Richard Morgan: Muuntohiili - kirja ja tv-sarja

Richard Morganin esikoiskirja Altered Carbon julkaistiin vuonna 2002. Luin Muuntohiili-suomennoksen (2007) kuta kuinkin 10 vuotta sitten. 2011 Morgan oli Finnconin kunniavieraana, jolloin nappasin kirjaani kirjailijan nimmarin. Kuvaus vuoden Finnconista löytyy täältä. Netflix on tuottanut kirjaan pohjautuvan kymmenosaisen tv-sarjan, joka on otettu vastaan vaihtelevin mielipitein. Muistikuvani mukaan pidin kirjasta, mutta halusin lukea sen uudelleen ennen kuin aloitan tv-sarjan.

Altered Carbon, Muuntohiili, on kovanluokan kyberpunk-teos. Tarina sijoittuu dystopiseen maailmaan, jossa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin, joka voidaan asentaa kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Kehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeves). Vain katolilaiset kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. He protestoivat päätöslauselmaa 653 vastaan, mikä mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten. Rikkaimmat ihmiset sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain kerran. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä monikaan halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukaan psyykkisiä sopeutumisongelmia, mutta rikkaat metut, jotka käytännössä ovat kuolemattomia, ovat oma lukunsa. Takeshi Kovacs on entinen erikoisjoukoissa palvellut sotilas paranneltuine kehoineen. Hän menettää rikoksen vuoksi kehonsa ja joutuu varastoon kärsimään tuomiota. Laurens Bancroft -niminen metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavana armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin väitetty itsemurha saadaksen armahduksen.

Muuntohiili on vetävästi kirjoitettu tarina, joka sisältää yksityiskohtaista kuvausta väkivallasta ja seksistä. Tarina huokuu mielikuvia tummasta ja ankeasta maailmasta, jossa rikkaat porskuttavat kieroutuneissa ympyröissään. Kirja on piirteiltään scifi noir -dekkari, jossa huumorikin on niin synkkää, ettei sitä pimeydestä erota. Ihmiskauppa käy ja sitä riittää monenlaiseen kysyntään. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja. Olin saanut ensimmäisen lukukerran jälkeen häivytettyä muistista ainakin yhden varsin vastenmielisen kuvauksen täysin, mutta taitaapa olla, että nyt se jäi valitettavasti mieleen pysyvästi.

Kaikesta synkkyydestään ja viallisuudestaan huolimatta henkilöhahmoissa löytyy valoa. Maailma ei ole ilman toivoa, ja se tasapainottaa tarinaa - hieman. Pidin kirjasta toisella lukukerralla hitusen enemmän kuin ensimmäisellä, mutta siihen saattaa vaikuttaa se, että tiesin mitä odottaa. Makunikin on ilmeisesti vuosikymmenessä muuttunut synkempään suuntaan, jos mahdollista. Kovacsin lisäksi rikosetsivä Ortega on kirjoitettu inhimilliseksi vikoineen päivineen. Minua huvitti, kun vihdoin tajusin Morganin piirtäneen omituskirjoituksen viereen juurikin Ortegaan liittyvän vihjeen. En ole varma olisiko Muuntohiili sopiva ensimmäiseksi kirjaksi tutustua kyberpunkiin, mutta suositeltava silti jossain vaiheessa. Suomennos on onnistunut.

Entä tv-sarja? Pääosin sarjan ensimmäinen kausi seuraa puoleen väliin kirjan juonta ja tapahtumia. Useita yksityiskohtia on kuitenkin lisätty, yhdistetty tai muutettu, enkä voi sanoa, että kaikki olisivat paikallaan. Sarjaan on sisällytetty kokonainen jakso alkuperäisestä Takeshista, ennen kaukaasialaista sukkaa ja tarinaa on henkilökohtaistettu tekemällä Kawaharasta hänen siskonsa. Ei toimi. Takaumajakso laajentaa taustatarinaa, mutta tekee kovapintaisista taistelijoista joukon aatteellisia kapinallisia. Erittäin epäonnistunut idea, jossa sekoitetaan kirjan kaksi eri ryhmittymää. Ison plussan voi antaa siitä, että alkuperäinen Takeshi saa niinkin paljon ruutuaikaa.

Koska kirja on hyvin visuaalinen, on vaikea saada istutettua sarjan tarjoamia hahmoja omiin mielikuviin. Maailma sen sijaan menettelee. Hotellin virtuaaliäly on muunnoksista ehkäpä parhaimmasta päästä, sillä se keventää muuten niin raakaa maailmaa. Loppu sitten lässähtää prinsessa-satuineen. En pitänyt. Tv-sarja toimii itsessään hyvin, jos kirjaa ei ole lukenut. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan.

Finncon 2011 satoa

Science fiction ja fantasia -harrastajan Suomen suven suurtapahtuma eli Finncon 2011 pidettiin Turussa viime viikonloppuna ja tulihan siellä taas vaihteeksi pistäydyttyä. Tämän vuoden kunniavieraina olivat kanadalainen Nalo Hopkinson ja englantilainen Richard Morgan.

En voi sanoa kumpaisenkaan kirjailijan tuotannon olevan kovinkaan tuttua, sillä Morganilta olen lukenut vain kolme kirjaa ja Hopkinsoniin en suunnitelmistani huolimatta ehtinyt perehtyä kuin yhden kirjan verran. Toki aion molemmilta kirjailijoilta lukea vielä jatkossakin kirjoja. En tehnyt sen kummemmin mitään muistiinpanoja kirjailijoiden sanomisista, mutta perjantain On Writing -paneelissa kumpainenkin tunnustautui olevansa epäjärjestelmällisiä kirjailijoita, joilla ei ole varsinaista rutiiniaikataulua (esim. klo 9-17), vaan he kirjoittavat siellä missä milloinkin näppäimistön äärellä sopivasti ovat ja inspiraatio iskee. Kumpainenkin myönsi paukuttaneensa deadlinejaan, mutta kiittelivät ymmärtäväisiä kustannustoimittajiaan. Minulle tuli tunne pitempään kuunnellessa, että ovatpahan harvinaisen samanmyönteisiä kirjailijoita nämä kaksi, vaikka edustavat eri lähtökohtia, sukupuolta ja kulttuuria.

Molemmat kirjailijat antoivat ystävällisesti nimmarinsa kirjoihini. Kun seuraavana päivänä näin Nalon uudelleen olin ihan varma, että jotain muutosta oli tapahtunut. Tässä vielä kuva Nalosta perjantaina... palaan muutokseen myöhempien kuvien yhteydessä.

Lauantaina ohjelmassa oli pari kiinnostavaa kirjallisuuspalkintoihin liittyvää paneelia: Tähtifantasia-palkinnon julkaisu ja sitä edeltävä varjoraatipaneeli ja englanninkielinen Hugoehdokas-paneeli.

Tähtifantasia-palkinnon varjoraati (vas. Marko Kivelä, Marianna Leikomaa, Sari Polvinen ja Sini Neuvonen) varsinaisen valitsijaraadin puh.joht. Jukka Halmeen johdolla ruoti tämän vuoden ehdokkaita värikkäällä tavallaan, jota on aina hauska seurata. Tänä vuonna raati kohtalaisen selkeästi oli Steph Swainstonin voiton kannalla ja jonkin verran protestointiakin esiintyi kun Jukka sitten julkisti viralliseksi voittajaksi Andrzej Sapkowskin Viimeisen toivomuksen (virallinen lehdistötiedoteteksti ja täälläpä vielä minun arvosteluni kirjasta). Vaikka Swainstonin Kuolemattomien kaarti (arvostelu) oli hienoinen suosikkini ehdokkaiden joukosta, niin olen Sapkowskin voittoonkin tyytyväinen. Kirja oli varsin hyvä lukukokemus.

Hugoehdokas-paneelin (vas. Tommi Persson, Jukka Halme, Marianna Leikomaa ja Cheryl Morgan) keskustelu oli sekin hauskaa seurattavaa, vaikka kaikkia kategorioita siinä ei ehditty käsittelemäänkään. Panelistit olivat varsin suorasanaisia arvioinneissaan; utterly rubbish -ilmaisua käytettiin ainakin parin tuotoksen kohdalla. Olin iloinen, että omat arvioni ja mietteeni Hugo-ehdokkaista löysi yhtenevyyttä panelistien joukossa. Pääkategorian voittoa uumoiltiin Connie Willisin Blackout/AllClearille, joskin Ian McDonaldin The Dervish Housen katsottiin ansaitsevan sen mielummin. Kij Johnsonin Ponies herätti selkeästi eriäviä mielipiteitä ja ne muutamat lytätyt teokset löytyvät kategoriasta, josta minäkään en löytänyt yhtään Hugon-arvoista kirjoitusta.

Sunnuntaiaamu alkoi ohjelmalisäyksenä mukaan tulleen, Petri Hiltusen (oik. laita) hienosti vetämän Definitiivisen huumepaneelin kera. Keskustelu oli kuvamateriaalin kera mielenkiintoista, ajoittain asiallista ja asiantuntevaakin, erit.kiitos Vesa Sisätön (vas.laita) ja yleisökin pääsi osallistumaan siihen. Loppuiltapäivä kului jälleen kunniavieraiden parissa.

Tulin Hopkinsonin ja Morganin yhteiskeskusteluun kesken kaiken ja en ihan päässyt kärryille mistä oli kyse, mutta lukutilaisuudet olivat varsin onnistuneita. Morgan luki katkelmat Black Manista (Musta mies) ja Altered Carbonista (Muuntohiili). Pienen alkukangertelun jälkeen hän pääsi vauhtiin ja näytti kovasti nauttivan teksteistään. Nalo Hopkinson luki novellinsa The Easthound, joka julkaistaan Ellen Datlowin ja Terri Windlingin toimittamassa After-antologiassa ensi vuonna. Tarina oli varsin tiheätunnelmainen ja mielenkiintoinen. Minusta kirjailijoiden lukutilaisuudet ovat aina kiehtovia, sillä jotkut kirjailijat ovat myös varsin hyviä esittämään tuotoksiaan. Hopkinsonkin pisti välillä laulaen. Ellen Kushner oli tosin viime vuonna Finnconissa ihan omaa luokkaansa siinä suhteessa.

Ja sitten se muutos Nalo Hopkinsonissa perjantain ja seuraavan päivän välillä. No, hiukset. Kampaus muuttui lyhyemmäksi, kuten kuvista huomaa.

Finncon 2011 sisälsi myös muuta mielenkiintoista ja vähemmän mielenkiintoista ohjelmaa. Olin varsin tyytyväinen tapahtumaan kokonaisuutena tänäkin vuonna, vaikka esim. keskiaikaista musiikkia ei kuultu siellä missä piti ja siihen aikaan kuin piti, eikä missään kerrottu miksi ei. Ensi vuonna taas uusiksi Tampereella ja silloinhan kunniavieraina ovat Lois McMaster Bujold ja Liz Williams.

Lisäys: Oli ihan unohtua... Nalo Hopkinson teki suuren vaikutuksen ja sai minut sanattomaksi lausuessaan nimeni täydellisen suomalaisella tavalla ilman että oli kuullut sitä entuudestaan. Olen tottunut hyvin usein olemaan englanninkielisten mukaan raasha tai raza.

Richard Morgan: Musta mies

Richard Morgan on tulossa heinäkuussa Finnconiin, joten todennäköisesti sen innoittamana Like päätti suomentaa vuonna 2007 ilmestyneen Black Manin, joka USAssa tunnetaan nimellä Thirteen. Olen lukenut Morganilta aiemmin Muuntohiilen, Takeshi Kovacs -sarjan aloitusosan sekä The Steel Remainsin, A Land Fit for Heroes -sarjan aloitusosan. Ensimmäisestä pidin kohtuullisen paljon, jälkimmäisestä vähemmän. Musta mies on yksittäinen teos, joka ilmestyi pari viikkoa sitten.

Eletään vuotta 2107. Yhdysvallat on jakautunut läntiseen rannikkoalueeseen, joka on vauras ja teknologisesti kehittynyt, liberaaliin vanhaa Amerikkaa muistuttavaan itäiseen unioniin ja uskonnollisesti vahvaan oikeistolaisalueeseen, jota kutsutaan Jesuslandiksi. Kiina on ottanut paikan maailman suurvaltiona, Lähi-idässä vallitsee rauha ja Euroopallakin tuntuu menevän hyvin. Variantti kolmetoista -miehet luotiin muutamia vuosikymmeniä sitten alfasotilaiksi, kun feminiinistynyt sosiaalista kanssakäymistä harjoittava kansakunta tuntui kadottaneen todellisen miehisyytensä. He olivat paluuta metsästäjä-kerääjä -aikakauteen. Sosiopaattisia taipumuksia omaavia anti-sosiaalisia variantteja kuitenkin pelättiin ja ruotsalaisen Jacobsenin vaikutuksesta heidän elinolojaan rajoitettiin ja useat pakkoasutettiin Marsiin sen jälkeen, kun Marsin ilmakehä saatiin ihmiskelpoiseksi. Carl Marsalis on yksi varianteista kolmetoista, geenilisenssiasiamies, jolle geneettinen neuroverkko mahdollistaa lähes yli-inhimilliset voimat ja nopeuden. Marsalis on myös kirjan nimen musta mies (joskaan nimi ei viittaa pelkästään häneen). Hänet kutsutaan apuun konsultiksi kun Marsista saapuu Maahan toinen variantti, joka tuntuu summittaisesti murhaavan ihmisiä raa'alla tavalla. Alkaa kimurantti ja verinen takaa-ajo.

Musta mies sisältää monia puhututtavia teemoja; tiedettä, politiikkaa ja uskontoa. Jokainen näistä aiheista on syttymisherkkä, jos ne ottaa turhan vakavasti. Amerikkalainen kustantaja otti kirjan nimen sen verran vakavasti, ettei tarjonnut rotuasioissa herkkänahkaiselle amerikkalaiselle lukijakunnalle mustaa miestä, mutta toisaalta Kolmetoistakaan ei ole lainkaan huono nimi kirjalle. Morganin kirja tuntuisi tieteellis-tekniseltä osalta huomattavasti omaperäisemmältä, jos en olisi tullut lukeneeksi muutama kuukausi sitten William Gibsonin Neurovelhoa (arvostelu). Maailmanluonnissa ja hahmojen cyberpunkuskottavuudessa Gibson pesee Morganin mennen tullen. Mustan miehen Marsalis vaikuttaakin erikoisominaisuuksistaan huolimatta lähinnä jamesbondmaiselta superjätkältä, johon naiset tuntevat vetoa. Välillä ehkä jopa pehmommalta kuin tappamisluvan omaava brittiagentti, mikä itse asiassa Marsaliskin on. Kumpainenkaan ei oikein välitä esimiestensä käskyistä, mutta pysyvät pitkässä liekassa. Morganin kuvaamat poliittiset ja uskonnolliset piirteet ovat näkyvissä jo tänä päivänä, ja jako edellä mainittuihin alueisiin ei poikkea nykyisestä suuntauksesta juuri lainkaan. Ainakaan kun katsoo näin eurooppalaisen silmin Yhdysvaltoja. Atwoodin Orjattaresi -kirjan (arvostelu) USA on vain muutaman askeleen pidemmälle Morganin Jesuslandista. Morgan käsittelee uskontoihin ja rodullisiin seikkoihin liittyviä ennakkoluuloja ja pelkoja dialogissa ihan kiitettävässä määrin. Jäin kuitenkin kaipaamaan tarkempaa kuvausta miten jakautuneeseen tilanteeseen oli päädytty ja mikä kirjassa siteeratun Jacobsenin rooli vaikuttajana oli. Olisin mielelläni lukenut poliittista trilleriä tuosta lähihistorian vaiheesta.

Kirjan henkilöitä ja maailmaa alustetaan melkoisen pitkään. Kerronta on silti sen verran tiivistä, että se pitää mukanaan. Noin puolentoistasadan sivun kieppeillä tunnelma tihenee ja tarina oikeasti hurahtaa vauhtiin. Sitten Morgan päättää harhailla johtolangoissa, jotka jättää töksähtäen roikkumaan. Loppua kohden vauhti taas kiihtyy, mutta koska niin oikeita lankoja kuin vääriäkin roikkuu sen verran paljon, menee loppuselittelyssä aikaa ja tunnelma ehtii lässähtää. Sitten onkin vuorossa vain suoraa toimintaa, joka kieltämättä on kuvattu hyvin. Morgan yrittää luoda Marsalisin mentorin kautta ajatusta siitä, etteivät hahmot ole vain geeniensä summa. Sinänsä hän onnistuukin, mutta ongelma on se, että Marsalis ja muutkaan variantit kolmetoista eivät ole alunperinkään tarpeeksi uskottavia, että tämä seikka erottuisi. Myöskään Marsaliksen ja naisagentti Sevgin välille ei näin (yksittäisen) naisen näkökulmasta synny sellaista tunnelatausta, joka kantaisi juonikuviota.

Musta mies on sen verran tiheätunnelmainen, että lukemiseen on helppo keskittyä. Väkivaltaa kirja sisältää yllin kyllin ja seksiäkin sopivina annoksina - ne ovat Morganin tavaramerkkejä. Kirjailija ei ole luopunut kiroilustakaan. Vittu-sana eri taivutusmuotoineen esiintyy 587-sivuisessa kirjassa 864 kertaa, jos tilastot sattuvat kiinnostamaan ketään (laskettu englanninkielisestä versiosta fuck-sanat, jotka suomentaja on todennäköisesti uskollisesti kääntänyt). Musta miehen juoni ei ole ehkä kaikkein omaperäisin, mutta Morganin tyyli on omalaatuinen ja erottuva. Päällisin puolin Musta mies on hyvinkin maskuliininen teos (kansikuvaa myöten), mutta entä pinnan alta... sitä pitänee kysyä kirjailijalta Finnconissa. Pidin Muuntohiilestä Mustaa miestä enemmän, ja melkeinpä toivon, että Takeshi Kovacs -sarjan suomentamista olisi jatkettu.