Octavia E. Butler: Unexpected Stories

Arkistojen kätköistä on löydetty pari ennen julkaisematonta Octavia E. Butlerin tarinaa, jotka hän kirjoitti kirjailijauransa varhaisessa vaiheessa 1970-luvulla. Pienoisromaanimittainen A Necessary Being ja novellimittainen Childfinder on nyt postuumisti pistetty esi- ja jälkipuheiden kera yksien kansien sisään Unexpected Stories -kokoelmaksi. Kokoelma on käsittääkseni julkaistu vain ekirjana. Olen aiemmin lukenut Butlerilta Xenogenesis-trilogian (Aamunkoitto, Puolipäivän riitit, Imago) ja Kindredin.

The Necessary Being on Ursula K. Le Guinin jalanjäljissä antropologinen tieteisfantasiatarina yhteisöistä, joissa väri kertoo henkilön asemasta ja värin vaihtelevat sävyt eri tunnetiloista ja ajatuksista. Haot ovat selkeän sinisiä ja harvinaisia. Heillä on erikoislahjoja johtajina ja kohn-heimoille on tärkeää, että heimon parissa on yksi hao. Tällainen hankitaan ja pidetään vaikka karmean tradition kautta kylässä, sillä haoton heimo on kuoleva heimo. Lapsettomaksi jäänyt Tahneh ei ole nähnyt toista haoa pitkiin aikoihin ja nyt nuori sellainen on ilmestynyt heimon maille, mikä herättää yksinäisyytensä hiljaisesti kärsineessä Tahnehissa epätoivoista halua olla yhteydessä tähän. Heimon kohtalon hetket ovat käsillä ja on aika arvioida perinteiden merkitys uusiksi.

Butler keskittyy kuvaamaan yksilöä ja ryhmän välistä toimintaa sekä kulttuuria tarinassa, jossa hän tuo esille erilaisuuden, hahmon, joka tuntee olevansa omiensakin parissa yksinäinen. Tahneh erilaisuudestaan ja väristään huolimatta, on hyvinkin ihmismäinen hahmo, päinvastoin kuin kirjailijan Xenogenesis-sarjan alienit, joiden kohdalla erilaisuus on viety huippuunsa. Päähenkilö kamppailee tarinassa velvollisuuksiensa ja henkilökohtaisen valinnanvapauden välimaastossa. Tässä vaiheessa on varmaankin paikallaan hyväksyä se tosiasia, että Butler haastaa lukijan, eikä välttämättä tavalla joka jättää tyydyttävän maun suuhun. Väkisinkin siinä kunnioitus nousee, vaikka The Necessary Being varsinkaan ei ole hänen parasta antiansa siitä vähästä mitä olen lukenut.

Childfinderissa musta nainen, jolla on sensitiivinen kyky tunnistaa psionisia kykyjä lapsissa jo varhaisessa vaiheessa, joutuu vastakkain valkoisista telepaateista koostuvan organisaation kanssa. Tarina alkaa lainauksella, jossa psionisten kykyjen arvioidaan voivan toimia siltana rotujen, uskontojen, kansallisuuksien jne välillä ja johtavan utopian tielle. Tuo tie on kuoppainen ja kivikkoinen, rodut ovat vastakkain, eikä päähenkilöllä ole liian optimista kuvaa tulevaisuudesta.

Childfinderin idea on hieno, sitä on käytetty myöhemminkin useassa yhteydessä. Jotenkin tuntui, että tässä tarinassa, joka on kirjoitettu ilmeisesti 1970, rodullinen vastakkainasettelu on jyrkempää ja suoraviivaisempaa kuin Butlerin myöhemmissä kirjoituksissa, joista on jäänyt haastavampi mielikuva. Childfinderin loppu töksähtää hieman liian nopeasti, pidempänä tarina toimisi ehkä paremmin.

Kaksi tarinaa tuntui vähältä. Niitä olisi voinut lukea enemmänkin. Siinä mielessä on hyvä juttu, että minulla on vielä monta Butlerin kirjaa lukematta. Ja yhtä lukuunottamatta kaikki löytyvät ekirjoinakin. Valitettavasti ei suomennettuna.

Octavia E. Butler: Kindred

Octavia E. Butlerin Kindred (1979) oli ensin valintani science fiction -haasteen aikamatkailukirjaksi, mutta luettuani sitä hetken totesin, ettei kyseessä ole scifi-kirja vaan fantasiaa, joksi kirjailija sen itsekin luokitteli. Niinpä vaihdoin haasteeseen kirjan, mutta luin silti myös Kindredin, joka heti alusta alkaen tuntui kiinnostavalta ja erilaiselta kuin aiemmin kirjailijalta lukemani Xenogenesis-sarjan Aamunkoitto, Puolipäivän riitit ja Imago.

Vuonna 1976 Kaliforniassa Dana Franklin viettää 26-vuotissyntymäpäiväänsä aviomiehensä seurassa, kun tulee yllättäen tempaistuksi ajassa taaksepäin 1800-luvun alkuun ja Marylandin osavaltioon, aikaan ja paikkaan, jossa tummaihoinen on automaattisesti orja, jollei hänellä ole vapautuspapereita. Dana ymmärtää pian, että hänet kutsui ajan taakse hänen valkoihoinen esi-isänsä Rufus Weylin, joka oli hengenhädässä. Dana pelastaa hänet, mutta ajassa siirtyminen ei jää yhteen kertaan, sillä Rufus tuntuu olevan usein vaikeuksissa ja Danan on varmistettava sukulinjansa ja itsensä olemassaolo olosuhteissa, jota hän ei olisi uskonut joutuvansa kokemaan.

Kindred on monitasoinen, hienosti kirjoitettu ja paikoin hyvin häiritsevä teos. Tarina alkaa kohtuullisen kevyellä tyylillä, vaikka tempaisut ajassa ovat sinänsä pelottavia. Kun viipymiset menneisyydessä pitenevät, eikä lukija tiedä pääseekö Dana takaisin nykyisyyteen turvaan, ahdistus alkaa lisääntyä. Aikamatkailua ei selitetä mitenkään, eikä se ole tieteellisesti hallittavissa (minkä vuoksi luokittelen kirjan fantasiaksi). Danan kautta lukija pääsee kokemaan millaista elämä on kun isäntä voi komentaa sänkyynsä milloin haluaa tai ruoskituttaa vääristä sanoista tai myydä orjan lapset maksaakseen velkoja. Dana on nykyaikainen nainen (70-lukulainen), mutta yllättävän nopeasti hän sopeutuu orjan asemaan, vaikkakin kirjailija antaa hänen pitää joitain etuoikeuksia, joita muilla aikalaisilla tummaihoisilla ei ollut. Danan sopeutuminen hämmentää minua. Se on selviytymiskeino ja Dana on älykäs oivaltaessaan pelisäännöt, mutta onko sujahtaminen toisenlaiseen, alistettuun rooliin niinkin ongelmatonta. Pelkäänpä, että olisin joutunut huomattavasti enemmän vaikeuksiin, mutta luotan kyllä Butlerin kykyyn afrikkalais-amerikkalaisena lähestyä teemaa asiantuntemuksella, jota minulla ei koskaan voi olla.

Danan suhde esi-isäänsä on monimutkainen. Rufus on aikakautensa kasvatti, orjaomistajan poika, josta itsestäänkin tulee orjien omistaja. Rufus on kaikenlisäksi epätasaisten perheolosuhteiden vinouttama, mutta Danan on silti huolehdittava hänestä. Dana inhoaa hänen tekojaan, mutta ei kykene vihaamaan poikaa/miestä. Asettumalla suojelijan rooliin valkoihoiselle, hän joutuu kärsimään tummaihoisten yhteisössä. Butler asettaa Danan asemaan, jossa tämän on pakko hyväksyä tapahtumat tapahtuvaksi, mutta lopussa hän kuitenkin heittää aikamatkailuun liittyvät ”pelisäännöt” roskiin ja tekee radikaalin loppuratkaisun. Danan ja hänen valkoihoisen aviomiehensä suhde on toinen seikka mikä erityisesti yhdessä kohtaa häiritsi minua. Sen kautta kirjailija antaa Danalle turvaköyden, joka poistaa hieman voimakkuutta niin tummaihoiselta hahmolta kuin myös naiselta. Hän on kuitenkin kaukana kädet sumpussa pelastusta odottavasta naishahmosta, joten kovin paljoa en tuosta miinusta anna.

Kindred ei ole helppo kirja, vaikka onkin sulavasti kirjoitettu ja mukaansa tempaava. Se pakottaa tarkkailemaan omia ajatuksia ja on ajoittain tapahtumiltaankin jännittävä ja pelottava. Loppujen lopuksi tarinassa on sittenkin yhtäläisyyksiä myös Xenogenesis-sarjan kanssa. Siinä Lilithin on periaatteessa yhtä lailla vastentahtoisesti tilanteessaan kuin Danakin, sopeutuen, mutta ei hyväksyen. Octavia E. Butler on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija ja Kindred on kirja joka sopii myös vähemmän fantasiaa tai tieteiskirjallisuutta lukevalle paperisena tai ekirjana.

Octavia E. Butler: Imago

Imago on Octavia E. Butlerin Xenogenesis-sarjan kolmas osa. Ensimmäisen osan eli Aamunkoiton arvostelu löytyy täältä ja toisen osan eli Puolipäivän riittien arvostelu täältä. Imago ilmestyi englanninkielisenä vuonna 1989 ja suomenkielellä 1992. Kaikki kolme kirjaa on niputettu englanninkielisinä myöhemmin kokoelmaksi ja nimetty uudestaan Lilith's Broodiksi, noin mutu-tuntumalla käännettynä: Lilithin lapsikatras. Ja niitähän kirjassa riittää, siis Lilithin lapsia, myös Imagossa.

Puolipäivän riiteistä on kulunut reilut 50 vuotta. Akinin ponnistelu akjai-ihmiskunnan siirtämisestä Marsiin on onnistunut, ja lisääntymiskykyisiä puhtaasti ihmisinä säilyneitä asustelee nyt omissa oloissaan. Osa ihmisistä on valinnut elämän oankalien seurassa, mutta Maassa asuu vielä siirtokunta niitäkin ihmisiä, jotka eivät ole tekemisissä alienien kanssa ja ovat vieläpä lisääntymiskykyisiä, ei oankalien steriloimia. Heillä on oma kantaäitinsä. Ryhmän pienen piirin pariutuminen on vahvistanut perinnöllisten sairauksien siirtymistä, ja yhteisön jäsenistä ei enää juurikaan löydy terveitä yksilöitä. Imagon päähenkilö on Jodahs, yksi Lilithin jälkeläisistä. Jodahs on koostelapsi, mutta edellisen kirjan Akinista poiketen, hän ei kuulu mies- tai naissukupuoleen vaan on ooloi, oankalien kolmannen sukupuolen edustaja. Kirjassa seurataan Jodahsin kasvua aikuisvaiheeseen ja hänen pyrkimyksiään luoda vapaasti yhdistyvä ihmisten ja oankalien yhteiskunta Maahan, niin pitkäksi aikaa kuin Maa vain asumiskelpoisena pysyy.

Imago on hyvin samankaltainen tarinankaareltaan kuin Puolipäivän riitit. Vaikka ooloi on erilainen kuin miessukuinen oankali, niin Jodahsin ja Akinin tarinat eivät eroa toisistaan niin paljoa kuin ihmis-Lilithin ja Akinin tarinat. Imagossa on paljon toistoa, eikä se yllä edeltäjäkirjansa tasolle. Toki Butler esitteli jälleen uusia mielenkiintoisia piirteitä ooloista, mikä korosti edelleen sitä kuinka erilaisia alienit ihmisistä ovat. Booksy oikestaan puki Puolipäivän riitit -arvostelun kommenteissa yhdessä lauseessa sanoiksi sen mitä en itse saanut sanottua, vaikka kuinka kiertelin ja kaartelin: alienit ovat oikeasti aika outoja! Siinä se. Butler on saanut luotua oikeasti oudon avaruusoliolajin, eikä ole inhimillistänyt sitä tippaakaan liikaa. Oankalit kolmine sukupuolineen, kaksine sydämineen ja outoine logiikkoineen olivat juuri niin omituisia, että se sai minut sekä ihastelemaan heidän erilaisuuttaan, että tuntemaan itseni vaivautuneeksi. En ole lainkaan varma, että haluaisin olla oankalien kanssa missään tekemisissä. Pahinta kuitenkin on, etten tuntenut lukiessa halua olla myöskään osa Butlerin kuvaamaan itsekeskeistä ja hierarkista ihmiskuntaakaan. Kun pohdiskelin kirjan loputtua tarinan herättämiä tuntemuksia, tajusin, että olin vasta lukenut toisenkin kirjailijan tarinan, joka sai aikaan paitsi ihastusta myös vaivautuneisuutta. Megan Lindholmin A Touch of Lavenderin (v. 1989, The Inheritance -arvostelu) alienit olivat yhtä outoja ja käsittämättömiä. Samalla lailla molemmat tarinat aiheuttivat tyhjyyden tunnetta. Butlerin Lilith on loppujen lopuksi hyvin surullinen hahmo.

Butler on älykäs kirjailija, jolta löytyy myös huumorintajua. Biogenetiikka, perinnöllisyys ja geenimanipulaatio olivat yhä tärkeitä osa-alueita, mutta myös ooloin aikuistuminen, kehityskaari, seksuaalisuus ja sen vaikutus ihmisen psyykeeseen. Näitä käsiteltiin ensimmäisessä kirjassakin, mutta vain ohimennen. Yksinjäämistä, yhteisöllisyyttä ja kanssakäymistä käsiteltiin tasolla, joka piti enemmänkin oivaltaa kuin vain lukea. Imagossa korostui entistä enemmän myös ennakkoluulo, joka selitti myös miksi sarjan ihmisalkuäidin nimi on Lilith.

Olen erittäin tyytyväinen, että tulin lukeneeksi sarjan, vaikka vasta näin paljon jälkikäteen. Voin varauksetta suositella sitä muillekin, jotka eivät vielä Octavia E. Butleria ole lukeneet. Sarja avasi uudenlaisia näkymiä sf-genrestä. Aamunkoiton yhteydessä kritisoin kirjan kansikuvaa ja saman voi tehdä Imagon kansikuvallekin. Eipä sillä ole kirjan kanssa sinänsä tekemistä.

Octavia E. Butler: Puolipäivän riitit

Puolipäivän riitit, alkuperäiseltä nimeltään Adulthood Rites, on Octavia E. Butlerin Xenogenesis-trilogian toinen osa. Englanniksi kirja julkaistiin vuonna 1988 ja suomeksi 1991.

Lilith Iyapo on elänyt oankalien kanssa useita kymmeniä vuosia Maassa Aamunkoiton tapahtumien jälkeen. Hänellä on kolme koostelasta, kaksi ensimmäistä tyttöjä ja kolmas poika, ensimmäinen ihmissyntyinen koostepoika. Akin on puoleksi ihminen ja puoleksi oankali, vaikkakin muistuttaa lapsena ihmistä. Ulkoisesta olemuksestaan huolimatta Akin on kehittynyt nopeammin kuin ihmislapsi. Hän puhuu jo heti vauvana, muistaa kaiken ja hänen kielensä toimii niin aistimena kuin tappavana pistimenäkin. Akin on kahden rodun linkki ja kun vastarintaihmiset kaappaavat hänet, oankalit eivät noudakaan lasta pois vaan antavat tämän tutustua ihmiskuntaan, joka elää omissa yhteisöissään ja kieltäytyy minkäänlaisesta kanssakäymisestä oankalien kanssa. Ihmiset eivät kuitenkaan saa lapsia, siitä oankalit ovat pitäneet huolta ennen kuin toivat heidät takaisin maahan. Akin näkee ja ymmärtää mitkä seuraamukset tällä teolla on ihmisille, ja hän ryhtyy ajamaan heille mahdollisuutta elää omana itsenään, puhtaasti ihmisinä, niin kuin osa oankaleistakin elää akjai-ryhmänä, geenivaihdon ulkopuolella. Mutta onko ihmiskunnalla enää mahdollisuuksia sisäisten ristiriitojen repiessä ja kun Maastakaan ei ole enää asuttavaksi pitkään.

Puolipäivän riitit on Aamunkoittoa tasapainoisempi kirja, mikä johtunee siitä, ettei siinä tarvitse enää esitellä uutta asiaa, vaan päästään kunnolla tarkkailemaan ja pohtimaan niin ihmismieltä kuin oankalejakin. Pidän edelleen ongelmana, kuten ykköskirjan kohdallakin, että ihmisten kuvaus on kielteistä ja siksi Akinin tarve ajaa heidän asiaansa tuntuu vähemmän uskottavalta. Siitä huolimatta on helpompi samaistua ihmisten maailmaan kuin oankalien. Mitä enemmän oankaleista lukee, sen kiinnostavampia ne ovat, mutta samalla heidän itsepäisen hyvää tahtova ajatusmaailmansa saa heidät tuntumaan pahemmilta orjuuttajilta kuin jos he olisivat oikeasti pahoja. Esimerkiksi Lilithin kuvaus siitä kuinka hän on tullut raskaaksi ja tehnyt useita koostelapsia, kuulostaa hyvinkin raiskaukselta (ei teknisesti, vaan enemmän henkisesti), ja silti hän itsekin epäröi asian suhteen, kun oankalit vakuuttavat, että hän halusi lapsia vaikkei sitä tiedostanutkaan.

En voi sanoa ymmärtäväni oankaleja tai edes pitäväni heistä, mutta on pakko myöntää, että Butler on luonut hyvin omaperäisen lajin science fiction maailmaan ja käyttää erinomaisesti hyödyksi biogenetiikkaa ja psykologiaa tekstissään. Jollain tasolla tiedostan, että jos tietäisin näistä tieteenhaaroista enemmän, ymmärtäisin Xenogenesis-sarjaakin paremmin, kaikkia niitä hienouksia mitä Butler on siihen ujuttanut. Puolipäivän riitit on mielestäni ensimmäistä kirjaa parempi ja varsin kelpoinen jatko-osa, joka herättää halun lukea myös kolmannen kirjan, Imagon, jotta tietää miten tarina päättyy. Kirjan kansikin on jo paremmin sarjaan sopiva kuin ykkösosassa.

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Octavia E. Butler oli yksi sf/f-genren harvoista tummaihoisista kirjailijoista. Tänä päivänä heitä on jo useitakin, mm. Nalo Hopkinson, Nnedi Okorafor, N.K. Jemisin ja David Anthony Durham. Silti joukko ei ole vieläkään suuren suuri. Butler lienee useille näille nykykirjailijoille tiennäyttäjä, ainakin Hopkinsonille. 1988 julkaistu Dawn ja sen vuonna 1990 tehty käännös Aamunkoitto on Xenogenesis -trilogian ensimmäinen osa.

Maapallo on pohjoisilta osilta kylmä ja asuinkelvoton maailmansodan jäljiltä. Vain muutamia ihmisiä on pelastunut kun avaruudesta saapuneet Oankalit katsoivat heidän olevan pelastamisen arvoisia. Oankalit tekevät DNA-vaihtokauppaa. He ovat jalostaneet oman perimänsä huippuunsa, eikä geeneissä ole enää tarpeeksi vaihtelua. Heidän ainoa mahdollisuus selviytyä tulevaisuudessa on käyttää toisen lajin geenejä saadakseen perimäänsä diversiteettiä. Lilith Iyapo on yksi pelastetuksi tulleista ihmisistä. Pitkä tumma nainen ei kuitenkaan muitta mutkitta pysty hyväksymään oankalien omavaltaisuutta, nämä kun muuttavat Lilithin kemiaa ja soluja tämän ollessa nukutettuna, vaikkakin parantavat myös Lilithiltä syövän ja antavat hänelle vahvistavia ominaisuuksia. Oankalit ovat muutenkin ihmisistä poikkeavia. Lonkeroinen ulkonäkö ja mies- ja naissukupuolen lisäksi kolmas sukupuoleton ooloi-ryhmä aiheuttavat kovasti sopeutumisvaikeuksia. Ooloit ovat Butlerin kirjassa sukupuolten linkki toisiinsa. Aikaa myöten Lilithin tehtäväksi jää sopeuttaa myös muita pelastettuja ihmisiä oankaleihin ja heidän ehtoihinsa, jotta he jälleen pääsisivät takaisin Maahan. Mutta oankalit haluavat muutakin kuin vain hyödyntää ihmisten DNA:ta lajinsa sisällä. He haluavat yhdistää Oankalit ja ihmiset.

Butler luo varsin mielenkiintoisen asetelman kahden lajin keskelle ja havainnoi ihmislajin monet käyttäytymistavat, kun vastaan tulee tilanne, jolloin ihminen ei olekaan se lajien kuningas, kaikkivoipa hallitsija. Aamunkoitossa ihminen on altavastaaja, joka pakotetaan ajattelemaan mikä on hänelle itselleen parasta, ja kuinka pitkälle vastarintaa voi tai kannattaa tehdä. Oankalit ovat uhkaavia siitäkin huolimatta, että heillä on ratkaisuja moniin ihmiskunnan vitsauksiin, niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin. Ratkaisujen seurauksena ei kuitenkaan enää ole ihmiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme. Tämä vaihtoehto ei ole helppo valinta. Butlerin tarkoituksena lienee ajaa kirjallaan sanomaa suvaitsevaisuudesta niin rotujen kuin sukupuoltenkin välille.

Ihmiset ovat Aamunkoitossa kaikessa inhimillisyydessään ja pelossaan hieman negatiivisesti kuvattuja. Lilith on onnistunut hahmo, sillä hän sopeutuu tilanteeseen, mutta ei ilman vastarintaa, eikä sen jälkeenkään ole aivan samaa mieltä valloittajiensa kanssa. Hän on tavallaan orja, mutta yrittää selviytyä. Tämä tilanne tekee hänestä ulkopuolisen myös omiensa joukossa, sillä hän on muutoksien jälkeen tarpeeksi erilainen, ettei häntä enää hyväksytä ihmisten joukkoon mukisematta. Butler yrittää tuoda paljon ajatuksia esille, mutta Aamunkoitto jää hieman keskeneräiseksi. Se on liian pelkistetty, jotta pääsisi kunnolla pohtimaan mitä kaikki merkitsee. Jälleen kerran kirjassa on huomattavissa myös aikaleima. Neuvostoliitto oli vielä olemassa kirjan kirjoittamishetkellä ja poliittinen USA-Neuvostoliitto -vastakkainasettelu näkyy kirjassa häiritsevästi. Ehkä myös henkilöhahmojen asenteet kuvaavat aikakautta, sillä jokin saa minut uskomaan, että tänä päivänä kirjoitetut hahmot olisivat erilaisia.

Butler on ollut rohkea valitessaan päähahmokseen tummaihoisen naisen ja aiheekseen lajien välisen kanssakäymisen, jossa on seksuaalista jännitettä. Aamunkoitto ei kuitenkaan pääse oikein vauhtiin, jotain jää puuttumaan ja siksi toivonkin, että jatko-osat Puolipäivän riitit ja Imago tuovat tarinaan tarvittavaa lisäpotkua. Lukiessani Aamunkoittoa en voinut olla ajattelematta vasta luettua Robin Hobbin Megan Lindholmin Drum Machine -novellia. Molemmat tarinat tähtäävät samanlaiseen erilaisuuden, monipuolisuuden sekä yksilöllisyyden hyväksymiseen, mutta lähestymistavat ovat hyvinkin erilaiset.

Kirjan kansi muuten rupeaa ärsyttämään sen jälkeen kun on hetken lukenut kirjaa. Kuvan naisella ei ole mitään tekemistä tummaihoisen ja siten normaalisti tummasilmäisen päähenkilön kanssa. Mistä ihmeestä on ollut kyse, kun tuollainen kansi on hyväksytty. Aivan kuin kannentekijä ei olisi lukenut kirjaa (mikä ei tietenkään ole mitään uutta).