Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Neil Gaiman & Chris Riddell: Fortunately, the Milk

Vuoden alusta alkoi Yöpöydän kirjojen vetämänä Uudelleen luettua -lukuhaaste, johon en ole vielä ehtinyt yhtään kirjaa tälle vuodelle lukea, mutta nytpä tulee ensimmäinen. Luin Neil Gaimanin kirjoittaman ja Chris Riddellin kuvittaman lastenkirjan, Fortunately, the Milk, ensimmäisen kerran 2015 ekirjana. Luin sen uudelleen 2016 ja nyt siis vielä kerran, kun en ehtinyt aiemmin blogata siitä. Kirjasta on tulossa loppuvuodesta suomenkielinen versio nimeltä Onneksi oli maitoa.

Äidin ollessa työmatkalla, lapsoset tarvitsevat aamumuroihinsa maitoa, jonka isä on unohtanut ostaa. Niinpä iskä lähtee kipaisemaan kauppaan maidon ostoon ja tenavat jäävät odottamaan. Odotus kestää kauan ja palatessaan isällä on kerrottavanaan melkoinen tarina.

Fortunately, the Milk on pirtsakka pikku tarina, jossa Gaimanin mielikuvitus lentää melkoisissa korkeuksissa aikamatkustaja-dinosauruksen, wumpireiden ja merirosvokuningattaren seurassa, puhumattakaan joistain vihreistä otuksista. Onneksi ennen seikkailuun joutumista oli maitopurkki ostettuna, vaikkakin se on vaarassa kadota seikkailun tiimellyksessä. Gaiman käyttää sanoja nokkelasti ja vaikka tarina on selkeästi lapsille suunnattu, on sitä myös aikuisen hauska lukea. Ja katsoa uppoaako isän selostus lapsille vai ei.

Neil Gaiman on Fortunately, the Milkin jälkeen työskennellyt Chris Riddellin kanssa uudemman kerrankin, The Sleeper and the Spindle -pienoisromaanin yhteydessä (arvostelu). Soisin näkeväni senkin suomennettuna, sillä se on hieman aikuisemmille suunnattu. Riddelliltä olen lukenut myös pari Ada Gootti -kirjaa (arvostelut), mutta varsinkin The Sleeper and the Spindlessä pidin erityisesti hänen kuvituksestaan. Fortunately, the Milkissä kuvitus on hieman hullunkurista, ja toimii tarinan luonteen huomioiden hyvinkin. En kuitenkaan erityisesti ihastunut. Se muistuttaa liikaa Ada Goottien kuvitusta.

Kirja on sellainen ok-välipala-luettava aikuiselle, sillä siinä on vain vajaat 130 sivua kuvituksineen.

Neil Gaiman: Tähtisumua

Pidin Tähtisumua-elokuvasta. Yleensä pyrin lukemaan kirjan ennen elokuvaa, mutta jostain syystä tulin katsoneeksi tässä tapauksessa elokuvan paljon ennen kuin tartuin lopulta kirjaan. Neil Gaimanin Stardust julkaistiin vuonna 1999 ja suomennos ilmestyi 2000. Elokuva valmistui 2007 ja Gaiman oli siinä tuottajana ja lausunnoista päätellen hyväksyi käsikirjoittajien kirjaan nähden tekemät lisäykset ja muutokset. Minulla on kirjasta vuoden 2007 pokkaripainos elokuvakannella, mistä en kovastikaan pidä, mutta omistan kirjan myös alkuperäiskielisenä ja Charles Vessin kuvittamana ja se on upea! Liitän kirjan 2015 aakkoshaasteen G-kirjaksi ja I Spy Challenge 2015 -haasteen kohtaan 12 eli Celestial Body (tähti).

Voittaakseen ihastuksensa sydämen, Tristran Thorn lupaa noutaa tälle maalaiskylää ympäröivän Muurin toiselta puolen, haltioiden maasta taivaalta pudonneen tähden. Tristranilla on omassa menneisyydessä jo linkki maahan, ja kun hän lähtee toteuttamaan toivettaan, hän näkee asioita, joita ei osannut kuvitellakaan ja päätyy elämää suurempaan seikkailuun.

Tähtisumua on tunnelmallinen kirja. Siinä on brittiläistä viktoriaanisuutta, satua, taikuutta ja haltiamaa, jossa on tummia sävyjä ja uhkakuvia. On koomisuutta hipovaa valtataistelua ja ikuisen nuoruuden tavoittelua. Monien satujen tapaan tarinan väkivalta on roisia, mutta kirjoitettu lastenkin luettavaan muotoon, vaikka lastenkirjasta ei ole suinkaan kyse. Tristran on välillä hieman kömpelö sankari, jonka seikkailumatka on kasvattava. Vähän niin kuin Bilbo Baggins, mutta ilman matkaseuruetta. Toki matkantekijä törmää aina apureihin siinä missä juonitteleviin vihollisiinkin. Gaiman on pistänyt Tähtisumuun paljon perinteisiä fantasiaelementtejä ihan satuklassioista saakka, mutta mitenkään kliseiseltä tarina ei tunnu. Kiitoksia kirjailijalta satelee mm. Hope Mirrleesille, lordi Dunsanylle ja C.S. Lewisille. Tähtisumua ei missään vaiheessa kasva eeppisiin mittakaavoihin, se on pienimuotoinen ja omalla tavalla verkkainen ja oivaltava. Ja Gaimanin tuttu rouva Hempstock kiertää tässäkin kirjassa. Hauska bongaus.

En voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja osittain elokuva onnistuu paremmin, sillä se on vauhdikkaampi sekä humoristisempi ja lisäykset, kuten kapteeni Shakespeare, eivät suinkaan huonontaneet tarinaa. Myös kolmen noidan kompinaatio, Lilim saa enemmän vahvuutta ja uhkaavuutta elokuvassa, paitsi käsikirjoituksen ansiosta, myös Michelle Pfeifferin hienon roolityön ansiosta. Sen sijaan pidin kirjan Yvainesta enemmän kuin elokuvan, ei sillä, etteikö Claire Danes suoriutuisi ihan hyvin omasta roolistaan. Mutta koskapa romantiikka ei ole minun pirtaani, niin kirja onnistui kahdessa päähahmossa esittämään tarinan siedettävämmässä muodossa. Elokuvan näyttelijäkaarti on hieno aina Ian McKellenin kertojaosuutta myöten.

Pidin kirjan lopusta huikeasti. Se jätti ehkä hieman onton tunteen, mutta juuri sen koin olevan pointti. Elokuva ei päässyt samaan. Suomennos on pääosin ok, mutta muutamat kohdat ja puutteet pistivät silmään. Ensinnäkin Gaimanin ja Vessin omistuskirjoitus on jätetty pois suomennoksesta (ainakin pokkariversiosta). Kuvitettu kirja on omistettu Brian ja Wendy Froudille sekä Alan Leelle. Gaiman on omistanut kirjan myös Gene Wolfelle ja tämän nykyisin edesmenneelle vaimolle, Rosemarylle. Käännösteksti on ajoittain kömpelöä, eikä se tee oikeutta Gaimanin tyylille. Lisäksi siellä täällä on hieman oikaistu tai jätetty jotain suomentamatta. Esimerkkinä kirjan alkupuolelta Tristranin syntymiseen johtanut tilannekuvaus: 

She placed a hundred burning kisses on his face and chest, and then she was above him, straddling him, gasping and laughing, sweating and slippery as a minnow, and he was arching and pushing and exulting, his head full of her and only her, and had he known her name he would have called it out aloud.

Tyttö painoi sata polttavaa suudelmaa pojan kasvoille ja rinnalle ja nousi sitten hajareisin tämän päälle henkeään haukkoen ja nauraen, hikoilevana ja liukkaana kuin pikkukala. Dunstan kohotti selkänsä kaarelle, työnsi ja nautti tytöstä, vain ja ainoastaan tytöstä.

Kiitospuheessa on suomennettuna Gaimanin kiitokset Charles Vessille, jota hän luonnehtii nykypäivän lähimmäksi vastineeksi viktoriaanisille keijukaismaalareille (keijukainen ja haltia ovat kääntäjälle ongelmallisia käsitteitä). Niinpä. Vaan missä ne Vessin piirtämät kuvat, joita ihastella? 

Ei niitä ole käännöksessä, valitettavasti. Olisi ollut hienoa, jos tässäkin Gaimanin kirjassa olisi kuvitusta, kun muutamassa muussakin on. Joka sivun värikuvitus olisi ilmeisesti kuitenkin ollut tyyris tikki suomalaiselle kustantajalle (?), joten ne on jätetty pois. Osa kirjan satumaisuudesta ja varsinkin visuaalisuudesta häviää sen mukana. Joka tapauksessa suositeltava kirja Gaimanilta jälleen kerran.

Aakkoshaasteen G-kirja

Neil Gaiman: The Sleeper and the Spindle ja Hansel and Gretel

Klassisten satujen uusioversioita ja muunnoksia on viime vuosina ilmestynyt yksi jos toinenkin. Minulle tuli vastaan pari Neil Gaimanin työstämää: The Sleeper and the Spindle ja Hansel and Gretel. Molemmat on julkaistu 2014.

The Sleeper and the Spindle on melkein kuin Prinsessa Ruusunen, paitsi, että siinä on mukana melkein Lumikki ja kääpiöt, sekä liuta melkein zombeja. Tarinassa on pari todella hienoa käännähdysväännähdystä alkuperäiseen Ruususeen nähden, mitkä saivat hykertelemään, ja vaikka netti on pullollaan kuvia yhdestä kiemurasta, niin vastustakaa kiusausta älkääkä guuglatko, vaan lukekaa tarina ensin. Niin minä onneksi tein. Yllätys oli mukava. Nostan hattua Gaimanille, varsinkin koko loppuosasta ja tarinan muuttamisesta tummempaan suuntaan sekä modernimmaksi naisnäkökulmasta. Tällaisia tarvitaan.

Kirjan kansipaperi on läpinäkyvää vahvaa ”voipaperia”. Materiaalilla on varmaan jokin oma kirjapainoterminsäkin, jota en tiedä. Joka tapauksessa, nukkuvan naisen kuva on kannessa ja mustat kukat + vihertävänkultaiset varret ja lehdet kansipaperissa.

Kultaus näkyy myös Chris Riddellin sisäkuvituksessa, joka on muuten mustavalkoista, mutta jokin tai jotkin pienet yksityiskohdat kullattuja. Pidin piirroksista paljon. Ne ovat upeita ja synkän energisiä, eli tukevat tarinaa erinomaisesti.

Gaiman on saanut mahdutettua tarinaan sopivasti huumoriakin:

”Have you noticed,” asked the shortest of the dwarfs, ”something unusual?” They had names, the dwards, but human beings were not permitted to know what they were, such things being sacred.

The queen had a name, but nowadays people only ever called her Your Majesty. Names are in short supply in this telling. 

The Sleeper and the Spindle on kaikessa lyhykäisyydessään onnistunut väännös perinteisistä saduista ja kuvituksensa ansiosta varsin ihastuttavaa katsottavaakin. Suosittelen.

Hansel and Gretel onkin sitten puolestaan aika uskollinen alkuperäiselle tarinalle ja koskapa olen lukenut Hannuni ja Kerttuni tosi kauan sitten, en ole varma mitä eroavuuksia tarinassa alkuperäiseen nähden yleensä olikaan. Tarinahan on todella julma; katovuodet ja nälänhätä pakottavat vanhemmat eksyttämään lapsensa synkkään metsään pariinkin otteeseen, josta nämä lopulta eksyneet rievut eivät löydä enää kotiin, vaan törmäävät piparkakkutalon, jota asuttaa noita. Noidan tarkoituksena on syödä kummatkin, mutta lapset keksivät konstin päästä karkuun ja vihdoin löytää tien takaisin kotiin. Gaiman on todennäköisesti muokannut hieman ainakin lopun tapahtumia.

Kuten kansikuvastakin näkyy, tarinan synkkyys yltää myös Lorenzo Mattottin kuvituksiin, jotka ovat kauttaaltaan hyvin mustia. Välillä saa katsoa tarkasti mitä niissä valkoisissa kohdissa erottuukaan. Kävin katsomassa Mattottin töitä netissä ja hänellä oli galleriassaan myös tämän teoksen kuvia ja kuinkas ollakaan, ne olivat yhtä lailla tummanpuhuvia, mutta valkoiset kohdat olivat kuin valoa, joka toi elävyyttä ja terävyyttä kuviin (kuten alla). Painetussa paperissa tätä ilmiötä ei näe, vaan kuvat ovat tunkkaisia ja suttuisia. Auts. Melkoinen moka painotekniikassa. Liekö piirtäjä itsekään tyytyväinen jälkeen. Ainakaan se ei tee oikeutta hänen taidoilleen.

Sinänsä kuvitus on hyvin kiehtovaa, kuin varjokuvateatteria, laajoja siveltimen vetoja. Se on pelottavaa jo ilman tarkkojen yksityiskohtien erottamistakin. En voi sanoa, että tyyli purisi yhtä hyvin kuin Chris Riddellin The Sleeper and the Spindlessä, mutta omalla tavalla se sopii tähän nimenomaiseen tarinaan – kunpa vain painojälki olisi terävämpää.

Hansel and Greteliä en oikeastaan voi suositella muuta kuin keräilykappaleeksi Gaiman-faneille.

Neil Gaiman & P. Craig Russell: The Graveyard Book Graphic Novel, Volume 1 & 2

Luin Neil Gaimanin Hautausmaan pojan (The Graveyard Book, 2008) ensimmäisen kerran vuonna 2009 (arvostelu) ja tykkäsin kovasti. Kirja sekä viehätti ja pelotti. Moni muukin siitä on pitänyt ympäri maailman, sillä kirja on saanut mm. Hugo- ja Locus-palkinnot sekä brittiläisen Carnegie-mitalin ja amerikkalaisen Newbery-mitalin. Tänä vuonna tarina ilmestyi englanniksi myös sarjakuvamuodossa, usean eri piirtäjän kuvittamana, kahdessa osassa. Graphic novel, Volume 1 julkaistiin heinäkuun lopulla ja Volume 2 lokakuussa. Minulla on molemmista ekirjaversiot. Ensimmäinen puolisko sisältää luvut (suluissa kuvittaja):

1. How Nobody Came to the Graveyard (David Lafuente)
2. The New Friend (P. Craig Russell)
3. The Hounds of God (Tony Harris & Scott Hampton)
4. The Witch’s Headstone (Galen Showman)
5. Danse Macabre [kirjoitusasu] (Jill Thompson)
Interlude (Stephen B. Scott)

Ja toinen osa luvut:

6. Nobody Owen’s School Days (David Lafuente)
7. Every Man Jack ( Scott Hampton)
8. Leavings and Partings (Russell, Nowlan, Showman)

Tarina kertoo pojasta, jonka perhe murhataan salaperäisen Jackin toimesta, mutta taaperoikäinen poika itse pääsee karkuun hautausmaalle, jossa hänet ottaa suojelukseensa ryhmä aaveita. Nobody ”Bod” Owensiksi nimetty poika kasvaa aaveiden joukossa nuoreksi mieheksi, mentorinaan rajamailla kulkeva Silas ja opettajana Miss Lupescu. Eräänä päivänä hautausmaan anti ei enää riitä, vaan Bodin on astuttava ulkomaailmaan oppimaan elämästä lisää ja samalla kohdattava häntä yhä jahtaava Jack.

The Graveyard Book toimii myös sarjakuvamuodossa, vaikka pidin tarinasta selkeästi vielä enemmän proosana ja siihen liittyvinä kuvituksina. Sarjakuvassa tulee kuitenkin tarpeeksi hyvin esiin kirjan tunnelma ja ajoittain on todella hienoa katsoa piirtäjien kädenjälkeä. Osioilla on kuitenkin myös eroja, ja huomasin kuvittajan vaikuttavan siihen, miten pidin tarinan kyseisestä kohdasta. Ensimmäisessä albumissa Tony Harrisin piirrosjälki oli häiritsevää, etenkin kasvojen osalta. Tuntui aivan kuin olisi hypännyt P. Craig Russellin työstä johonkin aivan muunlaiseen kerrontaan. Russellin osuudet istuivat parhaiten minun kykyyni lukea hahmoja ja heidän kasvojen ilmeitä, jotka kuitenkin tunnepitoisessa(kin) tarinassa ovat tärkeitä yksityiskohtia. Jill Thompsonin kasvopiirroksetkaan eivät olleet mieleen, mutta muuten hänen ruuduissaan oli eloa. Alla ensimmäisessä kuvassa Harrisin Bod ja toisessa Showmanin. Sitä seuraavassa kuvassa Thompsonin tanssia.

Sarjakuvan loppu liikutti, kuten kirjoitetun tekstinkin ja aavemaailma oli yhtälailla innoittava ja kiehtova. Nyt jopa tunnistin viitteitä muihin kirjallisuuden teoksiin (Kipling, Le Fanu) ja legendoihin, sekä Gaimanin Hempstock-kierrätykseen.

The Graveyard Book kestää ajan kulutuksen, vaikka sarjakuva itsessään jää ehkä marginaaliin verrattuna Gaimanin muuhun sarjakuvatuotantoon. Gaiman kuitenkin vahvisti viime elokuussa, että kirjan pohjalta olisi tulossa myös Disney-elokuva, jonka ohjaajaksi on suostunut Ron Howard. Odotan kyllä näkeväni miten kirjan sovitus valkokankaalle onnistuu kohtalaisen toimivan sarjakuvasovituksenkin jälkeen.

Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane

Toissapäivänä tuumasin Solaris-blogin Neil Gaimanin Neverwhere -arvostelun kommenteissa, että Gaiman on kirjailijana hieman ongelmallinen. Pidin Coraline varjojen talossa -kirjasta paljon (arvostelu), samoin Hautausmaan poika oli synkän sympaattinen (arvostelu). Neverwhere – maanalainen Lontoon maailmankuvaus sykähdytti (arvostelu), vaikka muuten en tolkuttomasti innostunutkaan siitä ja Hyviä enteitä -yhteistyöteos Terry Pratchettin kanssa oli hauska, mutta myös tekohauska (arvostelu). Sandman-sarjakuvat olen lukenut, mutta en ole koskaan oikein päässyt niihin sisälle. Unohdetut jumalat -tiiliskivi on jo usean vuoden odottanut lukemistaan, mutta en vain ole saanut aloitettua. Olin unohtanut ennakkotilanneeni Gaimanin uuden aikuisille suunnatun The Ocean at the End of the Lane -ekirjan, joka ilmestyi eilen. Kun se sujahti koneelleni, luin siitä alun, enkä voinut enää keskeyttää. Luin kirjan alle vuorokaudessa ja ihastuin siihen.

Reilu nelikymppinen mies palaa takaisin pieneen kotikaupunkiinsa, missä hänen lapsuudenkotinsa on aikaa sitten joutunut muutoksen kouriin. Sitä enemmän häntä vetääkin puoleensa maalaistalo pitkän tien päässä, jonne hän päätyy ankkalammikon ääreen muistelemaan lapsuuttaan ja mitä tapahtui kun hän oli seitsemän ikäinen ja heillä vuokralaisena ollut mies teki itsemurhan heidän autossaan. Siitä alkaen synkät tapahtumat vievät syrjäänvetäytyvän ja kirjojen parissa viihtyvän pojan mukanaan, mutta samalla hän tutustuu Hempstockin maatalon kolmen sukupolven naisiin, joista nuorin Lettie on ollut jo pitkän aikaa 11-vuotias. Lettie kutsuu maatilan ankkalammikkoa valtamereksi.

Ensimmäiset tunnelmat The Ocean at the End of the Lanen jälkeen ovat haikeat. Aivan kun olisin uponnut lapsuuden maailmaan ja tullut sieltä vaivoin ylös. Mukana on joukko mukavia muistoja, hajuja, makuja ja tuntemuksia. Sitten vääjäämättömästi joukkoon on päässyt joitain surullisia ja ikäviä muistoja, jotka aikuisen tulkintana tuntuvat viiltävämmältä kuin mitä ne lapsen ymmärryksellä välttämättä koki. Gaiman on lisännyt pienen pojan maailmaan outoutta, ihmeellisyyttä ja maagisuutta, ja saanut sen lapsen näkökulmasta kuitenkin luontevaksi ja uskottavaksi.

Heti alusta alkaen pikkupoika, jonka oletan olevan nimeltään George, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, kerää sympatiaa. Muutamat kuvatut kohtaukset ovat jopa sydäntä särkeviä. Tämä teos ei päähenkilön iästä huolimatta ole todellakaan lapsille suunnattu. Tarina on pohjimmiltaan ja tunnelmaltaan vakava ja sisältää kauhufantasia-elementtejä. Kirjassa on paljon Coralinea ja Hautausmaan poikaakin, juuri niitä seikkoja mihin niissäkin ihastuin. Gaiman ei pureskele tarinaa valmiiksi lukijalle, ja niinpä The Ocean at the End of the Lanessakin jää paljon selittämättä ja mielikuvituksen varaan. Paljon.

Gaiman on ymmärtänyt lapsen kertojaäänen voimallisuuden ja käyttää sitä nytkin taitavasti. En ihmettelisi, jos kirjassa on jotain omaelämäkerrallisuutta. Tarina on osittain kasvutarina, mutta myös kertomus siitä mitä ja miksi ja miten muistamme asioita. Kerronnassa on vahva Gaiman-leima. Hempstockit ovat salaperäisiä ja fantastisen ihania. Sellaisia, joiden luona saa hyvää syötävää, lämpimät, kuivat vaatteet sateessa kastuneiden tilalle ja jotka ovat turvallisia, kun kotona ei aina siltä tunnu. Silti he ovat jotain voimakasta ja tuntematonta, ehkä hieman pelottavaakin. Ja ehkä hieman liian hyvää ollakseen uskottavaa, mutta siitähän tässä onkin kyse. Lapsen maailmassa moni asia on uskottavampaa kuin aikuisen. Sitä voi toki kritisoidakin.

Neil Gaiman on kirjoittanut kirjan, joka tempaisi mukaansa. The Ocean at the End of the Lane on hieno, outo ja haikeakin lukukokemus, ja uskonpa, että se nähdään ensi vuonna palkintoehdokkaana useamman kerran. Toivottavasti myös suomennettuna.

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

Jatkan yhä pikkuhiljaa tutustumista Neil Gaimanin teoksiin. Gaiman kirjoitti Coralinen vuonna 2002 ja se suomennettiin seuraavana vuonna pidennetyllä nimellä Coraline varjojen talossa. Mutta ajalla ei ole merkitystä tämän kaltaisten satutarinoiden kohdalla. Ne ovat aina pelottavia ja kiehtovia yhtäaikaa.

Coraline on pieni tyttö, joka on juuri muuttanut uuteen isoon, usean asukkaan taloon vanhempiensa kanssa. Vanhemmat ovat kovin kiireisiä ja laiminlyövät huomiotansa Coralineen, joten tyttö päättää äitinsä innoittamana tutkia ympäristöä ja taloa itsekseen hieman tarkemmin. Talosta löytyykin erikoinen ovi, joka ei johda mihinkään. Sen takana on tiiliseinä. Eräänä yönä, kun Coraline on yksin liikkeellä, seinä on poissa. Nyt ovi johtaa rinnakkaismaailmaan, jossa Coralinea odottaa toiset vanhemmat, innokkaat rakastamaan ja huomioimaan, mutta silti painajaismaiset. Kun Coralinen oikeat vanhemmat katoavat, tarvitaan Coralinelta paljon rohkeutta ja neuvokkuutta tilanteen korjaamiseksi.

Coraline varjojen talossa on tarkoitettu lapsille, ja siksipä juoni ei ole kovin monimutkainen. Mitään suuria yllätyksiä on turha odottaa. Silti, kun aloitin kirjan lukemisen yön sydäntunteina, niin jopa näin aikuistakin hieman pelotti. Kyllä ne lapsuusaikaiset kummitus- ja kauhujutut ovat jättäneet jälkensä ja siksipä oli lohdullista tietää, että lapsille suunnatussa tarinassa käy hyvin. Se nimittäin kerrotaan tarinan juoniselostuksessa, jonka luin ennen kuin aloitin kirjan. Coraline on osaava ja nokkela pikkutyttö, joka selviytyy vaikeistakin tilanteista, hyvä esikuva muille pikkutytöille, jotka eivät vain halua leikkiä barbeilla ja mylittleponyilla. Tarinasta tulee paikoin mieleen Liisa ihmemaassa. Coraline selviää peloistaan selittämällä loogisesti asioita, mikä minusta tuntui välillä hieman ylilyönniltä, mutta menköön se aikuisuuden piikkiin.

Coraline varjojen talossa on visuaalinen kirja. Gaiman onnistuu kuvailemaan toiset vanhemmat varsin ilmeikkäästi, ja täytyy sanoa, että ne nappisilmät ovat pelottavat, puhumattakaan irtokädestä, vaikka se onkin jo klisee tässä vaiheessa. Jos järjellä ajattelee, niin kuka haluaisi lapsena lukea tällaista kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Mutta taitaa vain olla tosiseikka, että lapset tarvitsevat pelottavia tarinoita jäsentääkseen todellisuutta ja löytääkseen selittäviä tekijöitä. Psykologiassa tämä osataan varmaankin selittää paremmin. Gaiman ei selitä mistä rinnakkaismaailma tai toinen äiti tuli, enkä ole varma tarvitaanko tätä tietoa edes. Sen sijaan loppuratkaisu ei minulle ollut suinkaan todellinen ratkaisu. Voin kuvitella ongelman yhä olevan olemassa, ei lopullisesti hoidettu. Coralinea voi hyvin suositella myös aikuislukijoille. Vaikka olen lukenut vasta muutaman Neil Gaimanin kirjan, niin silti jokainen niistä on ollut erittäin viihdyttävä. Jatkan tutustumismatkaani hänen teoksiinsa myös jatkossa.

Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin Hyvien enteiden arvostelun pitäisi olla kai hauska ja sisältää näppäriä pikku sutkauksia ja vaikeita sanoja, joita lukiessa joutuu käyttämään tietosanakirjaa apuna. Sellaista ei tässä arvostelussa ole kuitenkaan tulossa. Nämä kaksi kyseistä kirjailijaa hoitavat tuon paikoin nerokkaan huumorin heittelyn ja sanakikkailun muidenkin edestä. Alkuteos Good Omens ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten. Olen siis reilusti jälkijunassa lukiessani kirjan vasta nyt, ja siinä mielessä onkin hieman harmi, että olen ehtinyt jo moneen kertaan kuulla välillä ylistäviä, välillä välinpitämättömiä arvioita tästä teoksesta. Odotukset olivat jokseenkin suuret, sillä olen pitänyt joistain Pratchettin kirjoista ja joistain Gaimanin kirjoista todella paljon. Luin kirjaa osittain yhtäaikaa englanninkielisen version kanssa ja pidin kääntäjän tekemistä suomennosratkaisuista. Ei hassumpaa jälkeä.

Maailmanloppu on tulossa ja antikristus syntyy sitä toteuttamaan. Hupsista vain, lapsi tulee sijoitettua väärille vanhemmille ja näin hetkeen kukaan ei tiedä missä se antikristus oikeastaan varttuukaan. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat tehtävissään maanpäällä. He ovat yrittäneet parhaansa mukaan vaikuttaa väärään antikristukseen, joka ei oikein ole altis ottamaan onkeensa. Niin demoni kuin enkelikin ovat itseasiassa molemmat tykästyneet elämiseen maassa sen verran, että yhteistuumin päättävät yrittää etsiä ja tuhota oikean antikristuksen ja estää harmageddonin, jonka on ennustanut hienosti ja tarkasti noita Agnes Nutter kolmisensataa vuotta sitten. Hänen jälkeläisensä Anathema Nippell on yrittänyt tulkita Agnesin paikoin hyvinkin omalaatuisella tavalla kirjoittamia enteitä ja on lähellä ratkaisua. Koko joukko sekalaista porukkaa maailmanlopun puolesta ja vastaan taistelee maailman kohtalosta ja sillä välin Atlantis asukkaineen pulpahtaa meren pintaan ja kraakken kostaa sushinsyöjille.

Pratchettin ja Gaimanin luomat hahmot ovat hersyvän värikkäitä, teksti pursuaa komiikkaa, sanallisia neronleimauksia ja hauskoja oivalluksia. Kohdallani hilpeyttä herätti muun muassa auton hansikaslokeroon jätetyt kasetit, joiden musiikki muuttui muutamien viikkojen jälkeen kaikissa Queeniksi. Musiikkikohtausten lukeminen oli loistavaa viihdettä. Toinen erityinen huvituksen aihe oli ilmestyskirjan ratsastajien, tai siis bikersien perässä roikkuva alati nimeään muuttava Helvetin enkeli tovereineen. Tekstissä on jonkin verran alaviitteitä, joista mm. brittivaluutan selventäminen oli sarkasmia parhaimmillaan. Hyviä enteitä sisältää paljon terävää huumoria ja hienosti oivallettuja ja kirjoitettuja kohtauksia ja sitten myös vähemmän hauskoja yrityksiä. Kokonaisuutena kirja ei yltänyt napakymppiin hienoisen sekavuutensa vuoksi, eikä kaikki hahmot tuntuneet mielenkiintoisilta, saati tarpeellisilta. Hyviä enteitä on sopiva lukukokemus hetkeen, jolloin kaipaa kirjalta jotain vähemmän vakavaa ja jopa päätöntä menoa. Kumpaiseltakin kirjailijalta löytyy tuotannostaan parempiakin kirjoja, mutta olen tyytyväinen, että Hyviä enteitä on nyt ainakin luettu.

Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo

Heti alkuunsa voin sanoa, etten ole nähnyt Neverwherea tv-sarjana, enkä lukenut myöskään sarjakuvana, joten minulla ei ole visuaalista käsitystä kirjan tapahtumista. Sen sijaan minulla on useaan kertaan Lontoossa käyneenä visuaalinen käsitys Lontoosta. Minun käsitykseeni on vaikuttanut suuresti Peter Pan ja Harry Potter. Hahmotan Lontoon metroasemien verkkona. Lontoo on minulle ollut ensi hetkestä lähtien kaunista rumuutta, hiljaisuutta melun keskellä. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo -kirjassa koin olevan hieman samanlaisia tunnelmia.

Kirjassa tavallinen uratallaaja Richard tempaistaan Door-nimisen tytön myötä maanalaiseen Lontooseen, maailmaan, josta Richardilla ei aiemmin ollut aavistustakaan. Alapuolisessa Lontoossa asuu ihmisia eri aikakausilta ja paikoilta. He ovat pudonneet maailmaan Yläpuolelta halkeamista, ja takaisinpaluu Yläpuolelle on vaikeaa, joskaan ei mahdotonta. Alapuoliset asukit ovat Yläpuolisessa Lontoossa huomaamattomia, lähes näkymättömiä.

Vaikka kirjassa on juoni, jossa selvitellään murhia pahojen ja hyvien kamppaillessa keskenään, niin eniten tarinassa kiinnittää huomiota maailmankuvaus. Alapuolisen Lontoon pystyy aistimaan ja näkemään sanoista. Ehkä siihen vaikuttaa se, että teksti on muokattu alunperin tv-sarjan käsikirjoituksesta ja se on tarkoitettukin visuaaliseksi, mutta yhtä kaikki, se on onnistunuttta.

Kirjassa on nokkelaa huumoria ja jälleen totesin, että Gaimania ei voi lukea pelkästään suomenkielellä. Kuten Hautausmaan pojankin kohdalla, oli otettava esille myös englanninkielinen versio kirjasta ja tarkistettava miten jotkut sanat ja lauseet oli alkuperäiskielellä ilmaistu. Suomennos ei ollut lainkaan huono, mutta jätti silti kaipaamaan kirjailijan "omia" sanoja.

Jotkut hahmoista, esimerkiksi herrat Group ja Vandemar eivät herättäneet juurikaan kiinnostusta. Hauskoja heppuja, mutta huumori ei saanut heistä irti sen enempää. Kirjan loppuneljännes hieman nytkähti tasoltaan alaspäin, mutta onneksi loppu pelasti kuitenkin sen osuuden ja kirjasta jäi positiivinen jälkimaku.

Hautausmaan pojan (arvostelu) tasolle Neverwhere ei tarinana minusta päässyt, mutta pidin hyvin paljon maanalaisen Lontoon ja metroasemien maailmasta. Gaiman näiden kahden lukemani kirjan perusteella osaa maailmanluonnin todella hyvin.

Neil Gaiman sai Hugon

Neil Gaimanin The Graveyard Book (Hautausmaan poika) voitti Hugon parhaana kirjana. Se ansaitsi palkinnon, vaikka hyviä vastustajiakin löytyi. En ole aina läheskään varma, että juuri oikeat kirjat tulee valituksi Hugo-ehdokkaiksi, mutta tällä kertaa muutama minunkin mielestä hyvä kirja löytyi listalta, liekö sitten parhaita, mutta joka tapauksessa hyviä.

Sain huhtikuussa Hugo-paketin mukana lähes kaikki ehdokkaana olevat kirjat (novellit ym.). Aiemmin olin ehtinyt lukea jo Cory Doctorowin Little Brotherin ja Neal Stephensonin Anathemin. Vaikka pidin molemmista, niin silti Gaimanin The Graveyard Book kiehtoi erillä tavalla. Kahta muuta Paras kirja-Hugo-ehdokasta en ole ehtinyt vielä lukea.

David Anthony Durham voitti The John W. Campbell -palkinnon parhaana uutena kirjailija. Olen jo pitkään harkinnut hänen Acacia: The War with the Mein -kirjan lukemista. Kirja oli Hugo-paketissa mukana. Ehkä saan sen tänä syksynä lukulistalle.

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Neil Gaimanin Hautausmaan poika on ihana ja omaperäinen kirja. Luin teosta yhtäaikaa sekä suomeksi että englanniksi, koska jotkut suomennetut kohdat jäivät vaivaamaan ja halusin tietää miten ne alkuperäisessä tekstissä oli esitetty. Orvoksi jäänyt Ei-kukaan (Nobody) eli Eikku (Bod) kasvaa tarinassa hautausmaalla aaveiden parissa.

Tiedän, että tämä kirja on tarkoitettu lapsille ja nuorille lukijoille, mutta täytyy sanoa, että näin aikuistakin pelotti jotkut kohtaukset, niin elävästi Gaiman ne eteen toi. Välillä hautausmaa kotina tuntuu jopa kiehtovalta paikalta ja sen aaveet miellyttävämmiltä kuin elävät ihmiset. Eikun opinnot kummitusten parissa vaikuttivat kiinnostavammilta kuin perinteiset oppiaineet. Mikäs olisi ovelampaa kuin oppia hiipumaan tai kävelemään uniin. Hautakivien tekstit aapisena on myös loistava ratkaisu.

En voinut välttyä tuntemukselta, että Gaiman on lukenut Lovecraftinsa, vaikka mistään niin synkästä ei Hautausmaan pojassa olekaan kyse. Kirja on hienoisesta synkkyysasteestaan huolimatta hyvin sympaattinen. Jostain syystä Gaimanin teokset ovat suurimmaksi osaksi aiemmin jääneet minulta väliin, mutta Hautausmaan pojan jälkeen luen kyllä muitakin. Positiivista on, että kirja on myös kuvitettu.