Pierre Pevel: Varjojen alkemisti

Pierre Pevelin Kardinaalin miekkojen lukemisesta (arvostelu) on vierähtänyt yllättäen jo kolmisen vuotta ja vaikka sarjan kakkososa ilmestyi suomeksi jo 2011, tuli se luettua vasta nyt. Varjojen alkemisti julkaistiin alkuperäiskielisenä L'Alchimiste des Ombresina vuonna 2009. Trilogian viimeinen osa Le Dragon des Arcanes ilmestyi ranskaksi 2010 ja englanniksi 2011.

Eletään vuotta 1633. Kardinaali Richelieun suojelusta vaativan salaperäisen ja kauniin italiattaren hallussa on todisteita, että Mustan kynnen salaseura punoo juonia kuninkaan päänmenoksi, mutta jää epäselväksi millaisista juonista on kyse. La Farguen johtama Kardinaalin miekat ryhtyy selvittämään asiaa ja estämään mahdolliset aikeet, joiden julkitulokin jo saattaisi johtaa Ranskan sotatilaan. Mutta vastustajana ei ole kuka tahansa, vaan vaarallinen varjojen alkemisti, joka käyttää hyväkseen mustaa taikuutta.

Varjojen alkemisti on erilainen kirja kuin Kardinaalin miekat. Miekoissa esiteltiin paljon hahmoja ja miekkailun jaloa taitoa, mikä teki siitä hengästyttävän nopeatempoisen ja vauhdikkaan kirjan. Jopa siinä määrin, että hahmot jäivät hieman pinnallisiksi. Varjojen alkemistissakaan hahmot eivät ole kovin syviä ja vauhtia ja käänteitä riittää ihan tarpeeksi, mutta tällä kertaa tarina on enemmän fantasiaa kuin muskettisoturitarinaa, mikä sopii minulle paremmin. Ja vaikka hahmot eivät ole syvällisiä, heillä on kaikilla on paikkansa ja roolinsa.

Epähygieenisen Pariisin kuvaus ei ole kaikkein miellyttävintä luettavaa, mutta se tuo autenttisuutta tarinaan. Richelieun ja poliittisen aikakauden kuviot ovat niin ikään aitoja, kuninkaan puolison Anna itävaltalaisen keskenmenoja myöten, mihin Pevel kutoo vaihtoehtohistoriallisen, voimakkaasti fantasialla panostetun kuvion joukkoon. Lopputulos on kohtalaisen onnistunut. Tarinassa on muutama pomppaus paikasta ja tilanteesta toiseen, jonka olisi voinut hoitaa paremminkin, jotta alkemisti olisi sitoutettu tarinaan tiukemmin ja tarinan rakenne olisi muodostunut ehyemmäksi. Silti maailman luominen on kypsempää tässä toisessa osassa kuin ykköskirjassa. Mukaan tuodaan ripaus uskonnollista järjestelmää, jossa Pyhän Linnan Marian sääntökunnan ”linnanneidot” taistelevat lohikäärmeitä vastaan manaamalla. Pidin tästä sisarkunnasta paljon.

Miekkailujakaan ei ole unohdettu Varjojen alkemistissa, vaikka taikuus ja lohikäärme-aihe nousevat entistä enemmän esille. Kaikki lohikäärmeihmiset, niin sekaveriset kuin liskoversiotkin ovat kiehtovia, siitäkin huolimatta, että ehkä osittain myös hieman stereotypioituja. Saint-Lucq on kardinaalin miekkojen mielenkiintoinen sekaverinen sooloilija, josta soisi kerrottavan enemmänkin. Ehkä sarjan päätösosassa… Varjojen alkemisti päättyy muutenkin melkoiseen cliffhangeriin, joten viimeisen osan lukeminen houkuttelee kovasti.

Varjojen alkemistin ilmestymisestä on jo siis pari vuotta. Tiedustelin kustantajalta, josko trilogian päätösosa olisi tulossa suomeksi, mutta en ole saanut vastausta. Ei ilmeisesti ole saanut kukaan muukaan tiedustelija? Hiljaisuus on paljon puhuvaa. Näyttää pahasti siltä, että kustantaja on jättänyt sarjan julkaisun kesken juuri ennen viimeistä osaa, vaikka kaksi ensimmäistä osaa ovat yhä myynnissä normaalihintaisina. Toivon, että näin ei ole, ja Le Dragon des Arcanes saadaan vielä suomeksi, eikä sarjasta tule jälleen yksi niistä surullisista kirjahyllyissä kököttävistä keskeneräisistä.

Pierre Pevel: Kardinaalin miekat

Kardinaalin miekat (2010) on Pierre Pevelin saman nimisen sarjan ensimmäinen osa. Ranskankielisen wikin mukaan sarjasta on ilmestynyt alkuperäiskielellä kolme osaa.

Eletään vuotta 1633 Pariisissa, jossa kuningas Ludvig XIII:n hallituskaudella todellista valtaa käyttää kardinaali Richelieu. Hänen toimestaan perustettiin ja toimi aikanaan eliittiryhmä, Kardinaalin miekat, jota johti kapteeni La Fargue, kunnes yksi heistä petti ryhmänsä viholliselle ja aiheutti toverinsa kuoleman. Seurauksena Richeliu jätti ryhmän tuetta ja hajotti heidät. Kruunulla on kuitenkin yhä vihollisia, jotka saa voimansa muinaisista lohikäärmeistä. Menneisyyden epäonnistumisen, petoksen ja surun rippeistä Kardinaalin miekat kootaan uudelleen vastustamaan vihollista, mutta voiko kehenkään enää luottaa?

Kardinaalin miekat käynnistyy juonellisesti hitaasti. Hahmot esitellään alussa kukin tahollaan erikseen ja vasta pitkälti reilun sadan sivun jälkeen varsinainen juonen kehittely alkaa. Tarina on paljolti vaihtoehtohistoriaa todellisten Ranskan historian hahmojen ja tapahtumien läsnäollessa. Välillä annetaankin pieniä historiainfoja lukijalle. Pariisi mutaisine katuineen kuulostaa hyvinkin myöhäiskeskiajan jälkeiseltä hygienialtaan kehittymättömältä kaupungilta. Ajan tunnelma on saatu hyvin tallennettua. Vaikka itse juoneen ei päästäkään heti käsiksi, silti kirjassa on enemmän energiaa kuin litrassa redbullia. Tarinassa hypitään hahmosta toiseen, ikkunasta ulos, talojen katolla, nelistetään hevosella ja miekkaillaan. Sen jälkeen vielä miekkaillaan lisää. Päitä katkotaan ja veri pursuaa haisevissa kohtauksissa. Kirja on taistelukuvauksiltaan välillä melkoisenkin raaka.

Fantasiaa kirjassa edustavat lohikäärmeet, tai ainakin niihin liittyvä mytologia. Nämä osuudet ovat parhaita tällaisen lukijan kannalta, jolle Dumasin muskettisotureiden tyylinen miekkailoittelu ei anna kovin paljoa. Kirjassa esitellään mielenkiintoisia lohikäärmeisiin liittyviä hahmoja; on liskoihmisiä ja sekaverisiä muinaisten lohikäärmeiden ja ihmisten perillisiä, pieniä lemmikkilohikäärmeitä ja suuria draakkeja. Lohikäärmeisiin liittyy myös vastenmielisesti kuvattu tarttuva tauti. Valitettavasti fantasia jää kirjassa taka-alalle, ehkäpä siitä nimenomaisesta syystä, että lohikäärmeet ovat tässä tarinassa kylmiä ja julmia vihollisia, ja miekkasankarit taistelevat niitä vastaan. Sankareiden kuvaus on etusijalla.

Välillä toivoin, että osaisin ranskaa sen verran hyvin, että pystyisin lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Sinänsä suomennos oli ok, mutta ajoittain tuntui, että joitain lauseita piti oikein pysähtyä lukemaan, jotta niiden sanoma aukesi. Kirjassa esitellään monia hahmoja, mutta esittelyt jäävät kovin pinnallisiksi. Kardinaalin miekat on vauhdikasta seikkailulukemista, ja jos siihen tyytyy, kirja on mitä mainioin. Itse jäin kaipaamaan hieman enemmän, mutta ehkäpä seuraavassa kirjassa, kun hahmojen yleisesittelyyn ei tarvitse käyttää enää niin paljoa aikaa, vaan heihin voidaan mennä syvemmälle. Tarina jätti roikkumaan pari mielenkiintoista cliffhangeria, joten seuraavaa kirjaa on hyvä odottaa.