N.K. Jemisin: The Stone Sky

The Stone Sky on N.K. Jemisinin The Broken Earth -trilogian viimeinen osa, joka ilmestyi 2017. Kirja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana, kuten sarjan aiemmat osatkin ovat olleet.

Edellisen osan tapahtumien jälkeen Essun ja Nassum ovat yhä omilla poluillaan, mutta lähestyvät toisiaan. Essunin on jatkettava Alabasterin tehtävää, vaikka hänen kehonsa on osittain muuttunut kiveksi. Nassumin matka vie kohti 40 000 vuotta sitten tehtyjen vääryyksien korjaamista. Kummankin matkassa on suuri vaikutus rakkaudella, Essunin tytärtään kohtaan ja Nassumin valvojaisähahmoaan Schaffaa kohtaan. Heidän osioiden lisäksi palataan takaumana aikaan ennen tuhoavia seasoneita ja syyhyn miksi ja miten kaikki tapahtui, sekä onko Maalla enää mitään toivoa.

The Obelisk Gate oli selkeä välikirja, joka kuvasi enemmän ihmisiä ja katastrofien kynsissä painivan maailman epätoivoa, kuin edisti juonta eteenpäin. Olihan siinä juonen kannalta todella tärkeitä hetkiäkin, mutta vasta The Stone Skyssa edettiin ratkaiseviin seikkoihin ja syy-seuraussuhteisiin. Koko kirjasarja on tummasävyinen, mutta siinä missä ensimmäinen teos alkaa yksilötasolla, viimeisessä päädytään planetaariseen mittasuhteeseen.

The Stone Sky on emotionaalisesti rankka kirja. Nassumin äitisuhde nousee yhä tekstissä esiin ja tapahtumat orogeeninegatiivisen isän kanssa ovat pienelle tytölle taakka, jota hän kompensoi tarpeella saada rakkautta siltä ainoalta henkilöltä, joka sitä tarjoaa vastoin odotuksia. Tekstissä on monia vammautumiseen liittyviä kuvauksia, joissa henkilö on toisten avun tarpeessa. Kuvaukset ovat eläviä ja varmaankin lukijan kokemuspohjasta riippuen ehkä jopa koskettavia. Kirjailija kertoo loppupuheessaan äitinsä pitkän sairauden vaikuttaneen kirjaan ja se on aistittavissa hyvin voimakkaasti.

Vaikka minulla kesti kohtalaisen pitkään saada kirja loppuun, joka kerta kun siihen tartuin, se upotti maailmaansa. Tarinan hyvin vahva taikuuselementti, joka nousee todelliseen mittakaavaansa tässä kirjassa, ja maapallo ihmiskunnan vastustajana tekee sarjasta omalaatuisen. Olen törmännyt ennenkin ihminen vs. luonto tarinoihin, tai kertomuksiin, missä ihminen hyödyntää luonnonvoimia magian avulla, mutta Jemisin on kehittänyt uutta ja suurta ilman isompia kompastuskiviä. Hänen ideassaan fantasia ja ripaus science fictionia sekoittuu saumattomalla tavalla. Loppu kuroo tarinan kokoon onnistuneesti.

The Fifth Season (arvostelu) ja The Obelisk Gate (arvostelu) molemmat ovat Hugo-voittajia. Minulla on vahva epäilys, että The Stone Sky täydentää trilogian palkintosaaliin. Joka tapauksessa, ehdottoman suositeltava sarja.

N.K. Jemisin: The Obelisk Gate

N.K. Jemisinin The Broken Earth -sarjan toinen kirja The Obelisk Gate ylsi ensimmäisen osan, The Fifth Seasonin (arvostelu) tavoin Hugo-ehdokkaaksi. The Fifth Season teki vaikutuksen ja se voittikin palkinnon. The Obelisk Gate on suoraa jatkoa tapahtumille, mutta itse en sitä ykköseksi rankannut romaani-kategoriassa.

Stillnessin olosuhteet muuttuvat yhä rankemmaksi ja ihmisten tulevaisuus on kokonaisuudessaan uhattuna. Orogeeni Alabaster, joka on vastuussa nykyisestä seismisestä jaksosta, maksaa kallista hintaa pitääkseen maailman olemassa. Hän käyttää hyväkseen obeliskien voimaa estääkseen tulevan katastrofin ja elämän jälleen palautumaan. Essun tajuaa, että myös hänen on opittava obeliskien voima ja taito jatkaa Alabasterin työtä. Essunin kadonnut tytär, Nassun, käy omaa kouluaan toisella kolkalla maailmaa. Hänen taitonsa ovat vasta heräämässä.

Jemisin ei päästä lukijaa helpolla. Tarinassa on monta kulkua, jotka kaikki vahvistavat maailmankuvaa. Essunin tarina Castriman maanalaisessa kaupungissa on täynnä uhkia, niin luonnosta kuin muista asukkaistakin. Castriman osuus sisältää suuria paljastuksia tarinan kokonaisuudesta, mutta on samalla hieman jäsentymätön. Tai sitten osuus kehittyy vasta kolmannessa kirjassa täysin ymmärrettäväksi.

Eniten pidin Nassunin osuuksista Found Moonissa ja hänen etsikkoajastaan orogeeneihin negatiivisesti suhtautuvan isän seurassa, mutta samalla ympäristössä, jossa hän saa olla oma itsensä ja kehittyä. Nassunin ja hänen isänsä suhteen kuvaus on ahdistavaa ja on myös mielenkiintoista, miten tyttö kuvaa äitiään. Tytön ja äidin suhde ei saavuta vielä lopullista tilaa, mutta odotan niin tapahtuvan kolmannessa kirjassa. Nassun kasvaa yllättävän voimakkaaksi ja itsenäiseksi, mikä antaa odottaa suuria viimeisessä osassa.

The Obelisk Gate jää aika lailla jälkeen The Fifth Seasonin avaruudesta ja ihmeentunnusta. The Fifth Season kiehtoi, kun taas The Obelisk Gate oli tavanomaisempi. Vain muutamassa kohdassa sain ahaa-elämyksen. Silti teos oli erittäin luettava ja aion lukea jossain vaiheessa myös trilogian kolmannen osan The Stone Skyn, jonka pitäisi ilmestyä kuta kuinkin kuukauden kuluttua.

Hugo-ehdokkaat 2017: novellit

Viimeinen arkiviikko aikaa äänestää Hugo-ehdokkaita ja olen auttamattoman jäljessä lukemisteni ja bloggausten suhteen. Nyt kuitenkin vuorossa katsaus novellikategorian ehdokkaisiin.

N.K. Jemisin: The City Born Great
Tarina New Yorkista, joka on syntymäisillään kasvettuaan tarpeeksi laajaksi ja vanhaksi. Kätilöksi valikoituu koditon mies. Hän kohtaa ikivanhoja vihollisia, jotka eivät halua uutukaisen syntyvän.

Mielenkiintoinen idea kaupungista hahmona, joka on kuin suuri olento sisältäen moninaista elämää ja joka kehittyy uudeksi tai päättyy. Tarina ei kuitenkaan vetänyt minua tyylillään, se tuntui enemmän vertauskuvalliselta kuin fantasialta, enkä löytänyt New Yorkista ja sen suojelijasta henkeä, jonka olettaisin tarinassa olevan, koskapa se on ehdokkaaksi asti saanut nimeämisiä.  Jemisinin romaanikategoriassa ehdokkaana oleva The Obelisk Gate on kerronnaltaan eri vahvuutta.

Alyssa Wong: A Fist of Permutations in Lightning and Wildflowers
Kertomus kahdesta sisaruksesta, joilla on erikoisia kykyjä hallita säätä rinnakkaisia maailmoja myöten. Toisen sisaren kuolema saa jäljelle jäävän pohtimaan olisiko voinut estää tapahtuneen. Sisarten välinen voimakas tunne välittyy, mutta minulle jäi auki miksi tapahtui, niin kuin tapahtui. Tai sitten en vain joko ymmärtänyt, tai oli tarkoituskin jäädä ymmälleen. Iholle käyvempi kokonaisuus kuin Jemisinin novelli, ja kaunista kerrontaakin, mutta silti ei täysin uponnut.

Brooke Bolander: Our Talons Can Crush Galaxies

Erittäin lyhyt novelli ja voimakkaan aggressiivinen badass-kostotarina, joka sekoittaa scifiä ja mytologista fantasiaa. Tarinassa uhri ei suostu olemaan se nimetön ja unohdettu, vaan siskojen kanssa lähtee toteuttamaan oikeutta ja julistamaan sitä läpi maailmankaikkeuden. Toimiva, tiivis ja onnistunut. Pidin paljon ytimekkyydestä.

Amal El-Mohtar: Seasons of Glass and Iron

Novellissa kaksi naista kohtaa omissa olosuhteissaan, joihin he ovat pitkään tyytyneet. Tabitha kulkee rautaisissa kengissä rikkonaisin jaloin, kärsien miehensä määräämää opetusta ja Amira istuu lasisen kukkulan päällä kärsien turvaeristyksestä kauneutensa ja miesten himon vuoksi. Pari löytää tukea toisistaan ja irrotakseen vääryydellä annetuista ”rangaistuksistaan”.

Novelli on perinteisen sadun muotoon kirjoitettu feministinen tarina, joka onnistuu minun kohdalla juurikin satumaisuutensa vuoksi toimimaan. Kuten Neil Gaimanin The Sleeper and the Spindlessä (arvostelu) on vanhaan prinsessatarinaan saatu uusi näkökulma, joka tekee naisista tai naisesta ratkaisijoita ja toimijoita. Tässä tapauksessa myös oivaltajia ja toistensa tukijoita. Tähän mennessä helpoiten uppoava tarina, joskin kielellisesti jää jälkeen Jemisinin ja Wongin teksteille.

Carrie Vaughan: That Game We Played During the War

Gaantilaiset ja enithlaiset ovat olleet vuosikymmeniä sodassa keskenään. Sodan päätyttyä Enithin Calla etsii ystävyyttä Gaantin telepaattisotilaan Valkin kanssa shakkipelin kautta. Kumpainenkin hahmo on vuorotellen ollut toistensa vankina pelaten shakkia ja nyt rauhan aikana etsivät ymmärrystä palaamalla peliin ja sen kautta sodan opetuksiin. Tarinan hienous on pelissä, jossa lähtökohtaisesti ollaan epätasapainoisessa tilanteessa, kun toinen pelaajista on telepaatti ja toinen ei.

Tarinassa on herkkyyttä, mutta en pidä hahmojen kanssakäymistä kaikkein onnistuneimpana kuvauksena ja toimivana. Kokonaisuus kuitenkin on varsin kelvollinen.

John C. Wright: An Unimaginable Light

Robopsykologi kuulustelee ulkoisesti naispuoleista robottia laista, joka säätelee robottien käyttäytymistä, sekä tämän käsityksiä asioista, jotka hän leimaa vääriksi ja rankaisee niistä. Tarina keriytyy auki yksiviivaisesti ja sisältää loppua kohden juonenkäänteen, joka on arvattavissa kohtalaisen varhain. Wright on lähtökohdillaan Asimovin robotti-tarinoiden jäljillä, mutta toteutus jää heppoiseksi. Eipä tämä tunnu edes Hugo-ehdokkuuden arvoiselta novellilta.

Luettuani kaikki novellit, minulle tuli tunne, että lyhyissä tarinoissa näkyy valikoituneena Puppet-jälkimainingin vasta-isku ja rippeet. Oikeastaan mikään näistä ei täysin sykähdyttänyt, mutta annan ykkösääneni Brooke Bolanderin Our Talons Can Crush Galaxiesille. Osallistun luetuilla novelleilla Nipvet-blogin vetämään Novellihaaste 2:een.

N.K. Jemisin: The Fifth Season

N.K. Jemisinin The Fifth Season (2015) tuli luettua jo heinäkuun puolella, mutta en ole päässyt matkoiltani bloggaamaan siitä. Kirja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana. Olen lukenut Jemisiniltä aiemmin jonkusen novellin ja The Inheritance-trilogian avauskirjan, niin ikään Hugo-ehdokkaana olleen, The Hundred Thousand Kingdomsin (arvostelu), jolle en oikein lämmennyt, enkä sen jatko-osia lukenut. The Fifth Season aloittaa uuden trilogian nimeltä The Broken Earth. Minulla on teos sekä ekirjana että äänikirjana ja luin sen puoleksi käyttäen kumpaakin formaattia.

Tarinan maailma on monien seismisten tapahtumien, ”seasonien”, koettelema yhtenäinen Stillnesiksi kutsuttu manner kaukaisessa tulevaisuudessa. Ihmiskunta on pienentynyt katastrofien kautta vuosisatojen aikana, mutta joillekin on kehittynyt kyky hallita maankamaraa, hillitä järistyksiä ja estää jopa magmasäiliöiden purkautumista tulivuorina. Näitä henkilöitä eli orogeeneja pidetään vaarallisena ja kyvyn omaavat lapset piilotetaankin usein maailmalta, surmataan tai lähetetään erityisopetukseen heihin erikoistuneiden vartijoiden ja opettajien valvottaviksi. Tarinaa kerrotaan orogeenin näkökulmasta kolmessa juonilinjassa, nuoren Damaya-tytön, jo koulutusta saaneen Syeniten ja aikuisen Essunin.

Jemisinin The Fifth Season on erinomainen kirja. Se onnistui koukuttamaan yli 500 sivullaan koko tarinan ajaksi. Aluksi erilliset juonilinjat kytkeytyivät toisiinsa onnistuneella ja ehkä jopa yllättävällä tavalla loppua kohden. Olin kiinnostunut eniten Damayan vaiheista eli mitä lapsi, jolla on pelottava erityiskyky kokee kun vihdoin pääsee ja oppii käyttämään kykyään, mutta joka silti on yhä uhka. Lisääntymisikäisen Syeniten matka vanhemman ja orogeenina vahvemman mieshenkilön kanssa kuvasi ehkä eniten ympäröivää maailmaa, sen suhtautumista ja elintapoja syventäen tarinan maailmankuvaa, joka on kieltämättä kiehtova ja karmaisevakin. Essun, vanhemman naishenkilön traaginen kokemus muuttui kiinnostavammaksi loppua kohden.

Tarinassa käytettiin uudella tavalla fantasiaelementtejä, sen maailma tuntui omaperäiseltä ja tuoreelta ja jonkin verran salamyhkäiseltä. Kaikkia seikkoja ei ensimmäisessä kirjassa paljastettu, vaikka aika hyvän kuvan tilanteesta saikin. Erityisesti geologina voin sanoa, että kirja on yksi parhaista mitä olen lukenut, jossa kuvataan geologisia tapahtumia tai niihin liittyviä kytköksiä fiktiivisesti. Kirja ei herättänyt minussa suuria tuntemuksia, mutta muutama kohta ravisteli epämiellyttävästi. Hahmot vetosivat ja herättivät kiinnostusta, joten päinvastoin kuin Jemisinin aiemman trilogian kanssa kävi, tämän sarjan toinen osa tulee varmasti lukulistalle. Osa kaksi eli The Obelisk Gate ilmestyy jo ensi viikolla.

The Fifth Season oli viimeinen Hugo-ehdokaskirja, jonka ennätin saada loppuun ennen äänestysajan päättymistä. Se nousi omalla äänestyslistallani ykköseksi ennen Naomi Novikin Uprootedia (arvostelu), josta myös pidin ja jolla on jo plakkarissa Nebula, Locus Fantasy ja Mythopoeic-palkinnot. Saa nähdä puolentoista viikon kuluttua miten käy Hugo-palkintojaossa. On joka tapauksessa hienoa, että ehdokkaana tänä vuonna on ollut romaanikategoriassa näin laadukkaita teoksia.

N. K. Jemisin: The Hundred Thousand Kingdoms

(Nora) N.K. Jemisinin esikoiskirja The Hundred Thousand Kingdoms roikkui lukulistallani jonkin aikaa, ennen kuin se pääsi tämän vuoden Hugo-ehdokaslistalle ja siten nopeutetusti myös odottavan kirjapinon päällimmäiseksi. Kirja aloittaa The Inheritance -trilogian, mutta sen voi lukea myös yksittäisenä teoksena.

Yeine Darr on nuori nainen pohjoisesta, joka saapuu äitinsä kuoleman jälkeen kutsuttuna Skyn suurkaupunkiin, paikkaan joka sijaitsee pilvien yläpuolella ja jota asuttavat niin kuolevaiset kuin jumalatkin yhdessä. Yeinen isoisä, joka on kuningas, nimeää Yeinen yhdeksi perillisekseen, kilpailemaan kruunusta kahden muun sukulaisen kanssa. Kamppaillessaan elossapysymisestä juonittelujen keskellä, Yeine yrittää samalla selvittää äitinsä odottamattoman kuoleman taustoja ja syytä miksi hänet on temmattu mukaan valtakamppailuun. Ihmiset ja jumalat vihaavat ja rakastavat ja heillä kaikilla tuntuu olevan yhtälailla salaisuuksia, jotka kietovat heidän kohtalonsa yhteen.

The Hundred Thousand Kingdoms alkaa vahvasti. Tarinaa ryhdytään purkamaan auki keskeltä asetelmaa, siten että menneitä tapahtumia selvitetään uusien tapahtumien rinnalla. Skyn kaupunki tuntuu tapahtumapaikkana salaperäisen upealta, mutta valitettavasti kirjailija ei kuitenkaan lähde laajempaan maailman kuvaukseen. Kannen kuva jää melkeinpä hallitsevaksi tässä tapauksessa, eikä aineksia oman mielikuvan rakentamiseen ole tarpeeksi paljon. Maailman luonnin sijaan Jemisin keskittyy ihmishahmoihin ja heidän välisiin suhteisiin. Vaikka kyseessä on valtapeli hallitsijan tehtävästä, suurimmat tapahtumat sisältyvät yksilöiden tunne-elämään ja niihin liittyviin koukeroihin. Minulle jäi hieman ristiriitainen tunne kirjan hahmoista. Ainoastaan yksi heistä oli liian mustavalkoinen, mutta muista löytyi variaatiota. Variaatio liikkuu kuitenkin sellaisissa puitteissa, joka ei minua innosta. Yltiökohtalokas paranormaali romantiikka ah-ja-voih-seksikohtauksineen ei ole minun heiniäni. Ei, vaikka voissa paistaisi. Ja kun se rakastaja on niin synkkä, vahva ja vaarallinen, sellainen pahapoika-tyyppi, paitsi, että se on jumala... Yeine päähahmona jäljittelee samaa rataa kuin usein eeppisen fantasian sankarihahmot: orpo ja joutuu yhtä-äkkiä, ehkäpä hieman vastentahtoisesti, suureen koitokseen ja perilliseksi/kuninkaaksi. Paitsi, että Yeine ei ole tällä kertaa poika ja hän on vielä kaiken lisäksi kaikkea muuta kuin kaunis ja kurvikas, ja vieläpä ihonväriltäänkin tumma. Kirjailijalle 10 pistettä päähahmon tavanomaisuudesta poikkeavasta ulkoisesta olemuksesta. Käsitykseni mukaan Jemisin on halunnut tehdä Yeinestä myös vahvasti feminiinisen hahmon, voimakkaan ja päättäväisen, joka on saanut itsetiedostavan ja -arvostavan lähtökohdan maailmasta, jossa nainen on hallitsevampi kuin mies.

100k Kingdomissa on paljon hyvää. Jemisin osaa kirjoittaa ja jos hahmojen välisiin suhteisiin olisi saatu hitusenkin enemmän rosoisuutta, niin kirja ansaitsi enemmän pisteitä minulta. Idea jumalien ja ihmisten yhteiselosta ei ole uusi, mutta orja/orjuuttaja-kuviossa on sellaista tuoreutta, mistä olisi saanut vaikka miten huikeita kuvioita aikaiseksi, jos kirjailija ei olisi päättänyt lähteä tunnemaailman tutkimusmatkalle tahmealla tavalla. Toisaalta, jos paranormaaliromantiikka ei millään lailla haittaa ja jopa kiinnostaa, niin tämä teos on ihan hyvä lukuvalinta. Taikuus pysyttelee tarinassa taustalla, kuten on sopivaakin. Mitään taikasauvojen heiluttelua ei nähdä. Vahvasta alusta huolimatta juoni lässähtää loppua kohden, vaikka sen pitäisi huipentua. Koin lopun liian helpoksi ja heppoiseksi ratkaisuksi. Kirjan alkuperäinen nimi oli The Sky-God's Lover, ja melkeinpä toivon, että tuo nimi olisi pidetty, koskapa se antaa paremman kuvan mitä kirja pitää sisällään.

The Hundred Thousand Kingdoms ilmestyi kohinan saattamana ja ilmeisesti se kohina on kantanut Hugo-ehdokkaaksi saakka. Luin viime vuonna huomattavasti parempiakin kirjoja, eikä 100k Kingdoms pääsisi nyt lukemisen jälkeenkään omalle ehdokaslistalleni, mutta moni muu on äänestänyt toisin, ja nähtäväksi jää miten loppupelissä käy. The Inheritance -trilogian toinen osa The Broken Kingdoms ilmestyi myös viime vuonna ja kolmas osa The Kingdom of Gods ilmestyy ensi syksynä.

   Aakkoshaasteen J-kirja.

Hugo-ehdokkaat 2010: lyhyet novellit

Hugo-palkinnon Short stories eli lyhyiden novellien kategoriassa ehdolla olevat kirjoitukset ovat yhtä lukuunottamatta pituudeltaan 10 sivua tai alle. Will McIntoshin Bridesiclessa sivuja on 29.

Lawrence M. Schoen: The Moment

Aloitin lyhyiden novellien lukemisen The Momentista. Olin hetken äimän käkenä ja epäilin englanninkielen taitojani. Mikään ei tässä jutussa ollut kovinkaan järkevää tai ymmärrettävää. Kävin kirjailijan wikipedia-sivulla selvittääkseni millainen kirjailija on kyseessä ja selvisi, että hän on klingonin kielen instituutin perustaja. Novellin täytyy olla siis klingonia, kun en sen sisältöä ymmärtänyt. Selvä.

Mike Resnick: The Bride of Frankenstein

Frankenstein-juttu herra Frankensteinin naputtavan vaimon näkökulmasta. Moderneihin olosuhteisiin tottuneella rouvalla on paljonkin sanottavaa kun herra tuhlailee rahoja vain keksintöönsä, eikä korjaile kylmää ja kolkkoa linnaa. Huumorilla ja romantiikalla höystetty tarina, jossa on erinomaisesti onnistunut tarinankaari.

Will McIntosh: Bridesicle

Bridesicle kertoo erikoislaatuisesta treffipalvelusta rikkaille miehille, jossa morsianehdokkaat ovat kuoltuaan pakastettuja ja heidät herätetään ainoastaan valittaessa treffejä varten. Jos mies tykästyy pakastenaiseen, niin pakastenainen voidaan restauroida. Tarina on hieman yksioikoinen, eikä siinä käy selville, miksi treffipalvelussa on vain naisia tarjolla, jos kyse on vakuutuksen kattamattomuudesta, eikä sukupuolesta. Silti tarina oli mielenkiintoinen luettava ja siinä on parikin jippoa, jotka tekevät siihen hieman särmää.

N.K. Jemisin: Non-Zero Probabilities

Jemisinin novelli oli ainoa, jonka olin lukenut ennestään ehdollaolevista, ja se oli myös yksi ehdokkaistani ensimmäisellä kierroksella. Edelleen se on suosikkini tästä joukosta voittajaksi. Tarinassa itäinen New York on pois balanssista, siellä esiintyy ylenmäärin epäonnea ja onnea. Adele on varautunut kaikkeen, mutta sen myötä elämästä on tullut hänen mielestään rajoittunutta. 500 000 tuhatta newyorkilaista aikoo kokoontua rukoilemaan tasapainon takaisin saamiseksi, mutta osallistuuko Adele loppujen lopuksi tilaisuuteen vai ei?... Erinomaisesti rakennettu tarina, jossa lukijalle jää tilaa mielikuvitukselle.

Kij Johnson: Spar

Tarinassa nainen pelastautuu avaruudessa pelastusalukseen ja kohtaa siellä alienin, jonka kanssa tapahtuu seksuaalista kanssakäymistä. On ulokkeita ja aukkoja jos moneen lähtöön. Ennalta luin, että Johnsonin novellissa on sanomaa, mutta en sitä nyt niin hirveästi tarinasta löytänyt. Spar ei ole miellyttävää luettavaa, se on tarkoituksella karkea. Siitä pisteet kirjailijalle, ettei hän siloittele tekstiään. Silti, vaikka Spar selvästi näyttäisi olevan ennakkosuosikki useille, minulle se jätti vain ok-tunnelman.

Lukuunottamatta Schoenin novellia pidin kaikista ehdokkaina olevista. Olen hyvinkin saattanut missata The Momentin sisäisen sanoman, joten pistän hyvitykseksi linkin novelliin, jotta pääsette itse arvioimaan kuinka pielessä olen. Ja kyllä... novelli on englantia, ei klingonia. The Moment.