Joe Abercrombie: A Little Hatred

Joe Abercrombien uusin The Age of Madness -trilogian aloittava A Little Hatred ilmestyi syyskuussa ja luin sen tuoreeltaan, tai oikeammin kuuntelin äänikirjana. Trilogia on jatkoa First Law -sarjalle ja tapahtumat sijoittuvat noin 15 vuotta Red Countryn (arvostelu) jälkeiseen aikaan. Teollistuminen on edennyt ja on uuden ajan selkeä murroskohta. Tutuista hahmoista siirrytään seuraavaan sukupolveen.

Kirjan näkökulmahahmoja ovat Leo dan Brock, Orso dan Luthar, Dogmanin tytär Rikke, Savine dan Glokta, Gunnar Broad, Victarine dan Teufel ja Clover. Unionin rauha horjuu ja vanhat viholliset pohjoisessa ja muualla kolkuttelevat ovelle. Tämän keskellä vanhempiensa varjosta pyrkii nousemaan saavutuksiin ja maineeseen joukko nuoria omilla ansioillaan ja tietysti myös omilla erehdyksillään. Sand dan Glokta vetelee yhä naruista ollen vallan keskipisteessä, Shivers on yhä yksi pohjoisen pelätyimmistä nimistä ja Bayaz on yhä ensimmäinen Magi, jonka tarkoitusperät herättävät uteliaisuuden.

A Little Hatred ei ole missään tapauksessa kirja, josta kannattaa aloittaa tutustuminen Joe Abercrombien tuotantoon. Taustalla on valtava määrä historiaa ja nimenomaan henkilöiden historiaa, kohtaloita, jotka ovat muokanneet jopa nykyiset sukupolvet sellaisiksi kuin ne tässä kirjassa ovat. Minulla meni pitkään ennen kuin pääsin uusiin hahmoihin sisälle, mikä varmasti johtui myös äänikirjaformaatista ja sen ääninäyttelijästä (ei pelkästään lukijasta), mutta loppua kohden kirja imaisi sisäänsä. Vanhat tutut hahmot auttoivat tunnelmaan ja maailmaan pääsyssä ja uuden sukupolven hyväksymisessä.

Ensimmäinen laki -trilogia kasvoi kirja kirjalta ja sen jälkeen maailmaan sijoittuneet tarinat ovat vahvistaneet maailmaa kukin tavallaan. Olen pitänyt kaikista sarjan kirjoista, eikä A Little Hatred ole poikkeus. Se on kuitenkin kesken oleva tarina, jolle odotan vahvistusta ja kasvua tulevista osista. Abercrombie hallitsee yhä väkivallan ja huumorin sekä ristiriitaisen vialliset, mutta kiinnostavat hahmot. Nyt jää nähtäväksi vieläkö hänellä on yllätyksiä hihassaan juonellisesti.

Joe Abercrombie: Puolikas sotaa

Puolikas sotaa (Half a War, 2015, suom. 2016) päättää Joe Abercrombien Särkynyt meri -trilogian. Viimeiseen osaan on jälleen nostettu uusi päähahmo, Skara, Throvenlannin prinsessa, jonka perheen Isoäiti Wexenin johdattama suurkuningas tuhoaa. Skara pääsee karkuun ja päätyy Isä Yarvinin kokoamaan liittoutumaan Gettlannin kuningas Uthilin ja Vansterlannin Grom-gil-Gormin rinnalle. Valmistautumattomasta prinsessasta tulee kuningatar ja hänen on löydettävä toiset keinot selvitä sodasta kuin kuuluisat taistelijat. Raith on Gromin joukkojen tappeluherkkä rämäpää, joka joutuu itselleen poikkeukselliseen tehtävään suojelemaan Skaraa. Hänen kamppailunsa käydään odotusten ja tahdon välillä. Yarvin pelastama mastoissa kiipeilevä Koll on aikuistumassa ja seuraamassa isä Yarvin jalanjäljillä veljeksi. Päätös ei muun taistelun tiimellyksessä ole kuitenkaan helppo, sillä seppämestari Rinillä on kumma vaikutus hänen tuntemuksiinsa. Isä Yarvi juonii ja kutoo verkkojaan, mutta mihin kaikkeen ne ulottuvat ja ovatko vaikutukset sittenkään hänen hallittavissa.

Trilogian päätöskirja antaa enemmän sitä, mitä Abercrombielta odotin kahdessa ensimmäisessä osassa. Se on rosoisempi ja hahmot yhä enemmän aikaisempien teosten kaltaisia elämässä rämpijöitä, joista löytyy hitunen hyvää ja epäitsekkyyttä, jotta he ainakin yrittävät päätyä oikeankaltaisiin ratkaisuihin, vaikka se ei ominta aluetta olisikaan. Puolikas sotaa käydään juonimalla ja oikeilla päätöksillä oikeaan aikaan, mutta toinen puoli on verta ja suolenpätkiä. Niitä riittää tässä kirjassa. Pohdiskelin kokonaisuutta ja Yarvin hahmon muutoksen uskottavuutta trilogian edetessä, enkä ole ihan vakuuttunut, vaikka olenkin sinänsä tyytyväinen, että hän on hyvin ristiriitainen hahmo. Abercrombie uskaltautui poistamaan hahmoja kuvioista roppakaupalla ja jotenkin toivon, että ne jotka jäivät henkiin ja joiden tulevaisuus jäi auki, eivät palaisi kuvioon kovin suuressa roolissa tulevissa teoksissa.

Kirjan parasta antia on Abercrombielle tyypillinen hahmojen sanailu ja juonen monet käänteet ja yllätykset. Tapahtumat ovat nopeatempoisempia kuin edellisissä teoksissa, joissa matkanteko oli yksi aspekti. Nyt tuntuu, että hahmot siirtyivät paikasta toiseen melkoisen pikaisesti. Haltia-aseet saavat minulta pitkän miinuksen. Sama kehityssuunta oli nähtävissä yksittäisessä Red Country -kirjassa (arvostelu), mutta siinä se sopi maailman kehitykseen, tässä tuli vähän kuin puskista, jostain menneisyydestä. Joka tuntui tulevaisuudelta. Siitä huolimatta Puolikas sotaa on mielestäni kelpo trilogian päätös ja sen paras osa. Jään odottamaan Abercrombien seuraavaa siirtoa ja sillä välin ehdin varmaankin jossain välissä lukea hänen koottuja novellejaan.

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Ja bloggaaminen jatkuu tauon jälkeen. Luin Joe Abercrombien Shattered Sea -trilogian ensimmäisen kirjan, Half a King, englanniksi vuonna 2014. Silloin kirja ei tehnyt niin suurta vaikutusta, kuin Abercrombien aikuisille suunnatut kirjat, vaikka ihan sujuva lukukokemus oli kyseessä. Sittemmin kirja on käännetty suomeksi nimellä Vain puoliksi kuningas, kuten Särkynyt meri -sarjan loputkin osat. Luin ennen joulua kirjan uudestaan suomennoksena ja sen jälkeen vuonna 2016 käännetyn kakkososan Halki puolen maailman (Half the World, 2015).

Halki puolen maailman pääosassa on Thorn-niminen nuori naishenkilö, jota Äiti Sota on puraissut ja hänellä on kova hinku tulla soturiksi. Onnettoman sattuman jälkeen tulee mutkia matkaan ja Thorn päätyy isä Yarvin sekalaiseen seurueeseen, joka matkaa puolen maailman halki haaliessaan liittolaisia Getlannilla suurkuningasta vastaan. Joukossa mukana on väkivahva soturioppilaskaveri Brand, joka kaikesta koulimisesta huolimatta on enemmän Isä Rauhan kannalla. Tapahtumat saavat pohtimaan hyvän ja pahan tekojen värivivahteita.

Vain puoliksi kuningas ei ehkä tuntunut toisella lukukerralla sen paremmalta tai huonommalta kirjalta kuin aiemminkaan, mutta se palautti kuitenkin hahmot muistiin. Halki puolen maailman jakoi sekin tuntemuksia, sillä toisaalta Abercrombien tapa ja tyyli tehdä hahmoista niin ristiriitaisia, että se on välillä suorastaan loistavaa, ja toisaalta kirjassa on paikon nuorten kirjan naiivius läsnä. Yarvi alkoi lähennellä pikku hiljaa Ensimmäinen laki -sarjan Gloktaa, mutta hieman erilaisesta lähtökohdasta ja näkökulmasta. Pidän tätä hyvänä kehityksenä, vaikka se tekee hahmosta ehkä vähemmän pidettävän. Thorn oli pelkistetysti aika väritön ja mitäänsanomaton, mutta vahvana naishahmona muuten positiivinen. Kirja valitettavasti alleviivasi minun makuuni ehkä liikaakin nais-miesroolien päälleenkääntämistä (liikaa yritystä, Joe), mutta en voi pitää sitä liian häiritsevänä, sillä sujuvaa kerrontaahan tarina oli. Olen pitänyt Abercrombien kirjoista paljonkin, kuten kirja-arvioistani voi huomata, mutta tämä YA-sarja ei kolahda samalla tavalla. Vaikka kuinka haluaisin.

Kirjassa on mielenkiintoinen teema hyvän ja pahan harmaudesta, minkä odotan kehittyvän kolmannessa osassa. Uskon tämän osa-alueen olevan vahvinta Abercrombieta tässä sarjassa. Niinpä Puolikas sotaa on lähiajan lukulistalla sekin.

Joe Abercrombie: Half a King

Joe Abercrombien uuden kirjan ilmestyminen on aina tapahtuma, sillä luen hänet neljän suosikkikirjailijani joukkoon. Half a King on Shattered Sea -trilogian ensimmäinen osa ja ensimmäinen Abercrombien kirjoittama nuortenkirja. Kirja ei sijoitu Ensimmäinen laki -maailmaan, vaan ihan omaansa. Ennakkoon hieman pohditutti millaista nuorille suunnattua kirjallisuutta yleensä veristä ja rosoista aikuisille suunnattua fantasiaa kirjoittava kirjailija kirjoittaisi, ja olisiko esimerkiksi magian osuus suurempi kuin aiemmissa kirjoissa. Sepä selvisi hyvinkin pian, kun kirja muutama viikko sitten ilmestyi luettavaksi.

Prinssi Yarvi ei ole koskaan halunnut Gettlandin kuninkaaksi, mutta se rooli hänen osakseen tulee, kun hänen isänsä ja veljensä yllättäen surmataan. Vaikka Yarvilla on vain yksi käypä käsi, hän päättää kostaa läheistensä kuoleman. Kostoretki muuttuu selviämistaisteluksi niin merellä kuin maallakin ja vihollisia löytyy paitsi hänen valtakuntansa ulkopuolelta, myös sisäpuolelta.

Tässä kirjassa on väkivaltaa, kyynisyyttä ja huumoria, mitkä ovat hyvin tunnistettavaa Abercrombieta. Hahmot ovat harmaita, mutta eivät yhtä rosoisia kuin kirjailijan aiemmissa teksteissä. Seksiä ei löydy ja kirosanoja esiintyy vähäisessä määrin ja kevyimmästä päästä. Taisi "ass" olla se pahin. Tästä päätellen nuorille suunnatun kirjasta tekee vähäisempi seksi ja kiroilu, mutta verta toki saa lentää entiseen malliin. Mutta en minä valita. Juoni kulkee ja sisältää yllätyksiä.

Aluksi korostuu Yarvin fyysiset puutteet kovastikin, jotka hän korvaa pian nokkeluudellaan ja älyllään. Ilmeisesti kovinkin vähin kaverein kasvanut nuori miehen alku päättyy joukkoon, jossa ovat salaperäinen Nothing (jonka nimestä pidän ja siihen liittyy sopivaa kielellistä leikittelyäkin), Jaud, Rulf ja Sumael, jotka korvaavat hänen tiedollisia ja taidollisia puutteita ja luonnollisesti myös fyysisiä kykyjä, kuten sotakirveen heilauttelua, miekkailuja ja jousiammuntaa. Yarvissa on jotain tyrionlannistermaista, mutta huomattavasti siloisemmassa ja vähäisemmässä määrin. Yhden kirjan perusteella hän vaikuttaa lupaavalta hahmolta, mutta odotan ainakin seuraavan osan, ennen kuin muodostan varsinaista mielipidettäni. Hahmot ovat sinänsä onnistuneita, mutta jokin jää silti puuttumaan, vajaaksi ja pinnalliseksi. Taustat eivät tunnu kovin vahvoilta ja motivaatiot, koetut tunteet ja käänteet hahmojen kehityksessä eivät ihan vakuuta. Kaipasin enemmän.

Abercrombie on selvästi kiinnittänyt huomiota naishahmoihin ja tehnyt heistä vahvempia ja monella tapaa monipuoleisempia. Naiset sulautuvat ongelmitta hahmojoukkoon, eikä heitä heti ali/yliarvoteta sukupuolen perusteella. Harmi, että englanninkielessä on sukupuolellinen hän-sana. Maailmanluonti jää kirjan pituuden johdosta vähäisemmälle, mikä on sinänsä harmi, sillä kartan ja tarinan matkanteon perusteella kyseessä on mielenkiintoinen fantasiamaailma erilaisine kulttuureineen ja uskomuksineen. Haltiametallia kuvaillaan, mutta olisin halunnut kuulla edes pikkutarinan ajasta jolloin haltiat olivat metalliaan tekemässä (ainahan saa haluta). Jumalhahmoihin mennään sisälle enemmän ja tällä kertaa kirjailija on hieman kiepauttanut rooleja, tehden rauhanjumalasta isän ja sodanjumalasta äidin.

Half a Kingissä on erinomaisen yllättäviä juonen käänteitä, ja vaikka sen hahmot eivät täysin tyydytäkään, varsinkin kun vertaa Abercrombien aikaisempiin teoksiin (tämä jää häntäpäähän), niin silti trilogian ensimmäinen kirja on nautittava lukukokemus ja odotan kakkoskirjaa nähdäkseni miten tarina etenee. Half a Kingin voi kuitenkin lukea pitkälti myös yksittäisenä teoksena. Half the Worldin pitäisi ilmestyä ensi helmikuussa ja viimeisen osan, Half a Warin noin vuoden kuluttua.

Virallinen traileri:

Joe Abercrombie: Ennen hirttämistä

Jos en ole sitä vielä ennen esille tuonut, niin sanottakoon nyt, että Joe Abercrombie on yksi niistä neljästä kirjailijasta, jonka nostan ylitse muiden. Joskus kirjailijan tyyli vain osuu niin kohdilleen, että lukija on riisuttu kaikista aseista. Abercrombie on myös niitä harvoja kirjailijoita, jotka saavat minut nauramaan ääneen. Tällä alustuksella taitaa tulla selväksi, että Ennen hirttämistä -kirjan arvio on fanitusta. Luin Before They Are Hangedin (2007) muistaakseni viisi vuotta sitten ensimmäisen kerran. Suomennos ilmestyi tänä syksynä. Ennen hirttämistä on Ensimmäinen laki -trilogian keskimmäinen osa. Ykkösosan eli Ase itsen arvion reilun neljän vuoden takaa voi lukea täältä.

Logen Yhdeksänsormi matkaa Ensimmäisen tietäjän Bayazin seurassa kohti salaperäistä päämäärää Maailman ääreen. Seurueessa ovat mukana Ferro Maljinn, Jezal dan Luthar, suunnannäyttäjä Pitkäkoipi ja Bayazin oppipoika Quai, joille pikkuhiljaa valkeaa tietäjävelhon aikomukset ja kunkin rooli tehtävässä. Vaan vihollisia matkalla riittää, eikä verenvuodatukselta vältytä. Inkvisiittori Sand dan Glokta on puolestaan lähetetty etelään Dagoskaan selvittämään kollegansa katoamista ja pitämään gurkhulilaisten piirittämä kaupunki Unionin hallussa. Apuna hänellä on kiduttaja-alaistensa lisäksi takinkääntäjänä ja viinamäen miehenä tunnettu palkkasoturi Cosca. Pettureiden ja vihollisten keskellä verenvuodatukselta ei vältytä. Unionin pohjoisella rajalla Bethold joukkoineen uhkaa Anglantia ja kruununprinssi Ladisla on innokkaana todistamassa sankaruuttaan. Collem West ja Logenin vanhat pohjoisen ystävät Kolmipuun ja Vainukoiran johdolla joutuvat paimentamaan ja suojelemaan prinssiä ja tämän kokematonta joukkoa. Kun vastassa ovat pohjoisen taisteluiden karaistamat urhot verenvuodatukselta ei voi välttyä.

Ase itse on hahmojen ja yhteiskunnan eri ryhmittymien esittelyä. Abercrombien humoristinen tyyli tulee jo siinä esille, saaden jatkoa kakkososassa, mutta Ennen hirttämisessä myös tarinan juoni kasvaa ja muotoutuu. Unionin hauras rakenne tulee entistä selvemmin esille, ei korostaen vaan vaivihkaa. Ennen hirttämisessä fantasiamaisuus lisääntyy. Abercrombien kirjoissa taikuus on yleensä vähäistä, tässä ja sarjan kolmannessa osassa laajimmillaan. Taikuus on sidottu voimakkaasti historiaan, mikä tekee siitä mielenkiintoisen, voimallisen ja ristiriitaisen. Pidin toisella lukukerralla Ferrosta enemmän kuin aiemmin. Sarjan naishahmoja on kritisoitu mm. heidän yksipuoleisesta taustastaan, minkä kyllä ymmärrän, mutta mikäpä se naisen asema yleensä on todellisuudessakaan ollut valloittajien ja sotien melskeessä. Minulle Ferron vahvuus, katkeruus ja hauraus on ymmärrettävää. Ehkä se yleensäkin on enemmän eurooppalaisesta näkökulmasta. Olen kuitenkin iloinen, että kirjailija myönsi blogissaan myöhemmin ottaneensa kritiikin vastaan ja pyrkineensä kehittämään naishahmojensakin kuvausta.

Ase itsen yhteydessä kiinnitin huomiota käännökseen, mutta tällä kertaa mikään ei pompannut erityisesti esille. Teksti tuntuu aiempaa hiotummalta ja Maailman piirikin taisi pysyä samana koko ajan. Kirjaa oli sujuva lukea ja, kuten englanniksikin, lukukokemus on erinomainen. Trilogian päätösosa ilmestynee suomeksi aikaisintaan 2016, tai jos George R.R. Martinin The Winds of Winter ilmestyy jo ensi vuonna, niin siitäkin muutamia vuosia myöhemmin (oletan Martinin kirjan käännöksen menevän Abercrombien edelle). Sarjan suomeksi lukeminen vaatii siis kärsivällisyyttä, mutta on se kyllä sen arvoinen.

Erittäin suositeltava kirja.

Ensimmäisen messupäivän saalis

Olen ensimmäistä kertaa eläessäni Helsingin kirjamessuilla. Pohjoisesta ei kovin helpolla tule lähdettyä, mutta tänä vuonna päätin tehdä kutakuinkin täsmäiskun eli tarkoituksena on hankkia muutamia kirjoja ja käydä kuuntelemassa Hugh Howey'a, jonka Siilo-sarja on tehnyt minuun kohtalaisen vaikutuksen. Tänään en kirjailijaa vielä ehtinyt näkemään (monia muita kylläkin) sillä saavuin vasta myöhään iltapäivällä. Sen sijaan sain hankittua kirjan, jota olen odottanut vuosikausia - siitäkin huolimatta että olen lukenut sen jo aiemmin englanniksi. Ennen hirttämistä:

Minulla on pari kirjaa kesken ennestään, mutta epäilenpä, että tänä iltana hotellilla tulee luettua juuri tuota Joe Abercrombien uutta käännöstä. Ostin myös kehutun Maria Turtschaninoffin Anachen (e-kirjaimen päälle kuuluu hipsu, jota en aipädistäni löytänyt). Saas nähdä mitä siitä tykkään.

Huomista messuohjelmaa on hyvä odottaa. Nyt on lukemisen ja levon aika.

Joe Abercrombie: Red Country

Red Country ilmestyy virallisesti ensi viikolla. Kirja on Joe Abercrombien kuudes teos, joka sijoittuu First Law -trilogian aloittamaan maailmaan. The Heroesin (arvostelu) jälkeen pohdin, mahtaako kirjailija pystyä erinomaiselle tasolle kuudennen kerran peräkkäin ja nyt sen sitten tiedän kun kirja on luettuna. Red Countrya mainostettiin etukäteen Abercrombien westerninä, eikä se ihan tuulesta temmattu mielikuva ole, jos ei nyt täsmällinen kuvauskaan.

Kun Shy Southin kotitila poltetaan ja sisarukset ryöstetään, hän lähtee yhdessä sijaisisänsä Lambin kanssa jäljittämään tekijöitä saadakseen siskonsa ja veljensä takaisin. Etsintämatka vie heidät kohti pohjoisen länttä ja liittää heidät sekalaisen saattueen joukkoon. Far Countryn vuorilta on kuuleman mukaan löytynyt kultaa ja sen perässä monet ovat lähteneet toiveikkaina parantamaan elämäänsä ja perustamaan Creasen kaivoskaupunkia muinaisen vanhan keisarikunnan kaupungin hylätyille rippeille. Jälleen kerran Unioni haluaisi laajentaa alueitaan yhä kauemmas, mutta pyrkii välttämään sotaa. Palkka-armeija Company of Gracious Handin kapteeni Nicomo Cosca kulkee samaan suuntaan oman joukkonsa ja inkvisiittorin kanssa Unionin nimissä etsimässä kapinallisia ja etenkin heidän salaperäistä johtajaansa Conthusia. Mukanaan Coscalla on notaari Temple ja elämäkerrankirjoittaja Sworbreck, joista kumpikaan ei ole kovinkaan innostunut väkivallasta. Mutta väkivalta seuraa menneisyydestä nykyhetkeen ja lännen maat ovat pian punaiset verestä. Joskus veri on viattomien.

Red Country on jälleen luettavissa stand-alonena, mutta sitä enemmän siitä saa irti, mitä enemmän Abercrombien aiempi tuotanto on tuttua. Kirjassa vilahtaa yksittäisiä hahmoja, joiden menneisyyden taakan tunteminen on merkittävää vivahteiden ymmärtämiseksi. Kirja sisältää viisi osiota ja ensimmäinen ja viimeinen luku ovat samannimisiä. Vuosia on vierinyt edellisen kirjan ajankohdasta ja muutoksen tuulet todellakin puhaltavat. Vaikka vielä ei westernien tapaan paukutella paukkuraudoilla, niin Aduassa on jo tehdastuotantoa ja hiili(ja höyry)voima tekee tuloaan. Red Country on tunnelmaltaan hieman aiempia kirjoja mollisävyisempi. Abercrombien dialogit ovat edelleen nokkelan ja sarkastisen humoristisia ja niiden parissa saa hörähdellä kerran jos toisenkin, mutta yhä enemmän hahmot pohtivat asemaansa ja rooliaan. Hahmojen tarve olla jotain muuta, halu muuttua, realismin myöntäminen ja väsymys tekee kirjasta harmaasävyisemmän kuin aiemmista, välillä lähes masentavan, ellei kirjailija aina silloin vetäisisi väliin reipashenkistä keventävää sanailua.

"Sworbreck had come to see the face of heroism and instead he had seen evil. Seen it, spoken with it, been pressed up against it. Evil turned out not to be a grand thing. Not sneering Emperors with world-conquering designs. Not cackling demons plotting in the darkness beyond the world. It was small men with their small acts and their small reasons. It was selfishness and carelessness and waste. It was bad luck, incompetence and stupidity. It was violence divorced from conscience or consequence. It was high ideals, even, and low methods."

Heti alusta alkaen, kun selvisi, että tässä kirjassa on mukana lapsia vaarassa, luin tekstiä sydän syrjällään. Enkä pelännyt vain lasten puolesta vaan myös aikuisten. Red Countryssa Abercrombie tekee hahmoistaan sen verran sympaattisen inhimillisiä, että heistä alkaa välittää. Kirjan sävy antaa ymmärtää, että mitä tahansa voi sattua. Abercrombie on saanut minut aiemminkin nauramaan, mutta tällä kertaa hän sai minut vuodattamaan kyyneliä. Kahdesti.

Red Country on The Heroesin tavoin hidastempoinen ja siinä esiintyy jonkin verran asioiden toistoa. Abercrombie on kuitenkin kehittynyt selkeästi koko ajan hahmojen kuvaajana - naishahmojenkin. Ajatuspuheenvuoroja jäin kaipaamaan, mutta useat eri näkökulmaosiot toimivat. On mielenkiintoista nähdä kuinka moni tämän kirjan vanhoista ja uusista hahmoista nähdään jatkossa jossain roolissa. Tarina jää geopoliittiseen tilanteeseen, joka vaatii ratkaisua ja uskoisin, että Abercrombie palaa siihen kuvioon vielä. Vaikka kirjassa esiintyykin yksi maagi lintuineen poliittisen kuvion osallisena, niin yhä edelleen odottelen mikä heidän osuutensa tulevaisuudessa on vai onko mikään.

Red Country on onnistuneella tavalla hieman erilainen kirja kuin Abercrombien aiemmat ja samalla siinä on kuitenkin mukana kaikki tutut elementit. Pelilauta tulevaa trilogiaa ajatellen on valmiina ja odotan vaikka kuinka kauan nähdäkseni mihin kirjailija meidät seuraavaksi haluaa johdattaa.

Alla Red Countryn virallinen kirjatraileri:

Swecon 2012 -raportti

Ruotsalaisten ikioma science fiction ja fantasiacon Kontrast – Swecon 2012 järjestettiin viime viikonloppuna Uppsalassa ja pistäydyin kuuntelemassa kunniavieraana olleita Joe Abercrombieta, Peter Wattsia ja Kelly Linkia. Tuli kuunneltua toki muitakin paneeleja ja minimaalinen tietouteni pohjoismaisesta genrekirjallisuudesta kasvoi hippusen verran. Swecon oli ilmeisen onnistunut maksullinen con, osallistujia 453 ja ensimmäisen päivän käsipystyynkyselyn mukaan joukossa oli runsaasti ensikertalaisia. Tämä on enemmänkin kuvallinen katsaus kuin sanallinen selostus tapahtumasta, johtuen siitä, että en kirjoittanut paljoakaan muistiin paneeleiden keskusteluista. Heti alkuun pari kuvaa conin järjestäjäporukan esittäytymisestä. Kaikkien nimiä en muista, joten en sitten mainitse kenenkään tasapuolisesti. Kuvat aukeavat vähän isompina klikatessa niitä. Kuvien laatu ei ole jälleen kerran kovinkaan hääppöistä, mutta sepäs onkin minulle tyypillistä.

Järjestäjien jälkeen esiteltiin kunniavieraat (vas. Peter Watts, Joe Abercrombie, Niels Dalgaard, Kelly Link, Mats Strandberg ja Sara Bergmark Elfgren. Ensimmäisessä kuvassa esitellään parhaillaan Wattsia (seuratkaa herra Abercrombieta):

Toisessa kuvassa esitellään Joe Abercrombie, joka vakavana ja arvokkaana kuuntelee nimensä maininnan:

Ja sitten tyypilliseen vaatimattomaan tapaansa ottaa vastaan suuret suosionosoitukset:

Fantasy with a twist: new writing in old clothes -paneelissa keskusteltiin mm. kuinka yleisö tulkitsee kirjoja. Mieleen jäi erityisesti ruotsalaisen kirjailijan Anders Björkelidin maininta, kuinka hän oli saanut kritiikkiä siitä, että hänen keskiaikaisessa maailmassaan esiintyi tupakkaa. Paitsi, että Björkelid ei ollut maininnut maailmansa olevan keskiaikainen, eikä kyseessä ollut virhe. Joskus mietin itsekin kuinka paljon kirjoista tuleekaan tulkittua jotain muuta kuin kirjailija on tarkoittanut. Bloggaaja Anna Bark Persson kritisoi puolestaan Joe Abercrombieta naisten vähyydestä The Heroesissa, mihin Joe, ilmeisen tottuneena jo kyseiseen, puolustautui (virnistäen), että kirja on miehinen kirja sodasta ja miehisestä maailmankuvasta.

Peter Watts kertoi puolestaan meribiologin urastaan ja miten päätyi sf-kirjailijaksi. Mielenkiintoinen tarina ja hän varmaan jakaa sen suomalaisille myös ensi vuoden Finnconissa, jonne hän saapuu kunniavieraaksi. Wattsin kunniavierashaastattelun aikana toisessa salissa laulettiin Buffyn musikaalijakson lauluja ja vaikka Watts onkin eläväinen ja hauska tarinankertoja, niin mieleni haikaili lauleskelemaan. Tuli hirveä hinku ottaa Buffyt uusintakierrokselle.

The Short story and the idea -paneelissa kuvassa olevat Watts, Link ja Karin Tidbeck ja kuvan ulkopuolelle jäävä tanskalainen Lise Andreasen keskustelivat lyhytmuotoisesta tekstistä ja sen kirjoittamisen konseptista ja haasteista. Wattsia lukuun ottamatta muiden tuotanto koostuu lähes pelkästään novellipituisista tarinoista.

Soumikummaa (soumeksi) (niin se oli ainakin salin ohjelmalappuseen kirjoitettu) Marianna Leikomaa ja Vesa Sisättö keskustelivat kiinnostavista uusista suomalaisista science fiction- ja fantasiateoksista. Yleisöä ilmaantui paikalle enemmän kuin paneelissa oli jäseniä.

Research when writing fiction -paneeliin osallistuivat kaikki kunniavieraat. Vaikka kuvassa olevien Kelly Linkin, Peter Wattsin ja Mats Strandbergin naurattaja onkin Joe Abercrombie, niin parhaat läpät veti kyllä Peter Watts hienoilla tarinaideoillaan. Abercrombie suunnitteli jatkossa ottavansa ideat Peteriltä, koska ne ovat hänen omiaan parempia.

Mainitsin viime kuun alussa kiirineissä Worldcon-uutisissa Suomen pyrkimyksistä vuoden 2015 worldconin pitopaikaksi. Worldcon 2015 – in Helsinki? -esittelyssä Jukka Halme kertoi missä tällä hetkellä mennään. Kuvassa Halme messiaanisessa valossa (okei, jollain oli kirkas salamavalo) vakuuttamassa yleisöä Helsingin erinomaisuudesta Worldcon-kaupungiksi.

ja yleisö kuunteli sekä esitti myös tiukkoja kysymyksiä

Tapahtumassa oli ilmainen karkkijakelu. Allekirjoittanut saatiin ainakin vakuutettua worldcon-ideasta.

Lauantain iltatilaisuudessa julkistettiin Abercrombien, Linkin ja Tidbeckin uutuuskirjat. Kävin nappaamassa Abercrombielta nimmarin kaverin kirjaan ja vaihtamassa muutaman sanan. Edellisen kerran tapasin kirjailijan Göteborgissa 2009.

What's going on in Finland -paneelissa ei tullut vastaan oikeastaan mitään uutta, mutta kolmossalissa oli mukavat tuolit ja taas saatiin karkkia. Kuvassa: Tero Ykspetäjä, Ben Roimola, Marianna Leikomaa, Jukka Halme ja Vesa Sisättö. Finncon jäi minulta tänä vuonna väliin, mutta tulipahan ainakin Sweconissa käytyä nyt myös Suomi-ohjelmissa.

Ja vielä viimeinen kuva Joe Abercrombien kunniavierashaastattelusta. Haastattelijana Ylva Spångberg, joka on kääntänyt Abercrombien kirjoja ruotsiksi. Abercrombien kirjoja on myyty liki 2 miljoonaa kappaletta. En ole kovin paljoa lukenut kirjailijan elämänvaiheista, joten haastattelijan lähestymistapa Abercrombien tuotantoon tämän psykologian opintojen kautta oli uutta. Abercrombie ei halua, että hänen väkivaltaisissa kohtauksissaan sankarit laskevat tekemiensä ruumiiden määriä, vaan hän haluaa tarkastella henkilöä miekan kummassakin päässä. Tulevaisuuden tuotannostaan Abercrombie kertoi, että hänellä on sopimus trilogiaan, mutta hän aikoo kirjoittaa sen (ainakin johonkin pisteeseen saakka) valmiiksi, ennen kuin ensimmäistäkään julkaistaan. Eli seuraavaa kirjaa joudutaan odottelemaan jonkin aikaa. Hänellä on tosin nimeltä mainitsematon sivuprojektikin käynnissä.

Kelly Link kertoi omassa haastattelussaan olevansa hidas kirjoittaja, joka saattaa työstää novellejaan jopa vuoden. Kun hän sitten keskittyy siihen, hän saa valmista aikaan nopeasti. Peter Watts on loistava esiintyjä ja hänellä riitti paljon ilmeikästä kerrottavaa. Pitää ensi vuonna käydä kuuntelemassa herraa uudelleen Finnconissa. Wattsin Blindsight-kirjakin ilmestyy sopivasti siihen mennessä suomeksi, kääntäjänä toinen ensi vuoden Finnconin kunniavieras, J. Pekka Mäkelä. Eiköhän siihen mennessä muuten ilmesty myös Abercrombien seuraava käännöskirja Ennen kuin heidät on hirtetty.

Kaiken kaikkiaan Swecon oli varsin kiinnostava ja hauskakin kokemus. Pahoittelen, jos jonkun nimessä on kirjoitusvirheitä. Omassa conin nimilapussakin sukunimeni oli kirjoitettu ilman ällää ja ään pisteitä, joten kirjoitusvirheet ovat vain ihnimillisiä.

Joe Abercrombie: The Heroes

Joe Abercrombie on pukannut kirjoja ulos kiitettävällä tiheydellä ja laatukin on ollut sen verran korkeaa, että voin huoletta tunnustaa olevani Abercrombie-fani. The Heroes on hänen viides kirjansa, Ensimmäinen laki -trilogian ja Best Served Coldin jälkeen, ja se ilmestyi muutama viikko sitten tammikuussa. Kuten BSC myös The Heroes sijoittuu trilogian maailmaan ja on luettavissa stand-alonena. Silti monet pienet yksityiskohdat tuntuvat avautuvan paremmin kun trilogia ja BSC on taustalla luettuna.

The Heroesin tarina keskittyy pääosaltaan kolmen päivän ajan käytävään sotaan Osrungin laakson alueella, jossa sijaitsee asetelman polttopiste, The Heroes. Tämä menneiden Sankareiden kukkula on Stonehengeä muistuttava kivipaasien rinki, joka on strategisesti erinomainen paikka. Sotaa käydään Unionin ja Pohjoisen välillä, pääosassa aiemmista kirjoista tutut Bremer dan Gorst ja prinssi Calder. Kolmas merkittävä mies on pohjoisen kokenut sotilas Craw. Kirja vilisee kuitenkin myös muita vanhoja tuttuja enemmän tai vähemmän merkittävissä rooleissa, kuten Black Dow, Dogman, Caul Shivers, Jalenhorm ja Bayaz, sekä lukemattomia uusia tuttavuuksia. Alussa tuntui, että hahmoja on liiaksi asti, mutta kun asetelmat saatiin kohdilleen, jokainen uusi tai vähäpätöinenkin hahmo lunasti paikkansa. Henkilöhahmot nousevatkin yli juonen, he kantavat tarinan, heidän monisävyinen äänensä kertoo mistä sodassa on kyse ja kuka on oikeasti sankari.

Erona aiempaan Best Served Coldiin, Abercrombie tarjoaa henkilöhahmogalleriansa hitusen pehmennettynä. Minulla ei ole mitään valitettavaa aiemman kirjan verisen epätoivoisesta ja ehkäpä ripauksen kliinisestä kaartistakaan, mutta tällä kertaa joihinkin hahmoihin pääsee oikeasti pään sisään ja heidän tapahtumansa ja kohtalonsa oikeasti liikuttavat. The Heroes on siinä suhteessa askel takaisin trilogiaan päin. Tämä voi johtua myös siitä, että nyt palattiin ns. kotikentälle, paljon tutumpiin maisemiin ja useampiin tuttuihin hahmoihin. Erityisesti Bremer dan Gorstin sisäisen maailman kuvaus pääsi kohtalaisen lähelle Gloktan hahmon erinomaisuutta, vaikkakaan en voi sanoa, että mikään on vielä tasoihin yltänyt, saati ylittänyt. The Heroesissa Abercrombie on Gorstin kohdalla parhaimmillaan ja antaa myös terävimmän näyttönsä hahmokuvaajana. Abercrombien teksteissä on aina mukana ironista ja sarkastista huumoria ja niin myös nyt. Pääsin nauramaan muutamaan otteeseen ääneen. Toisaalta, mukana on myös synkeänpuoleista realismia. Iloon ja onneen löytyy aina jokin rajoittava tekijä, mikä ei tietenkään estä kuitenkaan joitakin hahmoja kulkemasta jalat irti maasta. Parasta The Heroesin hahmokuvauksissa on, että vaikka hahmoja on lukemattomia ja sen jälkeenkin vielä neljän hengen tusina, niin jokaisella heistä on oma äänensä.

Tarinan juonessa on pienoisia heikkouksia. Selkein puute on se varsinainen fantasiaosuus. The Heroes on kuvitteellinen sotaromaani ja erinomainen sellainen. Se heijastaa kirjailijan kiinnostusta ja perehtyneisyyttä aiheeseen. Abercrombie on ilmaissut moneen otteeseen, että hän pitää tarkoituksella taikuuden osuuden pienenä, ja se on sinänsä ollut hyvä ratkaisu. The Heroesissa taikuus on todellakin minimissä, vaikka siinä esiintyykin itse päämaagi Bayaz ja pohjoisellakin on oma osaajansa. Velhojen taustalla käytävästä valtataistelusta, tai mitä se onkaan, oikeastaan vain vihjaillaan. Tämän seikan koen hienoisena irrallisena yksityiskohtana ja stand-alone -kirjan negatiivisena piirteenä. Tosin, luulenpa, että kuulemme Bayazista ja Sulfuristakin vielä.

The Heroesin kerronta on tasaisen laadukasta ja näkökulmahahmot vaihtuvat sujuvasti toiseen. Verrattuna Best Served Coldiin, The Heroes on hidastempoisempi, mutta silti se sisältää runsaasti tapahtumia ja käänteitä. Eikä verisyydeltäkään vältytä. Mikäpä sota ilman verenvuodatusta ja uhreja käytäisiin, oli se sitten miten merkityksetön ja järjetön sota tahansa. Yksi luvuista sai tämän lukijan huokailemaan mielettömyyttä heti alkuunsa: Day One -osion Casualties. Jo siinä vaiheessa tajusin lukevani erinomaista kirjaa. The Heroes on kokonaisuutena vaikuttava lukukokemus. Joe Abercrombien voitonkulku jatkuu.

Sen verran pitää kyllä vielä sanoa: The Heroes sai minut kaipaamaan Logen Ninefingersia. Tahtoo Bloody-Ninen takaisin!

Kirjailijat vs. lukijat

Aina silloin tällöin törmää tilanteisiin, joissa kirjailija reagoi lukijan negatiiviseen arvosteluun tai muuhun kritiikkiin. Kirjailijalla on yhtäläinen oikeus ilmaista mielipidettään siinä missä lukijallakin, mutta joskus kumpaisenkin (ja varsinkin ulkopuolisten) kannattaisi pitää suunsa kiinni (jättää teksti kirjoittamatta).

Romanttisia kirjoja kirjoittava Candace Sams älähti ennen joulua, kun lukija ei tykännyt hänen kirjastaan, ja kirjoitti siitä yhden tähden arvostelun. Arvostelu ei ole mitenkään erinomaisesti kirjoitettu, mutta ei tolkuttoman huonokaan noin Amazonin arvosteluksi. Kirjailija vastasi Niteflyr One -nimimerkillä puolustaen kirjaa. Aluksi hän esiintyi tuntemattomana, mutta ei kieltänyt identiteettiään, kun hänet tunnistettiin. Paikalle ilmestyi kirjaa lukemattomia keskustelijoita provosoimaan tilannetta ja kirjailija provosoitui. Keskustelua on käyty yli 400 viestin verran ja jossain vaiheessa kirjailija kertoi tehneensä ilmoituksen häntä vastaan kohdistuneista viesteistä FBI:lle. Sittemmin kirjailija on tuhonnut omat viestinsä keskustelusta, joten ne eivät ole enää luettavissa. Muutamat blogeilijat ovat kuitenkin kirjoittaneet asiasta (Making Light, Babbling about books, and more, Neil Gaiman blogissaan). Samsin purkaus saattoi vetää vertoja Anna Ricen vuoden 2004 vastaavalle, mutta toki Rice on kirjailijana tunnetumpi ja siksi sai enemmän huomiota. Mitähän Sams mahtaa ajatella jälkikäteen tilanteesta?

Peter V. Brett päätti myös kommentoida Amazonissa yhden tähden arvostelua. Arvostelu ei sinänsä koskenut The Warded Man (The Painted Man) -kirjan sisältöä tai tasoa, vaan lukija päätti antaa kirjalle negatiivisen arvosanan, kun Kindle-kirja ei sisältänytkään "teksti puheeksi" ominaisuutta. Brett vastasi asianmukaisesti yhden viestin verran, ja hänen vastauksensa ainakin minusta selvitti tilanteen. Yhden tähden arvostelu oli tässä tapauksessa epäoikeudenmukainen kirjailijaa kohtaan ja Brettin vastaus siinä mielessä oikeutettu. Hyvä, että hän sen kirjoitti. Ei se kuitenkaan ole poistanut sitä yhtä tähteä.

Mark Charan Newtonin nilkkaan on ilmeisesti kolahtanut jokin arvostelu, sillä hän päätti antaa rakentavia neuvoja siitä kuinka kirja pitää arvostella. Hyviä neuvoja, jotka tietenkin näin blogin pitäjänä piti lukea. En lähde purkamaan yksityiskohtaisesti Newtonin ohjeita (monet blogeilijat ovat niin tehneet), mutta sen verran voinen sanoa, että jokaisella lukijalla saa olla oma näkemys kirjasta, ja se perustuu aina lukijan persoonaan, kokemuksiin ja odotuksiin ym. Näkemys on kyettävä perustelemaan, ja jos ei kykene, ei sitä ehkä kannata ainakaan blogiin kirjoittaa. Tällaisella lähinnä omaksi iloksi kirjoittelulla ei liene niin suurta vaikutusta, että Mark Charan Newtoninkaan tarvitsisi hermostua, jos hänen kirjastaan ei suunnattomasti pidetä. Ainakaan kun arvostelun kirjoittaa suomeksi. Myönnän - arvosteluni Nights of Villjamurista olisi voinut olla huomattavasti parempi ja perustellumpi. Lupaan, että hänen seuraavan kirjansa arvostelu on yksityiskohtaisempi, jos päätän kirjan lukea. Kiitos neuvoista, Mark.

"Yes, like books and authors, blogs and bloggers can be amazingly ace, or shockingly shite." -MCN

Mihinkähän luokkaan sitä mahtaakaan sijoittua, jos Newton luokittelisi? :)

Joe Abercrombie on siinä mielessä ainutlaatuinen kirjailija, että hän hän linkittää ja vastailee kirjojensa arvosteluihin blogissaan kohtalaisen useasti - omalla tyylillään: sarkastisesti ja huvittavasti. Vastineita on ilo lukea., kuten esim:

But it's not all champagne and oysters over here, oh no. I have always undertaken to provide the world with both sides of the coin, the rough with the smooth, the bad reviews with the good, and so to a consideration of The First Law trilogy from Jonathan Goodwin, Assistant Professor of English at the University of Louisiana, Lafayette. I will quote its searing conclusion:

"A book, presumably written during this decade, which seems to specifically invoke various doctrines of power and the exercise thereof, and which prominently features torture, might be said to be a political allegory malgre lui. To extend this would take me to into the type of quasi-Zizekianism that I warded away earlier; but I think it's there. I hear echoes of the Drurian Strauss in some of the discussions of power and (not to) the people, and what popular revolt there is in the novel is eaten or led by the Eater. Vaguely pregnant with meaning, this."

Oh, man, he made mincemeat of me! Or, at least, he might have, if I had the foggiest clue what the hell he was talking about.

Ah, että pidän miehen tyylistä! :)

Joe Abercrombie: Ase itse

Odotin Joe Abercrombien Ase itse -suomennosta hieman ristiriitaisin tunnelmin, sillä vaikka kihisytti päästä lukemaan kirja uudestaan, niin samalla pelkäsin, että käännös ei toisi esille Abercrombien mainiota tyyliä tarpeeksi ja kirja menettäisi osan viehättävyydestään. Niin kävikin, mutta onneksi paljon pienemmässä määrin kuin pelkäsin. Alun kankeuden jälkeen suomennos oli mitä mainioin. Toki muutamat kohdat jäivät kaivertelemaan, mutta en lähde kyseenalaistamaan kääntäjän ratkaisuja, kun itse en ole kääntäjä. Meinaanpa kuitenkin mainita esimerkkejä.

Ase itse on Ensimmäinen laki -trilogian ensimmäinen osa. Käsittääkseni kakkososan, Before They Are Hangedin, suomennos ilmestyy noin vuoden päästä tai silleen. Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, Logen Yhdeksänsormi, Jezal dan Luthar, Sand dan Glokta, Collem West ja Ferro Maljinn. Lisäksi pohjoisessa on Logenin joukkoa, jotka pääsevat kertomaan omaa tarinaansa. Ensimmäinen osa on oikeastaan aika pitkälti johdantoa siihen millaisessa maailmassa tarina tapahtuu, henkilökuvausta ja taustan luontia. Aika vähän valotetaan sitä miksi juuri nämä hahmot ovat tärkeitä ja mikä heidän tehtävänsä on. Mutta se ei silti haittaa pätkääkään, sillä henkilöt ovat mielenkiintoisia, jopa ajoittain ärsyttävän itseriittoinen Luthar. Pidän paljon kirjassa esiintyvästä ironiasta, varsinkin inkvisiittori Gloktan sisäisten ajatusten seuraaminen on hupia. Taikuus on mukana tarinassa, mutta se ei ole itsetarkoitus, vaikka sillä on suurikin merkitys.

Englanninkielisessä versiossa tarina sijoittuu maailmaan, jota kutsutaan Circle of the Worldiksi. Suomennoksessa käytettiin kolmenlaista versiota: maan piiri, maailman piiri ja maailman kehä. Tämä häiritsi sillä yleensä maailmakokonaisuuden nimi säilytetään, eikä sitä upoteta tekstin sekaan. Ehkä asia ei olisi häirinnyt niin paljoa, jos Abercrombien kirjoissa olisi kartta, mutta koskapa ei ole, ainoa tapa luoda jonkinlaista paikkahahmotusta, on yrittää päässä järjestää mainitut kaupunkivaltiot ja paikat jonkin kokonaisuuden sisälle. Ehkä tätä ongelmaa ei ole niillä, jotka tällaista hahmotusta eivät tee, tai jotka lukevat Abercrombieta vain suomeksi, eivätkä tiedä muusta.

Logenin ja pohjoisen porukan osuudet tökkivät käännöksenä eniten, sillä heillä on oma tyylinsä puhua. Ei ainoastaan sanoina vaan olemuksena. Vaikka käännös pääsikin alun jälkeen kiinni Logeniin, niin pohjoisen porukka jäi vielä ilman alkuperäistä latausta ja tunnetta. Näin ainakin minusta. Ehkäpä siihen vaikutti mm. se, että juuri heidän nimissään käytettiin käännöksiä, jotka eivät istuneet enää minun päässäni paikoilleen, kun trilogia on tullut luettua kokonaan englanniksi. Logen Ninefingersin Yhdeksänsormeen tottui, mutta Bloody-Ninesta en saa otetta Veriysinä. Dogman ei tunnu Vainukoiralta, Weakest Voimattomalta, eikä Bad-Enough Aika Pahalta. Bethodin Carleista tuli pelkkiä urhoja, joka vaikutti pienellä kirjoitettuna vaimealta, ja kun tiedän, että tapaamme heitä vielä jatkossakin, niin hieman vaivaa. Lisäksi se ihana, "eh?", jota Abercrombie on viljellyt blogissaankin. Ei taivu suomeksi samalla tunteella. Yhdessä kohden huomasin, että yksi sivulause pohjoisen osuuden tekstissä oli jäänyt kokonaan pois käännöksestä, ei sillä, että sillä olisi suurta merkitystä, mutta lisäsi tunnetta, ettei kaikki osiot olleet yhtä vahvoja käännöksiä. Mutta kuten alussa sanoin, kaikesta näistä seikoista huolimatta kokonaisuudessaan käännös oli mitä mainioin ja hienoa, että Kirjava sen meille soi. Toivottavasti Abercrombien kirjat löytävät uusia ystäviä sen myötä.

Ase itse vahvisti jälleen mielipidettäni siitä, että Abercrombie on erinomainen kirjailija. Hänen ronski ja ironinen tyyli on loistava ja erottuu massasta. Tämä kirja kannattaa lukea!

Joe Abercrombien Ase itse julkaistiin

Jippii! Joe Abercrombien Ase itse on ilmestynyt Kirjavalta. Helsingin kirjamessuilta saa nopeimmin käsiinsä tai tilaamalla esim. Kirjapuodin kautta. Suosittelen ehdottomasti tätä lukukokemusta, jos The Blade Itselfia ei ole aiemmin tullut jo luettua. Abercrombien kirjoitustyyli kolahti minuun kympillä, ja toivottavasti suomennos tekee oikeutta kirjailijan tekstille. Saa nähdä muuttuuko ensivaikutelma kirjasta nyt kun sen lukee toiseen kertaan ja suomeksi.

Jos pidät verettömästä, mahtipontisesta fantasiasta, jossa henkilöhahmot ovat paperinohuita ja tylsiä pyhäkoululaisia, Joe Abercrombie tulee totisesti pilaamaan päiväsi.
- Scott Lynch

Edit: Kommenttini ja arvioni kirjasta löytyy täältä.

Joe Abercrombie Göteborgissa

Niinpä sitten käväisin Göteborgissa 26.6.09 Science Fiction Bokhandelnissa tapaamassa kirjailija Joe Abercrombieta. 

Kirjakauppa oli pieni, mutta SF/F-lukijalle oikea maanpäällinen taivas. Tapahtuma käynnistyi nimikirjoitusten jakamisella. Joe signeerasi auliisti paitsi uusinta teostaan, myös aiempia The First Law -trilogian kirjojaan ja samalla jutteli ihmisten kanssa. Tunnin kuluttua alkoi lukutilaisuus ja Joe luki Best Served Coldista Land of Opportunity -luvun, minkä jälkeen hän vastaili yleisön kysymyksiin.

Täytyy sanoa, että Abercrombie oli rento ja hauska tyyppi, jolla oli virne herkässä. Hän kertoi, että aloittaessaan kirjoittamisen hän ei varsinaisesti suunnitellut tulevansa kirjailijaksi. Ensimmäisen kirjan kirjoittaminen oli hänelle vaikeinta, vaikka silloin ei vielä ollut aikatauluja ja paineita. Kirjoittaminen oli lähinnä harrastus. Joen mielestä fantasian täytyy olla realistista, jopa todellisempaa kuin todellisuus. Siksipä hän ei päätynyt kirjoittamaan esim. velhoista korkeissa torneissa ja haltijoista, vaan mm. rammasta kiduttajasta (Joe hymähti tässä kohtaa ironisesti). Joe on kirjailijana järjestelmällinen suunnittelija. Hän jakaa tarinan ensin seitsemään osaan ja rakentaa kirjan sen mukaan. 

Best Served Cold -kirjassa Joelle mieluisin hahmo kirjoittaa oli Cosca. Hän ei mielellään palaa takaisin kirjoittamaan The First Law -trilogian päähahmoista, sillä siinä missä lukijat viettävät kirjojen kanssa aikaa vain päivien verran, Joe on elänyt noiden hahmojen kanssa kiinteästi viitisen vuotta päivittäin. Vaikka hahmoja ei varsinaisesti ala vihata, heihin kyllästyy - toisiin enemmän, toisiin vähemmän. 

Lukutilaisuus oli hauska, sillä Joe oli erinomainen esiintyjä. Teksti herää henkiin aivan uudella tavalla kun sen kuulee kirjailijan itsensä lukemana; "you bastard" ei ole tekstinä sama kuin "YOU BASTARD" Joen suusta.
Joe vastaili moniin kysymyksiin kirjoittamisesta yleensä, naisnäkökulmasta viimeisimmässä kirjassa, kartoista ja luomastaan kirjojen maailmasta. Tulevaa viidettä kirjaansa Joe on kirjoittanut jo 40 000 sanan verran ja hän on tyytyväinen sen etenemiseen. Hän ei vielä kertonut, ainakaan Göteborgin tilaisuudessa, kirjan työnimeä, mutta hieman siitä mikä sen sisältö tulee olemaan. Viides kirja keskittyy yhteen taisteluun ja sen aikaisiin tapahtumiin pohjoisessa. Joe arveli, että viides kirja ilmestyy alkuvuodesta 2011. Aiemmin blogissaan hän ilmoitti alustavaksi aikataulusuunnitelmaksi lokakuun 2010. Joe sanoi saaneensa tiedon, että The Blade Itself ilmestyy suomeksi tänä vuonna ja itse oletan Kirjavan tähtäävään kirjamessuille, lokakuun lopulle.

Lyhyesti vielä arvioni Best Served Coldista. Kirja on raakaa veristä mättöä, sellaista mitä Abercrombielta saattaa odottaakin. Silti hahmojen sisäiset ajatukset ja huumori keventävät lukukokemusta ja täytyy sanoa, että kaiken äksönin keskellä jää pohtimaan myös kuinka vaikeaa omaa kohtaloaan on säädellä, vaikka kuinka yrittäisi. Ei ole aina helppoa olla parempi ihminen, vaikka haluaisi. Kirjan vahvimmat kohdat ovat alku ja loppu. Keskiosa hieman pysähtyy kerronnaltaan ja siksi kirja ei mielestäni yllä ihan esim. The Blade Itselfin ja Last Argument of Kingsin tasolle, mutta on silti kaikessa erinomaisuudessaan suositeltava lukukokemus. Kirja jättää monia tapahtumia ja kohtaloita avoimeksi, ja jos Joe itse ei jatka niistä kirjoittamista, niin jää lukijan mielikuvituksen varaan päätellä "mitä sen jälkeen".

Hobbia ja Abercrombieta - siinäpä yhdistelmä

Robin Hobbin The Dragon Keeper (The Rain Wild Chronicles, osa 1) on matkalla postitse minulle. Kun odottelin lähetysilmoitusta, huomasin kaipaavani uutta luettavaa Hobbilta; hänen kuvailevaa ja tarkkanäköistä kirjoitustyyliään. Hobbin viimeisin The Soldier Son -trilogia ei ole saanut niin paljon arvostusta kuin aiemmat trilogiat, ja lukiessani kirjoja (varsinkin trilogian viimeistä osaa), välillä tuskastuin kun tempo tuntui liian hitaalta. Silti Hobbin kirjoitustyyli oli niin voimakasta, että melkein maistoin kuinka kylmän raikasta vesi oli kun hän siitä kertoi ja tunsin päähenkilön ahdistuksen tultuaan arvostelluksi väärin perustein. Vaikka Hobb joskus hakee mielestäni liian "helppoja" ratkaisuja, niin silti hän on yksi parhaista kirjailijoista, jonka jokainen kirja päätyy luettavakseni - myös Megan Lindholmin nimellä kirjoitetut. Ja itse asiassa, jotkut Lindholmina kirjotetuista kirjoista ovatkin ällistyttävän puhuttelevia, esim. Cloven Hooves. Kirja oli loistava, mutta en siltikään vielä ole varma pidinkö tarinan teemasta ja ratkaisuista. Ja silti se liikutti.

Niinpä, toivon siis, että posti kulkee nopeasti ja sujuen, jotta The Dragon Keeper on postilaatikossani jo perjantaina ja voin aloittaa uppoutumisen Sadekorven siimekseen jo heti palattuani Göteborgista. Göteborgista puheenollen... olen innoissani päästessäni kuulemaan Joe Abercrombieta. Olen kohtapuoliin saanut Best Served Coldin luetuksi, ja minulla on sille erittäin kuvaava luonnehdinta. Siitä lisää Göteborgin jälkeen.