Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:

• Äänikone
• Genesis ja katastrofi
• Sotilas
• Mies etelästä
• Toivomus
• Vuokraemäntä
• William ja Mary
• Lampaalla teurastettu
• Tie taivaaseen
• Nahka

Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.

Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia (1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 

Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.

Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

Roald Dahl: Matilda - kirja ja musikaali

Kuuntelin Roald Dahlin Matildan (1988) äänikirjana syyskuussa ja pääasiassa siksi, että kävin katsomassa tarinan elokuun alussa musikaalina Cambridge-teatterissa Lontoossa. Musikaali oli varsin onnistunut ja varsinkin Agatha Trunchbullin näyttelijä (mies) toi siihen mukaan Rocky Horror Picture Show -fiiliksiä. Vaan olisihan se pitänyt arvata, ettei hahmo kirjassa sellaisia mielikuvia välittänyt. Englanninkielisen äänikirjan luki varsin vivahteikkaasti näyttelijä Kate Winslet, mutta en ole täysin vakuuttunut, että hän oli paras mahdollinen hommaan.

Matilda on kuusivuotias tyttö, joka on varsin älykäs ja erittäin kiinnostunut kirjoista. Hänen perheensä vain ei osaa arvostaa häntä tai lukuharrastusta lainkaan. Sen sijaan lastentarhaopettaja Jennifer Honey huomaa Matildan erikoislahjakkuuden ja kannustaa häntä voimakkaasti. Miss Honeylla on kuitenkin omia ongelmia, suurimpana niistä tyrannimainen johtajatar Agatha Trunchbull, joka ei terrorisoi vain häntä, vaan myös koululaisia. Matilda kuitenkin päättää hyödyntää erikoislahjojaan ja tehdä lopun johtajattaren puuhista.

Periaatteessa pidän kovasti vahvoista tyttöhahmoista, jotka on vieläpä lukutoukkia, mutta jokin tässä tarinassa silti tökki. Matilda ei saa minulta osakseen samanlaista sympatiaa, kuin esim. Hermione Harry Pottereissa, vaikka hahmoissa onkin jonkin verran samaa, eri kuosissa vain. Matildan perhe on suorastaan karmaiseva, vaikka yritin löytää edes hieman heistä jotain positiivista. Lopussa varsinkin tuli ”ihanko totta?” -fiilikset. Miss Honey taas tuntui uhriutuvalta Matildan rinnalla menneisyyksineen.

Teatteriesitys hieman siloitti Matildan perhettä, tosin ei paljoa, mutta näyttelijät tekivät hahmoista jonkin verran inhimillisempiä. Joukko lapsinäyttelijöitä oli lavalla pirtsakoita ja lauloivat osuutensa erinomaisesti, kuten myös esitysillan Matilda, Emily-May Stephenson. Matildan roolia vetää useampi tyttö, sillä rooli on lapselle suuri. Oletan muiden olevan yhtä kelpoisia. Pidin näytelmän lavasteista. Koko lava-alue oli päällystetty värivaloilla elävöitetyillä aakkospalikoilla, joista löytyi helposti päähenkilön nimi. Valitettavasti en muista Trunchbullia näytelleen henkilön nimeä, mutta esitysiltana oli puikoissa understudy.

On vaikea määritellä mikä äänikirjan lukemisessa häiritsi. Winslet on erinomainen näyttelijä, mutta ehkä hän oli minun makuuni hieman liian korostava lukija. Äänikirjat on herkkä laji. Vaikuttaa siltä kohdallani, että lukija vaikuttaa paljon, jopa ehkä liikaa, lukukokemukseen. Joskus en pysty edes joitain lukijoita kuuntelemaan. En kuitenkaan usko, että Winslet ratkaisevasti vaikutti siihen miten koin Dahlin tarinan. Matilda ei yksinkertaisesti purrut minuun tarinallisesti. Tämä oli toinen kirjailijan teos, jonka olen lukenut. Ensimmäinen oli The Gremlins, jonka arvio löytyy täältä. Odotan seuraavalta Roald Dahlin kirjalta enemmän.

Roald Dahl: The Gremlins

The Gremlins (1943) on ensimmäinen lukemani Roald Dahlin kirja. Vaikka kirjailija ja osa hänen teoksistaankin ovat niminä tuttuja, en ole tullut koskaan tutustuneeksi tarkemmin. Niinpä päätin korjata tilanteen ja lukea muutamia Dahlin kirjoja, jotka hankin englanninkielisinä. Dahlia on suomennettukin ihan kiitettävästi, mutta yllätyksekseni tätä hänen ensimmäistä lapsille suunnattua teostaan ei suomennosten listalta löydy. Ehkä se ei istunut aikanaan suomalaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Tarina on kirjoitettu Walt Disney Productionille ja sen pohjalta oli ilmeisestikin tarkoitus tehdä animaatioelokuva, mitä ei lopulta sitten koskaan tapahtunut.

Kirjan päähenkilö, brittiläinen toisen maailmansodan taistelulentäjä, kohtaa yllättäen lennollaan hyvin pieniä miehiä, joilla kasvaa sarvet päässä. Nämä pikku ilkimykset tekevät koneessa tihutöitä, poraten reikiä runkoon. Gus selviytyy maahan vihollistulituksesta ja gremlineitä huolimatta ja joutuu toteamaan, että pikkuotuksia on enemmänkin, eikä hän ole ainoa lentäjä, joka tekee tuttavuutta niihin. Pian lentäjät saavat gremlinit kuitenkin tekemään yhteistyötä yhteisen vihollisen, natsi-Saksan peittoamiseksi. Gremlinit pääsevät Royal Air Forcen koulutukseen. Vaan vieläkö loukkaantunut Gus pääsee toteuttamaan unelmaansa isänmaan puolustamisesta?

The Gremlins on huvittava pikku tarina, jossa olisi vakavamminkin otettavaa ainesta, mutta Dahl ei lähde pohtimislinjalle, vaan pitää tarinan kevyenä. Kertomuksessa on sankaruutta ja kaveria-ei-jätetä -meininkiä. Gremlinien alkuperäinen kohtalo jää kuitenkin jalkoihin, eikä edes rivien välistä ole luettavissa kirjailijan tuntemuksia luonnon ja ihmisten väliseen konfliktiin. Ehkä näin on tarkoituksella kun kyse on Disneylle tehdystä tarinasta. Mielestäni esimerkiksi J.R.R. Tolkien käsittelee asiaa omissa tarinoissaan voimakkaammin ja selkeämmin. Brittilentäjät viettävät vapaa-aikaansa juomalla tuopillisia ja polttelemalla tupakkaa, mikä näkyy myös kuvituksessakin. Miten on, mahtaakohan vielä tämänkin päivän englantilaisissa lastenkirjoissa näkyä perinteikäs ja luonteenomainen pubikulttuuri? Suomalaisissa taidetaan ainakin välttää oluen juomista ja tupakointia.

Gremlinit ovat olleet jo ennen Dahliakin tunnettu käsite Royal Air Forcessa, mutta Dahl teki niistä tunnettuja suurelle yleisölle. Vaikka elokuva-Gremlins (Riiviöt) onkin saanut vaikutteita Dahlin otuksista, ne ovat kuitenkin eri hahmoja, eikä elokuvalla ole mitään tekemistä Dahlin kirjan kanssa. Minusta oli mukava huomata, että gremlineissäkin on erikoistuneita hahmoja, pilvigremlinit varsinkin kiehtoivat kovasti. Ja tietysti on naispuoleisiakin gremlinejä, niitä vain kutsutaan fifinelloiksi, ja vauva-gremlinejä eli widgettejä, jotka nekin on melkoisia tihulaisia.

Aikuiselle lukijalle The Gremlins on oivallinen paikka tutkia ajankuvaa ja käsiteltäviä sota-aikaan liittyviä teemoja, ja mukavahan tätä oli lukea muutenkin, vaikka yksioikoisuus ei varsinaisesti tyydytäkään.