Michael Moorcock: Teräksinen tsaari

Oswald Bastablen viimeinen nimikkoseikkailu, Teräksinen tsaari ilmestyi ilmestyi juuri suomeksi. Michael Moorcockin The Steel Tsar julkaistiin alunperin 1981, mutta kirjailija uudisti teosta 1992, minkä pohjalta sitten käännöstyö on tehty. Ensimmäinen osa, Ilmojen sotaherra (arvostelu) ja toinen osa, Leviatan maan päällä (arvostelu), onnistuivat kiehtomaan vain osittain, sillä hahmojen kannanotot ja aatteenpalo häiritsivät kohtalaisesti lukunautintoa, vaikka luonnollisestikin ne kuuluivat vaihtoehtohistoriallisten hahmojen rooliin. Tapahtumat itsessään steampunkvivahteineen kylläkin kiinnostivat, joten hieman ristiriitaisin odotuksin lähdin lukemaan ajan virtauksissa vaeltajan sarjan päättävää seikkailua.

Una Persson vierailee jälleen Moorcockin luona ja tuo tällä kertaa Oswald Bastablelta viimeisen selonteon uudesta vaihtoehtoisesta todellisuudesta. Yhdysvaltain eteläosat ovat voittaneet Amerikan sisällissodassa, Venäjän lokakuun vallankumousta ei ole tapahtunut, Japani ja Britannia ovat tukkanuottasilla, ja Singaporen tuhosta toisessa vaihtoehtohistoriassa ahdistunut Bastable on joutunut vangituksi ja lopulta ajautunut liittymään Venäjän imperiumin ilmalaivastoon, jonka päämääränä on lopettaa kasakkakapina. Kasakoiden johtajana toimii Teräksisenä tsaarina tunnettu Josif Džugašvili, jolla on hallussaan uusi, vielä kokeilematon suurase. Bastable yrittää saada tilanteen selviämään toistamatta dramaattisia historian tapahtumia, mutta sen tekee vaikeaksi Bastablen kanssa samaa syyllisyyttä jakava Cornelius Dempsey.

Teräksinen tsaari on trilogian paras osa ja monella tapaa tyydyttävä – ainakin tämä käännetty versio. Millainen lie ollut se ensimmäinen versio, jonka kirjailija katsoi olevan muokkauksen tarpeessa. Tarinassa vihdoinkin puhutaan avoimesti multiversumeista, mikä vaikuttaa Bastablen ja Una Perssonin kanssakäymiseen, ja itse Bastable pohtii myös rinnakkaisia inkarnaatioita. Välillä oli ihan Doctor Who-fiilikset. Silti, Moorcock jättää kertomatta kuinka homma periaatteessa toimii, eikä inkarnaatioista tunnu syntyvän konflikteja, mikä hymisytti, eikä selittämättömyys niinsilleen tyydyttänyt, mutta minulla on vielä paljon Moorcockia lukematta, joten ehkä asiasta valaistuu enemmälti kunhan etenen herran tuotannossa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään kynnyskysymys, kun kaikkea ei todellakaan tarvi aina selittää. Una Persson on edelleen mysteeri, hänen asenteensa oli kutkuttava.

Kuten aiemmissakin osissa, jälleen tapahtumissa ovat mukana historian todelliset henkilöt muunneltuina hahmoina. Selvin tapaus lienee Džugašvili eli Stalin. Hahmona Džugašvili on kohtalaisen yksiulotteinen ja hänen superaseensakin tuntuu olevan toistoa Leviatan-konseptista. Nestor Makhno ei hetsilleen muistunut mieleeni, vaan jouduin guuglaamaan henkilöstä. Hänen kohdallaan oli ehkä voimakkaimmat poliittiset (anarkistiset) kannanotot tässä osassa. Tällä kertaa ne eivät häirinneet yhtä paljon kuin aiemmin. Tarina etenee hitaamman puoleisesti, mikä ei sinänsä minua haitannut. Seurasin mielelläni Bastablen ja Dempseyn tapaamisen kulkua ja kehityskaarta.

Kaiken kaikkiaan, Oswald Bastablen tarina ajan virroissa vaeltamisen alkuvaiheissaan olisi voinut olla kokonaisuutena parempikin.Sarja ei ole parasta mitä Moorcockilta olen lukenut, mutta samalla siinä on paikoin monia yksityiskohtia ja ajallisia fiiliksiä, jotka toimivat ja viehättivät, ja tietenkin koko multiversumi on sellaisenaan erittäin kiinnostava. Myös steampunk-perusteiden kannalta suositeltava tutustumiskohde. Lisäpisteitä onnistuneista kansista. Teräksinen tsaari oli 12. lukemani Moorcockin kirja. Tuskin viimeinen.

Michael Moorcock: Leviatan maan päällä

Oswald Bastablen seikkailut ajan virroissa jatkuvat Michael Moorcockin Leviatan maan päällä -teoksessa (The Land Leviathan, 1974) siitä mihin Ilmojen sotaherrassa (arvostelu) jäätiin. Epäilyistäni huolimatta ykkösosa sai jatkoa suomeksi yllättävän nopeasti jo samana vuonna ja Oswald Bastable -sarjan kolmas osa, Teräksinen tsaari (työnimi) on luvassa sekin jo ensi vuonna.

Kirjailija Moorcock löytää isoisänsä kassakaapista vanhan käsikirjoituksen, jossa pappa-Moorcock kertoo aikeistaan etsiä salaperäisesti kadonnut Bastable käsiinsä. Hänen yrityksensä saada Bastablen aiempi tarina ajassa matkaamisesta myydyksi kustantajille on epäonnistunut ja vienyt häneltä selväjärkisen mainettakin. Moorcock vanhempi päätyy epävakaaseen Kiinaan, kohtaa Una Perssonin ja saa tältä uuden Bastablen jättämän kertomuksen tapahtumistaan katoamisen jälkeen.

Pyrkiessään takaisin omaan aikaansa, Oswald päätyy vaihtoehtoiseen 1900-luvun alkuun, joka poikkeaa hänen omastaan edistyksellisten 1800-luvun lopulla tehtyjen keksintöjen ansiosta. Vaikka teknologioiden on ollut tarkoitus olla ihmiskunnan hyväksi, ne ovat saaneet kansakunnat ajautumaan julmaan biologiseen sodankäyntiin. Englannissa kärsitään yhä karmeista sairauksista ja laajat maa-alueet ovat asuinkelvottomia ja terveydelle vaarallisia. Bastable päätyy Etelä-Afrikkaan eli Bantustaniin, utopiavaltioon, jossa ihmiset elävät sovussa ja rauhassa ihonväriin ja sukupuoleen katsomatta, johtajanaan presidentti Gandhi. Bastable kokee maan Eedenin puutarhana. Mutta Bantustanillakin on uhkansa, Mustaksi Attilaksi kutsuttu kenraali Hood, jonka käsitykset maailman rauhan ja tasapainon saamiseksi ja ylläpitämiseksi ovat toisenlaiset kuin Gandhilla. Hänen suunnitelmiensa toteuttamista varten on luotu valtava sotakone, maanpäällinen Leviatan, eikä Bastable välty osallistumasta Hoodin aikeisiin.

Leviatan maan päällä vaikuttaa tasaisemmalta tarinalta kuin edeltäjänsä, vaikka sekin sisältää osiokokonaisuuksia. Kirjassa on jälleen poliittissosiaalista pohdintaa, mutta imperialismin sijaan tällä kertaa erityisesti rotuasiat saavat suuren roolin. Kirjan omistuskirjoituksesta voi päätellä Mustan Attilan esikuvat. Gandhin johtama Bantustan tuntuu todelliselta utopialta, sellaiselta joka saattaisi kestääkin. Kirjailija on ironisesti sijoittanut utopisen valtionsa 70-luvun alussa voimallisesti apartheid-politiikan hallitsemaan Etelä-Afrikkaan, käyttäen nimenä rotuerottelun maa-aluejakoa. Bastable kertoo tarinassaan omista ristiriitaisista tuntemuksista Mustan Attilan suunnitelmia kohtaan verraten niitä kansanmurhaan, mutta tuntuu löytävän aatteen tekojen takaa. Una Persson on Attilan mukana, mutta samoin kuin Bastablella, on hänenkin idealisminsa ja hyväksyntänsä koetuksella. Amerikan mantereelle sijoittuva osa tarinasta ontuu minun lukukokemuksessani, sillä siinä on liikaa selittämistä ja asian puolustelua, kantilta jos toiseltakin. Ehkä myös tahatonta mustavalkoisuutta. Moorcock on halunnut tuoda esille Mustan Attilan todellisen minän, joka pyrkii päämääräänsä samalla palolla kuin Gandhikin omaansa erilaisella taktiikalla.

Olisin mielelläni lukenut kirjaa seikkailukertomuksena, sillä siinä on paljon seikkailullisia aineksia ja steampunk-maailman kiehtovia tunnusmerkkejä. Valitettavasti en pystynyt siihen koko aikaa, vaan jumituin kannanottoihin. Poiketen maailmanlopun edellä elävistä, huvitteluun keskittyvistä Viimeisten aikojen valtiaista, joilla ei ole minkäänlaista kiintopistettä tai vakavasti otettavaa päämäärää, näyttävät Oswald Bastablen aikaseikkailut pakottavan päähenkilönsä osallistumaan "maailmanlopun" tyyppisiin ihmisen aiheuttamiin konflikteihin, joita ohjaa poliittiset ja aatteelliset suurvirtaukset. Ilmeisesti samaa on odotettavissa kolmannessa The Steel Tsarissakin. En yleensä kiinnitä huomiota paljoakaan suomennokseen, ellei siinä jokin oikeasti häiritse lukukeskittymistä. Leviatanissa on hetkittäin kankeita kohtia, useita minä-toistoja, jotka vaikuttivat rytmiin.

Vaikka liiallinen aatteellisuus ajoittain häiritsikin minua, niin silti Leviatan maan päällä imi mukaansa. Pidin kirjasta enemmän kuin Ilmojen sotaherrasta ja muutamat kohdat aikamatkailuun tai ajan virrassa kulkemiseen liittyen kihersivät. Voi kumpa kirjailija olisi keskittynyt enemmän niiden pohdintaan. Una Perssonin rooli aikavirroissa alkaa ehkä jo hieman hahmottua, mutta kärsimättömänä päätin tutustua Jerry Cornelius -sarjaan ja Una Perssonin nimikkokirjaan saadakseni lisää tietoa. Teräksistä tsaaria odotellessa.

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Vuonna 2010 kirjoituksessani pienkustantamo Vaskikirjojen toiminnan jatkamisesta, ilmaisin oman vaatimattoman näkemykseni mihin suuntaan voisi hommaa viedä (kun niitä ehdotuksia kyseltiin):

"Tänä päivänä julkaistaan kaupallisesti kokeiluarvoista steampunk-kirjallisuutta (Priest, Carriger, Tidhar jne), joka voisi menestyä käännettynä Suomessakin, eikä Vaskikirjojen nimikään olisi ristiriidassa liikaa genren kanssa."

No, ihan näin tuoreelle steampunk-linjalle kustantamo ei ole lähtenyt, vaan otti suomennettavaksi vähän vanhempaa ja esikuvallista höyrypunkia eli Michael Moorcockin The Warlord of the Airin (1971), joka sijoittuu hyvin vahvasti myös vaihtoehtohistoria-alagenren alle ja on paljon kantaaottavampi kuin nykyhöyryiset teokset tuntuvat olevan. Kirja on tuore uutukainen ja koskapa olen ihastunut tähän mennessä Moorcockin muuhun science fiction -tuotantoon (7 kirjan verran), niin odotin Ilmojen sotaherraakin varsin innokkaana. Ilmojen sotaherra on itsenäinen aloitusosa The Nomad of the Time Streams -trilogiassa ja ensimmäinen Oswald Bastable-kirja. Vaan eihän tämä ollut ensimmäinen kerta kun törmäsin Oswaldiin.

Eletään edwardiaanisen ajan alkuvuosia, kun kirjailijan isoisä tapaa syrjäisellä Rowen saarella oopiumriippuvaisen miehen, joka kertoo käyneensä tulevaisuudessa vuodessa 1973. Isoisä kirjoittaa tarinan muistiin. Oswald Bastableksi esittäytyvä mies sanoo siirtyneensä ajassa 70 vuotta eteenpäin ollessaan Brittiläisen armeijan palveluksessa ja tehtävässä Himalajalla. Uusi aika vaikuttaa Bastablesta alkuunsa utopialta ja hän sopeutuu suurten ilmalaivojen, yksiraiteisten ja kinematografian neo-viktoriaaniseen maailmaan, jossa sotia ei ole käyty aikoihin, kohtalaisen helposti. Vaan pian hän saa todeta, että pinnan alla kuohuu, eikä tulevaisuuden maailma olekaan niin idyllinen kuin hän oletti. Imperialismin aate porskuttaa menemään ja Britannia, mm. tsaarin Venäjän ohessa, harjoittaa hyväksikäyttävää siirtomaapolitiikkaansa. Sattumien jälkeen Bastable päätyy kapinallisen ilmojen sotaherran, kenraali Shawn leiriin. Kaikkien vapautta ja tasa-arvoa ajavat, aatteen paloa hehkuvat kapinalliset ovat edenneet tarpeeksi pitkälle suunnitelmissaan toteuttaakseen vastaiskunsa sortoa vastaan.

Ilmojen sotaherran alun ja lopun kerronnan kerroksellisuus miellyttää, sillä harvoin saa lukea kirjailijan ottavan tarinaan mukaan kuvitteellisen sukulaisensa. Muutoin Moorcock yllätti jälleen tyylillisesti. Sotaherra astuu kerrontatyylisestikin toiseen aikaan. Siinä on 1900-luvun alun henkeä, kuten päähahmossakin, johon olin jo lyhyesti törmännyt aiemmin Viimeisten aikojen valtiaitten Laulun lopussa (trilogian arvostelu). En oikein tiedä mitä ajattelisin Oswald Bastablesta. Hän vaikuttaa miellyttävältä kaverilta, jolla on vankat oman aikakautensa käsitykset oikein toimimisesta. Hän on oikeudenmukainen ja suvaitsevainenkin, mutta myös naiivi. Ajoittain hän ärsytti lähes yhtä paljon kuin jotkut rajattomista valtiaista, vaikka hahmona hän on useimpiin nähden päinvastainen ja jopa jäykkä.

Moorcock yllätti myös poliittisuudellaan. Ehkä siitä on osa kirjoitusajankohdan kantaaottavuutta, kuten Ursula K. Le Guinillakin tahollaan, mutta toki kirjailijalta löytyy muutenkin terävää näkemystä mm. Katso ihmistä! (arvostelu) ja Breakfast in the Ruins (arvostelu) kirjoissakin, vaikkei ehkä näin suoraan värittynyttä. Politiikassa on mukana ironiaa, joskaan aikamatkailun lopputapahtumaa en uskalla mennä ironiseksi kutsumaan. Siinä on jotain moorcockmaista rajojen koettelemista. Kuten vaihtoehtohistoriaan usein kuuluu, tarinassa on tunnistettavissa todellisia henkilöitä uusilla ominaisuuksilla ja rooleilla. Kansikuvan tunnistettavien hahmojen lisäksi hilpeyttä herätti Mick Jagger-hahmo, ja vaikka tällä kertaa H.G. Wells ei päässyt esiintymään tarinassa lihallisesti, kuten Viimeisten aikojen valtiaissa, tuli hän mainituksi pariin otteeseen.

Ilmojen sotaherra jää ajoittain junnaamaan yksityiskohdissa ja palopuheissa. Vaikka siitä löytyy jonkin verran huumoria, se ei ole samalla tavalla ilakoiva kuin jotkut muut Moorcockin teokset, eikä kolahda samalla tavalla kuin Katso ihmistä! teki. Ilmalaivoihin ja niiden käyttöön liittyvien yksityiskohtien tarpeellisuuden ymmärtää, sillä lentovälineet ovat kirjassa kuin yksi hahmoista ja toisesta ajasta tulleelle päähenkilölle ihmetyksen aihe. Aatteellinen osuus saa kuitenkin pitkästymään. Ei auta, vaikka se on kuinka puettu vaihtoehtohistorian valepukuun.

Yksi hahmoista sai minut huudahtamaan ääneen ja putosin lukurytmin vauhdista komeasti thump! -äänen säestämänä kun mukaan astui rouva Una Persson (olin totaalisesti unohtanut, että hän esiintyy Bastable-sarjassa, vaikka minulle siitä on mainittukin). Sen jälkeen seurasin jännityksellä millaisen käänteen aikamatkailuosio saa, mutta eihän tämä teos valottanut sitä puolta ollenkaan. Argh. Moorcockin yksi ärsyttävimmistä ja samalla loistavimmista puolista kirjailijana on, että hän nivoo näitä kirjojaan yhteen tiettyjen hahmojen ilmestyksillä ja Cornelius-väännöksillä. Nyt en sitten millään malttaisi odottaa, josko seuraavassa Oswald Bastable -kirjassa selviää jotain lisää. Ja seuraavan kirjan ilmestyminen suomeksi ei ole lainkaan varmaa, ellei Ilmojen sotaherra myy tarpeeksi hyvin, jotta pienkustantajalla olisi varaa satsata kakkososaan. Ja siihen voi mennä aikaa, joten todennäköisesti ennätän siirtyä tyydyttämään Moorcock-nälkääni englanninkielisten kirjojen pariin. Mutta ei huolta Vaskikirjat! Ostan kuitenkin sen seuraavankin käännöksen jos se ilmestyy.

Ilmojen sotaherra saatavissa mm. Kirjapuodin kautta.

Michael Moorcock: Legends from the End of Time ja The Transformation of Miss Mavis Ming

Aloitin Michael Moorcockin The Dancers at the End of Time -sarjan lukemisen The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjasta, ja totesin pian, että se ei ole oikea kirja päästä tarinaan sisään. Niinpä luin sarjan kiltisti järjestyksessä: Viimeisten aikojen valtiaat I, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko, Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu, Legends from the End of Time ja viimeiseksi The Transformation of Miss Mavis Ming. Kolme ensimmäistä kirjaa olen jo arvostellut täällä, joten tässä kaksi jälkimmäistä. Sarjaan kuuluu vielä yksi osa, joka on myös osa Moorcockin Elricin tarinaa, Elric at the End of Time, mutta luen sen sitten kunhan olen päässyt yleensäkin Elricin saagassa vähän eteenpäin.

Legends from the End of Time sisältää kolme lyhyttä tarinaa Aikojen lopusta. Ensimmäinen tarina, Pale Roses, on kirjoitettu Werther de Goethen näkökulmasta. Werther on Jherek Carnelianin lisäksi ainoa oikeasti syntynyt ja lapsesta aikuiseksi kasvanut Aikojen lopun asukas. Hän on synkkämielinen ja ahdistunut miekkonen, joka haikailee synnintunnon perään. Aikamatkaajavanhempien orvoksi jääneen tyttären avustuksella tutkaillaan Wertherin pimeää puolta. White Stars on puolestaan Lordi Sharkiiin liittyvä tarina. Jos Werther-heppu on synkeä, niin tämä lordi pistää paremmaksi. Häntä ei kiinnosta edes tavata muita asukkaita. Sattuneesta syystä hän joutuu kuitenkin suostumaan kaksintaisteluun Queensin herttuan kanssa ja se taistelu käydään sääntöjen mukaisesti. Ancient Shadowsissa tapaamme hyvin erilaisesta ajasta Aikojen loppuun saapuvan Dafnish Armatucen ja hänen poikansa, sekä Miss Mavis Mingin, joka kovin innokkaasti on lyöttäytymässä tulokkaiden seuraan.

Legends from the End of Time on tyyliltään Viimeisten aikojen valtiaiden kaltainen. Siitä puuttuu kuitenkin selkeä huumori. Sekä Werther että Lordi Shark ovat päähenkilöinä synkeitä, eivätkä kovinkaan kiinnostavia, kuten eivät olleet aiemmissa kirjoissakaan. Viimeisen tarinan Mavis Ming on lähes sietämätön. Tarinoissa on kuitenkin Aikojen lopun asukkaiden moraalin (tai moraalittomuuden) voimakasta kuvausta ja siinä mielessä se muistuttaa Viimeisten aikojen valtiaitten Laulun loppua. Legends sijoittuu ajallisesti Viimeisten aikojen valtiaiden kakkososan kieppeille, ja siinä viitataan kirjan tapahtumiin sekä Jherekiin ja Ameliaan. Kirjan lukeminen tuntuisi varmaankin kovin sekavalta, jos hahmot ja heidän taustansa eivät olisi jo tuttuja ennestään.

The Transformation of Miss Mavis Ming on suora jatko Legends from the End of Timelle. Aikamatkaaja Mavis Mingin lisäksi tarinassa tavataan mm. tohtori Volospion, Aikojen lopun asukas ja Emmanuel Bloom, maailmojen pelastaja, Messias. Bloomin saapumista Aikojen lopun pelastajaksi eivät paikalliset ota kuitenkaan kovinkaan todesta. Volospion olisi halukas saamaan hänet kokoelmiinsa, ja arvon Neiti Mavis Ming on miesten välillä pelinappulana. Mavis ei ole nimikkotarinassaan yhtä ärsyttävä kuin Legendsin Ancient Shadow -tarinassa, mutta ei häntä kovin sympaattiseksikaan voi kokea. Moorcock selittää kuitenkin kirjan alussa Mavisin ja Volospionin suhteen ongelmallisuudesta ja sen tietämyksen kautta voi todeta, että Moorcock on tarkkanäköinen kuvaaja. Tarinassa on kertojahahmo, joka kuvailuista päätellen voisi olla Karl Glogauer. Viimeisten aikojen valtiaiden Laulun lopussakin esiintyvään Una Perssoniin viitataan kehuvasti useaan kertaan ja näin herää kiinnostus tietää lisää tästä henkilöhahmosta.

Legends from the End of Time ja The Transformation of Miss Mavis Ming eivät kumpikaan yllä Viimeisten aikojen valtiaiden tasolle. Tämä johtunee siitä, ettei niiden hahmoissa nähdä kiinnostavia Jherek Carneliania ja Amelia Underwoodia. Kirjat kuitenkin täydentävät maailmankuvaa hyvin ja ovat sen puolesta mielenkiintoisia luettavia.

Michael Moorcock: Viimeisten aikojen valtiaat, Outo kiihko ja Laulun loppu

Syyskuun päätteeksi luin neljä Michael Moorcockin kirjaa; Viimeisten aikojen valtiaat -sarjan kolme kirjaa ja samaan maailmaan sijoittuvan The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjan. Jälkimmäinen on tunnettu myös nimellä A Messiah at the End of Time ja arvostelen sen erikseen myöhemmin. Sarjan osat ovat: Viimeisten aikojen valtiaat, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko ja Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu.

Viimeisten aikojen valtiaat sijoittuu Aikojen loppuun, jossa Maata asustaa huvittelunhaluinen ja huvituksensa toteuttamaan pystyvä joukko henkilöitä. Suurin osa heistä on tehty, vain pari on syntynyt ja kasvanut lapsesta aikuiseksi. Yksi jälkimmäisistä on kirjan päähenkilö, Jherek Carnelian, jota Moorcock kuvailee alkupuheessa Ikuisen Sankarin uudelleen syntymäksi. Moorcock on luonut hahmoja, jotka ovat vailla omaatuntoa, moraalikäsityksiä, todellista kiintymystä, kateutta, vihaa tai muita tunteita, mutta he kovasti yrittävät näytellä niitä, tajuamatta kuitenkaan tunteiden syvintä olemusta. Ja jos jokin kyllästyttää, niin leikkiä voi vaihtaa toiseksi, niin kuin ulkomuotoaan, sukupuoltaan ja maisemaakin. Variaatiot ovat vain mielikuvituksesta ja innostuksesta kiinni. Jherek, hänen äitinsä (joskus miespuolinenkin) Rautaorkidea, Queensin herttua, My Lady Charlotina, Lähetti Torni, Argonsydän Po, Rakastajatar Christia ja muut ovat kuolemattomia. Välillä heidän maailmaansa saapuu aikamatkaajia ja avaruusmatkailijoita, joista osa joutuu ns. eläintarhoihin, huvittelunhaluisten ihasteltaviksi ja keskinäisen keräilyyn liittyvän kilpailuhalun tyydyttämiseksi.

Avaruusmatkailija Yusharisp saapuu Maahan varoittaakseen sen asukkaita tulevasta maailmanlopusta, eikä häntä oteta kovinkaan vakavasti. Maailmanloppu ei aiheuta sen kummemmin pelkoa, sitähän on ennustettu jo vuosisatojen ajan. Jherek on erityisen kiinnostunut 1800-luvusta ja kun sieltä pelmahtaa heidän maailmaansa salaperäisesti aikamatkan tehnyt Rouva Amelia Underwood, Jherek päättää rakastua tähän. Onhan Rouva kaunis ja mielenkiintoinen ja rooli rakastajana olisi innostava kokemus. Amelia on kuitenkin naimisissa ja kovin moraalinen sekä uskollinen miehelleen, eikä Jherekin suorasukaiset ehdottelut suhteen täydellistämisestä oikein ota tuulta purjeisiin. Jherek ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan, vaan viattomalla innolla jatkaa piirittämistä. Jherek haluaa oppia Amelialta moraalisuudesta ja hyveellisyydestä, käsitteet kun eivät ole oikein hänen maailmassaan oikein hallussa, ja kaikki uusi kiehtoo. Amelia palaa kuitenkin yhtäkkiä takaisin omaan aikakauteensa, jolloin Jherek päättää seurata häntä. Matka ei suju ongelmitta, vaikka Jherek Ameliansa jälleen kohtaakin.

Jokainen uusi kirja, jonka luen Moorcockilta, pääsee näköjään yllättämään minut tavalla tai toisella. Viimeisten aikojen valtiaissa minut erityisesti yllätti kepeys ja ironinen huumori, jota ei vielä muissa lukemissani teoksissa ole vielä näin selkeästi ole ollut esillä. Huumori lähestyi hyvää vauhtia tarkoituksellista komiikkaa, minkä kirjailija myöntääkin lähtökohdaksi. Moorcock on hienosti poiminut todellisesta historiasta kohtia ja vääntänyt Valtiaissa ne siten, että niistä on tullut huumoria. Hahmojen snobius välillä toki ärsyttää, mutta niin sen pitääkin. Ensimmäinen osa sai koukkuunsa, ja seuraavat osat tuli luettua heti perään putkeen.

Jherek Carnelianin rakkaus Rouva Amelia Underwoodia kohtaan kukoistaa yhä, ja se on saamassa Jherekin kannalta hieman tavallisesta keveydestä poikkeavia piirteitä. Jherek kaipaa Ameliaa omaan aikaansa, ja on varma, että tämäkin rakastaa häntä. Avaruusaluksellinen rosvomusikantteja, lateja, hyökkää Jherekin ja muiden hänen kanssajuhlijoidensa kimppuun. Paetessaan Jherek törmää lastentarhaan, jossa ajan manipuloiminen on mahdollista. Niinpä Jherek pääsee jälleen 1800-luvulle Rouva Amelian luo ja tapaa myös herra Underwoodin. Eikä siinä kaikki, hän tapaa myös mm. H.G. Wellsin, jolle käsite aikamatkailusta ei ole suinkaan outo asia. Jherek kohtaa salaperäisen toimittajan, joka kovasti muistuttaa hänen edellisen aikamatkansa tuomaria ja hänen oman aikakautensa lordi Rosoista. Kaveri ei kuitenkaan tunnu tuntevan häntä, kuten ei tuomarikaan tuntenut aiemmin. Joukko muitakin Jherekin aikalaisia saapuu Rouva Amelian aikakauteen ja kaaos on taattu. Kaaoksen myötä ajan rakenne ryhtyy poistamaan aikamatkailijoita menneeltä kaudelta, mutta Jherek ja Amelia eivät päädykään takaisin Aikojen loppuun vaan jonnekin ihan muualle.

Jos Viimeisten aikojen valtiaiden ensimmäisen osan huumori ilahdutti, niin toisen osan huumori sai nauramaan. Tahalliset väärinkäsitykset valtiaiden historian tutkimuksissa olivat onnistuneita yksityiskohtia. Tyrannielokuvaohjaaja Pecking Pa -viittausta ei voi olla huomaamatta, ja elokuvamaailmaan viittaa myös New Yorkin kuningas Kong Mahtava, jonka patsaan yksi valtiaista pystyttää loihtimansa rakennuksen huipulle. Historian laivoja jäljitellään rakentamalla ne lasipulloihin (niinhän ne historiankirjoissakin ovat). Sen sijaan kirjaan ilmestyi hahmoja, jotka eivät kiinnostaneet. Latit, vaikka ymmärränkin heidän merkityksensä juonen etenemisen kannalta, eivät juurikaan minua liikuttaneet. Sarjan keskimmäinen osa on suora jatko ensimmäisestä osasta ja epäilen, että sen lukeminen erillisenä tuntuisi kovin sekavalta.

Jherek ja Amelia ovat joutuneet aikamatkansa heittämänä devonikaudelle, jossa he mm. tanssivat paleotsooisen meren rannalla improvisoitua polkkaa. He eivät tunnu olevan ihmisneitseellisessä ympäristössäkään yksin, vaan paikalle pelmahtaa aikamatkailijoita pariinkin otteeseen. He tapaavat aikamatkaajien killan jäsenet Una Perssonin ja kapteeni Oswald Bastablen, eikä huomaamatta jää eräs Glogauerkaan (ks. Katso ihmistä ja Breakfast in the Ruins). Jherek ja Amelia palaavat Aikojen loppuun, jonne ilmestyvät myös Amelian aikakaudelta poliisi Springer ja Herra Underwood sekä latit. Holtiton aikamatkailu on vioittanut maailmankaikkeuden aikakudosta ja nopeuttanut maailmanlopun tuloa. Valtiaiden joukko pienenee, eikä heidän kaiken mahdin voimasormuksensa enää tunnu toimivan. Sarjan viimeisessä osassa Jherek saa vihdoin tietää kuka hänen isänsä on, mikä salaperäisen Lordi Rosoisen osuus kaikessa tapahtuneessa on ja mihin ratkaisuihin päädytään, kun maailmanloppu on käsillä.

Viimeinen osa sisältää sekin huumoria, mutta on kuitenkin kolmikosta kaikkein pohdiskelevin ja Moorcockin tapaan kyseenalaistava. Loppu muistuttaa omalla tavallaan Katso ihmistä -kirjaa ja vastaa sen erinomaisuuteen. Moorcockin päähahmot ovat mielenkiintoisen omituisia sankarihahmoiksi. Kaiken tapahtuvan tarkoitus, kohtalot ja kuolema ovat läsnä pohdinnassa aluksi kepeältä vaikuttavassa kerronnassa. Viimeisten aikojen valtiaita voi lukea usealla eri tasolla. Breakfast in the Ruinsia lukiessani alkoi pikkuhiljaa hahmottua Moorcockin tuotannon kokonaisvaltaisuus, ja se tunne vahvistui Viimeisten aikojen valtiaita lukiessa. Olen silmäillyt muita Moorcockin sarjojen nimiä ja Jerry Cornelius -sarja tuntuisi ainakin nimellä viittaavan Valtiaitten Jherekin lempinimeen. Oswald Bastablella näyttäisi olevan oma sarjansa ja kirjan Elric at the End of Time nimi viittaisi puolestaan siihen, että Elric-saagan päähahmokin ilmaantuu jossain vaiheessa Aikojen loppuun. Moorcockin tuotannossa tuntuu riittävän kudelmaa vielä pitkäksi ajaksi tarkasteltavaksi.

Michael Moorcock: Breakfast in the Ruins

Michael Moorcockin Katso ihmistä! -kirjasta (arvostelu) tuttu Karl Glogauer on myös muutamia vuosia myöhemmin kirjoitetun Breakfast in the Ruins -kirjan päähenkilö. Moorcock jatkaa kirjassa eri aikakausilla ja eri historian tapahtumien välillä hyppelyä.

Breakfast in the Ruinsissa Karlilla on 18 eri elämää, jotka tapahtuvat rinnakkaisina ja otteita niistä nähdään eri ikäkausina, alkaen 7-vuotiaasta. Välillä Karlin eri persoonat ovat pidettäviä, välillä eivät. Joitain kohtaan voi tuntea myötätuntoa, joitakuita tuntuu oikeutetulta inhota. Jokaisessa persoonassa on kuitenkin jotain ristiriitaista. Pidin eniten nuoremmista hahmoista, kuten Katso ihmistä! -kirjassakin lapsuudenkuvaukset kiinnostivat enemmän kuin aikuisuuden, mikä johtunee siitä, että mitä pidemmälle kirja etenee, sen vaikeammaksi tarina ja Karlin persoonat käyvät. Karlin eri elämien välissä on historiallisia katsauksia ja Mitä tekisit -osioita, joissa Moorcock esittää tilanteita, missä lukijan tehtävänä on tehdä päätös. Tehtävät muuttuvat loppua kohden sisältämään enemmän vaihtoehtoja, mutta myös moraalisesti ristiriitaisemmiksi. Välillä huomasin tekeväni ratkaisuja, joita Moorcock ei antanut vaihtoehdoksi.

Karlin nykyminä, tarinan kehys, jäi minulle hieman auki. Aivan kuin jotain olisi jäänyt syvemmältä huomaamatta ja pinnallinen käsitykseni Karlin uudesta seksuaalisesta heräämisestä ja rodullisesta muuttumisesta jäi ilman tulkintaa, vaikka ymmärsin raunioiden symbolisen merkityksen. Breakfast in the Ruins on kirja, joka saa minut kunnioittamaan Moorcockia kirjailijana ja alan pikkuhiljaa ymmärtämään hänen tuotantonsa kokonaisvaltaisuuden. Minulla on tunne, että vasta luettuani lisää Moorcockia, myös Breakfast in the Ruinsin kehys oikeasti aukeaa. Niinpä aion jatkaa kirjailijan tuotantoon tutustumista ja aika kertoo onko tuntemukseni kohdallaan. Katso ihmistä! -kirjaan nähden pidän Breakfast in the Ruinsia lähes yhtä hyvänä. Kumpikaan kirjoista ei ole kevyttä viihdettä, mutta kohtalaisen lyhyinä teoksina nopeasti luettavia. Ellei jää pohtimaan moraalisia tehtäviä, jotka Moorcock eteen heittää. Ja mikseipä jäisi.

Michael Moorcock: Katso ihmistä!

Michael Moorcockin vuonna 1969 kirjoittama Behold the Man julkaistiin suomeksi viime vuonna nimellä Katso ihmistä! Kirja on Tähtivaeltaja-ehdokkaana. Hankin kirjan jo syksyn puolella, mutta koskapa edellinen lukemani Moorcockin kirja, Maailmantuskan soturi, oli melkoinen pettymys, olen siirtänyt lukemista eteenpäin. Turhaan, sillä Katso ihmistä! osoittautui erinomaiseksi lukukokemukseksi.

Messiaskompleksinen Karl Glogauer on rakkautta kaipaava neurootikko, joka itsetunnon alemmuudessaan karkoittaa jokaisen rakastettunsa luotaan. Kun enemmän tai vähemmän sekopäinen tiedemies tarjoaa hänelle mahdollisuuden aikamatkustukseen, Karl valitsee ajankohdakseen vuoden ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Kirja kertoo tarinaa useassa eri ajassa. Välillä käydään Karlin lapsuudessa, välillä katsahdetaan hänen suhteeseensa Monicaan, joka - päinvastoin kuin Karl - järkeistää uskontoa, ja yrittää saada Karlin vakuuttuneeksi, että kristinusko perustuu myyttiin, ei tositapahtumiin.

Suuri osa aikaa vietetään seuraten Karlia kristinuskon alkuvaiheissa, missä Karl saa todeta, että mikään ei ole niin kuin hän oletti sen olevan. Aikamatkustus tekee tarinasta kuitenkin monitasoisemman. Vaikka Karl ei ohjeiden mukaan saakaan puuttua historian tapahtumiin, onko hänen osuutensa kuitenkin välttämätön historian syntymiseen? Onko kristinusko olemassa, koska se on ihmisten toive, Karlin toive? Moorcock ei anna suoria vastauksia, mutta jokainen lukija voi tulkita omalla tavallaan.

Glogauerin lapsuuteen liittyvät kuvaukset ovat kohtalaisen rankkoja. Moorcock on onnistunut vangitsemaan täydellisesti 60-luvun ilmapiirin ja tuo esille myös lapsen hyväksikäyttöön liittyviä seikkoja, mikä puhuttaa tänä päivänäkin. Vaikka lapsuuden tapahtumat sijoittuvatkin Lontooseen ja Karl on juutalainen, minulle tuli mielikuvia katolilaisesta Irlannista. Tarinan myötä tuntuu, että Glogauerilla on maailman synnit niskassaan jo syntyessään.

Katso ihmistä! on käännöksenä hieman eri tuntuinen kuin alkuperäiskielellä, johtunee kääntäjän käyttämästä puhekielestä. Käännös on kuitenkin hyvä. Michael Moorcockin Katso ihmistä! on psykologisesti vaikuttava teos, vaikka epäilenkin ettei se aihepiirinsä vuoksi ole kaikkien mieleen, joillekin jopa vastenmielinen. Päähenkilökään ei ole rakastettava, enkä missään tapauksessa pystynyt samaistumaan häneen, mutta tarinakehys ylittää tällä kertaa itse hahmot, ja tekee kirjasta hyvän.

Michael Moorcock: Elric Melnibonélainen ja Maailmantuskan soturi

Sukseni meni ristiin heti alussa Moorcockin Elric Melnibonélaista lukiessani. Kirja on 70-luvun alusta ja kieli oli vanhahtavaa. Kun Moorcock aloitti tarinan ihanaisella neidolla, joka silmät sädehtien rakkaudesta katsoo sankariaan, niin ensimmäinen ajatus oli: Ei tätä, kiitos! Onneksi naiiviutta kesti vain hetken ja Elricin tarinasta kehittyi kelpo seikkailu, joka vain loppua kohti parani. Vanhahtavasta kielestäkin pääsi yli.

Kirjassa oli paljon asioita, jotka sai hymähtämään: oli mm. kultaisia laivoja, jotka pysyivät veden pinnalla ja olivat voittamattomia. Ennen kuin realistinen fantastikko minussa sai yliotetta, asiaa selitettiin hieman. Yksi ongelma ohi. Mutta missä olivat lohikäärmesaaren lohikäärmeet? Koisimassa koko ajan? Meniköhän minulta jotain ohi, kun minusta lohikäärmeisiin liittyi omituinen lipsahdus lopussa. Joka tapauksessa Elricin seikkailut tuntuivat vasta alkavan, ja kyllä ensimmäinen kirja jätti halun lukea tarinan seuraavankin osan. Petri Hiltusen kuvitus oli mukava lisä kirjassa.

Maailmantuskan soturin jaarittelu meni sitten yli. Moorcockin naishahmot ovat kertakaikkisen aikansa eläneitä. Ylenmääräinen moraalin ja taivaan ja helvetin pohdiskelu meni tekofilosofoinnin puolelle minun mielestäni. Sääli sinänsä, sillä kirjassa oli puolestaan loistaviakin hetkiä, jotka kärsivät näistä jaaritteluosioista. Näen kyllä hyvin, miksi monet lukijat arvostavat Moorcockia, kuin myös tietyiltä osin itsekin. Hän on parhaimmillaan loistava tarinankertoja.

Kokonaisuutena Maailmantuskan soturi oli kuitenkin pettymys. Se aiheutti lukemisen tuskaa. Lisäksi suomennoksessa oli muutamia ikäviä käännösvirheitä. Ei mitään dramaattisia, mutta sekoittivat hetken lukurytmiä.