Heinäkuu-syyskuun 2019 luettuja

Olen lukenut runsaasti kirjoja menneiden kuukausien aikana, mutta blogiarviot lukemisista ovat jääneet vähiin. Niinpä päätin tehdä lyhyitä katsauksia spefilukemisiini ilman ihmeempiä ruotimisia, ja jos jokin kirja vaatii pidempää mietintää, niin siitä tulee sitten erillinen kirjoitus. Tällä tyylillä menen nyt toistaiseksi.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.

O. E. Lönnberg: Langanpäitä

O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.

Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt

Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.

Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Turtschaninoffin kolmas Punaisen luostarin kronikoiden kirja on Maresin voima (Breven från Maresi, 2018), joka ilmestyi lokakuussa suomenkielisenä. Englanninnos Maresi Red Mantle ilmestyy ensi vuonna. Kirjeiden muotoon kirjoitettu tarina on samaisesta Maresista, josta kasvoi Punaisessa luostarissa tiedonhaluinen ja vahva nuori nainen ensimmäisessä osassa (arvostelu), ja joka lähti maailmalle viemään tietojaan ja taitojaan eteenpäin. Tässä osassa hän palaa pitkän ajan jälkeen kotikyläänsä aikomuksena rakentaa koulu ja opettaa siellä tyttöjä. Vaikka Maresi otetaan vastaan avosylin, hän pian huomaa, että luostari ja opit ovat muuttaneet häntä ja sopeutuminen kotiseudun kuvioihin ei ole helppoa. Ajatukseen koulusta ei suhtaudu innolla. Vaikeat ajat ovat edessä hallitsijan käskynhaltijan periessä jo ennestään toimeentulonsa kanssa kamppailevilta ihmisiltä mielivaltaisia veroja ja lainan korkoja. Tapahtumien muuttuessa vaarallisiksi, on aika Maresin löytää voimansa ja käyttää sitä.

Maresin voima on miellyttävä lukukokemus. Kerronta soljuu Maresin luostariin lähettämien kirjeiden myötä, joissa hän kertoo tapahtumia uudesta luostarin jälkeisestä elämästään. Tapahtumat eivät ole aina miellyttäviä, ja olosuhteet ovat ankarat, mutta kakkososan, Naondelin (arvostelu) kaltaista pitkää piinaa ei tässä osassa esiinny. Alku sujuu kotikylän, sen ihmisten ja askareiden kuvauksessa vastoinkäymisineen päivineen ja vasta myöhemmin alkaa taikuuden ja Maresin voimien mahti näkyä. Minulle kirja oli kevyttä lukemista.

Tarina on suljetun luostarin piirissä varttuneen Maresin kasvutarina, kun hän huomaa, ettei hänen elämänsä ole pyhitetty vain Akka-jumalatarelle, vaan myös tämän muille ilmenemismuodoille Neidolle ja Äidille. Matkan varrella murenee suhtautuminen miehiin ja syntyy oivaltaminen kuinka tärkeää ihmisten yhteisvoima on, joskin se vaatii työtä, luottamusta ja rohkeutta. Tarinassa on joitain kohtia, jotka tapahtuvat liian helposti tai lankeavat Maresin osalle sormea napsauttamalla. Tarina ei ole kaikilta osin tasaisen uskottava. Annettakoon se anteeksi, sillä Maresi itsessään hahmona kasvaa ja osoittaa persoonallisuutensa kiitettävästi. Aistin tarinan ja etenkin Maresin punaisen viitan visuaalisesti. Jälkeen päin näin elokuvan kaltaisia välähdyksiä koko Maresin elämänkaaresta.

Maresin äidin salaperäinen menneisyys on niin huutava yksityiskohta kirjassa, joten ei voi muuta kuin odottaa, että se jonain päivänä aukeaisia uutena kertomuksena. Maresin tarina veti mukaansa, kiitos siitä.

Liitän kirjan Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni. Menossa #3. Seitsemän kirjaa jäljellä.

Maria Turtschaninoff: Naondel

Maria Turtschaninoffin Naondel ilmestyi 2017 englanniksi ja on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Alkuteos ja suomennos ilmestyivät 2016. Kyseessä on aiemmin julkaistun Punaisen luostarin kronikoita -sarjan Maresin (arvostelu) itsenäinen esiosa.

Tarina alkaa Kabirasta, hyvävaraisen perheen tytöstä, joka ihastuu visiirin poikaan Iskaniin ja tulee hyväuskoisuudessaan paljastaneeksi perheensä tilalla sijaitsevan voimallisen lähteen, Anjin, salaisuuden. Lähde on ollut perheen ja alueen menestyksen maaginen taustavoima. Iskan osoittautuu häikäilemättömäksi ja kunnianhimoiseksi, eikä kaihda mitään keinoja saadakseen mitä haluaa ja edetäkseen korkeaan arvoon hallitsemaan. Iskan alistaa Kabiran valtaansa vaimoksi, joka synnyttää hänelle poikia. Tytöillä ei ole merkitystä. Jalkavaimoiksi seuraavat Garai, Orseola, Sulani ja Claras, joilla kaikilla on kertojaääni tarinassa Kabiran lisäksi. Kaikki joutuvat Iskanin vallan alle, kärsivät miehen väkivallasta ja halveksunnasta. Kun Iona ilmestyy kaikki muuttuu. Vapauden kaipuu on kasvanut tarpeeksi suureksi, mutta pystyvätkö he voittamaan Anjin pimeän voiman sortajassaan ja pääsemään irti orjuudestaan.

Naondel on minulle vaikea kirja. Tarinan alkupuoli kuvaa kuinka joukko naisia alistetaan yhden miehen päämäärien ja pahuuden alle. Naiset ovat erilaisista lähtökohdista, mutta sopeutuvat alistettuun asemaansa lähinnä säilyäkseen hengissä. Taustalla on maagiset maahan ja veteen liittyvät luonnonvoimat, joilla pystyy hallitsemaan jopa kuolemaa. Ensimmäiset reilut 120 sivua olivat ahdistavia, raiskauksia toisensa jälkeen ja alistumista niihin. Olin lopettaa lukemisen. Kirja onnistui luomaan hyvin ankeuden ja lannistumisen tunnelman, eikä siinä mitään, mutta tällä kertaa se ei sopinut minulle. Jatkoin kuitenkin lukemista.

Pikkuhiljaa tarinan sävy muuttuu, siihen tulee kipinä ja toivo paremmasta. Mitä lähemmäs loppua päästään, sen paremmin alkaa hahmottua tarinan suhde Maresiin ja merkitys punaisen luostarin aikakirjoissa. Teksti on tiivistä ja kun puolen välin jälkeen pääsin yli negatiivisuudesta, nautin tapahtumien etenemisestä. Naisten tausta ja yhteisvoima alkaa nousta pintaan ja se tekee heistä kiinnostavampia. Pystyn näkemään Turtschaninoffin taidokkaan kirjoitustyylin ja voimallisen kerronnantajun. En vain pääse yli kaikista yksityiskohdista ja niiden käytöstä jatkuvana voimakeinona tarinassa. Loppupuolen kirjeen olisi voinut jättää poiskin, jolloin lopetukseen olisi jäänyt dramaattisempaa tehoa. Lukukokemus on aina mielestäni henkilökohtainen ja tulkinnallinen riippuen lukijan kokemuksista, maailmankuvasta ja monista muista seikoista. Tällä kertaa minun ahdistukseni nousi liian korkealle, että osaisin arvostaa Naondelia sille tasolle kuin se ehkä ansaitsee.

Maria Turtschaninoff: Maresi: Punaisen luostarin kronikoita

Maria Turtschaninoffin Anaché (arvostelu) oli varsin kiinnostava lukukokemus vuoden alkupuolella, joten oli helppo päätös tarttua myös kirjailijan tänä vuonna ilmestyneeseen Maresi: Punaisen luostarin kronikoita -kirjaan. Turtschaninoffin teokset on kiitettävästi julkaistu myös ekirjoina, mikä on omien ostopäätösteni kannalta toinen helpottava seikka. Maresia on luettu blogikirjoituksista päätellen jo usealla taholla, eikä varmasti vähän aikaa sitten myönnetty Finlandia Junior -palkinto ole ollut yhtään haitaksi kirjan suosiolle.

Punainen luostari on piilossa syrjäisellä saarella sijaitseva naisten tyyssija, turvapaikka ja oppipaikka, josta ponnistaa tulevaisuutta kohti, vaikka aikaisemmassa elämässä ei olisi paljon eväitä matkaan annettukaan. Saaren eri ikäiset naiset ovat tulleet ympäri ulkopuolista maailmaa, erilaisten kulttuurien ja kielten alueelta, jotkut pakoon, jotkut oppimaan. 13-vuotias Maresi on rakastavasta perheestä, jonka nälänhätä pakotti hajoamaan ja antamaan tyttärelle mahdollisuuden parempaan. Punaisessa luostarissa tiedonhaluinen Maresi tutustuu paitsi käytännön asioihin, myös luostarin suuren kirjaston antiin. Hän saa uudesta tulokkaasta Jaista tiedosta ja kirjoista kiinnostuneen kumppanin, mutta Jain myötä saarelle saapuu myös vaara ja väkivalta. Maresi valitaan kirjaamaan tapahtumat muistiin ja ne liitetään luostarin kronikkoihin, luettavaksi jälkipolville.

Maresi herätti paljon ajatuksia ja mielleyhtymiä genren runsaisiin kirjallisiin maailmoihin. Ensimmäisenä tuli mielleyhtymä Ursula K. Le Guinin nuorten tyttöjen ja naisten asemaan liittyviin kirjoituksiin, ja niistä ehkä eniten nuorille suunnattuun Läntisen rannan aikakirjojen trilogiaan (Näkemisen lahja, Sanan mahti ja Muistamisen taito). Maresissa on luonnonperäistä uskonnollisuutta, shamaanihenkisyyttä, elämää ja kuolemaa, kuten Anachéssakin. Luostarin naisille Alkuäiti, ja hänen kolmet eri kasvot, ovat naiseuden mystinen voima, josta tulee mieleen Tulen ja jään laulun Seitsemän, saman jumalan eri ilmeentymät eri tarkoituksiin ja vaiheisiin, paitsi että Tulen ja jään laulussa jumala voi olla sukupuoleltaan mies tai nainen. Mainostekstissä (ilmeisesti takakansiteksti) mainittu Tolkienin maailman vertaus kyllä ihmetyttää. Kirjaa mainostetaan "tyttöjen omaksi Taru sormusten herrasta" teokseksi, vaikka eeppisestä matkanteko-seikkailufantasiasta Maresissa ei olekaan kyse. Hieman kriittisesti suhtautuisin ajatukseen, että tytöille yleensäkään pitäisi olla jokin "oma" TSH. Aivan kuin alkuperäinen ei olisi jo tytöille. Entä halutaanko Maresin lukijoiksi vain tyttöjä? Toki tarinassa on feministinen sävy ja karkeasti ottaen miehet ovat sortavan maailman ääni. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia ajatuksia näkökulma nuorissa pojissa herättää. Joka tapauksessa, mainostekstit ovat mitä ovat, ne voi jättää omaan arvoonsa. Muistelenpa jo Anachéssa arvostelleeni tapaa mainostaa kirjaa.

Pidin Maresista, ja ymmärrän hyvin, että kirjaa ollaan viemässä englanninkielisillekin myyntimarkkinoille. Toivottavasti pärjää. Minuun Anaché vaikutti kuitenkin voimakkaammin. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin Maresin maailman linkittymisestä Anachén maailmaan ja pienyhteisön toiminnan dynamiikasta. Punainen simpukkamuste ja naiseuden symboliikka olivat nokkelia, mutta vähällä mennä ohi. Naisten voimanlähteeseen, hiuksiin ja moneen muuhunkin mystisen puolen asiaan kaipasin huomattavasti enemmän pohjustusta. Nyt lopun tapahtumien voimakkuus ei asettunut linjaan kokonaistunnelman kanssa, vaikka alkuäiti-kulttia sinänsä valaistiinkin. Minusta oli myös surullista, että kirjoista kiinnostuneita tyttöjä ei tuntunut saarella olevan muita kuin Maresi ja uusi tulokas Jai, vaikka tieto tuntui olevan tärkeää jaettavaksi asti. Pienenä mielenkiintoisena yksityiskohtana huomasin, että kaipasin Anachéssa kirjoitettua historiaa, ja tässä samaan maailmaan sijoittuvasta tarinassa se olikin tällä kertaa pääosassa.

Muutamista napinoistani huolimatta Maresi on ehdottomasti kirja, joka kannattaa lukea. Myös kaikki mahdolliset jatkot kiinnostavat minua. Odotan innolla mihin suuntaan Turtschaninoffin kirjallinen tyyli kehittyy kymmenen vuoden sisällä.

Maria Turtschaninoff: Anaché

Maria Turtschaninoffin Arra ja Helsingin alla -kirjojen juoniselostukset eivät ole saaneet minua tutustumaan kirjailijan tuotantoon aiemmin, mutta Anachén kohdalla kävi toisin. Myös Vesa Sisätön ohimennen eräässä conissa lausuma painavan kehuva mielipide uutukaisesta vaikutti lopullisesti lukupäätökseen. Anaché julkaistiin ruotsinkielisenä 2012 ja suomennos ilmestyi 2013. Minulla on kirjasta sekä paperi- että ekirjaversio. Anaché käsittääkseni sijoittuu samaan maailmaan kuin Arra, minkä vuoksi mielenkiinto heräsi nyt sitäkin kohtaan. Harmi, ettei Arra ole saatavilla ekirjana.

Akkadit ovat paimentolaiskansaa, jotka elävät luonnon keskellä ja ehdoilla. Heidän maailmassaan henkiolennoilla ja myyteillä on merkittävä vaikutus ihmisen toimintoihin, maailmaa hallitsevat miespuoleinen jumala Kummelake ja naispuoleinen Axeki. Shamaanimiehet, angakokit, toimivat linkkeinä henkisen ja maallisen välillä. Miehillä ja naisilla on omat roolinsa ja perinteensä ja elämisen säännöt ovat tiukat niiden suhteen. Tähän maailmaan syntyy tyttö, Anaché, jonka kohtalo vie poikkeaville kulkemattomille poluille. Tultuaan naiseksi Anachén koettelemukset ovat vasta alussa ja niihin nivoutuu laajempikin tulevaisuus kuin yhden yksilön.

Jotkut kirjat yksinkertaisesti vain viehättävät ja Anaché on juuri sellainen kirja. Se on karun kaunis ja ankara kuvaus patriarkaarisesta yhteisöstä, jossa joudutaan etsimään tie sukupuolten väliseen tasapainoiseen elämään, niin maallisella kuin henkiselläkin tasolla. Se on myös erilainen tytön kasvutarina ja hienoa kuvausta paimentolaiskansan arkielämän askareista aina lampaiden ja hevosten kasvatuksesta kasvien hyödyntämiseen ja vuodenaikojen vaikutuksesta elämän rutiinien kulkuun. Tarinan ympäristön yksityiskohtien uskottavuus luo tasapainoa voimakkaalle henkimaailman vaikutukselle. Jumalat ja henkiolennot pysyvät vaikutuksestaan huolimatta kuitenkin onnistuneesti salaperäisen etäisinä ja eteerisinä.

Yritin lukiessa sijoittaa tarinaa ajallisesti johonkin kauteen, mutta en saanut ihan tarkkaa kiinnekohtaa, mikä jäi vaivaamaan. Kirjoitettua historiaa tai tietoa tarinassa ei kuitenkaan tunnu olevan (tai en huomannut sitä kuvattavan olevan), merkkejä kylläkin. Kirjan mainostekstissä väitetään, ettei Anaché "muistuta mitään ennen lukemaasi", mikä pisti hieman ärsyttämään yleistävyydellään. Anachésta nimittäin ainakin minun mieleeni nousi ajoittain useampikin shamaaneihin liittyvä tarina, mm. paleofiktion puolelta Pekka Halosen Peuraheimo (arvostelu) ja Samuli Antilan Kirveenkantajat (arvostelu), mutta erityisesti Megan Lindholmin naisen ja poikkeuksellisen yksilön asemaan alkuperäiskansan keskuudessa liittyvä kaksiosainen The Reindeer People / Wolf’s Brother (jotka haluan palavasti lukea uudelleen). Kaikki ovat toki omannäköisiään ja erottuvia tarinoita, mutta yksityiskohtia yhdistäviä mielikuvia nousi vääjäämättömästi. Anachélle lisäpisteitä näihin nähden voi kuitenkin antaa erilaisesta seksuaalisuuden lähestymisestä.

Päähenkilön vahvuus ja omaehtoisuus on nuortenkirjaan varsin sopiva, vaikka usein toivonkin hahmossa olevan sellaista ristiriitaisuutta, mikä tekee siitä rosoisemman ja ehkä uskottavammankin. Anachéssa ei sellaista rosoisuutta ole, mutta hän on sen verran miellyttävän lähestyttävä ja samaistuttava hahmo, ettei sitä voi kovin miinuksenakaan pitää. Pidin kirjan lopusta paljon ja voisin kuvitella monia samaan maailmaan sijoittuvia tulevia tarinoita, jotka lukisin kiinnostuneena, jos kirjailija niitä kirjoittaisi. Jonain päivänä tartun vielä Arraankin. Suosittelen Anachéa.