Patrick Rothfuss: The Slow Regard of Silent Things ja The Lightning Tree

The Slow Regard of Silent Things on Patrick Rothfussin tänä syksynä julkaistu pienoisromaani, joka kertoo nuoresta naisesta, Aurista. Auri on esiintynyt salaperäisenä sivuhahmona Kuninkaansurmaajan kronikka -sarjassa, niin Tuulen nimessä (arvostelu) kuin ensi keväänä suomeksi ilmestyvässä Viisaan miehen pelossakin (The Wise Man’s Fear, arvostelu) ja nyt Rothfuss kertoo hieman hänen arjen kulustaan.

Auri ei ole tavallinen hahmo. Tekstistä tulee selvästi esille, että kirjailijan luoman fantasiayhteiskunnan, yliopistomaailman ulkoreunalla yksinäisyydessä elävä nainen on rikki. Mutta siitä millä lailla rikki saadaan vain vihjauksia kerran tai pari. Auri pysyy tämänkin jälkeen yhä tuntemattomana. The Slow Regard of Silent Things keskittyy kuvaamaan asioita mitä Auri tekee ja paikkoja missä hän kulkee. Muita sarjan hahmoja ei nähdä, vaikka yksi varsinkin on nimeltä mainitsematta Aurin mielessä. Sarjassa on tärkeässä osassa nimet, niiden tietäminen, jotta asioita voi hallita. Myös Aurin maailmassa paikoilla ja asioilla on nimiä, mutta on vielä myös nimeämättömiä kohteita, jotka odottavat oikeaa hetkeä.

Aurin mieli tuntuu monin paikoin herkältä ja hauraalta, toisaalta osa siitä on Rothfussin luoman maailman erikoispiirteitä, tapoja käyttäytyä ja taikuuden lakeja. Ilahduttavasti kirjailija antoi välähtää, miksi Auri on yliopistoon tullut, kaikkiaan siitä paljastettiin kuitenkin yhtä paljon kuin miksi hän on nykytilanteessaan. Lukiessa minua kiehtoi kokonaisuus, mutta yksityiskohdissa oli tylsyyttä. Kuinka monta kertaa täytyy toistaa, että Auri pesi kasvot, kädet ja jalat? Ilmeisesti 24 kertaa. Myös virnistää-sanaa viljeltiin yllin kyllin, mutta ilmeisesti Auri on kovin virnisteleväinen.

Tavallaan ymmärrän toistot, sillä ne ovat osa kuvattavan hahmon arkea ja luovat tietynlaista järjestystä, mihin muutenkin pyritään paikkojen kohdalla, jotka Aurin mielessä sanelevat esimerkiksi esineiden sijaintia. Ja toistoista huolimatta, Rothfuss yltää tässä lyhyessäkin tekstissä kielellisesti kauniiseen ilmaisuun, mikä hänen lahjansa on. Lyhyet maininnat pohjattoman surullisista päivistä olivat koskettavia ja kesken tekstin arjen veivät hetkeksi myötätunnosta syvyyksiin. Kuvaileva teksti tuntuu välillä aistittavalta ilmapiiriltä ja tunnelmalta, enemmänkin joltain abstraktilta kuin konkreettiselta.

Varsinaiseen sarjaan The Slow Regard of Silent Things ei tuo mitään uutta, joten sen vuoksi kirjaa ei ole tarvetta hankkia luettavaksi. Minusta se on kuitenkin lukemisen arvoinen ihan itsessään, siitäkin huolimatta, että kirjailijan loppuselittelyt ja tekstin julkaisun puolustamiset alkoivat ärsyttää. Ja onhan kirjassa kuvitusta. Nate Taylor, joka on kuvittanut myös mm. Rothfussin The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle (arvostelu) -kirjaset, tekee jälleen mainiota työtä. Arkisia ja tunnelmallisia kuvia, joista pidän paljon. Osittain erakkominäni haluaisi kovin elää Aurin maailmassa.

Luin heinäkuussa toisen Rothfussin pienoisromaanimittaisen tarinan, joka sivuaa varsinaista sarjaa, eli Rogues-antologiassa julkaistun novellin The Lightning Tree. Siinä pääosassa on Bast, joka tekee vaihtokauppaa lasten kanssa. Vaihtokaupan välineinä ovat salaisuudet, tehtävät, selitykset ja ongelmanratkaisut. Joskus tavarat. Useimmiten lapset pyytävät apua pikku pulmiin, ja luovuttavat vastineeksi salaisuuksia Bastille, mutta tarinassa on myös isomman kokoluokan pulma. Bast-tarina sopii erinomaisesti antologian teemaan. Hahmo on kiehtova, mutta silti moraaliltaan rajoilla. Hän ei kuitenkaan tee koskaan lapsille vääryyttä, päinvastoin, ja hänen toimissaan on positiivinen aura.

Bast on varmaankin Aurin ohella yksi kiehtovimmista Kuninkaansurmaajan kronikan sivuhahmoista, ja The Lightning Tree osittain humoristisena tarinana osoittaa miksi. Luulen, että tarina sijoittuu aikaan ennen Tuulen nimeä ja siinä kerrotaan mm. taustaa Fae-olennoista, ovatko ne nyt sitten haltioita, keijuja vai jotain muuta suomeksi. Tarina on todella ovela, Rothfuss näyttää, vaan ei kerro. Oivaltaminen jää lukijan valppauden varaan. Itse en ole varma, olenko edes kahden lukemisen jälkeen huomannut kaikkea. Sama tunne on Viisaan miehen pelosta ja siksipä odotan suomennosta, jotta voin lukea kirjan omalla kielellä uudelleen.

The Lightning Tree on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, ja itse pidin siitä ehkä tapahtumarytmin vuoksi enemmän kuin Aurin tarinasta, joka puolestaan tapahtumapaikkana viehätti enemmän. Siihenkin olisi kiva ollut yhdistää Nate Taylorin kuvitusta, mutta luonnollisestikaan antologiassa sellaista ei ollut. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon viitteet antologian toiseen toimittajaan hahmon nimeämisen ja Winter is Coming -viittauksen muodossa. Kaiken kaikkiaan, Rothfussia kannattaa lukea aina, mitä tahansa hän kirjoittaakin.

Patrick Rothfuss: The Wise Man's Fear

The Wise Man's Fear on The Kingkiller Chroniclen eli Kuninkaansurmaajan kronikan toinen osa, jossa tarinan toisena päivänä Patrick Rothfuss jatkaa Kvothen elämänkertaa. Ensimmäisen osan The Name of the Windin suomennoksen Tuulen nimen arvostelu löytyy täältä.

Kvothe jatkaa opiskelujaan yliopistossa ja elää jatkuvassa rahapulassa, eikä arkkivihollinen Ambrosekaan ole mihinkään kadonnut. Parivaljakon yhteenotot jatkuvat edelleen ja juuri Ambrosen vuoksi Kvothe joutuukin ottamaan taukoa opinnoista. Hän lähtee jahtaamaan tuulen nimeä, etsimään itselleen taloudellista tukijaa ja tietoa Chandrianeista ja Amyreista, mitä yliopiston arkistosta ei tunnu jostain syystä löytyvän. Lapsuuden traumaattiset kokemukset ovat yhä hänen sisällään jakamattomana taakkana. Kvothe kohtaa matkallaan tarunomaisen Felurianin, opiskelee soturitaitoja ademilaisten kanssa, pelastaa rikkaan miehen hengen ja tulee leimatuksi koiraakin arvottomammaksi. Myös ensirakkaus Denna on salaperäisen tukijansa kanssa kuvioissa mukana. Palattuaan yliopistoon Kvothe on saavuttanut legendaarisen maineen.

Trilogian ensimmäinen kirja Tuulen nimi teki suuren vaikutuksen, sillä Rothfussin kyky kertoa tarinaa oli häikäisevä. Juonikuvaus lupasi paljon jännittäviä tarinoita tapahtuvaksi ja vaikka ykköskirja oli selvästi johdantoa, se sisälsi monia mielenkiintoisia langanpäitä, jotka johtaessaan lankakerään, koostuisivat hienoksi eeppiseksi tarinaksi. Niinpä odotukset The Wise Man's Fearia kohtaan oli suuret. Ehkä olisi pitänyt oivaltaa jo Tuulen nimeä lukiessa mitä on tulossa, mutta kun luin Tales of Dark Fantasy -kokoelmasta Rothfussin The Road to Levinshir -novellin, joka on ote kakkoskirjasta, jatko vaikutti lupaavalta, astetta synkemmältä. Novelli osoittautui kirjan kuuden luvun pituiseksi ja se kattaa yhden kokonaisuuden kirjasta.

The Wise Man's Fear on pettymys. Se on samalla loistavaa kerrontaa. Rothfuss on edelleen sanamestari, jonka tekstistä näkee, että hän rakastaa kirjoittamista, kieltä ja sanoja. Jokainen lause tuntuu veden sileäksi hiomalta kiveltä poskea vasten. Ajan ja luontaisen kyvyn taidonnäytteeltä. Jonkun olisi kuitenkin pitänyt sanoa Rothfussille, että nyt riittää nautiskelu, keskity tiivistämään tarinaa. Teksti voi olla kaunista, mutta kun se vaeltelee sivupolkuja, se samalla menettää osan energiastaan. Kirjan alkuosa on toisintoa ykköskirjasta. Yliopistomaailma kiehtoo minua, joten pidin alusta, erityisesti Aurista ja Elodinista. Koska tarina ei kiinnostavuudestaan huolimatta tuntunut etenevän juurikaan, oli hienoa nähdä Kvothen lähtevän jälleen reissuun, tällä kertaa kaukaiseen Vintasiin. Vintasin osio on suureksi osaksi kiinnostavaa ja sisältää mielenkiintoisia ja tärkeitä yksityiskohtia (mm. Kvothen perheeseen ja Lanreen liittyen), mutta jahkailu Dennan kanssa ja tarkkaan kuvattu matka maantierosvojen kohtaamiseen saivat aikaan ensimmäisen pitkästymisreaktion.

Rothfuss johdattaa lukijan The Wise Man's Fearissa enemmän sadunomaiseen myyttiseen maailmaan. Kvothen seikkailuissa "haltijamaailmassa" sisältää sinänsä arvokasta tietoa tarinan kannalta, mutta enemmän osiossa keskityttiin seksiin. Tai ainakin luulen niin. Kuten vanhoissa kotimaisissa elokuvissa latokohtauksissa ei nähty itse toimintaa, vaan tuulessa huojuvaa heinää ja ajelehtivia poutapilviä, myös Rothfuss kunnioitti hahmojensa yksityistä hetkeä. Mutta kyllä niitä yksityisiä hetkiä Kvothella sitten riittääkin, lähes joka toisen vastaan tulevan naisen verran, ainakin melkein. Yhtä tylsää lukijan kannalta on vain Ademren osio, jossa sankarimme sai turpiinsa pikkutytöltä ja naiset ovat kuvainnollisesti ottaen jalustalla.

The Wise Man's Fear on minulle ristiriitainen kirja, sillä se sisältää todella kiinnostavia kohtia, jotka eivät vieneet juonta eteenpäin, ja samalla tylsiä kuin sivuraiteilla seikkailevia, jaarittelevia kohtia, joissa annettiin juonen kannalta tärkeitäkin tiedonmuruja. Ihastelen jälleen Rothfussin kykyä kuvata asioita ja punoa yksityiskohtia, mutta harmittelen samalla ettei editointia ole tehty raskaammalla kädellä. Kaiken lisäksi ainakin pariin otteeseen olin huomaavinani tarinankaaressa epäjohdonmukaisuutta. Kirja kertoo kyllä kiitettävässä määrin taustaa legendan takana, kuten on luvattukin, ja eihän se aina ole niin hohdokasta kuin luulisi. Rothfuss antaa Kvothelle aikaa kasvaa mieheksi. Sarjan kakkoskirja on kerännyt paljon ylistäviä arvosteluja, joten oletan, että minulle ongelmalliset osiot eivät ole olleet ongelmia monelle muulle lukijalle. En voi muuta kuin suositella lukemaan kirjan ja nauttimaan siitä minkä kukanenkin pystyy. The Wise Man's Fearissa on paljon nautittavaa, mutta hieman se laski kolmannen osan The Doors of Stonen (työnimi) odottelutasoa. Toivottavasti kakkoskirjan arvo avautuu enenevässä määrin minullekin, kunhan trilogian viimeinen osa ilmestyy.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Patrick Rothfussin The Name of the Wind ilmestyi vuonna 2007 ja luin sen ensimmäisen kerran keväällä 2008. Käännös Tuulen nimi julkaistiin muutamia viikkoja sitten ja se on Kuninkaansurmaajan kronikan ensimmäinen osa: ensimmäinen päivä.

Kirjan päähenkilö on Kvothe, majatalon isäntä, joka kertoo Kronikoitsijalle menneisyydestään. Kvothe ei ole kuka tahansa, hän on legenda, josta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Majatalon syrjäisään tuntemattomuuteen vetäytynyt Kvothe itse valottaa elämästään sen alkupuolta; millaista oli poikana Edema Ruhina, musisoivien vanhempiensa kanssa kiertävänä esiintyjänä, miten selvisi hengissä Tarbeanin kaupungin kaduilla ja kuinka päätyi yliopistoon. Tuulen nimi on johdanto:

"Olemme nyt tehneet kaiken pohjatyön. Luoneet perustukset, jolle tarinan voi rakentaa."

Se sisältää tarinan maailmaan liittyvien käsitteiden perusteiden, mytologian ja hierarkian kuvausta. Erityisesti keskitytään yliopistoon, sen järjestelmän vahvuuksiin ja heikkouksiin. Tapaamme musiikkia rakastavan Kvothen ja kiehtovan Dennan, joka jättää jälkensä hänen sydämeensä. Alamme ymmärtää miten legenda syntyi ja miksi.

Patrick Rothfuss on yksi genren tämän hetken kielellisesti taitavimmista kirjailijoista, jos jotain voi yhden kirjan perusteella päätellä. Hänen tarinansa ei ehkä ole se juoneltaan kaikkein omaperäisin, mutta hänen kielenkäyttönsä on kaunista. Sanat soivat kuin musiikki. Vaikka Rothfuss on ehdottomasti kirjailija, jota suosittelen lukemaan alkuperäisellä kielellä, käännös on erittäin tervetullut (päätin tällä kertaa, etten puutu käännösvirheisiin). Ihastuin kirjaan ensimmäisellä lukukerralla, ja toinen ei heikentänyt tarinan lumoa. Tuulen nimi ei ole virheetön. Johdannoksi se on pitkä ja se sisältää monia eeppisen fantasian teemoja, jotka voisivat tuntua kliseiltä, jos kirjailija olisi vähemmän taitava. Kvothe tuntuu hahmona olevan erinomaisen osaava, nokkela ja nopeaälyinen. Hän oppii nopeasti ja osaa niitäkin asioita, joita hänen ei ole erityisesti kerrottu oppineen. Kaikkine virheineenkin hän tuntuu hieman liian hyvältä ollakseen totta. Silti Kvothe on kiinnostava ja sympaattinen ja ehkäpä seuraavat trilogian osat tuovat häneen rosoisuutta. Onhan Kvothe ensimmäisen kirjan tarinoissa vasta nuori kasvamassa kohti aikuisuutta. Rothfuss on kirjailijana myös romantikko. Näin minä koin hänen tapansa kuvata tuntemuksia, hiljaisuutta ja tuulta. Kirja sisältää tarinankerronnan kannalta muutamia kömmähdyksiä, mutta ainakin minun on helppo jättää ne vähemälle huomiolle Rothfussin taitavan kielenkäytön ansiosta.

Kun luin kirjan ensimmäisen kerran kirjoitin toisaalla, että parasta antia kirjassa on yliopiston opiskelijamaailman realistinen kuvaus, joka tuo elävästi mieleen oman opiskeluaikani ja laboratoriotyöskentelyt. Miten turhauttavaa oikea yliopistokin oli pienelle luonnontieteilijäidealistin alulle, kun ensimmäisenä vuonna opiskeltiin vain perusjuttuja ja pohjustettiin tulevia vuosia, eikä "itse asiaa" raapaistu kuin pinnalta. Opiskelijaelämän riennot, uudet ihmiset ja ihmissuhteet tuntuivat olevan ensisijalla, vaikka joskus labroissa puurrettiin pitkääkin iltaa. Pidän kirjassa paljon myös loruista, joille käännös ei valitettavasti tee mielestäni oikeutta. Harmittavan vähälle Tuulen nimessä jää vielä Chandrianien ja Amyrien selvittely, mutta tarvitsimme varmaankin tämän johdannon, jotta olisimme valmiita niihin seuraavissa kirjoissa.

Tuulen nimi on hieno teos, joka lupaa paljon jatko-osilta. Wise Man's Fear ilmestyy näillä näkymin ensi vuoden maaliskuussa, ja se on yksi eniten odottamiani kirjoja. Toivottavasti se vastaa odotuksiin, joita niin monet ovat sille asettaneet.

Patrick Rothfuss: The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle: The Thing Beneath the Bed

Patrick Rothfussin The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle: The Thing Beneath the Bed on vajaa 70-sivuinen kuvitettu satukirja. Vaikka kustantaja Subterranean tarjoaa netissä vieressä olevaa kansikuvaa, niin ainakin minun kirjassani on yksi eroavuus: kirjailijan etunimi on kirjoitettu kokonaan lyhennetyn Patin sijaan. (Lisäys: skannasin ja vaihdoin oman kansikuvan tilalle!) Kirjan mukana tuli kultainen tarra, jossa ilmoitetaan:

       This shit is not for kids. Seriously.

Liimasin tarran nimmarisivulle, jonne Rothfuss ja kuvittaja Nate Taylor olivat nimensä raapustaneet.

Kirjan kuvauksessa sanotaan seuraavaa:

"It looks like a children's book. It has pictures. It has a saccharine-sweet title. The main characters are a little girl and her teddy bear. But all of that is just protective coloration. The truth is, this is a book for adults with a dark sense of humor and an appreciation of old-school faerie tales.

There are three separate endings to the book. Depending on where you stop, you are left with an entirely different story. One ending is sweet, another is horrible. The last one is the true ending, the one with teeth in it."

Kuvitus on upeaa ja tarina, olipa loppu mikä tahansa kolmesta, on hauska. Pelottavaksi sitä ei voi sanoa millään. Minulla oli hieman vaikea arvioida prinsessan seikkailuja nallekarhunsa kanssa, sillä vaikka kyseessä ei ole lasten satu, niin kovasti tarvitaan leikkimieltä, että sitä voi sanoa aikuisten saduksikaan. Olen lukenut mielenkiintoisempiakin aikuisille suunnattuja satuja, mutta tässä toki piirrosjälki teki oman lisänsä tarinaan. Minulle The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle: The Thing Beneath the Bed on lähinnä keräilykappalekirjanen. Se ei tarkoita sitä, ettenkö pidä tarinaa ihan lukemisen arvoisena ja viihdyttävänä. Saihan siinä nauraa ääneenkin. Kuvituksen yksityiskohtia on mukava tarkastella. Jos kiinnostaa, niin Subterranean tarjoaa sivullaan kuvia sisällöstä katsottavaksi.