Heinäkuu-syyskuun 2019 luettuja

Olen lukenut runsaasti kirjoja menneiden kuukausien aikana, mutta blogiarviot lukemisista ovat jääneet vähiin. Niinpä päätin tehdä lyhyitä katsauksia spefilukemisiini ilman ihmeempiä ruotimisia, ja jos jokin kirja vaatii pidempää mietintää, niin siitä tulee sitten erillinen kirjoitus. Tällä tyylillä menen nyt toistaiseksi.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.

O. E. Lönnberg: Langanpäitä

O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.

Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt

Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.

Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.

The Handmaid’s Tale – Orjattaresi – tv-sarja

Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale eli Orjattaresi oli yksi tämän vuoden odotetuimmista tv-sarjoista. HBO:lle on nyt ilmestynyt 10-osaisen sarjan kolme ensimmäistä jaksoa ja jatkossa yksi jakso viikossa. Osallistun tv-sarjalla Karvakasan alta löytyi kirja -blogin Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen, jossa luetaan tv-sarjaksi sovitettu kirja tai katsotaan tv-sarjaa, joka pohjautuu kirjaan. Luin alunperin vuonna 1985 julkaistun Orjattaresi-kirjan tammikuussa 2011 (arvostelu) ja se jäi mieleen varsin vaikuttavana ja sanomaltaan pätevänä teoksena, joskin suomennoksessa oli ongelmia ja luin kirjan loppuun englanniksi.

Lyhyesti tarina kertoo dystopiayhteiskunnasta USA:ssa, joka toteuttaa puritaanista uskontoa. Naisilta on viety kaikki itsemääräämisoikeus ja itsenäisyys. Päähahmo on Offred, Frediläinen, yksi niistä naisista, jonka hedelmällisyys on säilynyt tuhotulla ja saastuneella mantereella. Hän on isäntäperheensä orja, jonka tehtävä on vain tulla raskaaksi ja synnyttää isännälleen lapsi. Kirjan tarina seuraa tiiviissä ja pienessä ympäristössä Offredin tarinaa, hyvin voimakkaasti hänen pään sisällä, sillä puhuminen ja ajatusten julkituonti on kiellettyä ja rangaistavaa. Laajempi kuvaus tarinan sisällöstä ja ajatuksistani siitä löytyy kirjan arvostelusta.

Suurin haaste kirjan ja tv-sarjan välillä on luonnollisesti Offredin sisäisen maailman ilmaiseminen. Vaikka tv-sarjassa Offred on välillä kertojaäänenä ja hänen näyttelijänsä Elizabeth Moss ei puhu, on ilmaisua jouduttu siirtämään lisää puheen puolelle. Offred ei ole myöskään ainoa näkökulmahenkilö, kuten kirjassa. Tv-sarja on silti kolmessa ensimmäisessä jaksossa onnistunut tuntemuksien ilmaisussa erinomaisesti. Mossin kasvojen lähikuvat, mikroeleiden muutokset kertovat hyvin paljon ilman sanojakin ja jättää tilaa myös katsojan omille mielikuville. Samoin toisen orjattaren, Ofglenin, Gleniläisen roolissa olevan Alexis Bledelin (joka tunnetaan parhaiten Gilmore Girlsin Roryna) silmät ovat hyvin ilmeikkäät, varsinkin kolmannessa jaksossa, jossa hänen kauhukokemuksensa korostuu.

Kirjan maailma on paitsi uskonnollinen, myös rasistinen. Tv-sarjassa rasistisuutta on hieman häilytetty pois, vaikka suurin osa näyttelijöistä on valkoihoisia. Offredin Moira-ystävä ja puoliso ovat kuitenkin tummaihoisia. Offredin nimeä ei kerrota suoraan kirjassa, vaikka se on pääteltävissä. Tv-sarja paljastaa sen jo ensimmäisessä jaksossa. Kirjassa Offredin komentaja ja hänen vaimonsa eivät ole ilmeisestikään kovin nuoria ja kauniita, mutta tv-sarjan maailmaan nuorennus- ja kauneusleikkaus on tietysti tehty. Isäntää näyttelee Joseph Fiennes.

Useita yksityiskohtia on siis muutettu tv-sarjaa varten, mutta ne toimivat ja kolme ensimmäistä jaksoa olivat niin lupaavia, että odotan kiinnostuneen jäljellä olevia seitsemää ja loppua, joka ainakin kirjassa teki vaikutuksen. Ekstraplussana oli hienoa nähdä itse Margaret Atwoodin pikainen cameorooli ensimmäisessä jaksossa. Se nostaa fiiliksiä aina, kun näkee kirjailijan, ohjaajan tai vastaavan omassa tuotoksessaan mukana. The Handmaid’s Tale on katsomisen arvoinen ja ajankohtainen tv-sarja. Luonnollisesti suosittelen lukemaan kirjan ensin.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last

Margaret Atwoodin The Heart Goes Last (2015) kokoaa alun perin jatkokertomuksena 2012-2013 julkaistut osat editoituna ja täydennettynä. Luin tarinaa alun perin osina: I’m Starved for You (arvostelu), Choke Collar (arvostelu), Erase Me (arvostelu) ja The Heart Goes Last (arvostelu). Viime vuonna julkaistussa kirjassa on lisäksi täysin uusi alku sekä loppu, jota ei jatkokertomuksena julkaistu lainkaan. Alla osin sama kuvaus kirjasta kuin mitä käytin ensimmäisen osan tekstissä.

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuden maailmaan, jossa yhteiskuntajärjestys on horjunut valtavan työttömyyden ja etenkin nuorisotyöttömyyden vuoksi. On syntynyt levottomuuksia jengiytymisen, rikollisuuden ja huumeiden käytön lisäännyttyä. Vankien määrän kasvattaminen ei ole yhteiskunnan talouden kannalta järkevää, eikä ratkaise suurtyöttömyyttä, joten on kehitetty Consilienceksi nimetty kokeilu, jossa suljetussa kaupunkisysteemissä vapaaehtoiset ihmiset vuorottelevat välillä vankeina (Positron-vankilassa) ja välillä vapaina. He ovat koko ajan työllistettyinä yhteisöä hyödyntävissä tehtävissä, pysyvät poissa rikoksen tieltä, eikä heillä ole huolta ylläpidosta. Elämä tahtoo olla kyllä aika rajattua ja virikkeetöntä, ja musiikki ja elokuvatarjonta sisältää paljon positiivista Doris Dayta. Autossa asunut epätoivoinen pariskunta, Stan ja Charmaine, päättää kuitenkin värväytyä mukaan, sillä onhan ylevää olla pelastamassa ihmiskuntaa täydelliseltä rappiolta ja voittaa olot surkean toimeentulottomuuden. Consilience/Positronista ei tosin ole paluuta, paitsi jos joutuu toisten pelinappuloiksi, jotta järjestelmän mädänneisyys saataisiin, ainakin näennäisesti, ilmi.

The Heart Goes Last alkaa Stanin ja Charmainen taustatarinalla, josta saadaan motivaatio Positroniin liittymiselle. Se ja aiempiin jatkokertomuksen osiin tehdyt muutokset muuttavat tarinan dynamiikkaa kokonaisvaltaisemmaksi, mutta ehkä enemmän myös mustan huumorin suuntaan. Tarinan keskiosat toimivat, ne kuvaavat lähitulevaisuuden epämiellyttävän dystopista maailmaa, jossa eletään jonkinlaisessa retrotilassa. Uusi alkukin toimii, kun kuvioon tuodaan Stanin veli Connor. Alku tosin ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa pariskunnasta, mutta eipä se siitä paljoa voi muutenkaan heikentyä. Loppu lässähtää auttamattomasti.

En tiedä onko tarinan loppu, viimeinen kolmannes, tarkoitus olla hauskan ironista tai jotain, mutta minua ei naurattanut. Päinvastoin jäin ihmettelemään, miten monesti niin terävä kirjailija sortuu näin typerältä tuntuvaan hahmokuvaukseen. Eihän tässä maailmaa parannettu, mutta kirjailijan tekemät ratkaisut ovat varsin arveluttavia ja ylitseampuvia. Charmainen ja Stanin kaltaisia henkilöitä on varmastikin olemassa, en epäile sinänsä heidän uskottavuutta, mutta kun hahmot sijoitetaan näin juonellisesti köyhään tarinaan, se vähäinenkin uskottavuus katoaa. The Heart Goes Last ei ole tarkoitettu miellyttäväksi luettavaksi, näen siinä takana idean, joka olisi saanut kirjailijalta pari vuosikymmentä huomattavasti tiukemman käsittelyn.

Tämä on jo toinen perättäinen uutuus Atwoodilta, johon olen kokonaisuutena olen pettynyt. Pitää oikeasti miettiä, vaivaudunko enää lukemaan syksyllä ilmestyvää fantasiauutuutta, vain pysyttelenkö vanhassa tuotannossa, josta löytyy vielä lukemattomia teoksia. Liitän kirjan mukaan I Spy Challence -haasteen kohtaan 7. Body Part (heart).

Margaret Atwood: MaddAddam (Uusi maa)

Margaret Atwoodin MaddAddam ilmestyi jo vuosi sitten, mutta niin vain kävi, etten yrityksistä huolimatta pystynyt keskittymään siihen, ennen kuin jatkuvasti keskeräisenä roikkuva kirja alkoi tarpeeksi häiritä. Otavalta saadun tiedon mukaan MaddAddam ilmestyy suomeksi ensi vuoden maaliskuussa nimellä Uusi maa, aiempien osien, Oryx ja Craken (arvostelu) ja Herran tarhurien (arvostelu) tapaan Kristina Drewsin suomentamana.

MaddAddam jatkaa tarinaa siitä mihin edellisissä osissa jäätiin. Toby, Ren, Amanda ja muut vedettömästä tulvasta selviytyneet ovat crakelaisten, geenimanipoloidun uuden ihmisrodun, luona, Lumimies-Jimmy loukkaantuneena tiedottomana ja raakalaismaiset Paintball-taistelijat karkuteillä, vaan kuitenkin jatkuvana uhkana. Tarinan pääosana on kuitenkin menneisyys ja Zebin tapahtumat aina lapsuudesta nykyhetkeen, jotka hän kertoo Tobylle ja Tobyn kautta lukijoille. Eikä hän todellakaan ole teoissaan pyhimys. Zebin tarinankaari nivoo yhteen Adam ensimmäisen, Craken, Tobyn ja Renin tarinat ja hänen kautta täydentyy kokonaiskuva aiempien osien tapahtumista.

Varoitus mahdollisista spoilereista seuraavassa kappaleessa:

Luin muistin virkistämiseksi ensimmäisen ja toisen kirjan arvioni ja totesin, kuinka hyvin Atwood on ohjaillut tuntemuksiani. Herran tarhureissa koin jopa pelottavana, ettei Craken ajatus paremmista ihmisistä ja paremmasta maailmasta olisikaan loppujen lopuksi mielipuolista, vaan periaatteella tarkoitus pyhittää keinot hyväksyttävissä. MaddAddam, tai kuten suomenkielinen nimi kuvaavammin kuuluu, Uusi maa sai aikaan ristiriitaisia tuntemuksia asian suhteen. Tekikö Atwood todellakin dystopiasta utopian? Ja samalla antoi tuhon siemenen, sillä on vaikea uskoa, että mikään mille annetaan jumalan/jumalien kaltainen palvottava taho, ei jossain vaiheessa ajautuisi kyseenalaistamisen ristiriitoihin. Craken luoma lammasmaisen lempeä ja herttainen superrotu vaikutti ehkä vielä Uudessa maassa utopiselta, mutta selkeästi muuntautumiskykyiseltä, varsinkin vanhasta ihmisrodusta saadun geeniperimän myötä. Jäin ehkä ylitulkitsemaan/pohdiskelemaan tätä seikkaa turhanpäiten, mutta olen pettynyt jos Atwoodin kaltainen kirjailija ei olisi katsonut pidemmälle ja antanut vihjeitä.

Spoilervaroitus päättyy.

Zeb ei ollut kokoavuudestaan ja paljastuksistaan huolimatta niin kiinnostava kuin odotin. Hänen osuuksissaan oli toki samaa raadollisuutta kuin aiempien kirjojen sisällössä, mutta ei silti kolahtanut minulle. Ärsytyskynnykseni ylittyi usean hahmon kohdalla. Tobyn epävarma pähkäily Zebin suhteista oli yksi ylitys, samoin kuin Jimmyn ja Adamin roolien lehmänhäntämäinen lasku loppua kohti. Oh Margaret, olisin kaivannut tiukempaa otetta. Kuin puskista vedettiin crakelaisille myös uusi erikoiskyky, mihin olisin toivonut pohjustusta. Ehkä sitä jossain vaiheessa annettiinkin, mutta olen vain jättänyt yksityiskohdan huomioimatta.

MaddAddam on tunnelmaltaan aiempia osia rauhallisempi. Kirja eteni pitkästi ennen kuin tuntui tapahtuvan mitään olennaisesti uutta. Entiseen tapaan pidin Atwoodin huumorista ja varsinkin Jimmyn fuck-kiroilusta syntynyt auttava korkeahahmo kirvoitti ääneen naurua. Tobyn sanaselitykset ja kertomukset crakelaisille ovat kirjan parasta antia. Loppu on onnistunut, enkä suosittele herkimmille lukijoille sen lukemista julkisella paikalla, kuten minä tein. MaddAddam on trilogian heikoin osa, joka minun käsissäni kärsi lisäksi pitkittyneestä lukukokemuksesta. Silti se on ok-päätös tarinalle, eikä sitä luonnollisestikaan voi jättää lukematta, jos Oryx ja Crake ja Herran tarhurit on jo luettuna.

Uutiset kertovat, että MaddAddam-trilogiasta olisi tulossa myös tv-sarja HBO:lle ja että Atwood olisi itse mukana konsultoivana tuottajana. Saas nähdä miten homma etenee ja minkälaista jälkeä syntyy. Tottahan se toteutuessaan pitää katsoa.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last (jatkokertomus)

Margaret Atwoodin dystopisen Positron-sarjan neljännen osan The Heart Goes Lastin ilmestyminen kesti hieman pidempään kuin aiempien osien, mutta nyt se vihdoin on saatavilla ekirjana. Charmainen ja Stanin tarina jatkuu. Alla oleva kuvaus spoilaa tähän mennessä tapahtunutta.

Charmaine valmistautuu hautajaisiin, kun taas Stania valmistetaan matkaamaan ulos. Suunnitelmat vievät Stanin Consiliencen salaiseen bisnesmaailmaan, seksibottien tehtaaseen, jossa toteutetaan ulkopuolisten asiakkaiden fantasioita. Vaikka maailma ulkopuolella onkin joillekin ankeaa romahtaneessa taloustilanteessa, niin näyttäisi siltä, että on tahoja joilla on varaa maksaa haluamastaan ja idealistinen Consilience toteuttaa vaivihkaisesti toiveita. Stan ja Charmaine eivät ole kuitenkaan päässeet kaikista ongelmistaan huolimatta toisistaan henkisesti eroon. Kumpikin kokee itsensä kodittomaksi, eikä osaa käsitellä sen hetkistä tilaansa.

Positron alkoi ankealla tunnelmalla ja tapahtumat ovat yhä epämiellyttäviä ja koettelevia päähenkilöille. Tekstiin on kuitenkin ujuttautunut mukaan satiiria, mitä en vielä parissa edellisessä episodissa juurikaan oivaltanut. Erase me koetteli kärsivällisyyttäni lukijana ja niin tekee myös The Heart Goes Last. Haluaisin malttamattomasti päästä eteenpäin, näkemään mitä on suunnitelmissa, mutta välivaihe yksityiskohtineen kestää ja kestää. Tunnen lukiessani olevani samalla lailla "vankina" kuin päähahmotkin. Tahdon ulos, pois suljetusta maailmasta, ainakin näennäisesti vapaan tahdon maailmaan.

Charmaine on joutunut ahdistavaan vaiheeseen, josta selvitäkseen Atwood saattaa viedä hänet tilanteeseen, josta en innostu. Näin osina lukiessa on vain pakko odottaa seuraavaa osaa saadakseen tietää miten käy. Kirjailija pistää hahmojen päiden sisään ajatuksia, jotka ovat kovin inhimillisiä, mutta ne eivät tee heistä helposti pidettäviä. Silti heitä kohtaan tuntee myötätuntoa, sillä he ovat pelinappuloita isossa pelissä, vaikkakin tekemistään virheistään voivat kyllä osittain syyttää myös itseään. On todella kiinnostavaa nähdä millaiseen päätöksen Atwood tarinalle keksi, sillä jotenkin tuntuu siltä, ettei kirjailija ole onnellisten loppujen suosija. Sitä vaan en tiedä kuinka monta osaa on vielä tulossa ja milloin loppu häämöttää. Seuraava Atwoodin teos on kuitenkin jo tiedossa syyskuuksi ja päättää MaddAddam-trilogian.

Aiempien Positron-sarjan osien arviot:
I'm Starved for You
Choke Collar
Erase Me

Margaret Atwood: Erase Me

Margaret Atwoodin Positron-sarja jatkuu kolmannella osalla, joka on ennakkotiedoista poiketen saanut nimekseen Erase Me. Kolme ensimmäistä "episodia" on koottu jo yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka voi tilata ekirjana Amazon US:sta. Tarina kuitenkin jatkuu, neljäs osa on tulossa, joten jos et vielä halua lähteä mukaan tarinaan, niin vaikuttaisi siltä, että jonain päivänä näistä kootaan yksi kokonainen kirja. Luulisin, että ainakin ekirja.

Erase Me on suora jatko I’m Starved for you (arvostelu) ja Choke Collar (arvostelu) -osille. Charmaine on vihdoin helpotuksekseen pääsemässä ulos Positronista ja takaisin siviilitehtäväänsä. Helpotuksen tunne on kuitenkin lyhytaikainen, sillä Concilience antaa hänelle tehtävän, joka on kaikkea muuta kuin helppo. Hän joutuu tekemään päätöksiä, jotka estävät häntä tulemasta pois pyyhkityksi. Stan puolestaan odottaa omaa kohtaloaan Jocelynin suunnitelmien pelinappulana.

Erase Me sisältää jälleen kerran tiivistä kerrontaa ja tarina etenee lyhyen matkaa. Atwood osaa pitää tiheää tunnelmaa yllä. Jokaiseen osaan on mahtunut käänteitä, jotka tuntuvat merkittäviltä, ja samalla joko maailmankuvaus tai henkilöhahmot ovat syventyneet. Minulla alkaa kuitenkin olla kärsivällisyyden kanssa ongelmia. En ole lainkaan varma sopivatko tällaiset jatkokertomukset minulle, sillä tämä tuntuu kuin lukisi kirjaa 50 sivua ja sitten odottaisi muutaman kuukauden ennen kuin lukisi seuraavat 50 sivua. Toisaalta on hauskaa saada kirjailijalta lyhyiden jaksojen välein uutta luettavaa. Vaikka Atwood vaikuttaa erinomaiselta lyhyiden osien kirjoittajaltakin, niin ehkä tämän tarinan anti olisi kuitenkin parhaimmillaan kokopitkänä romaanina. Tiedä tuota, kun meinaan kuitenkin lukea tarinan pätkissä. Ei tätä keskenkään voi nyt lopettaa.

Erase Me jäi jälleen cliffhanger-kohtaan. Neljäs osa on saanut aiemmin kolmannelle suunnitellun nimen Moppet Shop, joten siihen päästään tutustumaan kuukauden parin sisään, luulisin. Atwoodilta on tänä vuonna tulossa myös uusi MaddAddam-kirja syyskuun kieppeillä. Linkitin viime vuonna Herran tarhurien arvioon YouTube-videon, jossa hän kertoo hieman sen sisällöstä.

Margaret Atwood: Choke Collar

Choke Collar on suoraan jatkoa Margaret Atwoodin Positron-sarjan ensimmäiselle osalle I'm Starved for You (arvostelu).

Stan joutuu maksamaan pakkomielteisestä uteliaisuudestaan myöntymällä Jocelynin seksuaalisiin vaatimuksiin, eikä kuristuspannan otteesta näy irtipääsyä. Tietämättömänä Stanin tapahtumista, Charmaine ihmettelee uutta järjestelyä mikä pidentää hänen Positronissa viettämäänsä aikaa. Consiliencen konsepti on saavuttanut suosiota ympäri Amerikkaa ja sen eri ilmenemismuotoja on perustettu. Vaan myös vastustajien määrä on kasvanut. Taustalla tapahtuu jotain hämärää, mihin Stan ja Charmainekin ajautuvat mukaan.

Choke Collarin alku Stanin näkökulmasta on varsin ahdistavaa luettavaa. Hetken tuntuu, että tarina junnaa paikallaan ankeudessa, kunnes sitten pyörät pyörähtävät todella käyntiin. Loppua kohden Atwood tiivistää tunnelmaa ja tekee kerronnasta jännittävän. Ja sitten… tarina loppuu jälleen kesken. Ihan täysin omaperäinen Atwoodin kehittelemä lopun juonenkäänne ei ole, mutta tarpeeksi kiinnostava, jotta cliffhanger toimii.

Atwood ei aikonut kirjoittaa I'm Starved for You -tarinaa pidemmälle. Jatko on myönnytys faneille, joille yksi pitkä novelli ei riittänyt. Hyvin kirjailija lähti kehittelemään jatkoa ja nyt kyllä ihmetyttää, jos hän saa päätettyä tarinan seuraavassa, kenties yhtä lyhyessä osassa. Vaikka minusta tuntui, että I'm Starved for You loppui kesken, on siinä kuitenkin selkeämpi itsenäinen lopetus kuin Choke Collarissa.

Tällä hetkellä kolmas osa Moppet Shop (muoks: nimi vaihtunut Erase Me:ksi) ei ole vielä ennakkotilattavana, mutta kunhan tulee, niin pakkohan sekin on hankkia ja lukea, että tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Mahtaakohan Byliner tai joku muu kustantaja kerätä kaikki ilmestyvät osat yksien kansien sisään/yhdeksi ekirjaksi…

Margaret Atwood: I'm Starved for You

Uutta MaddAddamia odottaville faneilleen Margaret Atwood tarjoaa luettavaksi noin pienoisromaanimittaisista teoksista koostuvaa Positron-sarjaa, jonka ensimmäinen osa on nimeltään I’m Starved for You. Hankin ekirjan elokuun alussa parin euron hinnalla Amazonista, mutta nyttemmin hinta on kaksinkertaistunut ja kansikuvakin vaihtunut.

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuden maailmaan, jossa yhteiskuntajärjestys on horjunut valtavan työttömyyden ja etenkin nuorisotyöttömyyden vuoksi. On syntynyt levottomuuksia jengiytymisen, rikollisuuden ja huumeiden käytön lisäännyttyä. Vankien määrän kasvattaminen ei ole yhteiskunnan talouden kannalta järkevää, eikä ratkaise suurtyöttömyyttä, joten on kehitetty Consilienceksi nimetty kokeilu, jossa suljetussa kaupunkisysteemissä vapaaehtoiset ihmiset vuorottelevat vankien kanssa välillä vankeina (Positron-vankilassa) ja välillä vapaina. He ovat koko ajan työllistettyinä yhteisöä hyödyntävissä tehtävissä, eikä heillä ole huolta ylläpidosta. Vankilavuorolaisen asuntoa asuttaa vapaavuorolainen, jolloin asuinmenotkin puolittuvat. Vankeja pyritään näin sopeuttamaan työhön ja normaalielämään. Vaan se elämä tahtoo olla kyllä aika rajattua ja virikkeetöntä ja musiikki ja elokuvatarjonta sisältää paljon positiivista Doris Dayta. Pariskunta Stan ja Charmaine päättävät kuitenkin värväytyä mukaan, sillä onhan ylevää olla pelastamassa ihmiskuntaa täydelliseltä rappiolta ja voittaa olot surkean toimeentulottomuuden. Consilience/Positronista ei tosin ole paluuta.

Lähtöasetelma tarinan kokeilulle on sellainen, että itse en uskoisi sen toimivan, mutta Amerikan ihmemaassa kaikki on mahdollista (kun tarkoitus pyhittää keinot) ja siihen Atwood nojaa, kuten Orjattaresi-kirjassakin (arvostelu), jossa on myös dystopisessa maailmassa sijaitseva suljettu ja kontrolloitu yhteisö. Samantyyppinen kehitelmä on myös Oryx ja Craken (arvostelu) eliittiyhteisökin. I’m Starved for You keskittyy kuitenkin voimakkaasti ihmisen seksuaaliseen puoleen ankeassa ja tasapäistävässä ympäristössä, jolla on tukahduttava vaikutus. Tarina kertoo mielikuvituksesta ja sen vääristymisestä.

Atwood luo jälleen kerran varsin ahdistavan kuvan millaiseen tilanteeseen ihmiskuntamme voisi ajautua. Maailmanluonti jopa näin lyhyessä tarinassa onnistuu. Aineksia on otettu niin paljon todellisista nykyajan ongelmista ja kipupisteistä, että tarina tuntuu tarpeeksi uskottavalta. Atwood on moneen otteeseen kuvannut maailmaa ja ihmisiä epämiellyttävyyden tasolla ja I’m Starved for You liittyy tähän joukkoon. Kertomus sisältää kohtauksen, jonka jälkeen pahoinvoivana ajattelin, oliko ihan pakko kirjoittaa moista. Kaipa kirjailijan oli.

I’m Starved for You on kaikkea muuta kuin hauska tarina. Siitä puuttuu jopa Atwoodin pistävä huumori. Silti se on otteessaan pitävää luettavaa ja loppuu totaalisen kesken. Onneksi eilen julkaistiin jatko-osa Choke Collar, jonka lukemisen aloitin saman tein. Kolmas osakin eli Moppet Shop (muoks: osan nimi on vaihtunut Erase Me:ksi) on jo tiedossa, mutta muuten ei ole tietoa siitä kuinka monta osaa Atwood aikoo kirjoittaa sarjaan. I’m Starved for You ei ole Atwoodia parhaimmillaan, mutta silti sen verran terävää tekstiä, että ainakin kirjailijan genrekirjoista pitäneille tätä on helppo suositella.

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwoodin Oryx ja Craken (arvostelu) jälkeen odotin Herran tarhurien (The Year of the Flood, 2009, suom. 2010) olevan edes löyhästi jatkoa auki jääneelle tarinalle. Ei ollut, vaan on periaatteessa samanaikainen tarina tapahtumista uudesta näkökulmasta. Oryx ja Crake on dystopisen maailman vaikuttajaportaan tasolta, eliittipiiristä, pieni valaistus hullu tiedemies -maailmaan miehisen kerronnan kautta. Herran tarhurit on vaikutustasolta, rahvaiden joukosta, naiskerronnan kautta. Sisällytän kirjan mukaan science fiction -haasteeseen kategoriaan 12. Hullu tiedemies/geneettiset kokeilut/Ympäristökatastrofit. Minulla on kirjasta uusin pokkaripainos.

Vuonna 25, vedettömän tulvan vuonna, tuhoisa pandemia surmaa valtaosan väestöstä. Kaksi naista, Toby ja Ren, ovat tahoillaan kuitenkin sattuman kaupalla selviytyneet tartunnalta ja yrittävät nyt selviytyä tuhotussa, villissä maailmassa ja löytää joku toinen kohtalontoveri, joka ei ole uhka. Tarina palaa välillä ajassa taakse päin lähtien vuodesta 5 ja kertoo naisten yhdistävästä tekijästä, ekologisuskonnollisesta lahkosta nimeltä Herran tarhurit ja siihen liittyneistä ihmisistä ja heidän aatteestaan. Tobyn ja Renin kertojaosioiden välillä todistetaan Herran tarhurien aatetta Aatami Ensimmäisen saarnoilla ja yhteisvirsillä.

Oryx ja Crake ei ole välttämätöntä lukemista ennen Herran tarhureita, mutta itse olin hyvin iloinen (tämän kirjan yhteydessä ehkä hieman outo sana) siitä, että kirja oli luettuna alla. Maailma ja sen synkeys oli jo sitä kautta tuttu ja tietoisuus lahkosta oli olemassa. Silti kirjan aatteellisuus iski hieman sormille. Jo Oryx ja Crakessa Atwood todisti osaavansa luoda mielipuolisen maailman, joka yhtälailla voisi olla totta tulevaisuudessa ja samalla tuntuu todelta jo tällä hetkellä sokeana kulutusyhteiskuntana. Me emme halua tietää mistä ja millaisista oloista burgeriemme liha on lähtöisin tai millaisia taustoja käyttämillämme lääkkeillä on. Me kulutamme, nautimme, sairastamme ja ajaudumme yhä lähemmäs Atwoodin maailmaa. Dystopioille usein tuttuun tyyliin yritykset ja yksityiset korporaatiot hallitsevat, eikä kansallinen lainsäädäntö enää rajoita niitä, vaan on jopa käsikassara. Ei ihme, että syntyy kurimuksesta irtisanoutujien ryhmittymiä ja yksilöitä. Oryx ja Crake kuvaa maailmaa hyväosaisten leiristä, Herran tarhureissa ollaan tavallisen rahvaan parissa, joskin osa henkilöhahmoista on samoja molemmissa tarinoissa. Kuvasin aiemmin vedettömän tulvan jälkeistä maailmaa villiksi, mitä se onkin, mutta lähinnä luonnollisella tavalla (jos nyt geenimanipuloituja eläimiä ja ihmisiä voi luonnollisiksi kutsua). Ennen tulvaa maailma kuitenkin on rahvaan joukossa oikeasti villi, korruptoitunut, välinpitämätön ja siinä selviäminen tuntuu vielä suuremmalta haasteelta kuin tulvan jälkeen. Lukijana aloin melkeinpä pitämään tulvaa jonkinlaisena pelastuksena, mikä ajatuksena on sinänsä pelottava.

Toby ja Ren ovat kertojahahmoina inhimillisempiä ja heihin saa enemmän kontaktia kuin Oryx ja Craken Jimmyyn ja Glenniin. Ehkä se on myös sukupuolikysymys. Ren ei niinkään ajatusmaailmoineen tuntunut läheiseltä, vaikkakin hahmona uskottavalta, mutta Tobyn tapa osittain paeta, osittain selviytyä vakuuttaa. Hän sopeutuu lahkoon, mutta säilyttää silti kriittisyytensä lahkon aatetta kohtaan. Herran tarhurien tarina lepääkin näiden kahden naishahmon kertojaäänien toimivuuden varassa, ihmissuhteissa, sillä maailmassa ei enää ole paljoa uutta Oryxin ja Craken jälkeen ja juoni ei ole kovinkaan vahva. Mieshahmoista ei tällä kertaa löydy sykettä suuntaan eikä toiseen. SalaBurger-päällikkö Blanco, jonka mielivaltaa Toby pakenee Herran tarhureihin, on ponihäntäinen, kaljuuntuva, tatuoitu stereotyyppi. Atwoodin sanoma miehisestä maailmasta ja vahvemman laista kyllä välittyy hänen kauttaan, mutta silti en ole vakuuttunut hahmosta.

Atwood jättää asioita tulkinnan ja arvailujen varaan, mm. pandemiaa ei selitetä kirjassa, koska selittäjänäkökulma puuttuu. Reniä ei mielestäni missään vaiheessa kutsuta prostituoiduksi, mutta hänen tekemistään voi näin päätellä ja tarinan loppu jää täysin auki. Atwood on ilmoittanut kirjoittavansa kolmatta samaan maailmaan (MaddAddam) liittyvää kirjaa, joka keskittyy Zebiin, joka on Herran tarhureissa pienessä roolissa, mutta joka ottaa ratkaisevan askeleen poispäin pasifististen ekouskovaisten lahkosta:

Herran tarhurit on synkkää luettavaa, vaikka Atwood ujuttaa entiseen tyyliin tekstiin mukaan kuivaa huumoria ja satiiriakin. Kirja pitää lukijan otteessaan, sillä kirjailijan kerrontatyylin taitavuus ei petä tälläkään kertaa. Oryx ja Craken rehevään ja ronskiin, provosoivaankin tyyliin nähden Herran tarhurit on kuitenkin laimeampi ja lipsahtaa viehättämisen sijaan harmittamisen puolelle saarnaosuuksillaan. Se vaara on aina olemassa kun mukaan otetaan jokin kiihkoaate, vaikka välillä huomaakin, että Atwood on Aatami Ensimmäisen osioita kirjoittaessaan revitellyt tarkoituksellisen liioittelevasti. Silti, niin ekologinen kuin uskonnollinenkin saarnaaminen on liikaa tässä kirjassa. Atwood pystyy parempaan. Toivottavasti seuraava kirja osoittaa sen jälleen.

Loppukaneettina ilmaisen, että vaikka kirjan nimi on sisältöä kuvaava, niin se olisi voinut olla suorakin suomennos alkuperäisestä. Ymmärrän kyllä, että kustantaja/kääntäjä on lähtenyt tässä todennäköisesti välttämään vastaavaa olemassa olevaa nimeä ja Herran tarhurit on kirjan alkuperäinen työnimikin, mutta silti en näe mitään todellista syytä miksi kirjan nimi ei olisi voinut olla Tulvan vuosi. Veisatkaamme uskollisuuden nimeen.

Science fiction -haaste

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Olin kuullut Margaret Atwoodin Oryx ja Crake -kirjasta yhtä jos toistakin ennen kuin itse koin hetken sopivaksi sen lukemiseen. Kuulemastani paljon oli negatiivissävytteistä, sillä jostain syystä Atwoodin "en kirjoita scifiä" -tyyppiset lausahdukset ovat saaneet genrefanit hyökkäämään kirjailijaa vastaan juuri Oryxin ja Craken yhteydessä. Minulle on sinänsä aivan sama onko kirjan kategoria science fictionia vai spekulatiivista fiktiota nimeltään. Se mitä luen kansien välistä (kuvainnollisesti kun on kyse ekirjasta) on ratkaiseva tekijä. Luin Oryx ja Craken joulun pyhinä ja sen jälkeen myös Atwoodin Nimeltään Grace. Vaikka en aio jälkimmäistä erikseen arvostellakaan, niin mainitsen siitä tässä arvostelussa jonkin kerran vertailukohteena. Minulla on Oryx ja Crakesta uusin pokkaripainos.

Lumimies elää yksinäistä elämää meren rantamilla, ehkä viimeisenä ihmisenä. Hänellä on seuranaan joukko kloonattuja, paranneltuja ihmisiä, joille Oryx ja Crake ovat kaiken luojia ja Lumimies heidän profeettansa. Aikoinaan Lumimies oli Jimmy ja Crake hänen paras ystävänsä, nerokas nuori mies, joka loi huikean uran suuryrityksessä biotekniikan parissa. Crake kehitti geenimanipulaatiolla uuden ihmisrodun, jonka vähälukuista väestöä kaunis enigma, Oryx lempeästi ohjasi ja opetti. Mutta biotekniikan hallitsemassa maailmassa kaikki ei ole idealistista ja Lumimiehen muistossa seurataan Jimmyn näkökulmasta kuinka ihmiskunta ajaa itseään väistämättä järjettömyyden umpikujaan.

Oryx ja Crake herätti runsaasti ajatuksia ja tuntemuksia. Päällimmäisin tuntemus oli surkeus. Oryx ja Crake ei ole hauska kirja – ollenkaan. Se on ankea ja lohduton ja vaikka proosallisesti se sisältääkin humoristista sanoilla leikittelyä, hauskoja ja nokkelia uusiosanoja, ei kirjan tarinasta ja maailmasta voi hirveästi repiä iloa. Vaan sitähän kirja jo heti alussa lupailee Jonathan Swiftin Gulliverin matkat -lainauksessa: "...koska tärkeimpänä tarkoituksenani oli teitä valistaa eikä huvittaa". Toinen ajatus oli ärtymys: miksi ihmeessä minä luen Atwoodin kirjoja suomeksi? Samaa ajattelin paria päivää myöhemmin Nimeltään Gracen yhteydessä ja aiemmin niin Orjattaresi (arvostelu) kuin Penelopeia (arvostelu) -kirjojen yhteydessäkin. Ei minulla ole moitittavaa käännöksestä, mutta kuitenkin minulle koko ajan lukiessa heräsi halu tietää miten kirjailija minkäkin termin tai lauseen on alun perin kirjoittanut. Oryxissa ja Crakessa ovat juuri ne uudet kehitellyt eläinlajit, joiden alkuperäiset nimet jäivät mietityttämään, samoin kuin yhtiönimet ja Jimmyn ja Craken pelaamat pelit, kuten Sukupuutio. Nimeltään Gracessa mm. päähenkilön nimeen liittyviä viittauksia ei pysty tuomaan esille samalla tavalla kuin alkuperäiskielellä, mikä oli aiheuttanut ylimääräistä selittelyä suomennoksessa.

Noiden pinnallisten tuntemusten jälkeen jäin miettimään, mitä Atwood halusikaan kirjallaan sanoa. Lähtökohtana on ihmiskunnan kehittyminen tieteellisesti, sosiaalisesti ja eettisesti sellaiseen pisteeseen, että ahneudella ja hulluudella on mahdollisuus ajautua jopa itsehävitykseen. Lumimiehen muisteluiden kautta kuvataan maailmaa, jossa ihmiset ovat niin epätasa-arvoistuneet, että on syntynyt tiukkoja eliittipiirejä, jotka hallitsevat ruuantuotantoa kuin terveydenhuoltoakin, mikä tekee koko kansasta, myös piirien ulkopuolella olevan rahvaan heistä riippuvaiseksi. Samanlainen asetelma näkyy mm. Paolo Bacigalupin myöhemmin kirjoittamassa The Windup Girlissa (arvostelu). Toisaalta, kuten mikä tahansa sanelupolitiikka, myös Oryxin ja Craken maailmassa se aiheuttaa vastarintaa. Kirja on rakenteeltaan hyvin Orjattaresi kaltainen, tarinaa kerrotaan useassa aikaperspektiivissä. Päähenkilö on tapahtumien keskipisteessä, ja hänen kauttaan keskitytään hyvin vahvasti siihen todellisuuteen mikä hänelle tapahtuu. Samalla taustalla on suurempia muuttujia. Oryxin ja Craken taustalla kuvataan ilmastonmuutokseen liittyviä ympäristöllisiä muutoksia, jotka tietenkin heijastuvat myös tieteelliseen maailmaan. Ennen kaikkea kirjassa näkyy teemallisesti ihmiskunnan eliittiasemaan ajautuneen ryhmän ylimielisyys, tietynlainen tunteettomuus, jopa victorfrankensteinimainen hulluus pahimmillaan. Tuota tunteettomuutta kuvataan vertaamalla älykästä Crakea Jimmyyn, joka on älymystöeliitin ulkopuolinen, mutta halukas kuulumaan siihen, vaikka selvästi on erilainen tunnemaailmaltaan, vaikkakin hyväosainen (hän ei ole rahvasta).

Siinä missä Orjattaresi on hiljainen ja ehkä toteavakin kertomus, Oryx ja Crake on värikäs, ronski, raaka ja äänekkäämpi kaikin puolin. Atwood tuntuu ajoittain oikein revittelevän epämiellyttävyydellä (lapsipornoa, liveteloituksia, vastenmielisiä kuvauksia epäonnistuneista geneettisistä kokeiluista ym.). Oryxin ja Craken huonona puolena on, ettei sen hahmoista löydy yhtään sellaista, josta voisi pitää. Luulenpa, että tämä on ollut kirjailijan tarkoituskin. Geneettisesti parannellut ihmisetkin tuntuvat lähinnä tylsiltä. Silti minun on pakko sanoa, että Oryx ja Crake päihitti tunnelmallaan Nimeltään Gracen mennen tullen, joka niin mukaansa tempaava lukukokemus kuin olikin, ei tositapahtumiin perustuvana herättänyt paljoa mietteitä. Oryx ja Crake ei kuitenkaan mielestäni pärjää dystopiakuvauksena Orjattaresi -kirjalle. Pääsyynä ehkä se, että Oryx ja Crakessa on paljon keskeneräistä. Lukiessa jää pitkin matkaa tunne, että jokin näkökulma puuttuu (esim. Jimmyn äidin), ja varsinkin kun kirja päättyy kuin kesken, jää kaipaamaan lisää. Mitä tapahtuu crakelaisille ja Lumimiehelle, missä ovat ne muut ihmiset, joista Lumimiehen tarinassa vihjataan?

Oryx ja Crake jää vuoden viimeiseksi kirja-arvostelukseni. Palaan ensi vuonna Atwoodin pariin vielä ainakin Herran tarhureilla, jonka senkin olen tullut harmillisesti hankkineeksi suomenkielisenä, joten suomeksi sen siis aion lukea.

Margaret Atwood: Penelopeia

Margaret Atwoodin Penelopeia: Penelopen ja Odysseuksen myytti (2005) on tilaustyö Canongate Myth -sarjaan, jonka alla on julkaistu useita myyttejä uusintaversioina. Atwood kokeili alunperin kirjoittaa jotain ihan muuta, mutta päätti antaa sitten äänen Penelopelle ja tämän 12 hirtetylle palvelijalle. Hänen päämääränään on pohtia miksi palvelijattaret hirtettiin ja mikä Penelopen todellinen rooli tapahtumassa oli.

Odysseuksen tarina on varmasti kaikille tuttu. Palvelusneitojen osuus alkuperäisessä tekstissä on varsin pieni. Odysseus surmasi heidät poikansa kanssa Penelopen kilpakosijoiden ohessa syyllisenä vehkeilystä vihollisten kanssa. Atwood kuitenkin perustaa oman kirjoituksensa myös muihin lähteisiin kuin Homeroksen tekstiin. Hän tuo esille ja kyseenalaistaa mitä todella tapahtui, niin Odysseuksen matkoilla kuin Ithakan kotisaarella, jossa Penelope myytin mukaan odotteli miestään palaavaksi kaksikymmentä vuotta selibaatissa uskollisena. Atwood paneutuu myös Penelopen varhaisvaiheisiin, isä- ja äitisuhteisiin, sekä suhtautumiseen serkkuunsa, kauniiseen Helenaan. Tarina on kirjoitettu kreikkalaista näytelmää jäljitellen ja sitä kerrotaan Manalan liljakedoilta. Penelopen osuudet ovat suoraa proosaa, mutta palvelijat pääsevät luikauttamaan oman näkemyksensä kuorolauluina ja näytelminä.

Vain uni meille levon suo,
vain silloin rauhan saan;
ei komenneta keittiöön
tai sontaa siivoomaan
...
Vaan jälleen aamu valkenee
ja jälleen raataa saan -
ja nostaa helmat tarpeeseen
soltun ja ruhtinaan.

Jo heti alussa tulee tunne, että Penelope kertojana ei ole kaikkein luotettavin. Atwood vihjailee, mutta ei tulkitse uudelleen mytologiaa. Hän asettaa kuitenkin useaan otteeseen Odysseuksen ja Penelopen samalle tasolle, vertaisikseen. Kun tarinassa pohditaan huhuja Odysseuksen matkoista, se herättää myös miettimään, mitä muualla kuullaan Penelopesta.

"Hän [Odysseus] oli pannut miehensä tunkemaan vahaa korviinsa, sanoivat jotkut, kun oli purjehdittu ohi viekoittelevien Seireenien - ne olivat puoliksi lintuja, puoliksi naisia - jotka houkuttelivat miehiä saarelleen ja sitten söivät heidät, mutta itsensä Odysseus oli käskenyt köyttää mastoon, jotta saattaisi kuunnella Seireenien vastustamatonta laulua hyppäämättä yli laidan. Ei, sanoivat toiset, kyseessä oli korkeatasoinen sisilialainen ilotalo - siellä kurtisaanit olivat kuuluisia musikaalisesta lahjakkuudestaan ja näyttävistä höyhenkoristeisista asuistaan."

Atwood käyttää rohkeasti aikaa tarinassa, sillä hän pistää hahmot vierailemaan myös nykyajassa, jossa varsinkin pintaliitoinen ja muotitietoinen Troijan Helena on elementissään. Siinä missä Atwood haluaa pudottaa Helenan myyttiseltä palvotulta jalustaltaan, hän haluaa myös vapauttaa Penelopen madonnamaisesta puoliso/äiti -uhrin taakasta. Tähän viittaa erityisesti kohtaus Odysseuksen paluun jälkeen, jolloin Penelope rinnastaa itsensä mieheensä.

Penelopeia on erinomainen esimerkki Atwoodin paikoin jopa pirulliseksi yltävästä huumorintajusta. Kirjan erityisiä hetkiä ovat palvelijattarien rehevät osuudet, joissa pilkataan niin emäntää kuin isäntääkin. Niiden kautta kyseenalaistetaan Penelopen kertojaosuutta, mutta myös muinaisten sankarimyyttien maskuliinisuutta ja väkivaltaisuutta. Atwood saa mytologiset hahmot tuntumaan oikeilta ihmisiltä; hänen Penelopensa ja Odysseuksensa, samoin kuin Helenansa, löytää hyvinkin todellisesta maailmasta. Saavatko palvelijat sitten oikeutta? Oliko heidän hirttämisensä perusteltua? Se selviää lukemalla kirjan.

Penelopeia on hyvin erilainen näkökulmakirjoitus kuin esimerkiksi Ursula Le Guinin Lavinia (arvostelu), joka antaa toiselle Troijan sodan suuren sankarin puolisolle äänen. Siinä missä Lavinia on uskottava kertoja ja Le Guin pyrkii tekemään vaihtoehtoisen tulkinnan, Atwood vain tuo esille seikkoja ilkikuriseen tyyliin ja jättää tulkinnat lukijalle itselleen. Molempien kirjailijoiden kirjassa esiintyy kuitenkin vahvaa kuvausta siitä mikä naisen asema näissä myyteissä on ja ne onnistuvat herättämään lukijan pohtimaan.

Penelopeia: Penelopen ja Odysseuksen myytti on innostavaa ja ajoittain hauskaakin luettavaa, joka pääsee myös yllättämään. Erittäin suositeltava kirja, joka valitettavasti ainakin toistaiseksi on loppuunmyyty, mutta eiköhän kirjastoista löydy.

Margaret Atwood: Orjattaresi

Orjattaresi on ensimmäinen lukemani kirja Margaret Atwoodilta. Kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1985 ja suomennettu sitä seuraavana vuonna. Minulla on kirjasta sekä englanninkielinen versio The Handmaid's Tale, että suomennoksen 3. painos. Luin pääasiassa kirjan suomeksi, tosin - kuten monesti aiemminkin - käännös suorastaan huusi välillä tarkistamaan, miten alkuperäinen teksti oli kirjoitettu.

Orjattaresi on dystopia vanhoillisuskovaiseksi totalirismiksi muuttuneesta USA:sta. Tarina on kuvaus yhteiskunnasta, jossa naisilta on poistettu itsenäisyys, yksilöllisyys, omistusoikeus ja itsemääräämisoikeus. Kertojahahmo on Frediläinen, isäntänsä nimen mukaisesti kutsuttu orjatar, jonka ainoana tehtävänä on toimia synnytyskoneena. Hänen tarinaansa seurataan tiukkojen rajojen hallitsemassa pienessä piirissä, mikä ei kuitenkaan estä menneisyyden muistelemista. Tarina alkaa keskeltä ja Frediläisen muistojen kautta pääsemmekin pala palalta vilkaisemaan miten tilanteeseen ajauduttiin. Poliittiset, yhteiskunnalliset ja uskonnollisaatteelliset kuviot taustalta selitetään sillä tasolla, että kokonaiskuva välittyy. Ydinsäteilyn ja myrkkyjen vaikutukset tuodaan esille taustatekijänä, niihin ei paneuduta sen tarkemmin. Tämä on tarkoituksenmukaista, sillä kertoja oli tavallinen amerikkalainen, joka ei niin tarkkaan ollut kiinnostunut mitä ympärillä tapahtuu tai jätti asioita huomioimatta. Kuvaus ihmisestä, joka tottuu alunperin haalean kylpyveden hitaaseen lämmittämiseen siten, että lopulta kiehuu kuoliaaksi, on uskottava. Toki niitäkin oli, jotka olivat nähneet tulevan ja tiedostivat asian ajoissa.

Koskapa Atwood kertoo tarinaa orjan näkökulmasta, saamme nähdä vain ripauksia siitä mitä muualla tapahtuu. Vastarintaliike on olemassa, vanhat ja epäkelvot ns. epänaiset työskentelevät säteilylle altistuneilla alueilla. Tiukasta fundamentalismista huolimatta, alkoholia ja prostituutiota on tarjolla etuoikeutetuille miehille. Miesten mahdollinen steriiliys on seikka, josta ei avoimesti keskustella ja jo sana "steriili" on tabu. Oli naiset sitten missä asemassa tahansa, jopa korkea-arvoisten miesten vaimoina, heidän asemansa on alisteinen. Vastarintaa voi turvallisesti tehdä vain omissa ajatuksissa ja sekin on kamppailua, koska alistetuilla on taipumus myös itsesensuuriin. Naurua käytetään tarinassa yhtenä kapinahengen työkaluna. Kirjassa minua huvitti kohta, jossa japanilaiset turistit kameroineen yrittivät kuvata punaisiin pukeutuvia ja kasvonsa peittäviä orjattaria. Frediläinen kutsuu japanilaisnaisten pukeutumista ajatuksissaan ironisesti länsimaiseksi. Kohtaus toi mieleen amish-yhteisön, joka elää omien tiukkojen sääntöjensä mukaisesti ja myös heitä turistit mielellään kuvaavat.

Atwood ei tarjoa yksiselitteistä päätöstä tarinalle. Lopussa hypätään ajassa eteenpäin, kansainvälisen historiantutkijoiden yhdistyksen symposiumin pöytäkirjaan, jonka kirjailija on päättänyt kuvata eri tyylillä. Teksti on humoristista, mutta se itseasiassa shokeeraa enemmän kuin varsinainen tarina. Se tuntuu lähemmältä todellisuudelta ja arkipäivältä. Epäröisin silti kutsua orjattarenkaan tarinaa epätodeksi, sillä naisten asemasta kautta historian löytyy kirjan kaltaisia, tai jopa vieläkin karmeampia esimerkkejä. Tämän päivän Amerikassa (eikä tietenkään pelkästään siellä) on uskonlahkoja ja -ryhmittymiä, joihin kuuluu tuhansia, jopa miljoonia ihmisiä, joiden ajatusmaailmasta Orjattaren tarina ei ole kaukana. Milloin heidän määränsä ja valtansa on niin suuri, että he pystyvät hallitsemaan paitsi USA:n presidenttiä, myös kongressia?

Vaikka Orjattaren käännös on pääosin hyvä, on Atwoodin teksti tuottanut kääntäjälle selvästi ongelmia paikoin. Yhdessä kohden hän on päättänyt selittää alaviitteellä alkuperäisen tekstin. Varsinkin viimeisen Historiallisia selityksiä -osan käännös on epäselvä. Hyppäsin välittömästi lukemaan alkuperäisen tekstin, jossa mm. viittaukset Chauceriin olivat selkeämmät. Kääntäjä on päättänyt muuttaa lausejärjestystä tai jättää jonkin sutkautuksen kokonaan pois, koskapa niiden kääntäminen ei olisi tuonut esille Atwoodin nokkelaa kielenkäyttöä.

Atwood on kirjoittanut hiljaisella tavalla kantaaottavan ja puhuttavan teoksen, joka ei ole aikojen saatossa menettänyt merkitystään. Se on yhä ja ehkäpä jopa enenevässä määrin ajankohtainen.

Aakkoshaasteen A-kirja.