Lokakuun 2019 luetut #1

Katherine Arden: The Winter of the Witch

Katherine Ardenin Winternight-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa olivat erittäin positiivisia lukukokemuksia (arvostelut) ja The Winter of the Witch (2019) päätösosaa kohtaan kertyi paljon odotuksia. Vasilisa Petrovnan seikkailu keskiajan Venäjällä yhdistää historiaa ja mytologiaa erinomaisesti. Tarina saa arvoisensa lopun, vaikka ehkä kaikki odotukset eivät viimeisessä osassa aivan täyty. Winternight-trilogia on pelottava ja kaunis satu, joka ei ainoastaan ilahduta vaan myös koskettaa. Kirjailija saa maagisen Venäjän myytit ja talvisen luonnon eloon kuvailevalla ja tuntevalla kirjoitustyylillään. Tämä sarja on yksi niistä, joita toivoisin jonkun kustantajan ottavan suomennettavaksi, ja pelkästään lukijan näkökulmasta. On harmi kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää suomalaisilta lukematta sen vuoksi, ettei niitä käännetä.

Nnedi Okorafor: Binti: Home

Ensimmäinen Nnedi Okoraforin Binti-pienoisromaani (arvostelu) oli kohtalaisen kiinnostava luettava ja sen vuoksi luin myös toisen, Binti: Home (2017). Tarinassa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen Binti palaa takaisin kotiinsa mukanaan Meduse-ystävänsä, jonka kaltaista ei Maassa ole nähty aikoihin. Binti on muuttunut sen jälkeen kun lähti kotoaan, koettelemuksista matkalla Oomza yliopistoon ja yliopiston ilmapiirissä. Maassa ennakkoluulot ja oman yhteisön paineet ovat kovat ja Binti joutuu kohtaamaan ristiriitoja. En valitettavasti päässyt tunnepuolella kiinni lainkaan tarinaan. Binti vaikutti häiritsevältä, varsinkin kun kuuntelin tarinan äänikirjana, jossa lukija tuntui olevan koko ajan hätää kärsimässä. Tarina jäi kesken, joten päätin jokseenkin negatiivisesta fiiliksestä huolimatta lukea vielä kolmannenkin tarinan Bintistä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Rogue Protocol (2018) on Martha Wellsin Murderbot-pienoisromaanien kolmas osa. Murderbotilla on vankka ihailijakuntansa, johon minä en varsinaisesti kuulu. Luen kyllä tarinat mielelläni. Tällä kertaa selvitellessään yhä veristä menneisyyttään, Murderbot ajautuu ihmiseksi tekeytyneenä kuljetusalus Mikin avustuksella GrayCris-organisaation entiselle maankaltaistamisprojektin alueelle. Seikkailun ja vaaran tiimellyksessä Murderbot enenevässä määrin kulkee kohti autonomiaa ja itsenäisyyttään. Rogue Protocol jäi minulle etäiseksi ja koin siinä hieman toistoa aiempiin osiin nähden. Osa on mielestäni heikohkoin tähän astisista.

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta näin Ulkopuolista (The Outsider 2018, suom. 2018) kehuttavan Kingin parhaaksi pitkästä aikaa. Niinpä kuuntelin kirjan äänikirjana. Alku olikin loistava, olin todella innostunut karmaisevasta murhamysteeristä. Puolivälissä tarina alkoi taantua intensiivisyydessään ja loppu mielestäni lopahti, vaikka olikin positiivinen. Tiesin odottaa tarinassa jotain yliluonnollista, mutta olisin silti toivonut alun maallisemman linjan jatkuvan, vaikka eihän se ollut mahdollista. Olen vakuuttunut, että King toimii minulle paremmin satunnaisina elokuvina. Ulkopuolinen ei varmaankaan ole missään tapauksessa huono, se vain toimi minulle ainoastaan puoleen väliin saakka.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) ekologiseksi jännitysromaaniksi kuvatun teoksen äänikirjana. Teoksella on varmasti ansionsa, päätellen vastaanotosta, minkä se sai aikanaan, mutta minusta infodumppaus teki romaanista lähestulkoon tylsän. Jännitystä en huomannut lainkaan ja hahmot olivat puisevia. Kirjan kehuissa mainitaan monesti asiantuntemus, ennemmin kuin kirjalliset ansiot, mutta en luottaisi siihen sellaisenaan ainakaan tietoteoksen tasolle asti. Fiktiossa voi heitellä ideoita, joilla ei olisi pätevää tieteellistä pohjaa, kuten Isomäki on itsekin todennut. Tarjoan tästä näkökulmasta luettavaksi myöhäisemmän Helsingin yliopiston lehden artikkelin: Tiedettä ja scifiä, jossa keskustellaan Isomäen toisen teoksen tieteellisistä tulkinnoista ja näkemyksistä. Toivon muille parempaa ja viihdyttävämpää lukukokemusta Sarasvatin hiekan parissa.

Nnedi Okorafor: Binti

Binti seilaili näköpiirissäni kansineen pitemmän aikaa sosiaalisessa mediassa, ennen kuin lopulta otin sen luettavaksi. Kyseessä on Nnedi Okoraforin vuonna 2015 julkaistu science fiction-pienoisromaani. Olen aiemmin lukenut Okoraforilta Who Fears Death -kirjan (arvostelu), joka herätti ristiriitaisia ajatuksia, vaikka kirjailijan omaperäisyys viehätti paljonkin. Kuten tuolloin 2011, niin myös 2016 liitän kirjailijan sukunimen alkukirjaimen perusteella kirjan aakkoshaasteeni O-kirjaksi.

16-vuotias Binti on ensimmäinen Himba-henkilö, jolle tarjotaan mahdollisuutta opiskella galaksin parhaimmassa opinahjossa, Oomzan yliopistossa. Binti suostuu tarjoukseen, joka on hänen unelmansa, vaikkakin tarkoittaa perheen jättämistä taakseen. Himbat ei muutenkaan poistu paksun saven asuinalueeltaan ja kulttuurisilta juuriltaan. Ja kyllähän Binti herättääkin huomiota matkalla yliopistoon kaikkien Khoush-ihmisten joukossa. Matka ei muutenkaan suju ongelmitta, sillä alukseen hyökkää joukko Medusen kansalaisia vaatimuksineen. Pääsy elävänä yliopistolle asti ei olekaan niin varmaa enää, ja Bintin pitää löytää itsestään ja lähtökohdistaan se voima ja viisaus, joka pitäisi hänet hengissä.

Bintissä tiede ja hengellisyys yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla. Okorafor tuo namibialaisen heimon perinteiseen hengille puhumiseen fysiikan ja matematiikan periaatteet ja luo käsitteen ”master harmonizer”, henkilön, joka kommunikoi virtapiirien ja sähkövirran kanssa luodakseen yhtenäisyyttä ja harmoniaa apunaan astrolabi, tähtilevy. Binti on matemaattisesti lahjakas ja yliopiston tuntuu olevan tarkoituksena kehittää hänen lahjaansa sellaisena kuin se on, ei tasapäistämällä yhteen opinmuottiin. Oomzan yliopistossa opiskelee muitakin lajeja kuin ihmisiä ja se vaikuttaa hyvin innostavalta paikalta. Tieteellisesti siitä tuli hieman samankaltainen fiilis kuin fantasiapuolella Patrick Rothfussin Kuninkaan surmaajan kronikoissa.

Tarina on väkivaltainen, mutta ilman väkivaltaa ja sekaannusta ei olisi mitä harmonisoida. Tarinan teema on yhteisymmärrys, hyväksyminen ja kommunikoiminen. Maailmassa luodaan mielellään vastakohtia ja jos ei ole halua, ei konflikteihin saada yhteistä näkemystä. Toimintaa voi ohjata väärinkäsitykset ja ennakkoluulot. Ymmärryksen jälkeenkään ei ole helppoa toimia oikein. Binti on monella tapaa tarinassa koko ihmiskunnan edustaja, vaikka onkin hyvin heimosidonnainen hahmo.

Bintissä on lyhyeksi tarinaksi paljon pinnan alla. Pinnallisesti se tuntuu hieman naiivilta, nuoren tytön kasvu- ja sankaritarinalta ja kohderyhmän voisi hyvin kuvitella olevan nuorta aikuista lukijakuntaa. Tarinassa on muutamia oikomisia, jotka särähti hieman, enkä aina pidä kirjailijan ehdottomuudesta. Pinnan alta huomaa, että Okorafor tälläkin teoksella pikku hiljaa laajentaa genrekirjallisuuden rodullista, kultuurista ja termillistäkin pohjaa, mikä on erittäin tervetullutta. Toivottavasti nämä laajennukset kantavat hedelmää monin eri sävyin ja ideoin.

 Aakkoshaasteen O-kirja

Nnedi Okorafor: Who Fears Death

Nnedi Okoraforin viime vuonna julkaistu Who Fears Death päätyi lukulistalleni, koska se on World Fantasy -palkintoehdokas ja kirjailijan sukunimi alkaa aakkoshaasteeseen sopivasti O:lla.

Onyesonwu on raiskauksen ja väkivallan seurauksena syntynyt lapsi, jonka alkuperä erottuu ulkonäöstä. Elettyään lapsuuden autiomaassa, hän muuttaa äitinsä kanssa kylään. 11. ikävuoden lähestyessä, hän kokee olevansa äidilleen ja isäpuolelleen häpeäksi ja päätyy tekoon, jonka kautta hän huomaa omaavansa maagisia kykyjä. Pitkän yrittämisen jälkeen velho, joka ei ole halunnut opettaa Onyeta, koska tämä on tyttö, päättää vihdoinkin ottaa tämän oppilaakseen. Onyella on ennustettu kohtalo, joka vie hänet pitkälle matkalle ystävineen, kohtaamaan raiskaaja-isänsä kuin myös kirjoittamaan Suuren kirjan kirjoitukset uusiksi.

Who Fears Death on naispuoleisen hahmon kasvutarina epävarmuudesta vahvuuteen. Kirja on voimakkaasti afrikkalainen ja siinä näkyy kirjailijan nigerialainen tausta ja ajatusmaailman tuntemus. Minulle kirja oli ahdistava. Se päätyi vääntyneenä ja kieroutuneena uniini ja vielä päivisinkin sen aiheuttama tunnelma velloo mielessä. Vaikka Who Fears Death on kuvitteellinen postapokalyptinen kirja, joka sisältää maagista realismia, fantasiaa ja jopa science fictionia, sen juuret ovat vahvasti todellisuudessa. Sudanin Darfurista saadaan usein uutisotsikoita: "Rape is a way of life for Darfur’s women", "Darfur women describe gang-rape horror", "Rape as a weapon of war" (poimittu kohdistetulla Google-haulla; vastaavia löytyy Kongosta tai mistä tahansa konfliktimaasta). Todellisuuden tiedostaminen kaksinkertaisti fiktion aiheuttaman pahanolon tunteen. Vaikka kirjan tarina onkin melkoisen synkkä, se on kerrottu elämänmyönteisellä voimalla ja teksti on pohjimmiltaan täynnä toivoa ja oikeudenmukaisuutta. Siitä hehkuu halu olla vapaa niin kansana kuin yksilönäkin, olla tasa-arvoinen ihmisenä alkuperästä ja sukupuolesta riippumatta. Samalla siinä on afrikkalaista ylpeyttä - kaikesta huolimatta.

Okoraforin teemat ovat ylevät ja komeat. Hahmot ovat niin sanotusti katu-uskottavia, mutta koskapa kyseessä on teinien kasvutarina, niin mukaan mahtuu myös ikään liittyvää ajatuksenjuoksua, joka paikoin tuntuu rasittavalta ja vieläpä hieman kaukaiselta näin pohjoisen syrjäkylän lapselle. Teksti on soljuvan kuvailevaa, ja positiivisena seikkana huomioin, että kirjailija kertoo tapahtumista ilman suuria saarnoja. Vaikka teemat ovat huomattavissa, hän ei tyrkytä niihin parannusta, vaan tekee sen vähäeleisesti. Näin esimerkiksi ympärileikkauksen suhteen, jossa se kuvataan nuorten tyttöjen omana (tietämättömyydestä johtuvana) valintana. Tapahtumaympäristönsä ja kulttuuritaustansa vuoksi Who Fears Death poikkeaa aika reippaasti monesta muusta tänä vuonna lukemastani kirjasta. Lähimmäksi etnisyydeltään se sijoittuu Karen Lordin Redemption in Indigon (arvostelu) ja Lauren Beukesin Zoo Cityn (arvostelu) kanssa, jotka molemmat ovat myös, yllätys, yllätys, World Fantasy -palkintoehdokkaita. Who Fears Deathin aiheuttaman ahdistuksen vuoksi, en voi sanoa nauttineeni kirjasta täysillä, vaikka kirjan kieli on erinomaista ja paikoin kuvailussaan jopa kaunistakin. Juoni ei sinänsä ole kovinkaan kaksinen ja välillä teksti hieman rönsyilee sivuhahmojen kasvutarinoiden vuoksi ja eksyy polulta. Okorafor on kuitenkin saanut aikaiseksi tunnelmaltaan omaperäisen kirjan.

Aakkoshaasteen O-kirja.