M. John Harrison: Pastellikaupunki

2015 Aakkoshaasteen H-kirja sai minut tarttumaan elämäni toiseen M. John Harrisonin kirjaan, kolme vuotta Nova Swing -kokemuksen jälkeen (arvostelu). Myös Vankityrmiä ja Louhikäärmeitä -blogin Jonaksen kirjoitus viime syksyltä muistutti kirjan olemassaolosta ja lukemattomuudesta. Pastellikaupunki (The Pastel City (1971), suom. 1996) ei ollut minulle lukukokemuksena yhtään sen helpompi kuin Nova Swingkään, mutta toisaalta hyvin erilainen.

Kirja aloittaa Harrisonin Viriconiumin maailmaan liittyvän sarjan. Maan olosuhteet ovat dystopiset, sivilisaation raunioita luonnonvarojen ehtymisen jälkeen myrkyllisini soineen ja suurine autiomaineen. Viriconiumin kuningaskunta, Pastellikaupunki, on tulevaisuuden Maan viimeinen kulttuurin keskus, jota hallitsee isänsä kuoleman jälkeen nuori kuningatar Jane, Mehvet Nian. Kuningasisän kokoama persoonallinen soturijoukko lähtee puolustamaan nuorta hallitsijaansa ja kaupunkia kilpailevaa hallitsijaehdokasta ja pohjoisen mekaanisia barbaareja vastaan välttämättömyyden pakosta pelastaaksen mitä vielä pelastettavissa on.

Pastellikaupunki on tieteisfantasiaa, jossa fantasiamaailman kaltaiset päähahmot ja asetelmat on sijoitettu science fictionmaiseen maailmaan ja onnistuneesti, sanoisin. Tarinan sankarihahmot ovat rosoisia, menneisyyden muovaamia, kaikkea muuta kuin puhtaasti sankarimaisia. Sofistikoitunut miekkamies tegeus-Cromis, palkkasoturi Birkin Grif ja kääpiö Tomb etunenässä ovat (varsinkin 60-70-lukujen) westernien hahmojen haikuja, joten ehkäpä aikakausi näkyy tarinan tyylissä enemmän kuin osaan kirjallisuuden perusteella arvioida. Joka tapauksessa pystyn erottamaan hahmojen syvyydet ja raakamaisen traagisuudenkin (lukuunottamatta naishahmoa, joka on mitä on), mutta se ei tee niistä minulle yhtään sen helpommin sulateltavia. Lukiessa tuli mielleyhtymä Michael Moorcockin hahmoihin, pääasiassa Elriciin, ja kävi samoin kuin Elricin kanssa - hahmot eivät päässeet pinnan alle.

Sen sijaan maailma pääsi. Käännöksessä on herkkä jälki, teksti on kauniin kuvailevaa ja upottavaa. Välillä ehkä liiankin kanssa, mutta silti koboltinsininen taivas, kylmää smaragdinvihreää tulta hohtavat Nimitähdet, jotka loistavat taivaalla muodostaen kaksi sanaa unohdetulla kielellä, kolean valppauden leiman omaavat rakennukset, umbran ja okran värinen autiomaa jne. ovat hienoa, kylmiä väreitä kauneudessaan aiheuttavaa dystopista maailmankuvausta yksityiskohdissaan. Hieno on myös se kauhukuva geteit chemositeista, elämää vihaavista vihollisista, jotka saavat alkunsa ravintotankeissa.

Hieman kahtaalle Pastellikaupunki vetää, pidin maailmasta, mutta hahmot eivät sytyttäneet. Valitettavasti Viriconiumin jatkoja ei ole suomennettu, sillä en ole varma saanko aikaiseksi lukea sarjaa pidemmälle englanniksi, vaikka mieli tekisi nähdä millaiseksi jälki muuttuu, kun julkaisuvuosikymmen vaihtuu toiseksi. Harrisonilta on toki vielä muutamia muita käännettyjä teoksia lukematta. Palaan niihin jonain päivänä.

Aakkoshaasteen H-kirja

M. John Harrison: Nova Swing

M. John Harrisonin Nova Swing osui käsiini kirjastokäynnillä, odotti pari kuukautta lukemistaan, ja kun en enää viitsinyt uusia lainaa, luin sen pois alta. Kirja on julkaistu alun perin vuonna 2006 ja suomennos 2008. Kohtalaisen tuore teos siis. Mutta miksi minä otin kirjaan kirjastosta, vaikka kotonakin on jonossa luettavaa? Nova Swing kolkutteli takaraivoa muistuttamassa, että se on jonkin sortin tärkeä luettava, sillä onhan se yltänyt Booksyn koostamalle 101 spefin helmeä -listallekin.

Saudaden kaupungin ”tapahtumapaikka” on poikkeuksellinen aika-avaruus-alue, joka syntyi kun Kefahuchin vuosta alkoi putoilla maahan osia muuttaen aluetta epätodelliseksi. Paikasta on tullut seikkailijoiden luvaton turistikohde oppaanaan Vic Serotinin. Tapahtumapaikan outoja ja tuntemattomia artefakteja kuljetetaan alueelta laittomasti kaupattavaksi ja ihmisillä on erikoisia kuvitelmia mikä tapahtumapaikalla on mahdollista tai ei, vieläpä olettaen, että vastauksia löytyy kadoksissa olevasta päiväkirjasta. Näyttäisi siltä, että tapahtumapaikalta on virtaamassa kävijöitä kahteen suuntaan eikä altistuminen vuolle ole suinkaan vaaratonta.

Jälleen kerran hyppäsin tuntemattoman kirjailijan ja teoksen kanssa altaan syvään päähän lukematta edes takakansitekstiä ja katsoin osasinko uida. Nova Swingin kanssa meni hieman räpeltämiseksi, mutta pysyin pinnalla ja pääsin myös eteenpäin, vaikka uintitekniikka ei ollutkaan ihan hallussa. Kirjassa on kovasti film noirin ja haikean tangon tuntua ja henkilöhahmot, kuten Vic ja Einsteiniksi itsensä tuunauttanut poliisi Aschemann, ovat enemmän tai vähemmän oman elämänsä syrjäpoluilla. Sellaisia, joita saattaa tavata kuppilassa istumassa ja haaveilemassa joko entisestä tai tulevasta. Kirjan juoni ei avaudu kovin helposti, ja ehkäpä Harrisonin aiemman samaan maailmaan sijoittuvan kirjan Valon lukeminen olisi ollut ensin paikallaan, vaikka käsittääkseni Nova Swing onkin itsenäinen teos. Hahmot itsessään ja heidän tarinansa kuitenkin vaikuttaa varsinaista juonta tärkeämmältä.

Nova Swing on tunnelmaltaan kirja, joka vaatii ainakin minulta tietynlaisen lukufiiliksen. Jopa suomennoksessa on havaittavissa Harrisonin mielikuvituksen laitamia hipova onnistunut maailmankuvaus; vuon Schrödingerin kissan kaltaisuus. Ja yleensä pidän hahmojenkin rosoisuudesta. Nyt koin kuitenkin hahmoissa sellaista melankolista alisuorittamista, mikä ei sopinut stressaavan arkielämäni ajankohtaan. Lopun toiveikkuus nosti pisteitä kuitenkin paljon. Nova Swing ei ole minulle täysosuma, edes suomalainen tango ja kissat eivät sitä pelastaneet. Uudelleenluku voisi tuoda kirjaan uusia ulottuvuuksia, mutta juuri nyt se ei ole paikallaan. Silti olen tyytyväinen, että kirja on luettuna ja ehkäpä tartun toiseenkin M. John Harrisonin teokseen jossain vaiheessa.