Jo Walton: My Real Children

Jo Waltonin uusin romaani My Real Children julkaistiin muutama viikko sitten. Edellinen Among Others (arvostelu) nousi Hugo ja Nebula-voittajaksi ja ennustan, että My Real Childrenkin tulee huomioiduksi tällä sektorilla.

Eletään vuotta 2015 ja Patricia Cowan on iäkäs muistisairaudesta kärsivä nainen. Hän unohtelee päivämääriä, tapahtumia ja sanoja, mutta muistaa menneensä naimisiin Markin kanssa ja saaneensa neljä lasta. Outoa kyllä, mutta hän muistaa myös eläneensä elämänsä Been kumppanina ja kasvattaneensa yhdessä tämän kanssa kolme eri lasta. Menneisyyksien maailmat ovat erilaiset, toisessa pommi surmaa presidentti Kennedyn, toisessa Kennedy elää, mutta ei asetu enää ehdokkaaksi toiselle kaudelle ydinsodan uhkan muututtua todellisuudeksi. Patricialla on kaksi elämää, kaksi maailmaa ja kaksi versiota historian kulusta. Kaikki oli kiinni yhdestä vastauksesta.

My Real Children on jälleen kerran osoitus siitä, kuinka vetävästi Jo Walton osaa kirjoittaa arkisesta elämästä iloineen ja suruineen. Kieli on selkeää ja tarinassa on sekä populaarisia viitteitä että tunnetta, mitkä tekevät siitä helposti lähestyttävän ja samaistuttavan. Waltonin kirja tuo esille naisen elämää eri kausina, eri rajoituksilla ja vaihtoehdoilla, ajoittain varsin yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Teemoina ovat suvaitsevaisuus ja seksuaalioikeudet, kuin myös perhe ja yleensä läheisyys. Rakkautta käsitellään ilman ylitse lyövää sentimentaalisuutta. Patricia, jonka nimi vaihtelee eri elämän tilanteissa Patsysta, Pattysta, Triciasta, Trishista aina Patiin, on vahva ja kohtalaisen vaatimaton persoona, joka pyrkii monesti ohittamaan itsensä ja toimimaan muiden avuksi ja hyväksi silloinkin kun muut sitä eivät välttämättä ymmärtäisi. Minusta tuntuu, että minä tunnen Patrician kaltaisen henkilön ja minulla oli koko ajan kasvot mielessäni tälle hahmolle.

Walton on ennenkin kirjoittanut vaihtoehtohistoriallisesta maailmasta, ja nytkin hän luo kaksi todellisuutta, jotka poikkeavat meidän todellisuudestamme. Sweconin haastattelussa kirjailija korosti, että hän kirjoittaa lajityypiltään niin fantasiaa kuin science fictionia ja vaikka tässä teoksessa mennäänkin perusasetelmassa hieman fantasian puolelle, niin science fiction -elementit ovat hallitsevasti läsnä. Avaruusaika kehittyy Kuun pinnalla kävelyä pidemmälle ja Kuuhun perustetaan tukikohta, jossa yksi Patrician lapsista tekee tutkimustyötään. Marsin lentokaan ei tunnu kovin kaukaiselta ajatukselta. Rankin historian muutos liittyy ydinaseisiin ja maailman poliittisten asetelmien liukumiseen siihen pisteeseen, että niitä myös käytetään konfliktien ratkaisemiseksi ja seuraamukset ovat sen mukaisia.

Välillä tuntuu, että Patrician perheiden vaiheiden läpikäynti vuosilukuineen pomppaa tyylillisesti luettelemiseksi tai päiväkirjaksi, enkä voinut olla vertailematta teosta myös viime vuonna ilmestyneeseen Kate Atkinsonin Elämä elämältä (arvostelu) -kirjaan. Atkinsonin tarina on selkeästi haastavampi ja mielestäni myös parempi, joskaan sekään ei onnistu tyydyttämään täydellisesti. Waltonin vahvuus siihen nähden on lopussa, joka ei selitä, vaan lisää eteerisyyttä ja kauneutta tarinalle. Kuin tähtitaivasta katsoisi miettien mikä on totta ja mahdollista. My Real Childrenin muutamat heikkoudet tulee painettua villaisella lopun vuoksi.

Tähän kirjaan kannattaa tutustua, sillä uskonpa, että monelle lukijalle se on väkevämpi kokemus kuin minulle, vaikka itsekin siitä pidin. Nähdäänkö tämä siis ensi vuonna Hugo-ehdokkaana?

Jo Walton: Tooth and Claw

Luin Jo Waltonin Tooth and Claw -kirjan (2003) ensimmäisen kerran vuonna 2008. Waltonin Swecon-vierailun innoittamana päätin lukea kirjan uudestaan ja katsoa josko se yhä tuntuisi yhtä erinomaiselta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tällä kertaa minulla oli luettavana ekirja-versio, mutta kirja on saatavissa nidottuna paperiversionakin.

Kun Bon Agornin kuolee, häneltä jää jälkeen viisi lasta; pojat Penn ja Avan sekä tytöt Selendra, Haner ja Berend. Selendra ja Haner ovat naimattomia ja heidät sijoitetaan sisarustensa perheisiin asumaan ja odottaamaan sopivaa puolisoa avioliittoa varten. Myötäjäiset ovat kelvolliset, vaikkakaan ei ruhtinaalliset. Berendin puoliso Daverak aiheuttaa isä-Agornin kuoleman yhteydessä pahaa verta ja perheenjäsenet joutuvat ikävään riitatilanteeseen. Seuraelämän ja käytösetiketin vaatimukset aiheuttavat paljon huolta ja pulmaa nuorille neitosille ja riitatilanteen lisäksi Selendran salaisuus luo omat paineensa.

Tooth and Claw on asetelmiltaan hyvinkin 1800-luvun brittihierarkinen romaani Jane Austen -tyyliseen tapaan, jossa on tärkeää saada neitoset naimisiin ja vieläpä asemalleen sopivalle puolisolle. Walton on antanut kuitenkin omille hahmoilleen hieman vapaampia ja erikoisempia piirteitä ja tärkein niistä on, että hahmot ovat lohikäärmeitä. Minusta on suorastaan huvittavaa ajatella neiti Elizabeth Bennettin tyylinen lohikäärmekasvoinen hahmo, jolle herra Darcyn koko ja häntä herättää ihastusta (kuin tietysti myös kukkaron sisältö). Ja kun hahmo vielä sovittelee päähänsä tyylikästä hattua, joka sointuu hänen suomujensa väriin. Lohikäärmeet ovat saaneet lisänä ihmishahmoilla näkymättömiä piirteitä, kuten ulkoinen muutos jos nuoren naisen intiimiyttä on turmeltu. Tämä aiheutti lukukokemukseeni ylimääräistä ahdistusta. Walton käsitteleekin tiettyjä moraalisia aiheita toisin kuin tehtäisiin ihmishahmojen kanssa ja vaikka hän itse puhuikin niistä avoimesti yleisön edessä esimerkiksi Sweconissa, niin minä mielelläni jätän ne lukijan itse kirjasta löydettäväksi.

Tarinassa on kirkonmiehiä omine sääntöineen, seurustelua, maalaiselämää, seikkailua, aarteita ja kultapetejä, kuin myös itsenäisiä naisia, vaarallisia synnytyksiä ja palvelusväen aseman kuvausta. Walton on liittänyt ihmismäistettyjen lohikäärmeiden ruokailuun omat synkät piirteet ja siitä hänelle paljon pisteitä. Olen joidenkin kirjojen kohdalla purnannut eläinhahmojen ihmistämistä, mutta juuri tällaisessa yhteydessä, jossa eläinhahmo ei ole todellinen eläin (mitä, eikö lohikäärmeitä ole oikeasti olemassa?), se ei häiritse juuri lainkaan. Tarinan tyyli, viktoriaaninen kertomus, on kuitenkin sellainen, että se väkisinkin herättää mielleyhtymiä, johon lohikäärmeiden istuttaminen ei ole välttämättä helppoa. Walton tekee kuitenkin kerronnallisesti uskottavan loistavaa työtä.

Waltonin luomassa maailmassa on tilaa myös ihmisille, mutta siitä nähdään vain ripaus. Ehkä jonain päivänä Walton palaa tähän maailmaan laajentaen sitä, tai sitten ei. Minulle toinen lukukerta ei ollut yhtä innostava kuin ensimmäinen. Kirja tuntui huomattavasti miedommalta kokemukselta, joten ehkä sen ensimmäisen kerran tuoreus ei kanna pidemmälle. Tarina on loppujen lopuksi "fantasy of mannersia", joka ei ole suosikkilajityyppini (kuin ei myös Austen-romaanitkaan). Kirjaa on helppo kuitenkin suositella viktoriaaniseen maailmaan sijoittuvien ihmissuhdetarinoiden ystäville, jotka eivät pelästy fantasiahahmoista. Waltonin teoksista voisin suositella lisäksi esimerkiksi maagista realismia lähentelevän Among Othersin (arvostelu) tai Small Change -vaihtoehtohistoriasarjasta lukemani Farthingin (arvostelu) tai Ha’pennyn (arvostelu).

Swecon 2013 -raportti

Edellisen vuoden Swecon oli sen verran erinomainen kokemus, että päätin osallistua Fantastika – Swecon 2013 -tapahtumaankin häilyvästä terveydentilastani huolimatta. Kunniavieraat Jo Walton ja Lavie Tidhar ovat kiinnostavan houkuttelevia kirjailijoita, joten pitihän heitä päästä kuuntelemaan. Tidharilta olen lukenut 7 kirjaa ja yksi on kesken ja Waltonilta olen lukenut 4 kirjaa, joista yksi on uusintaluettavana parhaillaan.

Anders Wahlbom, Steven Savile,
Kristina Rudbjer, Rebecka Öfverholm

Ruuhkainen Tukholma viivästytti matkaamistani sen verran, että missasin perjantaina sekä conin avajaiset että Jo Waltonin haastattelun. Perjantain ensimmäinen paneelini oli Dr Who 50 Years, jossa Doctor Who -käsikirjoittajana ja kirjailijanakin tunnettu Steven Savile piti reipasta keskustelua yllä. Savilella oli muutamia mielenkiintoisia sisäpiirin juttuja kerrottavanaan tv-sarjan tuotannon taustalta, mutta mitään suuria paljastuksia hän ei kertonut. Matt Smithin lähdöstä/vaihdosta hän sanoo kuulleensa ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten, joten mikään pikainen päätös se ei ole ollut.


Viime toukokuussa kuolleen Jack Vancen kunniaksi oli oma luento, jossa John-Henri Holmberg kertoi niin Vancen tuotannosta kuin elämästäkin. Holmbergin ansiosta Vance suostui tulemaan Ruotsiin conin kunniavieraaksi 70-luvulla, mikä oli harvinaista kirjailijalle, joka ei yleensäkään nauttinut fandomin huomiosta. Vance ehti itse valottaa elämäänsä omaelämäkerta-kirjassaan This is me, Jack Vance!, joten useat luennossa esille tulleet asiat olivat tuttuja jo ennestään, mutta silti Holmbergin pienellä henkilökohtaisella otteella mielenkiintoisia. Olen entistä vakuuttuneempi, että jatkan Vancen tuotantoon tutustumista pikku hiljaa.

Perjantai-ilta päättyi osaltani paneeliin, jossa suositeltiin SFF-kirjailijoita ja heidän teoksiaan Linnéa Anglemarkin johdolla. Suosittelijoina olivat Ian Sales (SF Mistressworks), Jo Walton ja Lavie Tidhar. Monia mielenkiintoisia nimiä tuli esille, osa tuttuja osa ei. Erityisesti painoin mieleen Sofia Samatarin, E.J. Swiftin ja Ada Palmerin.

Lauantai meni osittain pienessä sumussa, kävin kuuntelemassa paneelit maailmanluonnista, steampunkista ja juonen rakentelusta, kustannustoimittajista ja agenteista, sekä Tidharin kunniavierashaastattelun, mutta en tehnyt muistiinpanoja. Keskustelut olivat mielenkiintoisia ja osoittivat muun muassa, että Jo Walton voisi vetää ihan hyvin yksinkin 50 minuuttia ohjelmaa, kuten vetikin kunniavieraspuheensa yhteydessä. Olen seurannut Waltonia fandomissa usean vuoden ajan mm. hänen Tor.comin kirjoitustensa kautta ja monet hänen ajatuksistaan ja mielipiteistään olivat tuttuja. Walton on suorapuheinen, mutta ajoittain traditionaalinen. Lavie Tidhar haastoi omilla näkemyksillään välillä niin Waltonin kuin muutkin panelistit. Tidharin maku monien kirjojen ja tyylien kohdalla poikkeaa totutusta länsimaisesta ja hän ei arastele myöskään sanomasta, jos ei jostain teoksesta pidä ja miksi ei pidä. Tidharin monikulttuurinen tausta näkyy hänen ajatusmaailmassaan. Oli kuitenkin haaste saada hänestä kuvaa, jossa hän puhui yleisöä katsoen.


Michael Cobley, Hannele Mikaela Taivassalo,
Ylva Spångberg, Jo Walton

Michael Cobley, John Meaney,
Patrik Centerwall, Jo Walton

Lavie Tidhar, Nene Ormes,
Anna Davour, Tommy Persson 

Michael Cobley, John-Henri Holmberg,
John Berlyne, Tommy Persson

Dark Fantasy -paneelikeskustelua oli hauska kuunnella, vaikka selkeä johtolanka keskustelusta puuttuikin. Suuntauksen määritelmä oli hieman haussa ja niinpä käsitellyksi tuli epämääräisesti myös vampyyriporno. Lauantai-iltani päättyi visailuun, joka sinänsä oli hauska, mutta väsy painoi.

 

Sunnuntaina kuuntelin paneelin science fictionin ja fantasian kirjoittamisesta ja tyylilajien eroista sekä politiikasta scifissä. Jälkimmäisessä aiheesta harhailtiin pahasti uskonnon puolelle ja itse politiikan käsittely jäi lähinnä kirjallisuusmaininnoiksi. Ehkä aihe olisi vaatinut enemmän perehtymistä. Lavie Tidhar toi esille myös pariin kertaan, että keskustelussa ei ollut mukana yhtään naispuoleista jäsentä, aihe josta puhuttiin myöhemmin toisessakin paneelissa. Suomen päätös hakea vuoden 2017 worldconia Helsinkiin edellisen 2015 -haun jäätyä täpärästi äänestyksessä kakkossijalle, oli esillä Worldcon in Helsinki 2015 and 2017 -paneelissa, jossa käytiin läpi myös muita maailmanluokan conien järjestämiseen liittyviä asioita. Tällä kertaa Helsingillä on aikaa luoda äänestäjäpohjaa jo syntyneen laajentamiseksi, ja toivottavasti yhä laajempi joukko suomalaisiakin päättää äänestää parin vuoden päästä worldconia kotimaahan.



Sweconini päättyi virkeään Where did all the female sf writers go? -paneeliin, jossa keskusteltiin interaktiivisesti myös yleisön kanssa minkälainen tilanne naispuoleisten science fiction -kirjailijoiden kohdalla julkaisubisneksessä on. Agentti John Berlyne, jonka agenttitoimisto edustaa mm. Aliette de Bodardia, Brandon Sandersonia, Charlaine Harrisia, Lavie Tidharia, Justina Robsonia ja Ian Tregillisia, sai vastailla mm. roolistaan agenttina kirjailijoiden, ja etenkin naiskirjailijoiden pääsyyn brittimarkkinoille. Karin Tidbeck toi esille eron mies- ja naiskirjailijoiden tavassa tarjota tekstejään julkaistavaksi, tässä tapauksessa novelleja. Naiskirjailijat tarjoavat tekstejään vähemmän ja tiukemmilla kriteereillä. Hylkäyksen jälkeen he herkemmin jättävät tarjoamatta uudelleen. Keskustelussa keskityttiin pääasiassa amerikkalaisten ja brittien julkaisumaailmaan ja Mia Franck toikin lopussa esille henkilökohtaisella tyylillä, kuinka pienissä ympyröissä me täällä pohjoismaissa lopulta kirjailijan kannalta pyörimme.


 

Karin Tidbeck, Mia Franck, Ian Sales

Mia Franck, Ian Sales, Jo Walton, Jukka Halme



John Berlyne

Vaikka tämän conimatkaajan voimat tuntuivat välillä loppuvan kesken, olen iloinen että kävin Sweconissa tänäkin vuonna. Kokemus oli jälleen erittäin positiivinen. Pahoittelen osan kuvien laatua. Unohdin perjantaina ja lauantaina, että minulla oli oikea kamerakin mukana iPadin sijaan.

 

Jo Walton: Ha'penny

Jo Waltonin Ha'penny on samaan brittiläiseen vaihtoehtohistorialliseen maailmaan sijoittuva tarina kuin Farthing (arvostelu), jonka luin pari vuotta sitten. Se on itsenäinen osa, mutta siinä esiintyy samoja henkilöhahmoja kuin edellisessäkin Small Change -sarjan kirjassa ja se spoilaa Farthingia, joten kirjaa ei kannata lukea ensimmäisenä. Sisällytän tarina Science fiction -haasteen kategoriaan 9 eli Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi

Poliisitarkastaja Carmichael saa pian Farthing Setin jälkeen uuden tapauksen tutkittavakseen Lontoossa. On yhä vuosi 1949 ja on kulunut kahdeksan vuotta siitä kun britit solmivat rauhan Hitlerin Saksan kanssa. Hitler on saapumassa vierailulle Lontooseen ja hänen suunnitelmiinsa kuuluu mm. käydä teatterissa katsomassa Hamlet-näytelmä. Näyttelijätär Lauria Gilmore ja hänen seurassaan ollut tuntematon mieshenkilö saavat surmansa pommiräjähdyksessä. Carmichael lähtee seuraamaan tapahtuman johtolankoja ja haastattelemaan henkilöitä selvittääkseen kuka tai ketkä ovat pommi-iskun takana ja mistä syystä. Hän törmää jälleen Englannissa vallitsevaan juutalaisvastaiseen aatemaailmaan. Yläluokkaisesta perheestään irtautunut Viola Lark valmistautuu rooliinsa tulevassa Hamletissa, jossa surmansa saaneen Gilmorenkin oli tarkoitus esiintyä. Lark joutuu hieman vastentahtoisesti mukaan Hitlerin päänmenoksi suunniteltuun juonitteluun, jota Carmichaelkin pikku hiljaa tutkimuksissaan lähestyy.

Ha'penny on rakenteeltaan Farthingia vastaava, Violan osuudet minä-muodossa ja Carmichaelin kolmannessa persoonassa. Dekkarimainen lähestymistapa on yhä käytössä, mutta syyllistä/syyllisiä ei tarvitse arvailla, sillä kirjailija paljastaa seikan jo heti alkuvaiheissa. Tarinan tärkeämpänä jännitysmomenttina onkin kuka onnistuu tehtävässään, sillä Walton luo vastakkaiset osapuolet, jotka molemmat saavat lukijan kannatuksen puolelleen. Minulla on Ha'pennyn suhteen sama ongelma kuin Farthinginkin: en päässyt sisään hahmoihin, enkä tuntenut oloani kotoisaksi heidän seurassaan. Carmichael ja Viola jäävät minulle etäisiksi ja kirjan tunnelma siten vajaaksi, sillä hahmot ovat pitkälti tarinan keskipiste. Etenkin Violan yhteydessä viritellään ristiriitaisten tuntemuksien ja valintojen dilemmaa, vapauden riistämistä ja pakottamista, mutta kevyeen tyyliin kirjoitettu tarina ruopaisee minulla vain pintatuntemuksia. Kevyt tyyli on selkeästi tarkoituksellinen, sillä ilmentää toisen päähenkilön selviytymistyyliä ja luulenpa, että ilman sitä kirja olisi reilusti synkempi. Mikä toisaalta ehkä olisikin ollut enemmän makuuni. Waltonin hahmot eivät ole yksiselitteisen pidettäviä, eikä loppuratkaisukaan yksioikoisen odotettava (tai riippuu siitä mitä kukanenkin odottaa), mistä kuitenkin erityispisteitä.

Ha'pennyn maailmassa on paljon epämiellyttävyyksiä, mutta vaihtoehtohistoriateosten loistavuus on siinä, että niissä saa muokata maailmaa todellisuudesta poikkeaviksi hyvässä ja pahassa niin paljon tai vähän kuin haluaa. Walton on tehnyt sen jopa uskottavan arkisesti. Sarjan kolmas kirja Half a Crown tullee lukulistalleni jossain vaiheessa sekin.

Science fiction -haaste

Jo Walton: Among Others

Walesiläisen, sittemmin kanadalaistuneen Jo Waltonin Among Others ilmestyi viime vuoden alussa ja hankin kirjan hetsilleen. Meni kuitenkin reilu vuosi ennen kuin sain aloitettua sen lukemisen, vaikka olin lukenut kirjasta vain positiivisia lausuntoja. Nyt Among Others on kuitenkin luettuna ja on mielenkiintoista nähdä onko hiljainen kuiskenoste kantanut niin paljoa, että kirja nousee Hugo-ehdokkaaksi ensi viikonloppuna. Ainakin kirjailija on paikalla Easterconissa.

Alkua lukuun ottamatta tarina sijoittuu vuoden 1979 syksyyn ja 1980 alkuun ja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Kirjoittaja on Morwenna Phelps, 15-vuotias lukuintoinen nuori, jolla on kyky nähdä keijuja ja tehdä taikoja. Hän on vasta menettänyt kaksoissisarensa ja samalla rampautunut itse. Kun Morwenna muuttaa pois äitinsä luota, hänen aiemmin perheensä hylännyt isä ja tämän kolme siskoa ottavat huolehtiakseen tytön koulutuksesta sisäoppilaitoksessa. Isä on outo ja Morilla on vaikeuksia saada ystäviä, mutta kirjallisuus ja etenkin science fiction ja fantasia ovat hänen intohimojaan ja niiden parista hän löytää myös keinon etsiä itsensä ja paikkansa muiden joukossa.

Among Others ei ole kirja taikuudesta ja keijuista, vaikka päähenkilö kykeneekin niitä käyttämään ja näkemään. Morwennan taustatarina aukeaa pikkuhiljaa ja on kirjoitettu siten, että sen voisi tulkita ihan valtavirtatarinana, jossa teini-ikäisellä tytöllä on ongelmia äidin kanssa, joka voisi olla ilkeän noidan sijasta vaikkapa mielenterveysongelmainen tai alkoholisti. Keijujen näkemiset ovat henkilökohtaisia ja taikuus niin kyseenalaista ja maanläheistä, että lukija saa miettiä mihin itse uskoo. Varsinkin kun Mori itsekään ei aina ole varma mitkä hänen tekojensa seuraukset ovat. Juuri tämä Waltonin kyky pysytellä mystisyyden rajamailla tekee kirjasta maagisen. Mietin koko ajan miten kertomaa pitäisi tulkita. Morin elämässä on ollut ja on paljon asioita, jotka voisivat nujertaa henkisesti, mutta hän vaikuttaa vahvalta ja ehkä hieman aikuismaisen analyyttiseltakin. Suuret tunnehuiput puuttuvat ja kirjassa on vain yksi kohtaus missä päähenkilö reagoi kohtalaisen voimakkaasti. Mutta Morwenna ei olekaan ihan tavanomainen nuori, millä voi ehkä selittää piikkien puuttumiset.

Jos olen oikein ymmärtänyt, kirja perustuu osin kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin. Walton on tunnettu fandom-aktiivi ja hän kirjoittaa artikkeleita ja kirja-arvosteluja netissä ammattikirjoittamisen lisäksi. Among Others on tavallaan jatketta kirja-arvosteluille. Walton on ympännyt tarinaan mukaan lukuisat genreklassikot Morwennan lukuharrastuksen varjolla ja lausuu niistä mielipiteitä Morwennana. Niistä syntyy kuitenkin voimakas mielikuva, että ne ovat kirjailijan omia miniarvosteluja ja suosituksia. Lukutoukkien on varsin helppo asettua Morin hahmoon, varsinkin jos lukuharrastus on sisältänyt spefin pääteokset. Välillä kirjailija intoutuu analysoimaan jotain kirjaa siinä määrin, että se ei tunnu enää luontevalta osalta itse tarinaa. Vaikka kirjailijan persoona puskeekin tarinan läpi, kirjoista lukeminen on mielenkiintoista. Eniten minua kiinnosti kirjat, joita en ollut lukenut. Sain bongattua muutamia kirjasuosituksia.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään järisyttävää. Se on pääosin nuoren tytön hyvin arkinen kertomus päivistään uudessa ympäristössä. Tutustuminen uusiin ihmisiin ja isään on tärkeää, Mori haluaa kuulua johonkin ryhmään. Hän ei halua yhtä ystävää vaan paljon ystäviä. Arjen keskellä äiti ja menneisyyden tapahtumat tuovat päähahmolle pelkoa ja lukijalle jännitystä.

Among Others imaisee mukaansa arkisuudestaan huolimatta. Taustalla olevaa taikuutta ja muita ilmiöitä ei selitetä puhki, mitä pidän plussana. Jo Walton on osoittanut olevansa seuraamisen arvoinen kirjailija. Lohikäärmekammoisille on helppo suositella siedätyshoitoa hänen Tooth and Claw -kirjalla ja Farthing (arvostelu) on mielenkiintoinen yhdistelmä vaihtoehtohistoriaa ja salapoliisiromaania. Muita hänen teoksiaan tulee luettua pikkuhiljaa, sillä ne ovat jo odottamassa vuoroaan.

Jo Walton: Farthing

Pari vuotta sitten lukemani Jo Waltonin Tooth and Claw oli loistava teos. Olen viitannut teokseen muutaman kerran puhuessani lohikäärmeistä fantasiakirjallisuudesta. Farthing on vaihtoehtohistoriaa ja salapoliisiromaani. Molemmat kirjat ovat hyvin brittiläisiä, Tooth and Claw janeaustenmaiseen tyyliin ja Farthing agathachristiemäiseen.

Poliitikko, tuleva pääministeri, Sir James Thirkie löytyy murhattuna juhlien päätteeksi Farthingin maalaiskartanossa, jonka omistaa päähenkilön Lucy Eversley Kahnin vanhemmat. Yläluokkaisen perheen tytär on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa ja on siksi äitinsä ja muiden aikalaisten paheksuma. Tarina sijoittuu vuoteen 1949, kahdeksan vuotta sen jälkeen kun Sir James neuvotteli briteille rauhan Hitlerin Saksan kanssa. Hitler mellastaa yhä mantereen puolella ja Saksan sota Venäjää vastaan jatkuu edelleen. Juutalaiset ovat Euroopan paarialuokkaa, ja vaikka Englannissa ei olekaan "työleirejä", niin heihin suhtaudutaan sielläkin alemmuudentuntoisesti. Maanalaiset juutalaisjärjestöt salakuljettavat juutalaisia Euroopasta turvaan Kanadaan ja Brasiliaan. Yhdysvallat ei heitä huoli. Sir Jamesin murhaa saapuu tutkimaan toinen päähahmo, poliisitarkastaja Carmichael. Kaikki todisteet viittaavat siihen, että Lucyn juutalainen aviomies, David on tehnyt murhan, mutta Carmichael huomaa yhden jos toisenkin läsnäolijan salailevan jotain.

Farthingissa on kaikki brittiläisen salapoliisitarinan ainekset; on joukko yläluokkaisia ja poliittisestikin aktiivisia henkilöitä, palvelijoita, jotka näkevät ja kuulevat kulissien takana, useita mahdollisia syyllikseksi epäiltyjä, joista yksi epäilyttävän ilmeinen. Puuttuu vain viiksiään vahaava belgialainen salapoliisi tai tarkkanäköinen vanhempi maalaiskylän rouvashenkilö ratkomasta juttua. Waltonin pääpoliisikaan ei ole ihan tyypillinen pahvipää, mitä monesti salapoliisiromaaneissa tarjoillaan. Farthingin asetelmissa on poliittista valtapeliä ja Euroopan vaihtoehtoinen historia tekee siitä epätyypillisen. Ihmisten seksuaalinen käyttäytyminen on myöskin hieman poikkeavaa valtavirtadekkarista (tosin en ole aikoihin lukenut uutta brittiläistä dekkarikirjallisuutta).

Vaikka Farthing onkin tapahtumaympäristöltään kiinnostava, niin se jää tunnelmaltaan hieman vajaaksi. En päässyt sisälle hahmoihin. Tarinaa kerrotaan kahdesta näkökulmasta; Lucyn näkökulma on minä-muotoinen ja Carmichaelin kolmannessa persoonassa. Lycyn asema on mielenkiintoinen, sillä hän periaatteessa kuuluu yläluokkaiseen etuoikeutettuun ryhmään, mutta kapinoi sitä vastaan, ja on nyt ns. vertaistensa hylkimä. Asema on selvä alusta alkaen. Carmichaelin tilanne avautuu pikkuhiljaa ja sen merkitys kasvaa tarinan myötä. Valitettavasti hahmot ja heidän käymänsä keskustelut paljastavat ja selittävät liikaa pitkin matkaa ja varsinainen kliimaksi jää latteaksi. Ehkä kirjan ei ole tarkoitus ollakaan christiemäinen dekkari, jossa lopussa on huipennus, jolloin lukija joko yllättyy tai voi onnitella itseään siitä, että arvasi murhaajan oikein. Ehkä kirjan tarkoitus on kertoa ennakkoluuloista ja ahdasmielisyydestä, nurkkakuntaisuudesta ja siitä millainen ihmisluonto on. Farthing tarjoaa mm. Lucyn isän hahmossa kirjan ehkäpä ankeimman hetken loppupuolella.

Farthing ei yllä Tooth and Clawn tasolle tarinankerronnassa. Waltonin Farthingissa luoma vaihtoehtoinen maailma on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että aion lukea kirjailijan muutkin vaihtoehtohistoriateokset, Ha'penny ja Half a Crown sekä myöhemmässä vaiheessa myös Sulien-kirjat.