Swecon 2013 -raportti

Edellisen vuoden Swecon oli sen verran erinomainen kokemus, että päätin osallistua Fantastika – Swecon 2013 -tapahtumaankin häilyvästä terveydentilastani huolimatta. Kunniavieraat Jo Walton ja Lavie Tidhar ovat kiinnostavan houkuttelevia kirjailijoita, joten pitihän heitä päästä kuuntelemaan. Tidharilta olen lukenut 7 kirjaa ja yksi on kesken ja Waltonilta olen lukenut 4 kirjaa, joista yksi on uusintaluettavana parhaillaan.

Anders Wahlbom, Steven Savile,
Kristina Rudbjer, Rebecka Öfverholm

Ruuhkainen Tukholma viivästytti matkaamistani sen verran, että missasin perjantaina sekä conin avajaiset että Jo Waltonin haastattelun. Perjantain ensimmäinen paneelini oli Dr Who 50 Years, jossa Doctor Who -käsikirjoittajana ja kirjailijanakin tunnettu Steven Savile piti reipasta keskustelua yllä. Savilella oli muutamia mielenkiintoisia sisäpiirin juttuja kerrottavanaan tv-sarjan tuotannon taustalta, mutta mitään suuria paljastuksia hän ei kertonut. Matt Smithin lähdöstä/vaihdosta hän sanoo kuulleensa ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten, joten mikään pikainen päätös se ei ole ollut.


Viime toukokuussa kuolleen Jack Vancen kunniaksi oli oma luento, jossa John-Henri Holmberg kertoi niin Vancen tuotannosta kuin elämästäkin. Holmbergin ansiosta Vance suostui tulemaan Ruotsiin conin kunniavieraaksi 70-luvulla, mikä oli harvinaista kirjailijalle, joka ei yleensäkään nauttinut fandomin huomiosta. Vance ehti itse valottaa elämäänsä omaelämäkerta-kirjassaan This is me, Jack Vance!, joten useat luennossa esille tulleet asiat olivat tuttuja jo ennestään, mutta silti Holmbergin pienellä henkilökohtaisella otteella mielenkiintoisia. Olen entistä vakuuttuneempi, että jatkan Vancen tuotantoon tutustumista pikku hiljaa.

Perjantai-ilta päättyi osaltani paneeliin, jossa suositeltiin SFF-kirjailijoita ja heidän teoksiaan Linnéa Anglemarkin johdolla. Suosittelijoina olivat Ian Sales (SF Mistressworks), Jo Walton ja Lavie Tidhar. Monia mielenkiintoisia nimiä tuli esille, osa tuttuja osa ei. Erityisesti painoin mieleen Sofia Samatarin, E.J. Swiftin ja Ada Palmerin.

Lauantai meni osittain pienessä sumussa, kävin kuuntelemassa paneelit maailmanluonnista, steampunkista ja juonen rakentelusta, kustannustoimittajista ja agenteista, sekä Tidharin kunniavierashaastattelun, mutta en tehnyt muistiinpanoja. Keskustelut olivat mielenkiintoisia ja osoittivat muun muassa, että Jo Walton voisi vetää ihan hyvin yksinkin 50 minuuttia ohjelmaa, kuten vetikin kunniavieraspuheensa yhteydessä. Olen seurannut Waltonia fandomissa usean vuoden ajan mm. hänen Tor.comin kirjoitustensa kautta ja monet hänen ajatuksistaan ja mielipiteistään olivat tuttuja. Walton on suorapuheinen, mutta ajoittain traditionaalinen. Lavie Tidhar haastoi omilla näkemyksillään välillä niin Waltonin kuin muutkin panelistit. Tidharin maku monien kirjojen ja tyylien kohdalla poikkeaa totutusta länsimaisesta ja hän ei arastele myöskään sanomasta, jos ei jostain teoksesta pidä ja miksi ei pidä. Tidharin monikulttuurinen tausta näkyy hänen ajatusmaailmassaan. Oli kuitenkin haaste saada hänestä kuvaa, jossa hän puhui yleisöä katsoen.


Michael Cobley, Hannele Mikaela Taivassalo,
Ylva Spångberg, Jo Walton

Michael Cobley, John Meaney,
Patrik Centerwall, Jo Walton

Lavie Tidhar, Nene Ormes,
Anna Davour, Tommy Persson 

Michael Cobley, John-Henri Holmberg,
John Berlyne, Tommy Persson

Dark Fantasy -paneelikeskustelua oli hauska kuunnella, vaikka selkeä johtolanka keskustelusta puuttuikin. Suuntauksen määritelmä oli hieman haussa ja niinpä käsitellyksi tuli epämääräisesti myös vampyyriporno. Lauantai-iltani päättyi visailuun, joka sinänsä oli hauska, mutta väsy painoi.

 

Sunnuntaina kuuntelin paneelin science fictionin ja fantasian kirjoittamisesta ja tyylilajien eroista sekä politiikasta scifissä. Jälkimmäisessä aiheesta harhailtiin pahasti uskonnon puolelle ja itse politiikan käsittely jäi lähinnä kirjallisuusmaininnoiksi. Ehkä aihe olisi vaatinut enemmän perehtymistä. Lavie Tidhar toi esille myös pariin kertaan, että keskustelussa ei ollut mukana yhtään naispuoleista jäsentä, aihe josta puhuttiin myöhemmin toisessakin paneelissa. Suomen päätös hakea vuoden 2017 worldconia Helsinkiin edellisen 2015 -haun jäätyä täpärästi äänestyksessä kakkossijalle, oli esillä Worldcon in Helsinki 2015 and 2017 -paneelissa, jossa käytiin läpi myös muita maailmanluokan conien järjestämiseen liittyviä asioita. Tällä kertaa Helsingillä on aikaa luoda äänestäjäpohjaa jo syntyneen laajentamiseksi, ja toivottavasti yhä laajempi joukko suomalaisiakin päättää äänestää parin vuoden päästä worldconia kotimaahan.



Sweconini päättyi virkeään Where did all the female sf writers go? -paneeliin, jossa keskusteltiin interaktiivisesti myös yleisön kanssa minkälainen tilanne naispuoleisten science fiction -kirjailijoiden kohdalla julkaisubisneksessä on. Agentti John Berlyne, jonka agenttitoimisto edustaa mm. Aliette de Bodardia, Brandon Sandersonia, Charlaine Harrisia, Lavie Tidharia, Justina Robsonia ja Ian Tregillisia, sai vastailla mm. roolistaan agenttina kirjailijoiden, ja etenkin naiskirjailijoiden pääsyyn brittimarkkinoille. Karin Tidbeck toi esille eron mies- ja naiskirjailijoiden tavassa tarjota tekstejään julkaistavaksi, tässä tapauksessa novelleja. Naiskirjailijat tarjoavat tekstejään vähemmän ja tiukemmilla kriteereillä. Hylkäyksen jälkeen he herkemmin jättävät tarjoamatta uudelleen. Keskustelussa keskityttiin pääasiassa amerikkalaisten ja brittien julkaisumaailmaan ja Mia Franck toikin lopussa esille henkilökohtaisella tyylillä, kuinka pienissä ympyröissä me täällä pohjoismaissa lopulta kirjailijan kannalta pyörimme.


 

Karin Tidbeck, Mia Franck, Ian Sales

Mia Franck, Ian Sales, Jo Walton, Jukka Halme



John Berlyne

Vaikka tämän conimatkaajan voimat tuntuivat välillä loppuvan kesken, olen iloinen että kävin Sweconissa tänäkin vuonna. Kokemus oli jälleen erittäin positiivinen. Pahoittelen osan kuvien laatua. Unohdin perjantaina ja lauantaina, että minulla oli oikea kamerakin mukana iPadin sijaan.

 

Lavie Tidhar: Martian Sands

Täytyy myöntää, että Lavie Tidharin Martian Sands (2013) ei ollut oikea kirja kiireiseen aikaan, mutta koska kirjailija saapuu vierailulle ensi kuussa Sweconiin, niin päätin kuitenkin lukea teoksen loppuun, vaikka lukeminen eteni hitaamman puoleisesti.

Martian Sands alkaa Bill Glimmungin aikamatkavierailulla presidentti Franklin Delano Rooseveltin luona vuonna 1941. Hän tarjoaa Rooseveltille mahdollisuutta estää holokausti. Myöhemmin ilmenee, että Marsissa Bill Glimmung on huonojen kirjojen sankarihahmo, jota on yhdessä elokuvassa esittänyt jopa kuuluisa näyttelijä Elvis Mandela. Asutulla Marsilla Uutta Israelia johtaa entiset israelilaiset johtajat, kukin vuorollaan, nyt keinotekoisesti simuloituna. Carl Stone on saanut juuri valmiiksi Golda Meirin. Marsissa kiertää huhu, että aikamatkailu olisi mahdollista. Kukaan vain ei tunnu myöntävän tai tietävän asiaa varmaksi. Carl kutsuu itseään marsilaiseksi soturiksi ja hänellä on neljä kättä. Hän ja muut vallankumouksellisen veljeskunnan jäsenet näkevät näkyjä keisarista ja haaveilevat paluusta juurilleen, todellisina marsilaisten jälkeläisinä. Siihen tarvitaan aikamatkailua. Kaukainen kibbutsi kutsuu heitä. Josh on myyntimies, joka haaveilee paremmasta elämästä, hänen isoisältään saama perintökellokin käyttäytyy omituisesti. 

Martian Sands on hämmentävä kirja. Se on humoristinen, täynnä viittauksia niin Burroughsin Marsiin, Philip K. Dickiin, populaarikulttuuriin kuin poliittisiin henkilöihinkin ja maailman historian tapahtumiin. Tyylissä on samankaltaisuutta kirjailijan Osaman (arvostelu) kanssa ja yleensäkin Tidharin omalaatuisuus näkyy jälleen vahvasti. Kaiken pulp-tyylin keskellä käsitellään kuitenkin yhtäkkiä juutalaistuhoja ja keskitysleirejä poliittisella otteella. Tarinan käänteet saavat välillä ihmettelemään mitä hemmettiä nyt tapahtui, miten tähän hypättiin, eikä lyhyissä pätkissä lukeminen yhtään helpottanut asiaa.

Tidhar osaa luoda mielenkiintoisia hahmoja, jotka eivät ole perinteisellä tavalla syvällisiä, mutta he ovat värikkäitä ja heistä irtoaa ajatuksia, jopa näinkin lyhyessä teoksessa. Hän esittelee myös uusia ideoita, kuten älyllisen luodin, jolla on nimi. Onhan niitä "nimettyjä" luoteja ennenkin kirjallisuudessa ja elokuvissa tullut vastaan, mutta harvat niistä ovat pohtineet tehtäväänsä. Mukana ovat myös hieman epäselviksi jäävät Othersit, biomekaaniset ihmis(osa)muunnelmat.

En välttämättä ymmärtänyt läheskään kaikkea siitä sisällöstä, mitä kirjailija on Martian Sandsiin ympännyt. Se olisi vaatinut enemmän keskittymistä. Pidin Osamasta enemmän, ja se tuntuu saaneenkin osakseen myös enemmän huomiota. The Bookman Histories -steampunksarjan päätösosa The Great Game odottelee vielä vuoroaan. Toivottavasti ehdin lukea sen ennen kirjailijatapaamista, josta olen melkoisen innoissani.

Lavie Tidhar: Osama

Lavie Tidharin Osama on tämän syksyn uutuuskirja. Nähtyäni useita raportteja ja dokumentteja 9/11-tapahtumista, olen tullut johtopäätökseen, etten voi koskaan täysin ymmärtää ei-amerikkalaisena miten amerikkalaiset (yleistyksenä) terrorismin kokevat ja haluavat mediassa välittää. Olen enemmän ja vähemmän kyllästynyt kollektiivisten tunteiden kokemisen korostamiseen ja popularisointiin. Siksi epäröin lukea Osamaa. Kirja on kuitenkin monisyisempi, poikkeavampi ja yllättävämpi kuin osasin odottaa. Ei ole kirjaa pelkästään kanteen ja nimeen katsominen. Israelillaissyntyinen Lavie Tidhar on maailmaa laajemmaltikin kokenut kirjailija ja se näkyy myös Osamassa.

Salaperäinen nainen palkkaa yksityisetsivä Joen Laosissa etsimään fiktiivisiä Osama bin Laden -kirjoja kirjoittavan Mike Longshottin, josta kukaan ei tunnu tietävän kuka hän on ja missä majailee. Kirjailijan Osama-kirjat ovat kuitenkin kohtalaisen suosittua pulp-kirjallisuutta. Etsintämatka vie Joen Ranskaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin ja Afganistaniin, eikä jäljittäminen ole yksioikoista tai edes vaaratonta puuhaa. Longshott tuntuu olevan salailujen verhon takana ja Joe kohtaa paitsi väkivaltaa myös erikoisen fanilauman matkallaan.

Osama on rakenteeltaan harhauttava ja meni kohtalaisen pitkään ennen kuin ymmärsin tarinan kahtiajakoisen oveluuden. Kertomus on vaihtoehtohistoriaa, käänteistä maailmaa, ja itse asiassa enemmän dekkarikirjallisuuden syrjäisten klubien, kauniiden naisten ja ronskien miesten maailmaa kuin mitä tarinan sisältämän kirjallisuuden pitäisi olla. Otteet Osama-kirjoista ovat pikemminkin yksityiskohtaisia raportteja kuin kioskikirjallisuutta, mikä on Tidharilta tyylikäs tapa sekoittaa pakkaa ennen lopullisen oivalluksen tarjoamista. Osama on noir-tyyliä, samaa mitä Tidhar käyttää An Occupation of Angelsissa (arvostelu) tai osittain myös The Bookman-sarjassa (arvostelu). Aiheesta johtuen tyyli puree minuun paremmin noissa aiemmissa kirjoissa. Pidän kirjailijan tavasta tuoda tarinoihinsa paikkoja, jotka ovat valtaväylien sivussa, vaikka hän ei Laosiin uppoakaan yhtä syvällisesti kuin esim. Paolo Bacigalupi Thaimaaseen tai Ian McDonald Turkkiin. Tässä suhteessa Tidharin Vanuatu-vaikutteinen Cloud Permutations (arvostelu) on vaikuttavampi. Osaman tarina on kuitenkin kansainvälinen, eikä sen ole tarkoituskaan pysytellä yhdessä paikassa.

Henkilöhahmot eivät ole Tidharin suurimpia vahvuuksia, mutta he istuvat loistavasti siihen ympäristöön ja tapahtumiin, jotka kirjailija luo. Pelasin kirjan lukuaikana nostalgisia Broken Sword -pelejä, ja yllättävää kyllä, pelien dekkarityyli osui hyvin kohdilleen Osaman kanssa. Tunnit pelien kanssa sekoittuvat Osaman maailmaan hämärtäen todellisuuden surrealistisesti. Kaiken hämärän puuhastelun jälkeen tarina pomppaa loppupuolella hetkeksi koomiseen fanitapahtumaan, jossa Osamaverse oheistuotteineen irrottaa hervotonta hekottelua.

Osama sekoittaa todellisuuden rajoja ja tekee sen erinomaisella tavalla. Vaikka teemallisesti kirja ei osunutkaan täysin lukuhermooni, täytyy jälleen antaa Tidharille pisteitä omalaatuisuudesta ja rohkeudesta. Ensi vuonna kirjailijalta on ilmestymässä kolmas The Bookman-kirja. Sitä odotellen.

Aakkoshaasteen T-kirja.

Lavie Tidhar: An Occupation of Angels

An Occupation of Angels on israelilaissyntyisen Lavie Tidharin ensimmäinen julkaistu pienoisromaani vuodelta 2005. Ostin kirjan ekirjana ja minulla on siitä myös äänikirjaversio.

Toisen maailman sodan aikana arkkienkelit saapuivat maapallolle ja asettuivat suuriin, vanhoihin kaupunkeihin ja niiden historiallisiin kohteisiin. Viisikymmentä vuotta myöhemmin kylmän sodan tunnelmissa jokin ryhtyy surmaamaan enkeleitä. Killarney on salaistakin salaisemman brittiläisen Bureaun agentti, joka saa tehtäväkseen jäljittää kryptografi nimeltä Eldershott. Tämän kerrotaan epämääräisesti olevan avain murhiin. Etsintä vie Killarneyn useilla eri identiteeteillä varustettuna Euroopan kautta Moskovaan ja siitä junalla läpi puolen Siperian kylmään Novosibirskiin. Matka on vauhdikas ja vaarallinen, ja vaarassa on ihmiskuntaakin suuremmat voimat. Nyt ei ollakaan valloittamassa kaupunkeja ja kyliä.

An Occupation of Angels yllätti minut tyylillään. Se on hieman erilainen kuin aiemmat Tidharilta lukemani kirjat, mutta omassa lajissaan silti erinomainen. Kirja on kylmänsodan vakoojatarina, ideologisten asetelmien vaihtoehtohistoriaa, jossa pääpaino on taivaallisilla otuksilla. Ja millaisia otuksia ne ovatkaan. Tidharin enkelit ovat suuremmoisia, pelottavia ja vaarallisia. Juuri sellaisia, että niiden voima tulee esille. Silti Tidhar esittää ne myös inhimillisinä ja haavoittuvina sekä sotaisina. Tarinasta ei puutu vauhtia. Välillä lukemista pitää itse oikein hidastaa, sillä paikasta ja tapahtumasta toiseen siirtyminen on sen verran nopeaa, että mukana ei tahdo pysyä. Tidhar onnistuu kuvaamaan kutakin tilanne ja ympäristöä tiiviisti, mutta riittävässä määrin, jotta tunnelman luonti onnistuu. Minulle tuli tapahtumista selkeitä visuaalisia välähdyksiä, aivan kuin olisi filmiä katsonut.

Tarinan jotkut ratkaisut tuntuvat hieman oikaistuilta, mutta eivät ne toisaalta poikkea yleisesti agenttitarinoiden sankarien osaamisesta ja pystyvyydestä. Tällä kertaa jamesbondmaisena hahmona on kuitenkin nainen. Osittain oikaisun tunne voi johtua siitä, että ekirjana tarina on vain 111-sivuinen ja siihen on mahdutettu jos vaikka mitä ja vielä saatu tarina päätökseenkin. Vaikka Killarney onkin ihan mielenkiintoinen hahmo, hänestä ei tämän tarinan puitteissa ehdi tulla kovin syvää kuvaa. En sitä itse asiassa odottanutkaan, sillä enkelit varastivat kyllä pääasiallisen huomioni. Ihastuin niihin ja haluaisinpa lukea enemmänkin tämän kirjan tyylisistä enkeleistä tarinoita. Niitä sadunomaisia suojelusenkeleita on nähty ihan tarpeeksi.

An Occupation of Angels on erilaista Tidharia, mutta yhtä kaikki erinomainen pikku tarina. Minulla on vielä pari kirjaa Tidharilta lukematta ja syksyllä ilmestyy vaihtoehtohistoriateos Osama, jota mielenkiinnolla odotan.

Lavie Tidhar: Gorel and the Pot-Bellied God

Gorel and the Pot-Bellied God on Lavie Tidharin huhtikuussa julkaistu pienoisromaani. Kirja on jaettu kolmeen osioon: The Road to Falang-Et, Mothers of Jade ja The Shadow from the West.

Päähenkilö on pyssymies ja huumeaddikti, jonka ainoa päämäärä on löytää takaisin tie menetettyyn kotiinsa, kuningaskunta Golirisiin, josta hänet lapsena taikuudella erotettiin ja hänen syntymäoikeutensa vietiin. Legendan mukaan on olemassa peili, jonka kautta löytyy totuus, ja sitä Gorel lähtee tavoittelemaan Falang-Etista. Matkaseurakseen hän saa avianilaisen vakoojan ja puoliksi merlangaisen varkaan. Tie Falang-Etiin, saati kotiin, ei ole kaikkein suoraviivaisin. Matkalle mahtuu verta, seksiä ja huumeita ja jumalatkin kilpailevat keskenään (vain rock'n'roll puuttuu). Ja mikä onkaan se peilin totuus...

Gorel and the Pot-Bellied God on varsin onnistunut pienoisromaani rakenteeltaan, kuten myös kirjailijan samalla tavalla rakennettu toinen pienoisromaani Cloud Permutations (arvostelu) on. Varsinaisen päätarinan ohella kerrotaan mytologiaa prinsessasta ja sammakosta, siitä meillekin tutusta sadusta, jossa sammakko muuttuu prinssiksi suukon saatuaan. Tidhar tosin on hieman muokannut satua omanlaisekseen; yllättäväksi, tummasävyisemmäksi ja rosoisemmaksi. Kirjan nimen lisämääreenä on "guns & sorcery", mikä kertookin tarinan luonteen verrattuna normaaliin miekka & magia -tyyliin.

Pienoisromaanin henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta missään vaiheessa heihin ei ole helppo samaistua. Heistä ei ole helppo edes pitää. Tarinan lyhyyden vuoksi tapahtumamaailman ja rotujen kuvaus jää hieman vaillinaiseksi. Toisaalta, molemmat ovat ytimekkyydessään onnistuneita. Gorel and the Pot-Bellied God on kokonaisuutena ehyempi kuin Cloud Permutations, samoin kuin The Bookman -sarjan toinen osa on rakenteellisesti ehyempi kuin ensimmäinen osa, mutta pidin Cloud Permutationista kuitenkin enemmän. Siinä Tyynenmeren saariston kulttuurin vaikutus on elementti, jota vastaava Gorelista tuntuu puuttuvan.

Vaikka Gorel and the Pot-Bellied God ei mielestäni ole Tidharia parhaimmillaan, kirjailija on selkeästi löytänyt oman tyylinsä ja se on persoonallinen.

Lavie Tidhar: Camera Obscura

Lavie Tidharin Camera Obscura on seuraaja viime vuonna ilmestyneelle The Bookmanille (arvostelu). Jos The Bookmanin kohdalla genreluokittelu ei ollut helppoa, niin ei se ole Camera Obscurankaan kohdalla. Kirja on science fictionia, steampunkia, kyberpunkia, vaihtoehtohistoriaa, dekkari. Kakkoskirjassa viitataan ensimmäisen osan tapahtumiin, ja vaikka Camera Obscuran voisi kyllä lukea itsenäisenäkin teoksena, minulle jäi tunne, että maailman ymmärtämistä helpottaa kohtalaisesti jos The Bookman on jo ennestään luettuna.

Camera Obscura alkaa kolme vuotta The Bookmanin tapahtumien jälkeen 1800-luvun lopulla. Liskokuninkaalliset hallitsevat Brittiläistä imperiumia, mitä ranskalaiset tasavaltalaiset konehallitsijat hiljaisesti vastustavat. Kiinalaisilla on omat salaiset järjestönsä hamuamassa menetettyä valtaa, halveksuen Les Lézardseja. Kaikkien heidän intressit kohtaavat tarinassa, jonka alussa nuori poika saa käsiinsä salaperäisen jade-esineen ja pakenee se mukanaan tietämättä mistä on kyse. Päätarina käynnistyy kuitenkin Pariisissa. Milady de Winter, Quiet Councilin agentti törmää outoon Rue Morgue-murhamysteeriin, jonka jäljet hänen kuuluu hävittää. Näyttäisi siltä kuin idästä saapunut miesuhri olisi kantanut jotain vatsassaan ennen kuolemaansa. Selvitellessään kuka mies oli ja mitä hän kuljetti, Miladyn polulle osuu useampikin murhatapaus ja hänen oma henkensäkin on vaakalaudalla. Tapahtumat vievät Miladya kohti Vespucciaa, ihmisten uutta maailmaa valtameren toisella puolen, mutta sitä ennen herra de Sade, Mycroft Holmes, Tom Thumb (Here lies Tom Thumb, King Arthur’s knight...) ja monet muut osallistuvat kukin osaltaan tapahtumien kulkuun ja käväiseepä Milady hullujenhuoneella ja meren allakin kokemuksia keräämässä ennen kuin tapahtumat huipentuvat Chicagon maailmannäyttelyyn v. 1893.

Kuten The Bookman, myös Camera Obscura vilisee enemmän ja vähemmän tunnettuja fiktiivisiä ja todellisia hahmoja sekä historian tapahtumia tidharmaiseen tyyliin vahvasti muokattuina. Itse päähahmo on Kolmesta muskettisoturista ja edellä mainittujen hahmojen lisäksi tarinassa vilahtavat nimellä myös mm. tohtori Moreau, Istuva Härkä, William F. Cody ja Winnetou. Tidharin tapa hyödyntää tuttuja nimiä aivan uudenlaisissa rooleissa on rohkeaa. Hahmojen jo olemassa oleva status kirjallisuudessa ei haittaa hahmojen sisäistämistä tässä tarinassa, sillä Tidhar upottaa heidät niin outoon ympäristöön ja omalaatuisiin tapahtumiin, että he saavat uuden persoonan. Sama koskee myös historian tapahtumia. Chicagon maailmannäyttely Tesloineen ja sähköistämisineen sekä eräs sarjamurhaaja sulautuvat science fictioniksi yltyvään tarinaan ilman suurempia ponnisteluja. Kirjan nimi kuvaa erinomaisesti kirjan sisältöä.

The Bookmaniin verrattuna Camera Obscura on rakenteeltaan tasaisempi, mutta siitäkin huolimatta tarinan heikkoutena on ajoittainen tukkoisuus. Tapahtumat etenevät loppua kohti klöntteinä, jolloin tulee tunne, että nyt hidastetaan ja nyt taas mennään, vähän kuin vuoristoradassa. Hitaammat kohdat eivät kuitenkaan matele, joten pitkästymistä ei pääse syntymään. Camera Obscura on myös edeltäjäänsä synkempi ja raaempi. Itse asiassa raakuus pääsi yllättämään, vaikka osasin sitä tietyllä tasolla odottaakin. Tidharin maailmankuvaus on onnistunutta, esimerkiksi steampunk-Pariisin katakombien kostea, viemärinhajuinen hämäryys välittyy kyllä lukijalle riittävän tarkasti. Päähahmona Milady on muita hahmoja monipuolisempi, noirdekkarimainen etsivätyyppi, jolla on menneisyys, synkät piirteet, mutta myös periaatteita. Tunnustan, että lukiessani mielsin hänet lähinnä sukupuolettomaksi, en naiseksi, mikä ei varmaankaan ole kirjailijan tarkoitus. Osa hahmoista on tarinaan sopivasti hieman karrikoituja ja paha on oikeasti sairaan paha. Kirjassa päästään tutkiskelemaan parhaimmillaan ihmismielen pimeää puolta, mikä on aika kaukana The Bookmanin alun seesteisyydestä.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja niissä mennään suoraan asiaan. Näin genreä vähän lukevan henkilön kommentoivan Camera Obscurasta, ettei hän päässyt oikein perille mitä kirjassa tapahtui. Voin kuvitella, että tässä tiimellyksessä saattaa jäädä jalkoihin, sen verran vilkkaasti Tidhar punoo kudelmiaan. Loppu etenkin on genreummikolle varmasti turhan lennokasta. Oli se minullekin niin lennokasta, että tunsin olevani kana. Lennon loppu kun tuli vastaan kuin seinä. Piti napsutella lukulaitetta edestakaisin epäuskoisena, että nytkö tämä jo päättyi.

On mielenkiintoista kuinka konseptiltaan samantyyliset, mutta silti niin erilaiset kirjat Tidhar on saanut aikaiseksi The Bookmanista ja Camera Obscurasta. Ensi vuonna ilmestyvältä kolmannelta osalta en osaa odottaa oikeastaan mitään muuta, kuin että se viihdyttää yhtälailla kuin nämä kaksi aiempaa.

The first Ferris wheel from the 1893 World Columbian Exposition in Chicago.

Lavie Tidhar: Cloud Permutations

Lavie Tidharin Cloud Permutations on tänä vuonna ilmestynyt pienoisromaani, jonka tarina sijoittuu Heven-nimiseen maailmaan; meren, saarten ja pilvien maailmaan. Ihmiset saapuivat Heveniin avaruudesta Hilda Lini-avaruusaluksella suuren eksoduksen aikaan. Tarinan ajassa avaruusaluksesta on tullut myytti, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt. Kukaan ei myöskään lennä tai edes yritä lentää, koska se on kiellettyä. Mutta Kal on nuori poika, joka on pienestä asti haaveillut lentämisestä. Hän rakentaa ystävättärensä kanssa leijan, jonka koelennolla tapahtuu omituisia. Kokeilun seurauksena Kal karkoitetaan omalta saareltaan toiselle ja hän tutustuu Baniin, albiinoon, johon hänet sitoo paitsi ystävyys, myös annettu ennustus.

Pienoisromaani on jaettu kolmeen eri osioon, joista kussakin tapahtumat sijoittuvat eri paikkoihin. Lukujen nimet ovat Vanuatun virallista bislamankieltä ja lounaisen Tyynenmeren saariston vaikutus näkyy muutenkin Tidharin kirjaan luomassa maailmassa. Tidhar kuvaa maailmaansa kauniisti ja eloisasti, ja täytyy sanoa, että kun kirjan luettuani huolsin autoani 11 asteen tihkusateessa, alkoi ajatus Epin ja Tannan kaltaisista saarista kummasti houkuttaa, vaikka en varsinaisesti olekaan lämpimien ilmojen ystävä. Kaikki alueet kirjassakaan eivät kuitenkaan ole houkuttelevia, sillä keskimmäisessä osiossa ystävykset kohtaavat luolassa jättimäisen mustekalan, jonka lonkerot ulottuvat ja ulottuvat. Osio tuo kirjaan mukaan jännittävyyttä ja seikkailua, sekä rakentaa Kalin ja Banin ystävyyttä, mutta itse Cthulhu-tyylisen lonkeroisen läsnäolo lienee lähinnä kunnianosoitus Lovecraftille, kuin varsinaisesti tarinaa sinänsä eteenpäin vievä yksityiskohta. Tällaisia kunnianosoituksia kirjassa on muitakin. Tidhar on ottanut mukaan suoran lainauksen israelilaiselta runoilijalta, Lior Tiroshilta ja Cordwainer Smithkin saa osansa ihailusta ja on varmasti vaikuttanut osaltaan myös kirjan perusideaan.

Kolmannessa osiossa Tidhar esittelee Midgal-puun, joka on kuin oma maailmansa maailman sisällä. Monet kirjailijan luomista yksityiskohdista ovat sen verran kiinnostavia, että niihin tekisi mieli pysähtyä tarkastelemaan pidemmältikin. Etenkin maailmankuvausta jää kaipaamaan lisää, sillä se on selvästikin yksi kirjailijan vahvuuksista, varsinkin kun fiktiivinen maailma pohjautuu hänelle tuttuun ympäristöön. Kuten Paolo Bacigalupi, myös Lavie Tidhar tuo hienosti spekulatiiviseen fiktioon sellaisia kulttuurisia piirteitä, jotka tuntuvat tuoreilta. Cloud Permutations eittämättä jää varmasti suosiossa Tidharin toisen tänä vuonna ilmestyneen kirjan, steampunk-aallonharjalla keikkuvan The Bookmanin jalkoihin, mutta itse pidän niitä yhtälailla erinomaisina lukukokemuksina, joskin toisistaan eroavina. Lavie Tidhar on ainakin minulle osoittanut olevansa seuraamisen arvoinen kirjailija. Cloud Permutations on kiehtovaa seikkailua aidosti ja kuvailevasti kirjoitettuna.

Lavie Tidharin The Bookmanin arvostelu löytyy täältä.

Lavie Tidhar: The Bookman

Lavie Tidharin tuore The Bookman on vaikeasti luokiteltavissa yhteen ainoaan kategoriaan. Ehkä tyyliä voisi kutsua steampunkiksi vaihtoehtohistoriamaailmassa. Joissain kansikuvaversioissa tosin näkyy reilusti teksti: "A Steampunk Novel". Helpompaa on laittaa kirja kategoriaan: "mielenkiintoiset ja suositeltavat kirjat". The Bookman oli erikoinen ja kiehtova lukukokemus.

                     This is the time of myths.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat viktoriaaniseen vaihtoehtoiseen Lontooseen, Britanniaan, jota hallitsevat liskokuninkaalliset, Les Lézards. Päähenkilönä seikkailee nuori runoilija, Orphan, joka nimensä mukaisesti on orpo. Lontoon alla piilee kapina hallitusta vastaan ja terroristi-iskujen jälkeen Orphan joutuu selvittelemään mikä on totta ja mitä taustalla tapahtuu. Kaiken takana tuntuu häärivän salaperäinen The Bookman. Orphanin tehtävä on selvittää totuus paitsi The Bookmanista, niin myös itsestään ja ehkä saada ehkä takaisin jotain mitä on menettänyt.

The Bookman jakautuu kolmeen eri osioon: Orpheus & Eurydice, The Odyssey ja Prometheus Unbound, joiden nimet kuvastavat osioiden sisältöä. Kirja vilisee täynnänsä kirjallisuuden tunnettuja hahmoja. Heti alkusivuilla vastaan tulee Gilgameš, sittemmin Oscar Wilde, Jules Verne, Karl Marx, Moriarty, Mycroft, Irene Adler, Isabella Beeton ja paljon muita, sulassa sovussa vaihtoehtomaailmassa ja uutukaisissa rooleissaan. Mm. Doylen Adler on poliisi Scotland Yardissa. Lisäksi kirjassa esiintyy scifimäisiä robotteja, ilma-aluksia, merirosvoja, omituisia esineitä ja ennen kaikkea kirjoja. Eikä säästytä ihan avaruusotuksiltakaan. Runous on tärkeässä osassa kirjaa, ja jokaisen luvun alussa on lainaus jostain teoksesta (ei välttämättä runoja).

The Bookman kiehtoi heti alusta lähtien. Teksti on kaunista ja kuvailevaa, ja varsinkin Orpheus & Eurydice -osa iski minuun tyylillään täyttä sataa. Tidharin maailmankuvaus tuo omalaatuisen Lontoonsa eteen yhtä elävästi ja onnistuneesti, kuin Neil Gaiman konsanaan tuo esille Neverwhere - maanalainen Lontoo -kirjassa. Kirjailija onnistuu kietomaan useita eri aikakausien ja myyttien hahmoja jopa huvittavalla tavalla samaan juoneen. Kakkososassa alkaa varsinainen toimintaosuus. Jossain 250 sivun paikkeilla mielenkiintoni kuitenkin hieman hiipui. Piraattijutut ja edessä häämöttävä ratkaisut eivät purreet minuun niin täysiä, että voisin pitää kirjaa ihan täysosumana. Jäin kaipaamaan lopussa alun seesteisyyttä, mutta tietenkään se ei kuulunut kirjan luonteeseen. The Bookmanin voi lukea itsenäisenä teoksenakin, mutta se on ensimmäinen osa sarjaa, josta en ole ihan varma onko kyseessä trilogia vai jotain muuta. Ainakin seuraavan osan nimi on jo julkaistu ja siitä oli näyte The Bookmanin lopussa. Kakkososa, Camera Obscura, ilmestyy tämän vuoden lopulla ja kolmas osa ensi vuoden puolella. Tämän kirjan perusteella Camera Obscura ja Tidharin muutkin teokset kiinnostavat ehdottomasti.