on julkaistu. Googlaamalla asia ei kaikilta osin selvinnyt. Näitä olisi kiva saada lisääkin suomeksi. Liitän tämän teoksen osaksi I Spy Challenge -haastetta, kohtaan 20. eli Emotion/Feeling (suru).

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...