Ollaan vuodessa 2075. Maan Kuussa asuu kolmisen miljoonaa ihmistä, jotka ovat rikollisia, poliittisia pakolaisia tai näiden jälkeläisiä. Maa on käyttänyt Lunaansa rangaistussiirtolana ja sinne on muodostunut rakenteellisesti löysähkö yhteiskunta, jossa naisia on vain murto-osa. Niinpä tämän vuoksi onkin syntynyt moniavioinen perinne ja naisilla on perheissä valtaa. Nuoressa yhteiskunnassa piilee kapinahenki ja halu päästä Maan päättäjien alaisuudesta itsenäiseksi kytee isonevalla liekillä. Tietokoneteknikko Mannie O'Kelly-Davis liittyy mukaan vallankumousliikkeeseen ilman suurempaa aatteen paloa, sillä hän on luonut ystävyyssuhteen Lunan järjestelmistä vastaavaan tietokoneeseen, joka on osoittautunut tekoälyksi. Sherlockin veljen Mycroft Holmesin mukaan Mikeksi ristitty tietokone valjastetaan mukaan itsenäisyystavoitteen salaiseen operaatioon, jonka professori Bernardo de la Paz ja Wyoming Knott organisoivat Mannien avustuksella. Vallankumousta ei kuitenkaan koskaan saavuteta ilmaiseksi.
Alle puolen välin harkitsin Kuu on julman keskeyttämistä. Pääasiallinen syy oli kieli, jonka tyylin koin ärsyttäväksi. Tuntui kuin olisin koko ajan lukenut vähättelevää tekstiä. Kuun asukkaita kutsutaan lunakeiksi ja maan asukkaita maakoiksi, mitkä mielessäni assosioituivat punikki ja venakko -tyylisiin halventaviin nimityksiin, vaikkakin hahmot käyttivät niitä itsestään. Tekstin joukossa on myös venäjän kieltä, mikä lisäsi juuri noihin sanoihin liittyviä mielleyhtymiä. Tytöttelyt ja joissain kohdin muutamat pojittelut nousivat myös tekstistä häiritsemään ja ”ei-tyhmä” -käsite riekkui ylilyönnin rajamailla. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun, ja se kannatti, sillä loppu oli muusta kirjasta poiketen erinomainen. En ole lukenut Heinleinilta muita teoksia, mutta oletan, että Kuu on julman kieli on tarkoituksella mitä on. Se kuvaa rangaistussiirtola-yhteiskuntaa siinä missä juonen tapahtumat ja henkilöhahmokuvauksetkin tekstin sisäisesti. Sellaisena kieli on tulkittava vaikuttavaksi, mutta ei sitä silti ole yhtään sen helpompi sietää. Maa-Luna -asetelma tuo mieleen 1700-luvun lopun Britannian Australia-rangaistussiirtokunnan perustamisen.
Toinen seikka mikä minua kirjassa häiritsee on, että naiset kaikesta ihannoinnista ja valtakuvauksesta huolimatta jäävät useimpien 60/70-luvun science fiction -kirjojen naiskuvan tasolle. Naiset eivät ole aitoja, vaan kiiltokuvia. Moniaviollinen perhekäsitys on ollut varmaankin rohkeaa ja uutta kirjoitusajankohdalla, varsinkin kun vaikutti siltä, että perheen puolisoiden ikähaarukka on kohtalaisen suuri. Vaikka historiasta ja tietyistä keskiaikaan sijoittuvista fantasiakirjoista johtuen lapsien naittaminen nuorina onkin jo totuttanut eri aikakauden ajatusmaailmaan, niin Kuu on julmassa 14-vuotiaan lapsipuolison rintojen kuvailu tulevaisuuden maailmassa vaivaannuttaa. Heinleinille pitää antaa pisteitä kirjan rodullista monipuolisuudesta ja myös siitä, että päähenkilö on käsipuoli, mikä tekee hänestä osin ”pätevämmän” tekokäsineen. Kirjan poliittisissa tai idealistissa käsitteissa on nähtävissä aikakauden leimaa, ehkä jotain ennakoivaakin, mutta en jaksanut keskittyä ajatuksella siihen puoleen lukiessa. Realistinen anarkismi tuntui olevan ainakin professorin ideologia.
Kuu on julma on 60-luvulla varmasti ollut erilainen luettava kuin tänä päivänä, ja sen saamat kunnianosoitukset ovat ymmärrettäviä. Minulle vuonna 2013 kirja jätti ristiriitaisia, hieman negatiiviselle puolelle jääviä tuntemuksia. Näen kirjan merkityksen genreen ja varmastikin siihen tulee jatkossa verrattua monia teoksia. Tämä opus ei erityisemmin innoita tarttumaan muihin Heinleinin kirjoihin, mutta Hugo-lukutavoitelistassani on listattuna pari muutakin kirjailijan teosta, joten jossain vaiheessa tullee luettua lisää.