Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Philip Reeve: Kadotettu manner

Kadotettu manner jatkaa Philip Reeven post-apokalyptista nuorille aikuisille suunnattua Kävelevät koneet -steampunk-sarjaa. Ensimmäisen osan Kävelevien koneiden arvostelu löytyy täältä. Kadotettu manner julkaistiin alun perin nimellä Predator’s Gold vuonna 2003. Käännös ilmestyi 2005. Ykkösosa on myyty loppuun, mutta kakkososaa löytyy vielä kirjakaupoista. Liitän kirjan mukaan science fiction -haasteeseen kategoriaan 6. Steampunk.

Tom ja Hester päätyvät Kulkemisenvastaisen liiton ääriryhmän Vihreän myrskyn takaa-ajamana Jenny Haniver -ilmalaivallaan Anchoragen kulkukaupunkiin, joka suunnistaa kohti Amerikan tuhotun mantereen jäisiä ja lumisia pohjoisosia. Ruton tuhottua suurimman osan Anchoragen väestöstä, sen pientä yhteisöä johtaa nyt teini-ikäinen, kaunis mutta jokseenkin avuton rajakreivitär Freya Rasmussen. Freyasta tulee uhka Hesterin henkilökohtaiselle onnelle, kun tämä iskee silmänsä Tomiin, mutta myös Anchoragelle on vihollisensa, sillä suuri Arkangelin kulkukaupunki jahtaa sitä. Arkangelin ja Vihreän myrskyn suunnitelmat vievät Tomin ja Hesterin sekä heidän seurassaan matkanneen vaihtoehtohistorioitsija Pennyroyalin vaarallisiin tilanteisiin.

Kadotettu manner on yhtä kiehtova kirja kuin sarjan ensimmäinen osa, vaikka kaupunkidarwinismi ja marssijat sekä muut käsitteet ovatkin jo tuttuja. Hamaan tulevaisuuteen sijoittuva steampunk-maailma on yhä yllätyksellinen ja herättää mielikuvituksen laukkaan. Reeven esittelemät maljakotiloalukset ovat kuin loisia orgaanisen kaupungin kupeessa ja marssijoiden mielenlaatu pysyy edelleen mystisenä ja hallitsemattoman pelottavana. Jäinen maailma joka kuorruttaa ja ympäröi kulkukaupunkia tuntuu yhtä todelliselta kuin kaksimetrinen lumikinos takapihalla (toivottavasti sulaa juhannukseksi).

Kulkukaupunkien sisäiseen maailmaan ei Kadotetussa mantereessa palata yhtä kuvaavasti kuin Kävelevissä koneissa, mutta maailmanluonti onnistuu silti erinomaisesti. Erityisesti minua ilahduttaa, että arktiset alueet ja skandinaaviset nimet ovat voimallisesti esillä kirjassa. Vaikka Reeven henkilöhahmot ovatkin ajoittain hieman karikatyyrisiä, he eivät kuitenkaan ole liian mustavalkoisia. Heistä löytyy piirteitä, jotka pääsevät yllättämään lukijan. Uusina hahmoina esiteltävät Kadonneet pojat ja heidän johtajansa Eno muistuttavat yhtä aikaa klassisista seikkailuista, Peter Panista, Oliver Twististä kuin Kapteeni Nemostakin. Kävelevät koneet on sarjana erilainen kuin Nälkäpeli (arvosteluja täällä), joka on myös suunnattu nuorille aikuisille, mutta molemmissa kuvataan kohtalaisen pitkälle romantiikan kehitystä ilman että mennään aikuiskirjallisuuden puolelle. Kaiken lisäksi romantiikka pysyy sillä tasolla, että tällainen vieroksujakin sietää sitä hyvin. Kadotettu manner on hyvä ja onnistunut kakkososa, joka toimii paitsi omana tarinanaan, vie myös sarjaa eteenpäin. Kolmas ja neljäs osa, Tuhon aikakirja ja Pimenevä maa, tullee nekin otettua luettavaksi lähikuukausina.

 Science fiction -haaste

Philip Reeve: Kävelevät koneet

Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan (engl. Mortal Engines Quartet) ensimmäinen kirja, niin ikään nimeltään Kävelevät koneet julkaistiin suomeksi vuonna 2004 ja alkuperäinen ilmestyi 2001. Risingin tietokannasta kurkkasin, että kirjailija on jatkanut sarjan maailmaan sijoittuvien kirjojen kirjoittamista suomennettujen neljän kirjan jälkeenkin ja on julkaissut pari esiosaa (osat 5-6) ja ilmeisesti itsellisen teoksen tänä vuonna (osa 7). Reeve on päätynyt ostoslistalleni lähinnä siksi, että steampunk on alagenrenä kiehtonut jo jonkin aikaa, oli se sitten aikuisten tai nuorten kirjallisuutta. Vaikka jälkijunassahan tässä joka tapauksessa taas tullaan.

Kävelevät koneet sijoittuu yhden tunnin maailmansodan jälkeiseen postapokalyptiseen maailmaan, jossa geologisten suurkatastrofien seurauksena kaupungit ovat muuttuneet telaketjuilla kulkeviksi kerroksellisiksi rakennelmiksi, jotka liikkuvat koko ajan. Maailmassa vallitsee kaupunkidarwinismin laki, heikot jäävät vahvojen saaliiksi, armotta ja säälimättömästi. Pienet kaupungit otetaan kiinni ja puretaan. Niiden asukkaat päätyvät joko orjatyöhön tai surmataan. Lontoon kulkukaupungissa asuva museoharjoittelija Tom ei muunlaisesta elämästä tiedä ja paikallaan pysyvät kaupungit ovat hänelle ajatuksenakin järjettömiä, eikä hän ymmärrä miksi jotkut sellaisen asuinpaikan voisi valita. Kun Tom kohtaa kapinallisen Hesterin, jolla on missio, hän alkaa pikkuhiljaa tajuta, ettei kaikki mitä hänelle on opetettu ja sanottu ole välttämättä totta. Näin käy myös Tomin ihannoiman historioitsija Valentinen tyttärelle Katherinelle, kun tämä joutuu kohtaamaan isänsä salaamat asiat.

Kävelevien koneiden synkkä maailma on kiehtova. Korruptio ja salakähmäisyys tuo siihen lisäleimansa, mutta jo perusasetelman nälkäiset kaupungit, jotka kamppailevat olemassaolostaan, tarjoaa runsaasti aineksia. Kun sekaan ripottelee nykypäivää muunnettuna menneisyydeksi, saadaan tarinaan vielä mittakaavaa. Sarjan ensimmäisessä kirjassa kirjailija kuvaa elävästi kulkukaupungin toimintaa, joka ei aina ole kaunista ja puhdasta, vaikkakin idearikasta. Reeven ihmiset ovat usein pelinappuloita, heitä riistetään ja hyödynnetään jopa raa’asti. Darwinismi toimii paitsi kulkevien kaupunkien myös ihmisten välillä. Vastarinta kuitenkin elää kansan syvissä rivissä. Nostin kirjan pisteitä sen mukaan mitä enemmän kirjailija uskalsi toimia realistisesti. Sankarit eivät ole kauniita ja voittamattomia, ja mikä tärkeintä he eivät ole kuolemattomia, eivätkä aina sankareitakaan.

Reeve antaa hahmoilleen luvan olla herkkäuskoisia ja inhimillisiä, joille virheet ovat luontaisia oppimisprosessin aikana. Nuorten kirjaksi sanoisin Kävelevien koneiden olevan rohkea ja omaperäinen, eikä se alleviivaa asioita liikaa. Tokihan siitä löytyy kaupallisesti menestyvälle teokselle ominaisia piirteitäkin. Tarinassa on synkkyyden vastapainoksi ystävyyttä, hieman orastavaa romantiikkaa, toimintaa, ihailtavaa moraalia jne. Kävelevät koneet ei ole Harry Potter, mutta kyllä ensimmäisen kirjan perusteella tuntemukset samantyyppisestä ajatusmaailmasta on mahdollista havaita. Reeven kirja on piristävä ja positiivinen lukukokemus, niin synkkyydestään huolimatta ja ehkä jopa sen vuoksi. Tarina jäi selvästi kesken, joten jatkoa pitää ehdottomasti lukea ja toivottavasti taso tästä sen kun paranee. En ihmettele yhtään ensimmäisen kirjan perusteella, että sarja on kutkuttanut elokuvaohjaaja Peter Jacksonin mieltä sen verran paljon, että hänellä oli ainakin jossain vaiheessa suunnitelmia tarinan siirtämisestä valkokankaalle. Väliin ovat hyppineet hobitit, mutta ehkä sen jälkeen… jossain vaiheessa.

Aakkoshaasteen R-kirja.