Tulevaisuuden Yhdysvalloissa kirjat ovat kiellettyjä ja palomiesten ammattikunta ei suinkaan ole tulipalojen sammuttamista varten, vaan heidän tehtävänään on polttaa kaikki kirjat ja rakennukset, joista on löydetty kirjoja. Hallitus turruttaa ihmismielet tv-viihteen avulla. Televisiosta katsotut hahmot ovat kuin perhettä, joita ilman ei voi elää. Päähenkilö on palomies, Guy Montag, joka on ollut tyytyväinen elämäänsä ja ammattiinsa, ja jopa kuvitellut nauttineensa siitä. Hänen historiakäsityksensä mukaan palomiehet ovat aina sytyttäneet paloja. Hän tapaa naapurustossa nuoren 16-vuotiaan Clarisse McClellanin, jonka jutuskelut ja kysymykset saavat hänet kuitenkin miettimään asioita uudelta kantilta ja pikkuhiljaa Montagin maailma muuttuu ja hän ryhtyy kyseenalaistamaan asioita ja omaa elämantilannettaan, joutuen vaikeuksiin.
Fahrenheit 451:n teemat eivät ole juurikaan vanhentuneet reilussa puolivuosisadassa. Yhä edelleen voidaan olla huolissaan massamedian vaikutuksesta ja ohjaavuudesta ihmisten ajatusmaailmaan sekä käyttäytymiseen, ja kuinka voidaan syöttää trendejä ja manipuloida faktojakin toisiksi kun ne tarpeeksi monta kertaa toistetaan tarpeeksi vetävässä ja yksinkertaisessa formaatissa. Mikä sen tylsistyttävämpää kuin edustavilla hahmoilla täytetty saippuaooppera. Ruudun äärellä ei tarvitse käsitellä omaa tyhjyyttään. Bradbury kuvaa kirjassa hienosti kuinka massamaisesti myös tyhjiöihmisiä käsitellään, kun he päätyvät ottamaan lääkkeitä ylimäärin. Ei muuta kuin letkut paikalleen ja elimistön puhdistus käyntiin ja taas tv:n ääreen.
Kirjojen poistamisen taustalle Bradbury kuvaa propagandakoneiston, jonka selitysten ja toimenpiteiden perusteella kirjoista ryhdyttiin hankkiutumaan eroon. Vaikka Bradbury olikin visionääri, niin tulevaisuuden kuvitteleminen on vaikeaa. Tämän päivän sähköisen maailman kirjojen hävittämiseen ei enää käytettäisi tulta, vaikka paperikirjat vielä poltettaisiinkin. Syntyisi uusia muotoja välittää ja ylläpitää salaa laittomia kirjoja. Mieleen tulee mm. Pat Cadiganin Synnersissä (arvostelu) pidemmälle visioimia ratkaisuja tiedon suorasyötöstä aivoihin.
Kirjan juoni sinänsä ei ole kovinkaan erikoinen, eikä henkilöhahmotkaan loista syvyydellään, mutta eiköhän Bradbury olekin keskittynyt nimenomaan sanomaan. Kuudenkymmenen vuoden aikana kirjasta on otettu lukuisia painoksia, ja useimmilla niistä on erit kansikuvat. Oona postitti Lopunajan lauseet -blogissaan vähän aikaa sitten muutaman tuoreen kansikuvan, joista varsinkin Perezin suunnittelema tulitikullinen kansi on mielestäni tyylikäs. Kirjasta on aikoinaan otettu myös rajallinen palamaton painos asbestikannella (kuva oik.). Keräilykappale sekin.