Shamrokon 2014 -raportti

Reilu viikko sitten Loncon3 oli ensimmäinen worldconini ja nyt viikonlopulla (22.-24.8.) pistäydyin ensimmäisessä euroconissani Shamrokonissa, Dublinissa. Kunniavieraina tapahtumassa olivat Andrzej Sapkowski, Seanan McGuire aka Mira Grant, Michael Carroll, Jim Fitzpatrick ja Ylva Spångberg.

Aloitin conin asiaankuuluvasti Made In Ireland: Fantasy Classics By Irish Authors -paneelilla, jossa Peadar Ó Guilín, Maura McHugh ja David Murphy kävivät läpi tunnettuja irlantilaisia fantasiaa tuottaneita kirjailijoita, joiden teokset ovat klassikkoja.
Listalla olivat mm. Lordi Dunsany, Bram Stoker, Jonathan Swift, Oscar Wilde, W.B. Yeats, Lady Gregory ja Sheridan Le Fanu, josta oli ohjelmaa conissa laajemmaltikin. Mitään erityisen yllättävää ei paneelissa vastaan tullut, mutta kuten yleisössäkin huomioitiin, naispuoleisten kirjailijoiden vähäinen määrä kiinnitti huomiota, kuten usein kun genren klassikkoja luetellaan.

Ennen varsinaista avajaisseremoniaa, minua kiinnosti erityisesti keskustelu kirjan kansista, etenkin miten paljon kirjailijat pääsevät vaikuttamaan kirjojensa kansikuviin. Carrie Vaughn ja C.E. Murphy (kuvassa keskellä) kertoivat kirjailijoiden osuudesta Ann VanderMeerin (oik.) johdolla ja Jim Fitzpatrick sanoi väliin muutaman sanasen kansitaiteilijan näkökulmasta. Kirjailijalla ei ole kovinkaan paljoa valtaa siihen millainen kansi hänen kirjaansa laitetaan, vaikka mielipidettä usein kysytäänkin. Läsnäolevilla kirjailijoilla oli kuitenkin kokemuksia, että joitain heidän ehdottamiaan pieniä yksityiskohtia toteutettiin (urbaanifantasia-kannen naishahmo sai kuvaan myös pään), mutta myös, ettei heidän mielipidettään huomioitu lainkaan. Fitzpatrick kertoi kansitaiteilijan saavan useimmiten näytetekstin kustantajalta ja luo kansikuvan sen perusteella. Myös kansikuvan ympärille on luotu tarinoita kirjaksi, toki tämä on harvinainen poikkeus. Ja vaikka itseäni ei pätkääkään kiinnosta viitta ja huppu -hahmot kirjan kannessa, niin markkinointitutkimukset kertovat ilmeisesti maailmalla, että kyllä ne myy herkemmin (tai ainakin myi, trendi on ilmeisesti menossa ohi). Samoin kuin yleensä ihmishahmot. Toisaalta tutkimus kertoo myös, että vain 25% kirjanostajista valitsee kirjaa koskaan kannen perusteella. Tärkeämpää on takakansiteksti.

Avajaisseremoniassa tupa oli kutakuinkin täynnä ja Steve ja Brian toivottivat kaikki tervetulleiksi. Pienenä ilmoitusluonteisena seikkana mainittiin ohjelmalisäys lauantaille klo 19:45, jolloin pääsalissa pääsisi katsomaan erään tv-sarjan uuden kauden avajaisjaksoa. Tätä olinkin hieman odotellut.

Avajaisten jälkeen kävin kuuntelemassa Gender Boxes in the Game of Thrones -keskustelua, johon yllätysvieraana ilmestyi tv-sarjan Syrio Forel, Miltos Yerolemou (vas.). Muut keskustelijat olivat Laurie Mann, Susan Bartholomew, Phil "theMountainGoat" Lowles ja K.J. Lane. Keskustelussa tuli esille useita näkemyksiä sukupuolirooleista ja niiden rikkomisesta sarjassa ja yleisö osallistui keskusteluun innokkaasti. Kirjojen ja tv-sarjan erot huomioitiin, vaikka selvästikin keskustelu keskittyi tv-sarjan hahmoihin, jotka poikkeavat useilta osin kirjasarjasta. Viikonlopun aikana tuli ilmi, että mm. Sansa lähtee tv-sarjassa eri kehityslinjalle kuin kirjassa, eikä näyttelijä aio enää lukea kirjoja, jottei ne häiritse hänen käsikirjoituksen tulkintaa.

Science Fact: Living In A Cyberpunk World päätti perjantai-illan. Legend Gerryn, Brian Nisbetin, Siobhán McKennan, Chuck Codyn ja Charlie Strossin keskustelusta en muista juuri mitään muuta kuin Strossin infodumppaukset / esitelmöinnit, jotka olivat minulle hieman liikaa myöhäisenä ajankohtana.

Lauantaina Mocking the Monoglots: Untranslated Hidden Gems -paneelissa keskusteltiin käännöksistä sekä kääntämistä vailla olevista teoksista. Mukana oli useampi kääntäjä, sekä Sapkowski, jonka tuotantoa on käännetty lukuisille kielille. Esille tuli monia kiinnostavia kirjailijoita, suomalaisista mm. Irmelin Sandman Lilius ja Salla Simukka. Kuvassa: Mihaela Marija Perkovic, Cheryl Morgan, Ylva Spångberg, Andrzej Sapkowski, Ula Kapala ja Regina Kanyu Wang.

Kuuntelin useamman Sheridan Le Fanuun liittyvän ohjelman, joissa käytiin läpi hänen elämäänsä ja tuotantoaan yleisesti (Jim Rockhill), sekä vertailtiin hänen vampyyritarinaansa Carmillaa Draculaan. Näyttelijä Robert Lloyd Parry luki omassa ohjelmassaan ääneen Dubliniin sijoittuvan kummitustarinan The Familiar. Tutustuin ennen Shamrokonia Le Fanun suomennettuun tuotantoon Carmilla ja muita kertomuksia -kokoelmasta ja luin englanniksi lisäksi muutamia muita novelleja Ghostly Tales -kokoelmasta sekä aloittelin Uncle Silas -kirjaa, jotta en olisi ihan ummikko ohjelmia seuratessa. Oli hienoa, että Irlannin euroconissa oli järjestetty tiivis paketti paikallisesta kirjailijasta (kotim. kunniavieraiden lisäksi). Liekö tämä ihan yleinen trendi euroconeissa.

Seanan McGuire/Mira Grant ei kuulu kirjailijoihin, joiden teoksista erityisemmin pitäisin. Kävin kuitenkin kuuntelemassa osan hänen kunniavierashaastattelustaan. McGuire on vilkas esiintyjä ja puhuja, jolla on välillä todella hauskoja juttuja. Jo nähtyjen videohaastattelujen perusteella minua vain on ärsyttänyt hänen tapansa puhua välillä kuin pikkulapsi tai näsäviisas 13-vuotias. Nämä piirteet tulivat esille Shamrokonissakin. Grantin Deadlinea (arvostelu) lukiessa ihmettelin mahtaako kirjailijalla olla jokin fiksaatio erääseen juomaan, ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, sain vahvistuksen, että on. McGuire esiintyi soittajien kera musiikillisessa ohjelmassakin, tosin kävin vain pikaisesti vilkaisemassa harjoituksia.

Peaceful Science Fictionissa Ian Watson, Carrie Vaughn ja Paul Anthony Shortt pohdiskelivat väkivallan ja sotien esiintymistä genressä ja löytyykö sf:sta kirjallisuutta, joka on pasifistista, eikä tarinassa tukeuduta sotilaalliseen konfliktiin. Keskustelu oli jotenkin puolinaista, vaikka esimerkkejä löytyikin, mutta otanta oli suppea, eikä naiskirjailijoita juurikaan tullut esille.

Conissa oli luonnollisesti erilaisia cosplay-asusteitakin nähtävissä. Alla muutamia poseerauskuvia.

Lauantai-illan huipennus minulle oli Doctor Whon uuden kauden avajaisjakso ja Peter Capaldin ensiesiintyminen tohtorina. Jaksoa katsottiin porukalla suuressa salissa valkokankaalta ja yleisesti vaikutti siltä, että vitsit puri ja yleisö piti näkemästään. Minä ainakin pidin ja jännityksellä odottamani Capaldi onnistui vakuuttamaan. Saa nähdä miten käsikirjoitukset tästä eteenpäin tarinaa vievät.

Kävin pikaisesti kuuntelemassa lauantai-illan päätteeksi vielä "All This is True Because It Rhymes" -keskustelun ennustuksista fantasiassa sekä letkeää jutustelua kehnoista sokkotreffi-hahmoista, mutta ensin mainitusta en enää muista mitään ja jälkimmäinen ei oikein jaksanut naurattaa, kun suuri osa hahmoista tuli jostain muusta kuin kirjallisuudesta, enkä tunnistanut juurikaan nimiä. Taisinpa olla vielä jopa Doctor Who -fiiliksissä.

Sunnuntaina aamukymmeneltä oli kunniavieraiden nimikirjoitustilaisuus, ja minulla oli mukanani muutama kirja Noituri-sarjasta Sapkowskin nimmaria varten. Sapkowski tuli paikalle, puhui pääosin itsekseen voimakkaasti murtaen englantia, ja mieleen jäi hänen varoituksensa vettä lasiin kaataessa, ettei sitä pitäisi juoda, sillä kalat naivat siinä (W.C. Fields). Kirjailija tunnisti heti ja naurahti (ilahtuneena, oletan) nähdessään suomalaiset painokset.

Puolen päivän aikaan Sapkowski oli siirtynyt havaittavasti vettä vahvempiin juomiin. Sapkowski on ajoittain nauravainen ja on harmi, että hän joutui puhumaan vieraalla kielellä, sillä se vei terän pois siitä mitä hänellä oli sanottavaa. Eipä juuri käynyt kateeksi haastattelijaa (Steve), sillä kirjailija vastasi kysymyksiin lyhyesti muutamilla sanoilla tai puhui jostain ihan muusta kuin mitä kysyttiin. Hän piti myös luovia taukoja puheessaan, eikä haastattelija tiennyt joko puhe oli loppunut vai jatkuiko vielä. Sapkowski ei ole tyytyväinen siihen, että sarja on englanniksi nimeltään The Witcher, vaan hänen mielestään sen pitäisi olla The Hexer. Hän on itsekin toiminut kääntäjänä, ja kääntänyt mm. Aldissin, Zelaznyn ja Ellisonin novelleja puolaksi.

Haastattelija otti yleisön mukaan varhaisessa vaiheessa. Eturivissä istui joukko henkilöitä, joista yksi kysyi rehvastelevan tyyliseltä Sapkowskilta, oliko tämä todellakin sitä mieltä, mitä on aiemmin sanonut, että uusin Noituri-kirja (mainitsi puolankielisen nimen) edustaa sarjan parasta antia, mihin Sapkowski vastasi myöntävästi ja ehdottomasti näin olevan. Silloin koko eturivin ryhmä nousi ylös ja lähti salista. En tiedä oliko kyseessä jokin mielenosoitus, vai mitä ihmettä, mutta Sapkowski näytti loukkaantuneelta ja haastattelija hyvin hämmentyneeltä. Keskustelu jatkui asialinjalla ja kirjailijalle esitettiin useita kysymyksiä, joihin hän vastasi omalla tyylillään. Monia samoja asioita löytyy Tähtivaeltajan 2/2014 Sapkowski-jutusta. Kannattaa lukea. Sapkowski sanoi ihailevansa maanmiehensä Stanislaw Lemin tuotantoa, mutta kritisoi kovin sanoin tätä science fictionin hylkäämisestä. Hänen mielestään sf/f-lukijat ovat kirjallisuuden lukijoiden kermaa. Sapkowski mainitsi pariin otteeseen olevansa vaikuttunut mm. israelilaisen Lavie Tidharin teoksista. Muiden kirjailijoiden nimistä en valitettavasti saanut selvää. Sapkowski ei vastannut kysymykseen onko uusia Geralt-tarinoita tulossa, sanoi sopimuksen kieltävän puhumisen (mitä se nyt sitten tarkoittaneekaan, saattoi koskea tekeillä olevaa elokuvaa?). Jouduin poistumaan haastattelusta noin tunnin jälkeen lentokentälle.

Kaiken kaikkiaan Shamrokon oli onnistunut con, järjestelyt pelitti, ohjelma oli kiinnostavaa ja tunnelma hyvä. Hyvä osoitus irlantilaisen fandomin osaamisesta.

Mira Grant: San Diego 2014: The Last Stand of the California Browncoats

Lisää zombeja ja lisää Hugo-ehdokkaita. Mira Grantin Newsflesh-sarjan maailmaan sijoittuva San Diego 2014: The Last Stand of the California Browncoats (2012) on tämän vuoden pienoisromaani-kategorian ehdokkaita. Varsinaisen sarjan viimeinen osa, Blackout, on myös ehdolla romaaneissa, mutta koska en pitänyt sarjan aiemmasta 2. osasta, päätin etten kiduta itseäni lukemalla kolmatta kirjaa. San Diego 2014 on pituudeltaan reilun 100 ekirjasivun pituinen ja viihdyin sarjaan liittyvän aiemman pienoisromaanin Countdownin (arvostelu) parissa, joten uskoin selviäväni tästäkin lyhyehköstä lukukokemuksesta.

Vuonna 2014 San Diegossa pidetään perinteinen Comic Con -tapahtuma, joka kerää yli satatuhatta kävijää. Sarjakuvien, tv-sarjojen, elokuvien ja kirjojen eri fandomit ovat hyvin edustettuina ja paikalta voi löytää faneja pukeutuneena niin Star Trek -hahmoiksi kuin vampyyreiksi ja zombeiksikin. Tällä kertaa tapahtuman alkuvaiheet eivät kuitenkaan etene kuten on suunniteltu, kun vielä laajemmalti tuntematon Kellis-Amberlee -virus pääsee tekemään tuhojaan ja ihmiset muuttuvat zombeiksi tartuttaen toisia puremalla. Suljetussa tilassa tilanne on pian katastrofaalinen. Paikalla on myös kalifornialainen Firefly-tv-sarjan faniryhmä nimeltä Browncoats, jonka eloonjäämistaistelua seurataan takaumina, kun 30 vuotta myöhemmin Mahir Gowda haastattelee ryhmään kuuluneelta Lorelai Tuttilta muistikuvia tapahtumista.

Ei ole mikään ihme, että San Diego 2014 on Hugo-ehdokkaana, sillä sen verran paljon tarinassa on fandom-kosiskelua. Suosittuun coniin sijoitettu, Firefly, Star Trek, Buffy ja Doctor Who -maininnoilla ja pienillä sutkautuksilla höystetty ja tunteellisella dokumentaarisella otteella kehystetty kirjoitus uppoaa melkoisen varmasti kohtalaisen kokoiseen lukijajoukkoon. Olen Trekiä lukuun ottamatta kyseisten sarjojen fani, mutta Grantin tarina ei silti uponnut. Lorelain haastatteluosuus tuntui ylisentimentaaliselta. En tiedä mikä mättää, kun en löydä Grantin kirjoituksista aitoa uskottavuutta tunnepuolelta. Kovasti kirjailija tuntuu yrittävän tässäkin tarinassa, kuten varsinaisen sarjan kirjoissakin, mutta lopputulokseksi jää päälleliimatun tuntu. Teknisesti suru ja menetys on läsnä, mutta tunteiden sielu puuttuu. Kaiken lisäksi näinkin lyhyt tarina tuntuu hieman venytetyltä.

Mira Grantille on annettava pisteitä siitä, että hän osaa kirjoittaa selkeää ja helppolukuista tekstiä. Tyylillisesti se tuntuu hieman samalta kuin viihdyttävää tv-saippuaa katsoisi. Tarinan useista näkökulmahahmoista mielenkiintoisin on sokea brittiläinen journalisti koiransa kanssa, jonka kohdalla oikeasti jäin pohtimaan miltä tuntuisi olla jumissa jossain sokeana ja kokea zombien tyylinen uhka. Kohta oli painajaismainen. Grantin tavaramerkkinä tuntuu olevan ns. arjen sankarien esittäminen ja vaikka tunnepuoli onkin ongelmallinen, hän onnistuu San Diego 2014:ssa esittämään tavalliset ihmiset oikeassa valossa. He eivät ole supertaistelijoita. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että tässä tarinassa juotiin pääasiassa teetä cola-juoman sijaan, vaikka toki virvokekin sai pari mainintaa.

San Diego 2014: The Last Stand of the California Browncoats on viihdyttävä tarina, joka täydentää Mira Grantin zombie-sarjaa. Se on mielestäni kuitenkin selkeästi heikompi kuin kirjailijan oma viime vuoden Hugo-ehdokas, Countdown, eikä pärjää vertailussa tänä vuonna Brandon Sandersonin The Emperor’s Soulille (arvostelu).

Mira Grant: Deadline

Newsflesh-sarjan pienoisromaanin Countdownin (arvostelu) jälkeen odotin Mira Grantin Deadlineen tutustumista levollisin mielin, vaikka ykkösosan, Feedin (arvostelu) jälkeen en jatkoa aikonut enää lukeakaan. Deadlinen Hugo-ehdokkuus muutti kuitenkin mieleni. Latasin ekirjan Hugo-paketin mukana. Arvostelussa mainitaan Feedin tapahtumia, jotka ovat spoilaavia. Ei kannata lukea, jos ykkösosa ei ole jo luettuna.

Vuosi Feedin tapahtumien jälkeen Shaun Mason blogitiimeineen saa todeta presidentinvaalin aikaisen salaliiton olevan yhä voimissa, kun nuori Center for Disease Controlin tutkija Kelly saapuu bloggaajaryhmän luo hengenhädässä mukanaan hälyttävää tietoa oudoista kuolemista. Shaun kärsii sisarensa Georgen menetyksestä ja herättää huomiota kommunikoimalla tämän päässään kuulemansa äänen kanssa. Mitä pidemmälle tutkimukset etenevät sen vaarallisemmaksi tiimin tilanne muuttuu, eikä Shaun voi olla varma kehen luottaa ja kehen ei. Zombie-epidemiaan liittyvä salailu on kuitenkin selvitettävä ja totuus paljastettava.

Olin kirjan alussa hetken tyytyväinen, sillä pääkertoja on eri kuin Feedissä. Iloa ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun Shaun, angstinen nuori mies, joka ei hillitse kiivastumisiaan, vaan paukuttelee nyrkillä niin seiniä kuin pöytiäkin, alkoi hipoa ärsytyskynnystä. Varsinkin kun kirjailija muisti mainita miten kaikki aina hypähtelivät hänen purkauksistaan. Pariin otteeseen mainittiin, että Shaun saattaa ilman tunnonvaivoja motata jopa tyttöjäkin, joten päättelin, että kirjailija pyrkii luomaan kärsivästä päähenkilöstään semi-paha-poikaa. Minusta ihmisten lyöminen tai uhkaaminen lyömisellä hetkellä millä hyvänsä kun ei liity mitenkään surun ilmaisuun. Hahmojen tunnemaailman syvyys ei vaikuta missään vaiheessa uskottavalta, vaan päälle liimatulta. Ainoastaan loppupuolella erään tiimiläisen menetyksen tunteissa välähti hieman aitoutta. Shaunin mutisemiset ja keskustelut pään sisäisen äänensä kanssa ovat liioiteltua. Muutamia lipsahduksia olisin ymmärtänyt, mutta jatkuva ”sekaisin menon” korostaminen tylsyttää ideaa. Aikuisissa hahmoissakin löytyy keskenkasvuisuutta. Henkilöhahmojen vuoksi kirja on entistä enemmän Feediin nähden nuorille aikuisille suunnatun kirjan tyylinen, vaikka itse juonessa ja maailmanluonnissa on aineksia ihan puhtaasti aikuisten kirjaankin.

Feediin verrattuna Deadline ei ole kerronnallisesti yhtä dynaaminen. Grant pyrkii sen sijaan lisäämään tieteellistä puolta ja selittämään viruksen luonnetta ja tutkimusten tulkintaa enemmän. Politiikka on yhä mukana, tosin tällä kertaa se liittyy tieteelliseen vallankäyttöön ja valtion rahoittamiin tutkimuslaitoksiin. Siinä missä tiedotusvälineiden luotettavuus sai kyytiä Nousemisen alkuvaiheessa, on hampaissa nyt tutkimuslaitosten luotettavuus. Juonessa on muutama kiemura, jonka vuoksi kirjan jaksaa lukea loppuun saakka. Deadline sai minut kuitenkin paikoin pitkästymään, päinvastoin kuin Feed, joka sentään jaksoi viihdyttää. Välillä mietitytti, eikö maailmasta, jossa on villi uutistiedonvälitys (amerikkalainen), todellakaan löydy esimerkiksi tieteellistä tutkijaryhmää, joka olisi voinut loogisemmin ottaa nuorille bloggareille annetun roolin paremmin haltuunsa. Kirjailija olisi voinut kirjoittaa todellisen tieteistrillerin.

Deadlinen kohdalla en enää viitsi toistaa, että en ole zombie-kirjojen ystävä ja siksi en kirjasta juurikaan pitänyt, sillä kirjassa ei mene pieleen zombie-osiot, vaan pääasiassa henkilöhahmot. Itse asiassa melkeinpä kaipasin enemmän zombeja ja vähemmän Shaunia. Kirjan viimeinen lukukin oli todellinen pettymys. Ja muuten… mahtaakohan kirjailijalla olla jokin fiksaatio puoliksi juotuihin virvoitusjuomatölkkeihin? (juoma mainittiin kirjassa 51 kertaa, jos jotakuta kiinnostaa).

                                                     Hyvät Hugo-äänestäjät. Älkää äänestäkö

                     Newsflesh-sarjan kolmatta kirjaa enää ensi

                     vuonna ehdokkaaksi.En halua lukea sitä.

                                                     Mutta jos äänestätte, niin jätän sen
                     todennäköisesti sitten lukematta
                     omavalintaisesti. Deadlinekaan ei minusta
                     ole Hugo-ehdokkuuden arvoinen.

                     Taikakirjaimet-blogissa Raija, kesäkuun 12.
                     päivä, 2012

Mira Grant: Countdown

Pienoisromaani-kategorian tämän vuoden Hugo-ehdokkaista viimeisenä lukulistallani oli Mira Grantin Countdown, joka kuuluu hänen Newsflesh-sarjaansa. Sarjan ensimmäinen varsinainen osa Feed (arvostelu) tuli luettua viime vuonna ja pidin sitä viihdyttävänä, vaikka löysin myös kritisoitavaa. Countdown on Feedin esiosa, jossa tapahtumat sijoittuvat zombie-viruksen syntyhetkeen, vuoteen 2014 (Feed alkaa tilanteesta 25 vuotta myöhemmin). Se valottaa miten ja miksi epidemia puhkesi ja pääsi leviämään.

Tarinaa kerrotaan tapahtumien aikajärjestyksessä eri puolilla Yhdysvaltoja ja eri henkilöiden näkökulmasta. Kertojina ovat mm. leukemian parantamiseen tarkoitetun Marburg Amberlee -viruksen kehittäjä, flunssan parantamiseen kehitetyn Kellis-viruksen keksijä, reportteri Robert Stalnaker ja aktivisti Brandon Majors, jotka ovat kaikki avaintekijöitä Kellis-Amberlee -zombieviruksen synnyssä. Jokaisen luvun lopussa on lyhyt uutislähetysteksti sellaisena kuin uutiset esitettiin ennen epidemiaa ja ne kertovat omaa kieltään siitä miksi ajauduttiin Feedissä kuvattuun tilanteeseen, jossa nettimedia - blogit hoitavat itsenäisesti tiedonvälityksen.

Pidän Countdownista enemmän kuin Feedistä. Selkeitä syitä siihen ovat politiikan ja zombien puuttuminen. Poliittisen kuvion katoaminen teki tarinasta eurooppalaisystävällisemmän. Lisäksi kertojahahmot ovat vanhempia ja vaikka välillä Grant jälleen sortuu YA-linjalle, niin se ei häiritse. Luen kohtalaisesti YA-kirjallisuutta ihan tarkoituksella, joten en suinkaan karsasta nuoremmille suunnattuja kirjoja. Grantin tyylin vaihtelevuus vain ei tunnu tarkoituksenmukaiselta ja siksi pidän sitä tyylivirheenä. Tällä kertaa se ei siis kuitenkaan nouse erityisesti heikentäväksi piirteeksi. Countdown on 80-sivuisena (Hugo-paketin pdf) tarinana nopea luettava, sillä se myös tempaisee mukaansa. Pidin jo Feedissä menneisyyden ja tilanteeseen ajautumisen kuvauksia mielenkiintoisimpina seikkoina, ja Countdown on siinä suhteessa täyttä tavaraa. Tarinan yhteydessä on mukava bongata jo tuttuja hahmoja. Etenkin tohtori Matras, joka aloitti totuuksien kerronnan blogissa, oli hauska tavata.

Countdownia ei voi suositella luettavaksi ennen Feedia, niin esiosa kuin se onkin, sillä minusta se on pikemminkin täydentävä taustatarina, joka vie hieman terää pois varsinaiselta sarja-aloitukselta ensin luettuna. Suosittelen sitä kuitenkin ehdottomasti Feedin jälkeen, jos sattui kirjasta pitämään. Koska en ole zombie-kirjojen ystävä ja Feed ei täysin vakuuttanut minua, en aikonut lukea sarjan kakkososaa Deadlinea. Kuinkas ollakaan, Deadline päätyi kuitenkin niin ikään Hugo-ehdokkaaksi ja se on siten lähiajan lukulistalla. Eikä ajatus tunnu Countdownin jälkeen hassummalta.

Kaikki pienoisromaani-ehdokkaat on nyt tosiaan luettuna, Countdownin lisäksi:

Catherynne M. Valente: Silently and Very Fast
Mary Robinette Kowal: Kiss Me Twice
Kij Johnson: The Man Who Bridged the Mist
Ken Liu: The Man Who Ended History: A Documentary
Carolyn Ives Gilman: The Ice Owl

Näistä minua eniten sykähdytti Kij Johnsonin tarina, mutta muutkin olivat erinomaista tai hyvää luettavaa. Ei aavistustakaan kuka voittaa.

Mira Grant: Feed

En juurikaan lue vampyyri- ja zombiekirjallisuutta, mutta kun Mira Grantin Feed pääsi Hugo-ehdokkaaksi, niin pitihän se sitten ottaa luvun alle, jotta voi äänestää asianmukaisesti. Sivukirjastosta sain tietää, että Mira Grant on itse asiassa Seanan McGuiren toinen kirjailijanimi, tosin kumpaiseltakaan en ole aiemmin lukenut yhtikäs mitään. Feed on Newsflesh-trilogian ensimmäinen osa.

Zombiet ilmestyivät maailmaan vuonna 2014 kahden parantavan viruskannan tuntemattoman yhteisvaikutuksen seurauksena ilman mitään ennakkovaroitusta. Ensin seurasi kaaos, jonka jälkeen ihmiset oppivat suojautumaan ja taistelemaan infektion saaneita vastaan. Suuria alueita ja kaupunginosia on kuitenkin jäänyt zombien haltuun ja niistä on tullut kiellettyjä alueita, joihin pääsee vain erityisluvilla. Turvatoimet ja verikokeet ovat arkipäivää. Adoptiosisarukset Georgie ja Shaun Mason syntyivät zombien tulon jälkeiseen maailmaan. He kasvoivat sukupolveksi, jolle on luontaista elää suojamuurien takana jatkuvan uhkan alla. Kun epidemia puhkesi, hallitus ja media eivät kyenneet auttamaan ihmisiä ja suhtautuivat uuteen vaaraan jopa väheksyvästi. Syntyi nettimedia, ihmiset bloggasivat uutisia ja tiedottivat toisilleen miten toimia. Blogimediasta tuli luotettavampi lähde ja apu kuin perinteisestä mediasta. Georgie ja Shaun toimittavat omaa blogiyhteisöä yhdessä tekniikan ihmelapsen ja runoilijasielun Buffyn kanssa. Kun senaattori Peter Ryman päättää pyrkiä puolueensa presidenttiehdokkaaksi, hän kutsuu Geogien, Shaun ja Buffyn blogimedian edustajina seuraamaan kampanjaansa. Kaikki ei suju kuitenkaan ongelmitta. Rymanin kampaajaa ryhdytään sabotoimaan ja vaara uhkaa muualtakin kuin zombien taholta.

Mielipiteeni kirjasta jakautui kahtia. Ajattelin kirjaa ensinnäkin Hugo-ehdokkaana, joten tulin väistämättä verranneeksi sitä muihin ehdokkaisiin. Toisaalta ajattelin sitä erillisenä lukukokemuksena, jolloin vertailuryhmäksi yllättäen muodostui nuorille suunnatut kirjat (koskaan ei tiedä mitä mielleyhtymiä kirjoista syntyykään). Feediä ei ole erityisemmin mainostettu tai luokiteltu YA-kirjaksi, mutta heti alusta alkaen siinä on nuorille suunnatun kirjan sävy tavassa miten hahmot esitetään ja miten he puhuvat. Feedistä tulee mieleen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia. Molemmissa on samaa henkeä; nuoret ovat omillaan ja heidän täytyy selvitä maailmassa missä vanhemmat ovat joko passiivisia, epäkelpoja tai uhkaavia. Heidän on keksittävä keinot ja luotava uudet säännöt.

Feed vetoaa vahvasti tunteisiin. Grant on selvästi pyrkinyt luomaan hahmoja, joihin on helppo kiintyä, jotka eivät ole liian ristiriitaisia. Tarinan varsinaiselle kertojahahmolle Georgielle Grant on antanut lisäksi fyysisen erityispiirteen, joka on myötätuntoa herättävä vamma, mutta jota hän voi käyttää paikoin myös henkisenä aseena. Loppuratkaisussaan Grant on rohkea, siitä hänelle erityisesti pisteitä. Hän ei kuitenkaan onnistu kokonaisuudessa ihan pääsemään samalle tasolle kuin Suzanne Collins, joka mielestäni hallitsee kirjoissaan tunnemaailman ja toiminnan käytön paremmin. Grant onnistuu luomaan kuitenkin jännitystä ja herättämään myös pelkoa. Kirja sisältää onnistuneesti yksityiskohtaisia kuvauksia viruksen syntyvaiheista ja reaktioista sekä testauksesta. Löytyypä kirjasta yksi humoristinen yksityiskohtakin: vuoden 2018 kampanjassa Goren vastassa oli henkilö sukunimeltään Cruise, joka jostain syystä herättää mielleyhtymiä erääseen oikeaan demokraattiaktiivinäyttelijään. Amerikassa kun ei ole omituista se, että presidenttinä tai senaattorinakaan on näyttelijä.

Onko Feed sitten Hugo-ehdokkuuden arvoinen? Nyt tulee ne huonot puolet. Feed on hyvin amerikkalainen kirja ja sisältää myös hyvin amerikkalaista tapaa ajatella ja asennoitua. Ote senaattorin vaalikampanjaan on pehmowestwingiä mustavalkoisilla hahmoilla. Poliittiset hahmot ovat joko uskomattoman karismaattisia idyllipoliitikkoja rakastavine perheineen tai ääriaatteellisia pahiksia, ja onpa joku nainenkin päässyt pitkälle rintavarustuksineen ja vähine vaatteineen. Poliittiset osiot ovat suorastaan tuskaista lukea. Täytyy vain toivoa, että kun sarja etenee, poliittiset hahmot (jos niitä vielä esiintyy) saisivat edes vähän viiltoja sileisiin pintoihinsa. Jos poliitikot eivät ole onnistuneita, niin eivät muutkaan hahmot oikein vakuuta. Tämä korostuu erityisesti blogikirjoitusotteissa, jotka menevät paikoin imelyyden puolelle muistopuheillaan. Toisaalta uutisointi on olevinaan kuitenkin kovinkin objektiivista, mutta eihän se sitä oikeasti ole. Hienotunteisuuden nimissä vapaa blogimediakin tuntuu sensuroivalta, mutta toisaalta elää kävijälukujen ja sensaatiolähetysten kautta. Ainoa hetki jolloin Grant vaivautuu kritisoimaan luomaansa mediaa, on kun sensaatiosta yrittää hyötyä päähenkilöiden vanhemmat. Feed ei ole pelkkää zombierouskuttelua, vaan pyrkii kuvaamaan myös amerikkalaista poliittista järjestelmää ja ihmissuhteita. Kaikista heikkouksistaan huolimatta kirja on viihdyttävää luettavaa. Kyllä siitä jotain kiksejä on mahdollista saada pinnallisuudesta ja kritiikittömyydestä huolimatta. Minulle ei valitettavasti kuitenkaan syntynyt mitään tarvetta tarttua sarjan kakkoskirjaan, joka on jo ilmestynyt. Täytyy kyllä huomauttaa, että koska luen tosiaan aika vähän zombiekirjallisuutta, niin Feed saattaa olla siinä kategoriassa itse asiassa hyvinkin onnistunut kirja.