Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär

Aloitin lukemaan Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytärtä (The Iron Dragon’s Dauhter, 1993, suom. 2003) marraskuun alussa aikomuksena saada se luettua NeNoReMo-haasteen kirjana samaisen kuun aikana. Vaan 429-sivuinen kirja ei ollutkaan minun luettavissa noin vaan. Sain kirjan tiukalla väännöllä loppuun vasta muutamaa päivää ennen vuodenvaihdetta.

Jane pakenee rautalohikäärmeen avulla lohikäärmetehtaasta, missä hän on ollut monen muun nuoren ja lapsen lailla orjana. Lukioikäisellä Janella ei uudella asuinalueellakaan ole helppo elää sekalaisten ihmisten, haltioiden, maahisten, keijujen ja muiden olentojen joukossa. Janesta kehkeytyy myymälävaras etsiessään hyväksyntää ja paikkaansa. Hän keskittyy kehittämään omaa taikuuttaan, hengen ja tiedon hallintaa, jotta voisi päättää omasta kohtalostaan. Kaiken hallitseva Jumalatar kun ei tunnu pitävän hänen puoliaan. Onko ainoa vaihtoehto tuhota universumi?

Kirjan alku oli mielenkiintoinen aina siihen asti, kunnes Jane poistuu tehtaalta. Sen jälkeen tarina hajoaa kieroksi episodisekameteliksi, jossa toinen toistaan epämiellyttävämmät hahmot räävistelivät keskinäisissä suhteissaan. En päässyt sisään Janen maailmaan ja vaikka tutut hahmot pyörivät mukana läpi tarinan eri kuorissa, en saanut heistä otetta. Lopulta kyllästyin. Luin kirjan loppuun vain, koska päätin, etten jätä sitä kesken.

Swanwickin kirjoitustyyliä voidaan varmaankin kuvailla ajoittain hyvinkin eläväiseksi, sillä ainakin hän onnistui puistattamaan minua useissa kohdin. Tapoja kertoa fantasiatarinoita on monenlaisia ja Swanwickin tapa Rautalohikäärmeen tyttäressä hyvinkin omintakeinen. Olen huomannut aiemminkin, että tietynlaisen rujon modernin realismin ja fantasian (urbaanin fantasian) yhteensovitus ei välttämättä pure minuun ja tässä tapauksessa juurikin kävi niin. Siihen kun lisää, että joillakin matkan varrella esille tuoduilla asioilla ei oikeastaan ollut merkitystä lopulta ja seksuaalisuudesta tuli itseisarvo, niin oli pakko hyväksyä, etten joko ymmärtänyt pointtia täysin tai sitten ymmärsin ja se ei ollut minun juttu.

Rautalohikäärmeen tytär on kerännyt jonkusen palkintoehdokkuuden, mm. World Fantasy –palkintoon, joten siinä on selkeästi omat arvonsa. Pidän grim darkista ja dark fantasysta alalajina, mutta tässä modernius oli liikaa. Kyseessä on ainoa Swanwickin suomennettu romaani ja luulenpa, että se jää ainoaksi häneltä lukemakseni fiktioksi. Aiemmin olen lukenut hänen Hugo-ehdokkaana olleen tietoteoksen Hope Mirrleesistä (arvostelu).

Michael Swanwick: Hope-in-the-Mist: The Extraordinary Career and Mysterious Life of Hope Mirrlees

Michael Swanwickin Hope-in-the-Mist: The Extraordinary Career and Mysterious Life of Hope Mirrlees on Hugo-ehdokkaana Oheiskirjallisuus-kategoriassa. Nimensä mukaisesti kirja on kirjailija Hope Mirrleesin elämäkertateos, johon Neil Gaiman on kirjoittanut esipuheen ja Charles Vess tehnyt kuvituksen. Swanwickin teoksen nimi viittaa Mirrleesin tunnetuimpaan ja ainokaiseen genrejulkaisuun, Lud-in-the-Mistiin.

Kaikesta näkee, että sekä itse Swanwick että Gaiman ihailevat Hope Mirrleesin kirjallisia kykyjä, ja ei ihme, sillä Lud-in-the-Mist on erinomainen teos. Mirrlees oli runoilija, jonka hallitsi kielellisen ilmaisutavan. Siitäpä syystä herättääkin ihmetystä ja kysymyksiä miksi vain yksi kirja? Miksi vain yksi loistava teos?

Michael Swanwick ei lähde antamaan suoria vastauksia kysymyksiin, vaikka valottaakin melkoisesti Mirrleesin elämää. Silti jotain jää mysteeriksi. Lud-in-the-Mist julkaistiin 1926 eikä Mirrlees kirjoittanut kuin pari kehnohkoa itsekustannusrunokokoelmaa sen jälkeen, ennen kuolemaansa 1978. Mirrlees syntyi Skotlannissa hyvin toimeentulevaan yrittäjäperheeseen vanhimpana lapsena. Hänen isänsä varmisti kaikille lapsilleen säätiöidyt rahavarat, jotta näiden tulevaisuus olisi turvattu. Tällä taustalla on varmasti ollut merkityksensä siihen, miksi Mirrleesillä ei ollut pakottavaa tarvetta joko mennä naimisiin toimentulon vuoksi, kuten monien aikalaisnaisten piti, tai sitten yrittää hankkia itselleen tuloja kirjoittamisella. Mirrlees ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hän myöskään kirjoittanut työkseen.

Swanwick luo aikalaisten luonnehdintojen perusteella Mirrleesistä kuvan älykkäänä ja kauniina aristokraattina, naisena, joka puhui seitsemää eri kieltä sujuvasti. Hän kuului kirjalliseen Bloomsbury-ryhmään, ja hän oli, jos ei ihan ystävä, niin ainakin tuttava Virginia Woolfin kanssa. Monet Mirrleesiä koskevat tiedot tulevatkin Woolfin arkistoitujen kirjeiden kautta. Virginia Woolf julkaisi Mirrleesin ensimmäisen dadaistisen runon, Parisin, josta Hope-in-the-Mistissä on näyte. Mirrleesin tärkein ihmissuhde oli lienee Jane Ellen Harrison, klassisten tieteiden tutkija ja kielitieteilijä. Swanwick käyttää jonkin verran aikaa teoksessaan selvittääkseen millainen Mirrleesin ja Harrisonin suhde oli laatuaan, mutta siihen ei saada varmuutta. Joka tapauksessa Mirrlees toimi Harrisonin avustajana ja arkistoijana aina tämän kuolemaan 1928 saakka. Naiset asuivat ja matkustivat yhdessä, mikä oli käytännöllinen ja myös yhteiskunnan hyväksymä järjestely. Naisten ei ollut suotuisaa liikkua tai asua yksin. Harrisonin kuoleman sanotaan vaikuttaneen suuresti Mirrleesiin, vain kaksi vuotta Lud-in-the-Mistin ilmestymisen jälkeen. Jälleen yksi syy miksi Mirrlees ei jatkanut kirjoittamista?

Swanwickilla on käytettävissä kirjaansa vain ulkopuolisia lähteitä, ja varsinkaan Virginia Woolfin teräväsanaiset, mutta ei aina niin luotettavat, huomiot eivät tee Mirrleesille välttämättä oikeutta. Mirrlees oli erikoislaatuinen vähintäänkin ja iän myötä tuntuu saaneensa lisää eksentrisyyttä, varsinkin Afrikan vuosinaan. Koskapa Mirrlees itse ei jättänyt dokumentoituja kirjeitä ja ajatuksiaan jälkeensä, eikä hänen kuolemansa jälkeen löytynyt jäljelle jääneitä kirjoituksia, valmiita tai keskeneräisiä, jää kuva kirjailijasta vaillinaiseksi. Siitä ei voi toki syyttää Swanwickia, joka selvästikin on tehnyt melkoisen työn saadakseen kasaan sen mitä Hope-in-the-Mistiä varten on esille saanut. Kirja on mielenkiintoista luettavaa, mutta se jättää kuitenkin vielä tiedonnälän, jota ei tällä teoksella voi tyydyttää. Lisää löytyy toki muualta, jos jaksaa etsiä ja käyttää varojaan (mm. Google Books: The Life and work of Jane Ellen Harrison).

Hope-in-the-Mistin viiteluettelo on sekin mielenkiintoista luettavaa, ja sieltä löytyy useita mielenkiintoisia pohdintoja liittyen esim. Lud-in-the-Mistin nimeen. Erityisen iloinen olin kun teos sisälsi lopussa A Lexicon of Ludin, joka avasi Lud-in-the-Mistin sisältöä kiitettävällä tavalla.

Hope Mirrleesin Lud-in-the-Mistin arvostelu löytyy täältä.