John Wyndham: Uhka syvyydestä

John Wyndhamin kirjojen arviot jatkuu Uhka syvyydestä -teoksella. The Kraken Wakes ilmestyi alun perin 1953 ja suomennos 1978.

Avaruudesta maapallon merten syvyyksiin syöksyvät tulipallot herättävät jotain uutta ja tuntematonta maapallon ekosysteemiin. Aluksi vaikuttaa siltä, että uudet asukit eivät risteä ihmiskunnan kanssa, vaan kumpaisellakin on omat elinalueet, mutta sitten alkaa taistelu elintilasta. Merten uudet valtiaat muuttavat maapalloa ja ihmisen on tehtävä kaikkensa säilyttääkseen jalansijan kotiplaneetallaan.

Yritän olla toistamatta itseäni kun pohdiskelen Wyndhamin teosta, mutta toisaalta Wyndham tavallaan toistaa itseään tarinan rakenteessa. Ensin syntyy uhka, joka aluksi ei vaikuta niin vaaralliselta, mutta lopulta on kuitenkin kyse ihmiskunnan eloonjäämisestä. Vaikka tämä kuvio toistuu, tarinassa on uusi ympäristö, uusi vastus ja uudet seuraamukset. Tällä kertaa pääympäristö on tuntematon syvänmeren alue, josta uhka saapuu. Kirjassa on voimakkaasti esillä myös ilmastonmuutos, joka on vaihteeksi kiinnostava aihe tämän ikäisessä teoksessa. Voi lukijana verrata nykyajan ennusteisiin tapahtumista ja niiden nopeudesta.

Annan kirjailijalle plussaa tavasta, jolla hän käsittelee uhkaa. Siitä kuvataan jonkin verran ja kauhutarinan tyyliin karmivasti, mutta silti jää salaperäisyyden tunne. Arvostan enemmän ja enemmän Wyndhamin tapaa näyttää asioita selittämättä niitä liikaa. Tarina on helposti lähestyttävää science fictionia katastrofileffamaiseen tyyliin, jossa on epätoivon hetkiä, mutta ei ilman valonpilkahduksia. Pienenä erona aiemmin lukemiini Wyndhamin kirjoihin on, että tässä kirjassa on maailman poliittinen jännite voimakkaimmin esillä. Toki itä-länsi -asetelma löytyy jokaisesta teoksesta, mutta tässä aktiivisimmin, miksi kiinnitin siihen eniten huomiota. Päähenkilö toimii vähemmän kuuluisassa mediayhtiössä, joten osa tarinaa on myös tiedon saanti ja sen käyttö poliittisessa pelissä.

Jäin pohtimaan kirjan lukemisen jälkeen, että sen asetelma on yhä ajankohtainen. Päivitetään valtioiden nimiä ja hieman tieteellistä pohjaa, niin idea menisi melkeinpä täydestä tänä päivänäkin. Huolimatta siitä kuinka kornilta merenpohjaa poraavat ulkoavaruuden hirviöt kuulostavatkin. Yllättävintä itselleni oli, että kirjan parhaimmaksi yksityiskohdaksi nimeäisin päähenkilön ja hänen puolisonsa kuvauksen, heidän tasa-arvoisuutensa ja suhteen, joka kestää melkoisen brittiläistä sanailua ja lujittuu tapahtumien myötä.

Pidin jälleen tarinan lopusta. Wyndham osaa näköjään lopettaa tarinat kutkuttavalla tavalla, joka ei kerro kaikkea, mutta vihjaa. Olen lukenut nyt kaikki kirjailijan suomennetut teokset ja aika näyttää siirrynkö englanninkielisiin.

John Wyndham: Triffidien kapina

John Wyndhamin (post-)apokalyptinen The Day of the Triffids julkaistiin 1951 ja suomennos Triffidien kapina 1954. Minulla on juurikin tuo 1954 painos, kuvassa näkyvine kansineen ja paksulle paperille painettuna. Lukiessa oli koko ajan tunne, että kääntää kaksi sivua kerrallaan ja aina välissä piti tarkistaa, että kyllä se sivunumerointi juoksee ihan oikein. Triffidien kapinaan tutustuin ensi kertaa 1982, jolloin kirjan pohjalta tehty tv-sarja rantautui Suomenkin telkkariin. Kirjan luin vasta nyt.

Yhtenä päivänä ympäri maapalloa ihmiskunta saa ihastella taivaan täydeltä vihreää valoa loistavia meteoreja ja seuraavana päivänä kaikki ovat sokeita. Vain pieni osa ihmisistä jätti ilmestyksien katselun väliin ja säilytti näkönsä. Bill Masen on yksi heistä. Aiemmin maapallolla on levinnyt kasvi, kolmijuurisella jalalla liikkuva triffidi, jota ryhdyttiin hyödyntämään siitä saatavan korkealaatuisen kasviöljyn vuoksi. Pian ihmisiä kohdanneen katastrofin jälkeen triffidien karmaiseva ylivalta tulee ilmiselväksi. Kyseessä ei ole tavallinen kasvilaji, vaan jotain mikä uhkaa koko ihmiskunnan olemassa oloa. Alkaa ankara taistelu selviämisen puolesta.

Minua häiritsee suomennoksen nimi, sillä se on hieman tarinan ytimen ohi. Ehkä Triffidien aika tai jotain vastaavaa olisi ollut paikallaan, mutta pikkujuttu sinänsä. Triffidit on kapinallaan klassikkoainesta. Pidin Wyndhamin tyylistä jo Käenpojissa (arvostelu) ja samaa verkkaista, mutta mielenkiintoista havainnointia ja kerrontaa on tässä varhaisemmassa teoksessakin. Kirja etenee pitkälle yhteiskunnallisena tarkasteluna, ihmisten käyttäytymisen kirjaamisena, kun katastrofi on vienyt pohjan pois kaikesta arkipäiväisestä. Alkujaan sokeat ovat tehokkaampia selviytyjiä kuin suuri osa ihmiskunnasta ja näkevien etulyöntiasema ei ainakaan heti niin ylivoimainen kuin voisi kuvitella. Heitä painaa käyttäytymisen moraaliset velvoitteet silloinkin, kun ne osoittautuvat turhiksi.

Wyndham onnistuu H.G. Wellsin jalanjäljissä monin paikoin terävään huomiointiin ja ehkä mukana on ripaus kritiikkiä. Olen iloinen, että vaikka kyseessä on 50-luvun romaani myös naisilla on arvonsa, he eivät ole statisteja. Käyttäytymiskriittisyys ei ole niinkään sukupuolisidonnaista, vaan kulttuurisidonnaista. Kaikesta huolimatta kirjassa on aikaleimaa, mikä pulpahtaa mieleen siellä täällä. Kuten aina, kun kuvataan ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joita ei varsinaisesti ole tapahtunut, on niin kirjailijan kuin lukijankin luodattava mielikuvia todellisuudesta. Ne voivat olla hyvinkin eriäviä, varsinkin kun välissä on yli 60 vuotta.

Pulpahduksista huolimatta Triffidien kapina on erittäin kiinnostava teos, leppoinen, mutta samalla pelottava ja jännittävä. Kuten Käenpojissakin, loppu jättää tilaa mielikuvitukselle. Tässä on mahdollisuus kehittää tarinaa omassa päässä pitkälle tulevaisuuteen. Olisi todella kiinnostavaa lukea kirja, jossa aikaa on kulunut vaikka 50+ vuotta eteenpäin. Tv-sarja ja myös kirjaan pohjautuva elokuva taitavat löytyä Youtubesta, mutta taidan säilyttää ne juuri nyt vain muistoissa. Annan kirjan olla päällimmäisenä.

John Wyndham: Käenpojat

John Wyndhamin tuotantoa tuli ensi kerran tietoisuuteeni, kun katsoin 1980-luvun alkupuolella tv-sarjaa nimeltä Triffidien kapina. No, en silloin varsinaisesti kiinnittänyt huomiota kirjailijaan, enkä lukenut hänen kirjojaan, mutta sarja jäi mieleen ja aina kun kirjailijan nimi tulee vastaan, myös Triffidit nousee mieleen. Nyt kuitenkin luin kirjailijan vuonna 1988 suomennetun teoksen Käenpojat (The Midwich Cuckoos, 1957), enkä hyllyssä olevaa paria varhaisempaa teosta. Nekin tulee kyllä luettua aikanaan.

Englantilaisessa Midwichin kylässä tapahtuu yllättäen kummia, kun sen ylle laskeutuu läpäisemätön kaasukupu ja kyläläiset menettävät tajuntansa. Herätessään he eivät muista mitään ja päivää ryhdytään kutsumaan Hukkapäiväksi. Aluksi elämä palautuu normaaliksi, muutamista ikävistä kuolonuhreista huolimatta, mutta sitten ilmenee, että kaikki kylän lisääntymisikäiset naiset ovatkin raskaana. Myös ne, joille sen ei pitäisi olla mahdollista. Syntyvillä lapsilla on kultaiset silmät ja myöhemmin ilmenee muitakin ominaisuuksia, jotka herättävät levottomuutta. Lasten kasvaessa heidän olemassa olonsa ei enää ole pienen kylän huoli, vaan koko ihmiskunnan on reagoitava siihen.

Tarinan kertojaksi kirjailija on laittanut persoonattoman henkilön, joka vaimoineen on pois kylästä juuri Hukkapäivänä ja siten tarkastelee asioita ulkopuolisena, vaikkakin on kylän asukas. Kirjan sävy on enimmäkseen havainnoiva, keskusteleva ja pohdiskeleva. Vaikka tapahtumat ovatkin hyvin kiihkeitä ja vaarallisia, niiden tarkastelu on enemmän analysoiva kuin osallistuva. Minua tyyli ei sinänsä haittaa, sillä teksti pitää kuitenkin otteessaan. Tarinassa on jännitettä. Tosin jos kirja olisi ollut pitempi, olisi se helposti siirtynyt paikoin pitkästyttävän puolelle.

Tyylistä huolimatta salaperäiset lapset voimakkaine telepaattisine ominaisuuksineen ovat pelottavia. He ovat keskellä tavallisia kyläläisiä, jotka reagoivat, kuten tavallinen tallaaja reagoisi. Mikä ei aina tarkoita järkevästi, mutta kuitenkin ymmärrettävästi. Wyndham ujuttaa tekstiin hienosti kirjan nimen mukaisen luonnon käytännön; osa ihmisistä toimisi kuin lintuemo, sokeasti oman lajinsa tuhoksi. Silti onko se enemmistön toimintakaan sitten lajin parhaaksi? Siinäpä pohdiskeltavaa kirjan päätyttyä.

Käenpojissa on aikaleimaa, mutta se on kuitenkin säilynyt hyvin luettavana teoksena. Mikään ei suoranaisesti pistä silmään. Paitsi tietenkin kansikuva. Siinä on taas kuvittaja kehitellyt omaa (tai kustannusyhtiön) visiota välittämättä mitä kirjailija kirjoittaa. Kirjassa kuvataan useaan kertaan, kuinka lasten silmien iirikset eli värikalvot ovat kultaiset. Eli muuten normaalit silmät, paitsi sinisten tai ruskeiden sijaan kultaiset. Eihän se tietenkään olisi niin pelottavaa, mutta ei myöskään niin naurettavaa kuin kanteen päässeessä kuvassa.

Kirjan pohjalta on tehty parikin filmatisointia, joista erityisesti vuoden 1960 versio kiinnostaisi nähdä. 1995 version olen todennäköisesti nähnytkin.