Luin Science fiction -haasteen moderni klassikko -kategorian (5.) toisena kirjana Joan D. Vingen Hugo-palkitun romaanin The Snow Queen (1980). Kirja pohjautuu Hans Christian Andersenin samannimiseen satuun (Lumikuningatar) höystettynä reippaalla sf-meiningillä.
Tiamatin asukkaat ovat jakautuneet kahteen klaaniin Wintersiin ja Summersiin, joilla on omat perinteensä ja arvonsa. Planeetta kiertää mustaa aukkoa ja aina 150 vuoden välein vuodenaika vaihtuu talvesta kesään ja sitä myöten talven hallitsija Snow Queen vaihtuu myös Summer Queeniksi. Vain talviaikaan tiamatilaisten on mahdollista olla kanssa käymisissä muiden galaksilaisten kanssa mustan aukon kautta. Lumikuningattaren hallitusaika on käymässä vähiin, mutta hän on keksinyt keinon, jolla pidentää kauttaan. Nuori Moon on aina haikaillut tulosta sibyllaksi, oraakkeliksi, mutta kun tämä toteutuu, hän joutuu eroon rakastetusta serkustaan Sparksista, jonka kanssa hän on vannonut pysyvänsä aina yhdessä. Etsiessään tietä takaisin Sparksin luo, Moon joutuu kulkemaan pitkän matkan planeettansa ulkopuolelle. Hän oppii hyväksi käytettyjen merielävien salaisuuden ja merkityksen sibylloille, sekä oman taustansa ja sen mitä se tarkoittaa hänen tulevaisuuden kannalta.
The Snow Queen on uuteen kiehtovaan maailmaan sijoitettu tuttu tarina. Tuttu sinänsä, jos tietää mitä Lumikuningatar-sadussa tapahtuu, tietää myös päälinjat tästä kirjasta. Moon ja Sparks ovat kuin Gerda ja Kai. Outoon galaktiseen ympäristöön sijoitettuna tarina saa toki omanlaisensa vivahteen. Moon ja lumikuningatar Arienrhod toimivat tarinassa aisaparina, kolikon vastakkaisina puolina, mutta kerronta seuraa myös naispoliisi Jerushan juonilinjaa, joka sivuaa ja yhtyy kahden muun naishahmon tarinaan. Mukana on myös Elsevier, ulkoplaneettalainen miehensä menettänyt salakuljettaja ja pari muutakin vahvaa naissivuhahmoa. Vingelle pisteitä siitä, että hänen kirjassaan naiset ovat pääosissa ja toimijoita, mutta otan osan pisteistä takaisin saman tien, sillä ainakin kaksi kolmesta tuntui pääasiassa haikailevan miehen perään. Älylliset merenelävät herättävät mielikuvan delfiineistä ja melkeinpä
alusta alkaen voi aavistaa mikä niiden merkitys on. Kirjailija osoittaa
sormella tarinan pahispuolta laittamalla heidät kohtelemaan näitä
kauniita otuksia julmasti niistä saatavissa olevan elämän eliksiirin
ainesosan vuoksi.
The Snow Queen on paikoin innostava ja paikoin turhauttava kirja. Kirjailija hukkaa loistavan maailman mahdollisuuksineen yrittämällä ujuttaa vanhan sadun sen raameihin. Päähahmoista tulee tukahduttavia ja mielikuvituksettomia ja jälleen kerran valopilkut löytyvät sivuhahmoista. Olen allerginen ikuista rakkautta vannoville romanttisille hahmoille, ja varsinkin niille, jotka poikkeavat uskollisuuden polulta, koska uskovat toisen olevan kuollut (vaikka eivät koskaan menetä toivoa) tai koska ovat suunnattoman onnettomia tai menettäneet elämänhalunsa tai päättävät suhtautua pakkomielteisesti toiseen henkilöön jne. Vinge ei saa minua vakuuttuneeksi tämän kirjan rakkaustarinoista. Olin vähällä ensimmäisen puoliskon aikana lopettaa kirjan lukemisen kesken. Vain kirjailijan onnistuminen maailmanluonnissa sai minut lukemaan tarinan loppuun, ja onneksi loppua kohden sivuhahmojen osalta mentiinkin parempaan suuntaan.
Kirjassa on monin paikoin ihmeentuntua. Ymmärrän miksi jotkut ovat halunneet kirjaa Hugo-ehdokkaana äänestää, mutta minä en siitä tenhoa löytänyt riittävän pitkäksi aikaa, että olisin ihastunut kirjaan. Hahmojen yllätyksettömyys sekä juonilinjojen ontuminen tekee tarinasta vain keskinkertaisen, mikä oikeasti harmittaa, koska odotin kirjalta suht paljon.
Science fiction -haaste