Paul Kearney: This Forsaken Earth

Paul Kearneyn The Mark of Ran (arvostelu) oli jokseenkin pettymys, mutta päätin silti lukea heti perään The Sea Beggars -sarjan toisen osan This Forsaken Earth, joka on julkaistu vuonna 2006.

Jokunen vuosi on kulunut The Mark of Ranin tapahtumista ja Rol Cortishanesta on tullut kokenut merenkulkija Revenant-laivallaan. Hän taistelee ystäviensä kanssa bionarilaisia vastaan pitääkseen salaisen turvapaikkansa Ganesh Kan yhä salassa. Menneisyys kuitenkin palaa Rolin eteen Cancerin, entisen Varkaiden kuninkaan muodossa, kun hänen sisarpuolensa Rowen haetuttaa hänet tykönsä. Bionar on sisällissodassa, sillä Rowen pyrkii saamaan hänelle oikeutetusti kuuluvan kruunun haltuunsa. Hieman vastahakoisesti Rol suostuu auttamaan Rowenia. Hänen tunteensa sisartaan kohtaan ovat yhä voimakkaat.

This Forsaken Earth on aloitusosaa tasapainoisempi ja kypsempi teos, johtuen paljolti siitä tosiseikasta, että päähahmo on hieman varttuneempi. Kearney myös laajentaa maailmaa tuoden esille uusia paikkoja, vaikkakin näin lyhyessä kirjassa niihin ei ennätetä keskittyä kovinkaan pitkään. Toiminta on kirjan pääantia. Taistelukuvaukset niin merellä kuin maallakin ovat vahvoja ja onnistuneita. Mutta erityisesti esille nousee yksittäinen matkakuvaus kylmän vuoriston läpi. Muutamaa hetkeä lukuunottamatta Rol onnistuu olemaan siedettävä hahmo ja vaikka Gallico ja Elias eivät ehkä olekaan fantasian syvimpiä sieluja, niin heihin pystyy jo kiintymään. Kirjan loppua kohden myös Rol parantaa osakkeitaan huimasti, vaikka heti kirjan ensimmäisellä kolmanneksella olin heittää kirjan nurkkaan syystä mitä sanoja Kearney laittoi hahmolleen suuhun.

Merenkäyntiin liittyvä kuvaus asettuu tekstissä osaksi tarinaa enemmän kuin The Mark of Ranissa, missä se tuntui välillä olevan itse asia. Tämä tunne saattaa johtua toki myös siitä, että maailma tulee toisessa kirjassa jo tutummaksi ja lähemmäksi. Silti kirjassa vietetään aikaa merellä yllättävän vähän. Päätapahtumat käydään maalla, mikä pienoisena pettymyksenä todettakoon. Jotenkin tuntuu, että ensimmäisessä kirjassa annettu lupaus (Ranin merkin yhteydessä) ei tunnu toteutuvan siinä määrin mitä pitäisi. Tosin sarja on vielä kesken, joten ehkä tästä vielä noustaan lupausten tasolle. Mytologinen osuus lisääntyy ja siihen puoleen olen tyytyväinen. This Forsaken Earth päättyy varsin mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa olen näkevinäni suuntauksen, joka on tuttu Kearneyn yksittäisistä kirjoista. Jatkossa näemme ehkä enemmän kirjan todellisen maailman ja Rolin nyt jo vieraileman "toisen" maailman vuorottelua.

This Forsaken Earth on ensimmäistä osaa parempi kirja. Jos kehitys jatkuu entisellään, niin päätösosalta on lupa odottaa varsin tyydyttävää ratkaisua. Valitettavasti viimeistä osaa, Storm of the Deadia, ei julkaista itsellisenä teoksena, vaan se ilmestyy osana kolmen kirjan omnibusia. Niinpä kaksi ensimmäistä osaa ostaneiden pitää ostaa ne osat uudelleen, jotta saavat sen kolmannen. Toivottavasti Solaris tajuaa edes laittaa siedettävän kannen kirjaan, eikä mitään kulmiensa alta tuijottelevaa miesmallihahmoa. Omnibus-versiota on lupa odotella aikaisintaan ensi vuoden loppupuolella.

Paul Kearney: The Mark of Ran

Aloitin Paul Kearneyn tuotantoon tutustumisen pari vuotta sitten. Olen tähän mennessä lukenut hänen yksittäisiä kirjojaan ja nyt rohkaistuin tarttumaan sarjaan. The Sea Beggars -sarja on houkuttanut minua jo jonkin aikaa meriaiheisella teemallaan (kerrottakoon nyt jos en ole aiemmin maininnut: rakastan merta, laivoja, kompasseja ja vanhoja karttoja) ja upeilla kansikuvillaan, mutta koska sarjan viimeisten osien julkaisusta ei ollut tietoakaan, niin olen viivyttänyt lukemista. Nyt kun sarjan päätös (ilmeisesti yksi kirja) on varmasti luvassa, aloitin lukemalla ensimmäisen osan The Mark of Ran, joka ilmestyi vuonna 2004.

Rol Cortishanen elämä muuttuu, kun hän joutuu pakenemaan turvalliselta saareltaan ja saa yllättäen tietää olevansa harvinaista puhdasta vanhaa rotua. Teinipoika joutuu häikäilemättömän Pselloksen kasvatettavaksi ja tutustuu tämän toiseen oppilaaseen, kauniiseen mutta vaaralliseen Roweniin rakastuen tähän. Kun Rowen lopulta torjuu hänet, kaksikon tiet eroavat. Nuori Rol lähtee merille, jota hallitsevat jumalat Ussa ja tämän hurja puoliso Ran. Mutta varsinainen jumala, kaiken luoja, hylkäsi maan kauan sitten, eikä maailma ole ollut enää entisensä.

The Mark of Ran jäi aika kauas odotuksistani, joten pitäisiköhän päätellä että odotukseni olivat liian korkeat tai vääränlaiset. Meriteema näkyi kyllä kirjassa mm. sanastossa, mutta todellinen suolanpärske, sinivihreät ulapat ja valkoiset vaahtopäät jäivät kuvainnollisesti kokematta. Kirjassa lähinnä räpiköitiin veden pinnalla, mutta ei sukellettu syvemmälle katsomaan mitä ihmeellisyyksiä sieltä löytyy. Rol on fantasiagenren tyypillinen kliseinen nuori mies. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, eikä hän tiedä taustastaan juuri mitään. Hän on kookas ja vahva ikäisekseen, ja omaa erikoistaitoja ja oppii nopeasti. Ja sitten hän saa vieläpä ihmemiekan omakseen. Ja tietenkin hänellä on Kohtalo.

Kearneyn päänaishahmo osoittautuu kovia kokeneeksi ja näitä rankkoja kokemuksia pitää vielä kuvata siten, että Rol pääsee osoittamaan sankaruuttaan samalla. Tokihan Rowen on sisäisesti herkkä, mutta maailma on opettanut, että kova kuori pitää olla ja ratkaisut tehdä sen mukaisesti. Hän on kaunis ja tappava. Rolin ja Rowenin ominaisuuksissa ei olisi sinänsä mitään ongelmaa minulle lukijana, jos nitä ei olisi kirjoitettu niin suoraviivaisen yksiulotteisesti. Rol suorastaan tanssii läpi teini-ikänsä tulematta yhtään hullua hurskaammaksi tai kyseenalaistamatta itseään hetkeäkään. Kumpainenkaan ei oikeasti tunnu aidolta, eikä heihin pysty kiintymään tai eläytymään hetkeksikään.

Mutta... Paul Kearney osaa kuitenkin kirjoittaa. Vaikka juonen alku ja henkilöhahmot pissiikin, niin Kearneyn maailmanluonti on ajoittain hyvinkin onnistunutta ja hän kirjoittaa sangen kuvailevaa tekstiä. Parhaimmillaan Kearney yltää lähelle Patrick Rothfussin tasoa, kunnes notkahtaa unohtamaan, että vaikka yhteen kappaleeseen pistää viisikymmentä merenkäyntiin liittyvää sanaa, se ei tuo laivaelämää lukijaa lähemmäs, vaan lointontaa. Hop, hop Hobbin oppiin. On suunnattoman harmi, että Kearney ei kirjoittamisen jokaisessa osa-alueessa pääse tyydyttävälle tasolle. Olen aiemminkin tuskaillut, että hänen kirjansa ovat epätasaisia. Toisaalta keskinkertaisia, mutta joiltain osin niin erinomaisia, että kirjailijaan palaa kerta toisensa jälkeen odottaen sitä täysosumaa.

Aloitin The Sea Beggars -sarjan toisen osankin jo, ja tiedän että ainakin alku lupaa enemmän kuin ykkösosa pystyi antamaan, joten siinä mielessä The Mark of Ranin jättämä harmistus ei kestänyt kauaa. Ensimmäisessä osassa ei päästy vielä syvemmälle maailman mytologiaan ja Rolin alkuperään, mutta ehkäpä myöhemmissä osissa. Onhan nämä kirjat kuitenkin kohtalaisen normaalipituisia, ei mitään ns. läskifantasiaa. Ja toivottavasti Rol oikeasti kehittyy hahmona. Ihan sormet ristissä toivon. Jos kliseisyys ei hirveästi haittaa, niin The Mark of Ran kannattaa lukea. Kearney tekee hienojakin ratkaisuja tekstissään.

Aakkoshaasteen K-kirja.

Paul Kearney: The Way to Babylon

Paul Kearneyn The Way to Babylon on kirja Michael Rivenistä, kirjailijasta, joka onnettomuuden jälkeen joutuu sisälle luomaansa fantasiamaailmaan. Maailmaa uhkaa tuho ja Rivenin selvitettäväksi jää kuinka paljon tuosta uhkasta on hänen aiheuttamaansa, miten hän korjaa tilanteen ja mitä se häneltä vaatii.
Olen lukenut Kearneylta aiemmin A Different Kingdom ja Riding the Unicorn -kirjat, ja The Way to Babylon jatkaa samalla linjalla. Tai oikeastaan aloitti linjan, sillä Babylon on näistä kirjoista ensimmäinen, Kearneyn esikoiskirja.

Kaikissa kolmessa ensimmäisessä kirjassaan Kearneylla tuntuu olevan teemana miehen kasvu ja sisäinen itsetutkinta naissuhteen kautta. Tapahtumat alkavat normaalielämässä, josta siirrytään fantasiamaailmaan. Kuten muissakin kirjoissa, myös Babylonissa normimaailman kuvaus on Kearneyn vahvinta aluetta. Heti kun siirrytään fantasiamaailmaan, alkaa tarinaan tulla kliseitä ja se latistuu. Babylonissa näemme jättiläisiä, kääpiöitä ja jäämatoja jne. jotka eivät genreen tuo oikeastaan mitään uutta. Sinänsä harmi, sillä kirjan alku on vahva, ja minua kiehtoo tapa, jolla Kearney on kertojahahmonsa päässä, kunnes päästää tarinan lipsumaan. Oikeastaan vain A Different Kingdomissa hän saa vietyä tarinan kohtalaisen ehyenä ja mielenkiintoisena loppuun saakka. Myös Babylonin loppu on hyvä, mutta keskiosa ei jaksa kantaa ja on paikoin pitkästyttävä.

Kearney ei ole fantasiakirjallisuuden suuria nimiä, ja sen perusteella mitä olen lukenut, se on ymmärrettävää. Ehkä hän on kuitenkin hieman aliarvostettu, sillä selvästi hänellä on kuitenkin oma tyylinsä, jos näistä kolmesta kirjasta voi vielä mitään päätellä. Kearneyta lukiessa minulla on tunne, että vaikka juuri tämä kirja ei ollutkaan se napakymppi, niin seuraava voi olla. Jos vain kaikki menee kohdilleen. Niinpä jatkan hänen kirjojensa lukemista.