Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Maja Lunde: Sininen

Odotin innokkaasti norjalaisen Maja Lunden uutta kirjaa nimeltään Sininen (Blå, 2017), sillä kirjailijan edellinen teos Mehiläisten historia (arvostelu) oli mielestäni onnistunut teos ja hiljaisella tavalla puhutteleva. Sininen jatkaa ihmisen maapallolle aiheuttamien muutosten teemaa, tällä kertaa ilmastonmuutoksen mukanaan tuoman kuivuuden seuraamukset. Pääosassa siis vesi.

Kirjassa on kaksi rinnakkaista tarinaa. Vuonna 2017 Norjan tunturien ja vuonojen maisemissa syntyneestä Signestä kasvaa isänsä jalanjäljissä luontoaktivisti, joka vastustaa kotiseutunsa jokien valjastamista ja tunturijäätiköiden louhimista eksoottisena jäänä rikkaiden drinkkeihin. Hänen entinen rakastettunsa on osallinen jäänlouhintaan ja Signe päättää lähteä merimatkalle, sanomaan suorat sanat mitä hän tämän kaltaisista bisneksistä ajattelee. 2040-luvulla Etelä-Euroopan väestö on joutunut lähtemään vesipakolaisiksi kohti pohjoista, jossa huhutaan olevan vielä vettä ja mahdollisuus elää. Nuori isä David ajautuu tyttärensä Loun kanssa pakolaisleirille odottamaan kadonnutta vaimoaan ja poikaansa. Lähistöltä hän löytää kuivan uoman läheisyydestä veneen, jossa hän ja tytär haaveilevat sateista ja purjehtimisesta pohjoisen turvaan.

En osaa sanoa mikä meni pieleen, mutta vaikka Sininen sisältää kaikki samat ainekset kuin Mehiläisten historiakin, se epäonnistuu tunnelmassa ja sanomassaan. Lunde kuvaa Norjan luontoa kauniisti ja antaa pohjaa tuskalle katoavasta luonnosta. Tämä kaikki jää kuitenkin äänekkään lapsen jalkoihin, joka ei tunnu kasvavan aikuiseksi, vaan jatkaa kuvainnollista huutoaan läpi kirjan. Signen aktivismin voi ymmärtää, mutta hänen ihmissuhteensa ovat ahdistavia ja jyrkkiä. Signessä Lunde menettää sanoman voiman.

Ehkä Sininen on kuitenkin kasvutarinakin, sillä vastaavasti isän roolia opetteleva David tuskailee pakolaisuuden kaaottisissa olosuhteissa kuinka pitää huolta tyttärestään, vaikka huomaa myös itsekkäitä tarpeita. Nuoren vanhemman, joka joutuu yksinään ottamaan vastuuta lapsestaan, sisimmässä pyörii varmasti satoja itseluottamukseen liittyviä asioita, ja Lunden kuvaus on varmastikin osuvaa. Davidin ja Loun osuus onkin kirjassa onnistuneempi, ei niin äänekäs, mutta ei lähellekään sitä hiljaisuutta minkä koin Mehiläisten historiassa olennaiseksi ja tärkeäksi.

Kirjan tarinat nivoutuvat yhteen, mutta homma ontuu. En tiedä yrittikö kirjailija saavuttaa Sinisessä samankaltaista päätöstä valopilkahduksineen kuin Mehiläisten historiassa, mutta kun on kyse ilmastonmuutoksesta ja muutamien vuosikymmenten aikajanasta, ei sellaiseen ole mahdollisuutta. Niinpä loppu pissii. Ja sitten vielä venematkat. Veneen hallinnan yksityiskohtia sivu toisensa jälkeen, enkä edes löytänyt niistä mitään allegorista kuvausta.

Sininen oli nopea ja helppo lukea. Lopputulos oli kuitenkin harmittava pettymys. En sano, että tämä oli erityisen huono kirja, se vaan ei yltänyt samalle tasolle kuin edeltäjänsä.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Huomasin syksyllä 2016 kotikaupunkini kirjastossa Lukuopas-palvelun, josta pystyi tilaamaan itselleen lukusuosituksia. Päätin kokeilla olisiko kirjastolle antaa minulle jotain uutta luettavaa, jota en ollut itse hoksannut. Toiveeni olivat: mielellään naisen kirjoittamaa spefia, EI romantiikkaa ja yhteiskunnallinen teema olisi aina plussaa. Minulle suositeltiin: Atwoodin Orjattaresi (arvostelu), Beukesin Zoo City (arvostelu), Butlerin Aamunkoitto (arvostelu), Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Itärannan Teemestarin kirja (arvostelu), Kayn Kesäpuu, Lunden Mehiläisten historia, Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Turtschaninoffin Maresi (arvostelu) ja Williamsin Aavekauppiaan tytär (arvostelu). Hienoja suosituksia kaikki, on helppo yhtyä niihin. Olin kuitenkin lukenut suurimman osan näistä. Maja Lunden Mehiläisten historia (Bienes historie, 2015) oli minulta mennyt kuitenkin ohi, joten Lukuopas teki asiansa ja niinpä kirja siirtyi odottamaan vuoroaan. Vuoro tuli nyt, kun kirja julkaistiin viime vuonna englanniksi (The History of Bees) ja se on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Halusin tietää onko teos nimeämisen arvoinen.

Mehiläisten historia koostuu kolmesta näkökulmakerronnasta eri aikakausina. Vuonna 1857 kunnianhimoisen tutkijan Williamin ura tyssää suuren perheen perustamiseen ja elannon hankkimiseen kauppiaana. Masennukseen taipuvainen isä löytää kuitenkin mehiläisten tarkkailusta ja uuden pesämallin kehittämisestä entisen intohimon palon. Vuonna 2007 mehiläisfarmari George kamppailee ylläpitääkseen tilaansa, vaikka työlle ei hänen pojastaan tunnu löytyvän jatkajaa. Suuri mehiläiskuolemien aalto käy läpi koko maailman ja pian Georgen ongelmat ovat kaikkien ongelmia. Mehiläiset katoavat maailmasta. Vuonna 2098 Tao työskentelee pölyttäjänä. Kiinalaiset ovat korvanneet mehiläiset lukuisilla ihmisillä. Tao toivoo omalle pojalleen parempaa tulevaisuutta rapistuneessa maailmassa, mutta toive tuntuu turhalta, kun poika vieläpä sairastuu ja katoaa.

Mehiläisten historia on ankeaa luettavaa, mutta silti se tempaisee mukaansa raskaisiin ihmiskohtaloihin. Ensin tarinat tuntuvat erillisiltä, mutta lukemisen myötä syntyy pian käsitys, että ne kietoutuvat yhteen ja loppua kohden linkit selviääkin. Kaikissa yhteistä ovat mehiläiset. Kahdessa varhaisemmassa tarinassa niiden käyttäytymisen tutkimus ja kasvatus ja tulevaisuuden tarinassa miltä maailma näyttää ilman mehiläisiä. Lunde on luonut melkoisen dystooppisen maailman pelkästään mehiläisten kadosta ja antaa sille selityksenkin, joka ei ihan aukoton ole. Mehiläisten merkitys kukkivien kasvien ja puiden pölyttäjänä on kuitenkin kiistaton, puhutaan 80-90 %, ja jos se määrä pölyttäjiä katoaa, vaikutus on suuri koko maanviljelylle ja marjojen ja hedelmien tuotannolle. Kirjassa käsitellään oikeaan ongelmaan liittyviä seikkoja fiktiivisin keinoin sitomalla ne perheisiin ja etenkin vanhemman ja lapsen suhteeseen. Vaikka kirjan loppu on aavistettavissa jo kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, ei se pilaa tarinan tehoa.

Kirja ei alleviivaa ja on aika hienovarainen syissä ja ratkaisuissa. Mehiläisten kadosta ei voi syntyä onnellista loppua, jos joku sellaista kuvittelee tapahtuvan ennen kirjan aloittamista. Lunden kirjassa on voimakkaasti mukana alakulo, samalla tavalla kuin Ishiguron Ole luonani aina -teoksessakin ja muutamassa muussa minulle suositellussa kirjassa. Ihmiset ovat aitoja niin käyttäytymisessään kuin tunteissaankin. Vaikka korostan teoksen dystooppisen maailman tilaa ja tunnelmaa, on mukana kuitenkin valonpilkahdus, jonka vuoksi kirjan lukemista ei kannata pelätä liian ankeana. Onko kirja sitten uskottava ja pitääkö meidän oikeasti huolestua yksipuolistuneen viljelyn, torjunta-aineiden ym. syiden vuoksi maailman ruuantuotannosta? Itselleni USA:n lisääntynyt maissin tehoviljely ja siihen johtaneet syyt ovat herättäneet kapinaa jo vuosikausia, mutta vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset. Omalla tavallaan Lunden kirjassa on samaa henkeä fiktiivisessä muodossa kuin Rachel Carsonin ei-fiktiivisessä Silent Spring -teoksessa.

Mehiläisten historia teki minuun hiljaisen vaikutuksen kerronnallaan ja olen toistaiseksi valmis nimeämään sen Hugo-ehdokkaaksi, vaikka tiedän, että se ei tule läpi menemään jo pelkästään siksi, että se on käännöskirja, eikä iso osa äänestäjistä lue käännöskirjoja.