Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth

Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth on vuonna 1992 julkaistu pääosin kuvakirja, joka sisältää kuvituksia Inger Edelfeldtiltä, Michael Haguelta, John Howelta, Anthony Galuidilta, Roger Garlandilta, Robert Goldsmithilta, Alan Leeltä , Ted Nasmithiltä ja Carol Emery Phenixiltä. Alussa on sivun mittainen tiivistelmä J.R.R. Tolkienin henkilöhistoriasta ja tuttu kuva hymyilevästä kirjailijasta piippu suussa.

Kunkin taiteilijan kuvitusta edeltää ote siitä tekstistä, mitä kuva esittää. Edustettuina ovat kirjat: Hobitti, The Fellowship of the Ring, The Two Towers, The Return of the King, The Silmarillion, The Book of Lost Tales, Volume One ja Two, The Smith of Wootton Major, The Lost Road, The Return of the Shadow.

Katkelmia ja kuvia noin 60 kpl eli useampi jokaiselta taiteilijalta. Minun ehdottomia suosikkejani ovat Alan Lee, John Howe ja Ted Nasmith, joiden maisemakuvauksissa on paljon tunnelmaa. Michael Haguelta pidin kovasti Rescue by Eaglesista, mutta toisessa kuvituksessa samainen piirtäjä on tehnyt haltioista keskiaikaisia kuninkaallisia muikeine suineen, mikä ei miellyttänyt silmää lainkaan. Katselin kuvia todellakin vain täytenä maallikkona, enkä osaa niistä sen kummemmin arvioida tekniikkaa tai muita taiteellisia arvoja. Osa kuvista on vesivärimaalauksia. Maisemat ovat usein hulppeita, mutta hobitit tai muut hahmot ovat sitten paljolti makukysymyksia. Yksikään hobitin naamataulu ei minusta ollut kovinkaan onnistunut.

Inger Edelfeldt: Legolas (osa)

Ruotsalaisen Inger Edelfeldtin piirroksissa paistaa läpi pohjoismaisuus tai ainakin tulkitsen ne niin. Esimerkkikuvassa on hänen näkemyksensä Legolasista, takana koivunrunkoja. Ja tietenkin Legolasin hiusten väri pistää silmään, kun on tottunut elokuvien näkemykseen Legolasin vaaleudesta.

Roger Garland: Earendil and
Elwing (osa)

Roger Garlandin tyyli on hyvin toisenlainen, jotkut kuvat miellyttivät toisia enemmän. Tällainen on esimerkkinä Earendil and Elwing -kuvitus.

Maisemakuvituksista Ted Nasmithin aukeaman kokoinen Rivendel ja Robert Goldsmithin On the Road to Rivendel (alla näytteet) ovat värimaailmaltaan ja tunnelmaltaan erilaisia, mutta pidän molemmista hyvin paljon. Tolkien tekstit ja niihin liittyvät kuvat ovat erinomainen yhdistelmä. Ne saivat aikaan melkoista haikeutta päästä sisään kirjojen maailmaan – ainakin juuri tuollaisiin maisemahetkiin, ei niinkään nazgûlien seuraan, jotka nekin löytyvät kuvituksista.

Kirjan lopussa on esittelyt taiteilijoista ja mikä heidän historiansa Tolkien-kuvitusten kanssa on. Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth on välipalateos, mutta välillä lukemisten keskelle tarvitaan myös kuvia. Arvostan Tolkienin tekstejä paljon ja mielelläni kuvittelen ne omassa mielessäni, mutta muidenkin näkemyksille on oma sijansa ja jopa tarve.

Juri Nummelin & Vesa Sisättö: Tolkien - elämä ja teokset

Luin kesällä 2012 Humphrey Carpenterin kirjoittaman J.R.R. Tolkienin ns. virallisen elämäkerran (arvostelu), joten ennen kuin tartuin Juri Nummelinin ja Vesa Sisätön viime syksynä julkaistuun Tolkien – elämä ja teokset -kirjaan, minulla oli jonkinlainen mielikuva kirjailijasta. En ole juuri tuota enempää kuitenkaan perehtynyt kirjailija-Tolkieniin. Oli siis paikallaan tutustua myös "ensimmäiseen suomeksi kirjoitettuun yleisesitykseen fantasiakirjallisuuden mestarista ja hänen kirjallisesta tuotannostaan". Liitän kirjan osaksi Elämäkertahaastetta, sillä mielestäni se sopii tuohon kategoriaan ihan hyvin.

Kirja on jaettu kolmeen pääosaan: elämä, teokset ja vaikutus, joista elämä-osio on varsin lyhyt ja pääpiirteinen. Itse en kaivannut siihen enempää, mutta ehkä sellainen, joka ei ole lukenut Carpenterin teosta, saattaa kaivatakin. Tosin teokset ja vaikutukset -osiot valottavat myös Tolkienia persoonana ja kirjailijana siinä samassa, missä kuvaavat teoksia ja niihin liittyviä oheistuotoksia ja -toimintoja, joten kirja on sen suhteen tasapainoinen kokonaisuus.

Carpenterin kirjoittamaa elämäkertaa lukiessa minusta tuntui, että hän ei aina sanonut asioita suoraan, vaan oli hienovarainen tai jopa peittelevä. Tolkien – elämä ja teokset tuntuu selkeämmältä, mutta sisältäähän se toki vähemmän yksityiskohtia. Olen ilahtunut siitä, että teoksien käsittelyssä tuodaan esille Tolkienin kirjallisista taidoista myös kritiikkiä, eikä niitä vastusteta tai vesitetä samoin kuin koin Edgar Allan Poen elmäkerrassa tehtävän (arvostelu).

Teoksiin liittyen sain uusia näkökulmia ja tietoa niin Tolkienin ajatusmaailmasta kuin kirjojen sisällöstäkin, mm. Sormusten herran uskonnollisesta rakenteesta ja yleisesti Silmarillionista, joka oli kohtalaisen haastava kirja minulle. Olen lukenut kirjat omalla tulkinnallani ja taustallani, joten en ole kaikkia nyansseja huomannut, varsinkaan jos ne ovat kieleen ja kielitieteeseen liittyviä. Suomennetuista teoksista Keskeneräisten tarujen kirja, Húrinin lasten tarina ja Kirjeet ovat vielä lukematta, mikä sinänsä harmi, sillä tämän kirjan anti olisi niiden kohdalla ollut todennäköisesti parempi, jos teokset olisivat luettuna. Se ei kuitenkaan ollut välttämätöntä.

Suomi-näkökulma (suomenkielen vaikutus kirjailijaan, käännökset, Suomi-fandom, Tolkienin vaikutus suomifantasiaan) on ilahduttavasti mukana, ja yleensäkin Tolkien-fandomiin ja Vaikutus-osioon oli sisällytetty paljon sellaista tietoa, joka oli minulle uutta. Vastaavan kaltaista vaikutuksen käsittelyä oli esim. Poen elämäkerrassakin, mutta huomattavasti lyhyemmässä mittakaavassa ja vähemmän asiantuntevasti. Tässä teoksessa on tarkastelussa akateemista otetta, mutta silti se on helppotajuisessa muodossa.

Mukana on myös Tolkienin bibliografia, mutta varsinkin lähdeteokset sekä lista tutkimuksista ja opinnäytetöistä avarsi kirjailijan asemaa entisestään. Eli Tolkien – elämä ja teokset on varsin antoisa paketti. Kannattaa tutustua. Kirjan kansi on yksinkertainen, o:n osalta oivaltava ja sinänsä hyvinkin onnistunut, mutta samalla humoristisella tavalla aavemainen. Liekö tarkoituksella. Jään kaipaamaan ekirjaversiota, josta olisi helpompi hakusanoilla löytää erityisesti kiinnostavia kohtia.

Hobitti - Odottamaton matka

Luin heinäkuussa Hobitti eli Sinne ja takaisin -kirjan (arvostelu) tarkoituksella uudestaan, jotta ensimmäistä Hobitti-elokuvaa katsellessa olisi suurin piirtein muistissa mitä odottaa. Jännitin Peter Jacksonin näkemystä, mutta nyt kun Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit- An Unexpected Journey) on yönäytöksessä nähty, olen kuta kuinkin tyytyväinen siihen miten kirja on elokuvaksi kääntymässä. Kävin katsomassa ensin 2D-version ja myöhemmin 3D-version (HFR), josta päivitys lopussa.

Alussa koin Frodon osuuden turhaksi, mutta samalla se on ymmärrettävissä oleva ratkaisu, sillä Jackson haluaa selvästikin ensimmäisessä leffassa sitoa Hobitin Taru Sormusten Herrasta -trilogiaan. Leffassa tulee parikin kertaa vastaan toistoa TSH:sta, lähinnä Gandalfiin liittyen. Fanille nämä déjà vu -kohtaukset saattavat olla turhia, mutta osa yleisöstä ei ehkä ole katsonut aiempia leffoja tsiljoonaa kertaa. Historiakatsaus Ereboriin toimi sen sijaan loistavasti johdantona. Jackson on saanut leffaan komediallisuutta ja satumaisuutta, mitä alkuperäinen teos huomioon ottaen oli odotettavissakin. Hobitti on kevyempi ja sadunomaisempi seikkailukirja kuin Taru Sormusten Herrasta, joten on hyvä, että se näkyy myös elokuvassa ja varsinkin ensimmäisessä. Radagast ei kirjassa esiinny, mutta Jacksonin päätös tuoda hänet mukaan tarinaan on onnistunut. Pidin paljon hahmosta ja nimenomaan satumaisesta luonnonläheisyydestä mihin hänet oli sijoitettu. Sylvester McCoyn näyttelemä hahmo eläinystävineen on ehdottomasti elokuvan yksi valopilkuista. Samoin pidin kivijättiläisistä ja niiden hienosti toteutetusta taistelusta, mikä sekin kirjaan nähden tosin on ekstraa ja ehkä hieman toistoa tapahtumaympäristönä TSH:sta.

Leffa on loistavan visuaalinen, suorastaan huikea. Keski-Maahan oli upea palata ja Jackson tarjoaakin sitä Odottamattomassa matkassa melkein ähkyyn saakka. Huokasin joka kerta ihastuksesta, kun otettiin laajaa kulmaa maisemasta kehiin. Hiiseissä ja örkeissä (etenkin Azog) olisin ehkä kaivannut hieman samaa aitouden tunnetta mitä aiemmassa trilogiassakin, mutta efektit ja animaatiot toimivat, joten en valita. Martin Freeman on tasapainoinen Bilbo, hän on hauska ja herkkä, mutta ei missään vaiheessa ylilyö näyttelemistä. Kääpiöistä mieleen jäi eniten sympaattinen Balin (Ken Stott, joka ei tykkää Harry Pottereista) ja tietenkin keskiössä oleva Thorin Tammikilpi. Andy Serkis on jälleen loistava Klonkku. Tarina on rytmitetty samalla tavoin kuin kirjassakin, välillä toimintaa, välillä seesteisempi hetki.

Katsoin tarkoituksella leffasta ensin 2D-version, ettei tarvinnut keskittyä koko ajan valuviin, ärsyttäviin 3D-laseihin, vaan itse elokuvaan. 3D (HFR) -versio on vuorossa viikonloppuna, joten siitä kokemuksesta päivittelen tähän loppuun sitten myöhemmin, jos on jotain sanottavaa. Yksityiskohtiakin tulee varmasti painettua paremmin mieleen toisella katselukerralla. Joka tapauksessa, muutamista pienistä negatiivisista jutuista huolimatta, pidin ensimmäisestä Hobitti-leffasta, ja luulenpa, että sen pariin tulee palattua vielä monta monituista kertaa. Ja kyllä taas kasvoi tarve palata myös Tolkienin kirjojen pariin.

Päivitys 3D-katselun jälkeen: Elokuva oli toisellakin kerralla katsottuna erinomainen seikkailuelokuva. Kolmiulotteisessa kuvassa tuli luonnollisesti kiinnitettyä enemmän huomiota syvyysvaikutelmiin ja nekin tekivät vaikutukset. Tällä kertaa esimerkiksi perhos-kohtaus elokuvan loppupuolella oli hienompi kuin 2D:nä. Olipa D mikä tahansa, erittäin suositeltava elokuva!

J.R.R. Tolkien: Tom Bombadilin seikkailut

Tom Bombadilin seikkailut ja muita runoja Länsikairan Punaisesta kirjasta on muutama viikko sitten julkaistu pieni ja sievä kuvitettu kirjanen, joka sisältää kuusitoista J.R.R. Tolkienin runoa. Alkuperäinen The Adventures of Tom Bombadil and Other Verses from the Red Book ilmestyi viisikymmentä vuotta sitten. Kuvituksesta vastaa Pauline Baynes, jonka käsialaa löytyy myös mm. Tolkienin kirjoista Seppä ja Satumaa, Maamies ja lohikäärme (arvostelut) ja Bilbon viimeinen laulu (arvostelu).

• Tom Bombadilin seikkailut 
• Bombadil veneilee
• Harhailua
• Prinsessa Mie
• *Kuu-ukko kun unohtui juhlimaan
• Kuu-ukkoa maa kun houkuttaa
• *Kivipaaden peikko
• Mara Hultainen
• Naukuhuulet
• *Olifantti
• Fastitocalon
• Kissa
• Varjomorsian
• Aarre
• Merenkello
• Viimeinen laiva

Fantasia tyylilajina sisältää monesti runoja ja laulunsanoja, mutta tällaisiin kokonaisiin kokoelmiin törmää harvoin. Viime aikoina on tullut luettua vain Ursula K. Le Guinin runoja ja nekin ovat mainstreamia (mm. Out Here). Kääntäjä Alice Martinin alkupuheessa mainitsemat hienoudet, kuten sisäsoinnut, äännemaalailut ja nelinousuiset säkeet vaativat minulta perehtymistä, en osaa niitä löytää itse runoista. Toisaalta, halusin lukea runot ilman sen kummempia analyyseja, vain nauttiakseni tunnelmasta ja sisällöstä. Väkisinkin tuli tarve välillä lausua runoja ääneen rytmin etsimiseksi ja samalla mietittyä miltä ne tuntuvat, ja hankinpa englanninkielisetkin tekstit rinnalle, jotta pääsin makustelemaan miltä alkuperäinen teksti vaikutti. Kokoelman runoista kolme tähdellä merkittyä on julkaistu ennestään Taru sormusten herrasta -kirjassa. Kirjan nimestä huolimatta vain kolme runoa kertovat itse asiassa Tom Bombadilista. Suurin osa runoista on kirjoitettu 1920-30 -luvuilla.

Runot sisältävät niin seikkailua kuin hilpeää sanailuakin ja otuksien kuvailua, mutta osa on myös yllättävän melankolisia. Muutos, menneen katoaminen ja menettäminen ovat läsnä teksteissä heijastaen Tolkienin ajatusmaailmaa ja sisäistä vastarintaa maailman muuttumiselle ja teollistumiselle, seikat jotka tulevat ilmi kirjailijan elämäkertakirjasta. Parissa runossa kumotaan yksinäisyyttä ja hankitaan itselle jopa kumppani, mutta tapa on lähinnä kaappaamista kuin tunteenpaloa tai toisaalta lyhytaikaista ja saavuttamatonta. Runot ovat satumaisen kuvailevia, on paljon hopeaa, kuun valoa, tähtiä, timantin hohdetta ja helmiä, ja niistä heijastuu tapahtumien ohella myös luonto.

Tom Bombadilin seikkailut kertoo Tomin matkasta kommelluksineen ja morsiamen löytämisestä, Bombadil veneilee puolestaan Tomin toisesta matkasta hobittien luo. Harhailua-runossa matkailu on sotaisempaa sankaritarua ja Prinsessa Miessä haltia löytää kaksoisolennon. Kuu-ukko kun unohtui juhlimaan ja Kuu-ukkoa maa kun houkuttaa ovat tarinoita kuu-ukon yksinäisyydestä ja halusta ihmisten pariin, Kivipaaden peikkossa Tom kohtaa peikon. Mara Hultainen on humoristinen tarina hobitista peikon opissa ja Naukuhuulet kauhumaisesti kuvaileva runo naukuhuuli-otuksista ja niiden elinpaikasta. Olifantti, Fastitocalon ja Kissa ovat eläinrunoja. Varjomorsiamessa varjo ja varjoton kohtaavat, Aarre kuvaa rikkauksien vaikutuksista omistajaansa, Merenkello matkasta toiseen maailmaan simpukan kautta ja Viimeinen laiva haltiain viimeisestä matkasta, jossa olisi tilaa vielä yhdelle.

Jotkut runoista jäivät etäisiksi, Tom Bombadil ei edelleenkään ole suosikkihahmoni ja kuu-ukkokaan ei viehättänyt, mutta Prinsessa Mie, Fastitocalon, Merenkello ja Viimeinen laiva herättivät tuntemuksia ja pidin niitä kirjan onnistuneimpina. Viimeinen laiva tuo mieleen Bilbon viimeisen laulun toisesta näkökulmasta. Ylitse muiden nousi kuitenkin Naukuhuulet, jonka kolkko sävy puri ja sai aikaan väristyksiä. Synkkyys ja mollisävyt selvästi kiehtoo meikäläistä enemmän kuin kevyemmät seikkailutarinat. Alla näyte yhdestä Naukuhuulten säkeistöstä suomenkielellä ja sen alkuperäisestä versiosta:

Merhovuorten tuolla puolen kehno kolkko tie
lehdettömän, homeenharmaan korven halki vie,
Aurinkoa, kuuta ei, ei vuorovettä, tuulta
mustan veden luona, mistä etsit naukuhuulta.

Over the Merlock Mountains a long and weary way,
In a mouldy valley where the trees are grey,
By a dark pool's borders without wind or tide,
Moonless and sunless, the Mewlips hide.

Kyseinen runo on sovitettu myös animaatioksi ja lauluksi ja sen voi katsella ja kuunnella alla olevasta videosta:

Moni tämän kirjan runoista löytyy Tolkienin lukemana Poems and Songs of Middle Earth -vinyylilevyltä, jota näyttäisi olevan jopa saatavilla käytettynä varsin kohtuulliseen hintaankin. Täytyy miettiä, josko hankkisi levyn. Tom Bombadilin seikkailut on kiinnostava kokoelma, mutta en tiedä kuinka usein sen pariin enää myöhemmin tulee palattua. Ehkäpä sen jälkeen, kun otan Taru sormusten herrasta -kirjan uusintaluvulle.

J.R.R. Tolkien: Puu ja lehti ja Satujen valtakunta

Käyn läpi J.R.R. Tolkienin kaksi suomennettua kokoelmaa yhtä aikaa, sillä niiden sisällöt ovat osin yhteneviä. Puu ja lehden (Tree and Leaf, 1964) käännös ilmestyi vuonna 2002. Se sisältää Christopher Tolkienin esipuheen, Tolkienin esseen Saduista, Niukun lehti -tarinan ja Mythopoeia-runon. Satujen valtakunta (2010) on käännösversio kirjan uudemmasta englanninkielisestä versiosta, johon on lisätty Roverandom-pienoisromaani. Kirjasta on kuitenkin jätetty pois Tom Bombadilin seikkailut -runokokoelma, joka ilmestyy nyt syyskuussa ihan omana itsellisenä teoksena. Satujen valtakunta sisältää Roverandomin lisäksi Maamies ja lohikäärme, Seppä ja Satumaa ja Niukun lehti -tarinat sekä Saduista-esseen. Näistä kolme olen arvioinut jo erillisinä teoksina, ne voi lukea yllä olevien linkkien kautta. Kirjassa on myös Alan Leen tekemää kuvitusta liittyen tarinoihin.

Tolkien ei pitänyt allegorioista, mutta Niukun lehteä ei voi lukea vetämättä siitä yhteyttä kirjailijan omaan elämään. Tarina kertoo taiteilijasta, joka lähes pakkomielteisesti haluaisi keskittyä maalaukseensa, elämäntyöhönsä, saadakseen sen valmiiksi ennen kuin hänen täytyy lähteä matkalle, jolta ei ole paluuta. Niukku on kuitenkin hyväsydäminen ja keskeyttää työnsä auttaakseen toisia, tosin ei ilman harmitteluja. Niukku on selvästikin Tolkien itse ja maalaus kirjailijan elämäntyö, Keski-Maan fantasiamaailma, joka yksityiskohdissaan laajeni ja muuttui kunnianhimoisemmaksi, mutta myös tuskaisemmaksi vuosien myötä. Niukun kirjoittamisen aikaan, Tolkienille alkoi jo valjeta, mitä Taru Sormusten Herrasta tulisi häneltä vaatimaan. Pidin tarinan alkupuolesta ja ajatuksesta fantasiamaailmasta todellisuuden jatkumona, mutta tarinan päätös ei ollut ihan mieleeni, sillä koin siinä liikaa uskonnollisia sävyjä luomisesta.

Tolkien hengellinen vakaumus näkyy mielestäni myös Mythopoeia-runossa, joka on vastine eräälle herralle, joka joka kutsui satujen kertomista 'hopean läpi henkäistyiksi valheiksi'. Christopher Tolkien paljastaa esipuheessa kyseisen herran olleen C.S. Lewis. Mythopoeia ei vaikuta kovinkaan onnistuneelta runolta. Siinä on hieman todistelun makua ja ylitunteellisuutta tavalla, joka enemmän häiritsee kuin kiehtoo.

Saduista-essee on osin populaarinen, osin akateeminen katsaus satuihin, niiden luomiseen ja tarkoitukseen. Tolkienin ajatus lasten kohtelemisesta tasa-arvoisina lukijoina ja kuuntelijoina aikuisten kanssa on kannatettava. Lapsille pitää tarjota haastavia ja pelottaviakin satuja, ei siloteltuja tai holhoavia tekeleitä:

"Lasten on tarkoitus kasvaa, ei muuttua peterpaneiksi"

"Heille voi kuitenkin olla hyväksi lukea joitain tekstejä, erityisesti satuja, jotka ovat pikemminkin heidän ymmärryksensä yläpuolella kuin alapuolella. Kuten vaatteissa, lasten kirjoissakin tulisi olla kasvun varaa, ja heidän kirjojensa tulisi joka tapauksessa rohkaista sitä."

Sen sijaan minun on vaikea hyväksyä tuolla samalla ajatusmaailmalla käsitystä, että sadun pitäisi tarjota helpotukseksi onnellinen loppu. Tai ehkä sadun, mutta ei fantasian. Sadun ja fantasian määritelmäerot Tolkienin näkökulmasta jäävätkin minulle hieman epäselviksi, sillä hänen ajatusmaailmansa nykykirjallisuuden näkökulmasta on hieman vanhentunut (määritelmä ei tosin ole yksiselitteinen muutenkaan). Luento, johon essee perustuu on kirjoitettu 1930-luvun lopulla. Tolkien ilmaisee myös, ettei satuja tulisi pitää vain lapsille tarkoitettuna. Sama koskee fantasiaa. Fantasiakirjallisuuden lukeminen ei ole pakoa arkimaailman velvollisuuksista sen enempää kuin muunkaan kirjallisuuden.

Puu ja lehti taitaa olla aikaa sitten loppuunmyyty, mutta Satujen valtakuntaa on yhä saatavilla. Ihastuin valtavasti jälkimmäisessä oleviin Alan Leen kuvituksiin. Pidän Pauline Baynesin tuotoksistakin, mutta Leen tyyli kolahtaa kovaa. Kuvia olisi voinut katsella enemmänkin.

J.R.R. Tolkien: Herra Bliss

Herra Bliss aiheutti pienen etsintäurakan kirjaston lastenkirjaosastolla, sillä tietokannan mukaan kirjan piti olla paikalla, mutta sitä ei löytynyt mistään. Niinpä sitä sitten pengottiin kissojen ja koirien kanssa, kunnes kirjapahanen suostui paljastamaan itsensä (oli siellä missä pitikin, ähäkutti sekin sokeat). Kyseessä on jälleen kerran tarina, jonka J.R.R. Tolkien on sepittänyt ja kuvittanut omille lapsilleen jo 1920-30-luvuilla. Painettuna kirjana se ilmestyi postuumisti 1982 (suom. 1983). Wikipediasta löytyy tarkempi julkaisuhistoria ja juoniselostus.

Herra Bliss päättää ostaa auton, mutta ei ilmeisestikään ole kovin hyvä kuski, sillä matkalla ystäviensä luo vierailulle, hän joutuu useampaan onnettomuuteen ja se koituu hänelle melkoisen kalliiksi. Auto tuottaa loppujen lopuksi iloakin, mutta sitä ennen hän tapaa muun muassa kolme karhua ja se on aika jännä juttu.

Herra Bliss koostuu Tolkienin käsin kirjoittamista teksteistä ja piirroksista, jotka on painettu alkuperäisessä muodossa joka toiselle sivulle. Viereisellä sivulla on suomennettu teksti ladottuna. Tarina on yksinkertainen, mutta piirrokset tekevät siitä hauskan. Hihittelin muutaman kerran, varsinkin alla olevassa kohdassa, jonka yhteydessä Wikipediaankin on kirjoitettu: Näyte Tolkienin kuvitus- ja tekstaustyylistä. Vasemmassa laidassa kuvittaja kapinoi: "Autokin on siellä (samaten ponit ja aasi), mutta en jaksa piirtää niitä."

Herra Bliss tuo mieleen Bilbo Reppulin, ehkä sen vuoksi, että herra Blissin kodin eteiskuva muistuttaa lähestymistyyliltään Hobitti-kirjan kuvaa Bilbon kotikolosta, vaikka onkin perinteistä ihmisten arkkitehtuuria. Blissin koti on suunniteltu sen mukaisesti, että hän käyttää korkeita hattuja ja hänellä on pitkä rivi naulakoita korkeassa eteisessä niitä varten. Tolkien leikkii tarinassa jälleen kerran sanoilla ja voin vain kuvitella miten lapset ovat innoissaan oivaltaneet asioita sen mukaan mitä isä on heille tarinaa kertonut ja kuinka hauskaa on ollut katsoa kertomukseen liittyviä kuvia.

Herra Bliss on pienimuotoinen tarina, mutta hilpeä sellainen ja aikuisellekin varsin lukukelpoinen.

J.R.R. Tolkien: Bilbon viimeinen laulu

J.R.R. Tolkien lahjoitti Bilbon viimeinen laulu -runon sihteerilleen, jonka kautta se sitten tuli päivänvaloon painettuna myös suurelle yleisölle ensin Pauline Baynesin kuvittamana julisteena 1974 ja sitten kirjana 1990. Suomennoksen on tehnyt 1988 teatterinäytelmää varten Jukka Virtanen ja kirjana suomennos julkaistiin 2005. Runon voi lukea englanninkielisenä kokonaan Tolkien Gatewayn sivulla, josta voi katsoa myös Baynesin kuvittaman julisteen.

Tolkien ei sisällyttänyt runoa Taru Sormusten Herrasta -kirjaan, mutta se on silti tiiviisti osa trilogian maailmaa ja Bilbo Reppulin tarinaa. Runo ei varmaankaan aukea tunnelmassa sellaiselle, joka ei tunne Tolkienin pääteosta, mutta minuun se teki vaikutuksen englanninkielisenä. Suomennoksesta sen sijaan en pidä lainkaan, sillä siitä ei välity sama haikean kaunis tunnelma, joka alkuperäiskielisessä versiossa on. Virtanen on ottanut runsaasti vapauksia käännöksessään, joka toimii kai suomenkielisenä lauluna teatteriesityksessä (näkikö joku sen aikanaan?), mutta ei osana Sormusten herraa kirjallisena teoksena.

Kolmen säkeistön pituinen runo ei tee kirjasta kovin pitkää, niinpä se on kuvitettu saadakseen lisämateriaalia. Joka toisella sivulla olevat isot kuvat pohjautuvat Kuninkaan paluuseen ja sivujen alaosassa olevat pienet esittävät kohtauksia Hobitista. Kirjan lopussa on selostukset kustakin kuvasta. Tolkien-faneille Bilbon viimeinen laulu on suomennoksena kai jälleen kerran kokoelmakamaa. Jos tekee mieli hankkia runo kirjana, niin muille suosittelen mielummin englanninkielistä versiota, josta on tulossa ilmeisesti uusi painoskin.

Runosta on sävelletty myös lauluja ja BBC esitti yhden version Taru Sormusten Herrasta -radiokuunnelmassaan:

J.R.R. Tolkien: Seppä ja Satumaa ja Maamies ja lohikäärme

J.R.R. Tolkienin Seppä ja Satumaa (Smith of Wootton Major) ilmestyi vuonna 1967 (suom. 1983). Pauline Baynesin kuvittama pienoisromaanimittainen tarina on suunnattu lapsille ja kerronta on sadun tyylinen. Kirjanen on toistaiseksi loppuunmyyty, mutta tarina löytyy painettuna myös Satujen valtakunta -kokoelmasta, josta arvostelu ensi viikolla.

Iso-Woottonin kylässä vietetään joka kahdeskymmenesneljäs vuosi Kilttien Lasten Kestit. Ennen seuraavia kestejä kylän Mestarikokki päättää lähteä päättymättömälle lomalle ja jättää kyläläiset pähkäilemään kuka nyt valmistaisi kesteihin perinteisen Suuren kakun. Uusi Mestarikokki valitaan ja Suuri kakku valmistuu sisältäen taikaesineen, joka päätyy pienelle pojalle, josta sittemmin tulee seppä. Mutta sepän elämä ei olekaan ihan tavanomaista, sillä taikaesineen vaikutuksesta hänelle avautuu portti ihmeelliseen Satumaahan.

Tarinassa nousee pinnalle kysymys uskosta haltioihin ja taikuuteen. Tolkienin sadun uusi mestarikokki kieltää satumaan olemassaolon silloinkin kun todisteet olisivat ihan silmien edessä. Tätä epäuskon piirrettä on hyödynnetty saduissa ja tarinoissa runsaasti, mm. J.K. Rowling kuvaillessaan Harry Potter -sarjassa kuinka taikamaailma pystyy toimimaan rinnakkain normimaailman kanssa ilman, että tavalliset ihmiset sitä huomaavat. Tolkienin satumaa on kuitenkin erillinen paikka, joka tuntuu saaneen vaikutuksia Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantyttärestä (1924) ja Thomas the Rhymer -legendasta (Ellen Kushnerin uudelleenkerronta: Thomas Riiminiekka). Tolkien ei kuitenkaan yllä tällä pikkuteoksella Dunsanyn tasolle. Vaikka Tolkienin kieli on kauniin kuvailevaa ja tarina sisältää kirjailijalle tuttuja elementtejä, niin kokonaisuus ei toimi niin hyvin kuin toivoisin.

Seppä ja Satumaa on hieman melankolinen tarina ja minulle tulee siitä kuva väsyneestä kirjailijasta. Sen sijaan toinen pienoisromaanimittainen satu Maamies ja lohikäärme on selkeästi pirteämpi tapaus.

Maamies ja lohikäärme (Farmer Giles of Ham) julkaistiin vuonna 1950 (suom. 1978), vaikka tarina on ilmeisesti saanut alkunsa jo 1920-luvulla. Myös tämä kirjanen on Pauline Baynesin kuvittama ja sen neljäs painos on yhä saatavilla.

Hamin kylään ilmestyy jättiläinen, josta maamies Gilesin koira vakuuttavasti hälyttää isäntäänsä. Eihän siinä muu auta kuin yrittää ajaa jättiläinen pois ja sehän onnistuukin tehden Gilesista sankarin, vaikkakin vähän arvelluttavasti. Uroteko saa kuninkaankin osoittamaan hänelle suopeuttaan. Pian kyläläiset joutuvat tukeutumaan Gilesin rohkeuteen uudemman kerran kun kylää uhkaa Chrysophylax-lohikäärme. Kuningas kiinnostuu entistä enemmän kuullessaan Gilesin yhteenotosta lohikäärmeen kanssa, varsinkin kun asiaan liittyy lohikäärmeen runsas aarrevarasto. Niinpä Giles joutuu kohtaamaan myös kuninkaan.

Maamies ja lohikäärme on perinteisellä tavalla nokkela satu, keskiaikaisesta englannista ammentava näytelmämäinen farssi, jossa hieman yksinkertainen päähenkilö loistaa ritareiden ja kuninkaankin yli. En tiedä halusiko Tolkien tehdä tarkoituksella hyväntahtoista pilaa ritaritarinoista Cervantesin tapaan, mutta siinä hän onnistuu kuitenkin ihan mukiinmenevästi. Silti tarinasta jää puuttumaan Hobitin ja Taru Sormusten Herrasta -kirjojen intensiivisyys ja tunnelma ja se tuntuu välipalatyöltä. Nyt on jo pakko mainita, että Tolkienin lohikäärmeet ovat kohtalaisen yksiulotteisia ja tylsiä. Sama lohikäärmetyyppi toistuu niin tässä kirjassa kuin Hobitissa ja Roverandomissakin (arvostelu). Pidän kuitenkin Maamiehestä enemmän kuin Seppä ja Satumaasta sen terhakkuuden vuoksi. Pauline Baynesin kuvitukset ovat molemmissa kirjoissa erinomaisia lisiä.

J.R.R. Tolkien: Roverandom

Hobitti eli Sinne ja takaisin uudelleenluvun (arvostelu) ja J.R.R. Tolkienin elämäkerran (arvostelu) innoittamana päätin lukea joukon Tolkienin teoksia, joihin en ole hyvistä aikomuksista huolimatta tullut tutustuneeksi aiemmin. Roverandom julkaistiin Tolkienin kuoleman jälkeen vuonna 1998 Christina Scullin ja Wayne G. Hammondin toimittamana. He ovat toimittaneet myös mm. vasta suomeksi julkaistun Hobitti Tolkienin silmin -teoksenkin (arvostelu). Suomennos ilmestyi 2001. Roverandom on Tolkienin lapsilleen vuonna 1925 sepittämä satu, jonka tarkoituksena oli lohduttaa Michael-poikaa, kun tämä oli hukannut lelukoiransa rannalle. Kirja alku sisältää itse satuun nähden toimittajien kohtalaisen pitkän selostuksen tarinan taustasta.

Rover-niminen pieni koira puree velhon lahjetta ja ärtynyt velho taikoo sen lelukoiraksi, joka pystyy liikkumaan vain yöaikaan, eikä silloinkaan kovin hyvin. Piskuinen piski muuttuu leluna entistä pienemmäksi ja tulee myytyä lapsiperheelle, joka kadottaa lelun rannalle. Rannalla Rover tapaa hiekkatietäjän ja siitä alkavat koiran seikkailut, jotka vievät sen niin meren alle kuin kuuhunkin.

Roverandom on selkeästi lapsille suunnattu satu ja siitä heijastuu myös, ettei sitä ole varsinaisesti kirjoitettu suurelle yleisölle, sen verran siinä on intiimiä isän lapsilleen kertoman sävyä. Kun ajattelee, että Tolkienin lapset olivat melkoisen pieniä, Michaelkin vasta nelivuotias, niin tarina on varsin haastava sen ikäiselle vaikeine nimineen ja uusine käsitteineen. Käännöksestäkin välittyy, että Tolkien on pyrkinyt leikkimään sanoilla, tekemään niistä mieleenpainuvia ja erikoisia, siinä missä itse Roverin nimi on tietysti hyvin tavanomainen koiralle. Sadussa on hienoista episodimaisuutta, mikä paljastaa, että tarinaa on kehitelty ajan kanssa, ei yhdellä kertomalla.

Välillä sadusta tulee mieleen Hobitin vaiheita ja varmaan samoista idealähteistä nämä tarinat ovat kehittyneetkin. Kirja sisältää jälleen Tolkienin omakätistä kuvitusta muutamista kirjan tapahtumista. Itse pidin erityisesti valkoisesta lohikäärmeestä, joka ajaa takaa koiria vuorten lomassa. Loppupuolella on vielä 23 sivun verran toimittajien kokoamia selvennyksiä joihinkin kirjan perin brittiläisiin tai aikakauden yksityiskohtiin. Lisäksi niistä löytyy merkintöjä useista Tolkienin tekemistä tarinan versioista. Roverandomhan ei koskaan varsinaisesti valmistunut kirjailijan itsensä tekemänä kirjoitetuksi tarinaksi. Toimittajien osuudet vievät liikaa huomiota itse tarinalta, vähemmälläkin olisi pärjätty. Ilmeisesti selityksien ja esipuheiden on kuitenkin tarkoitus tarjota aikuisillekin jotain. Minä nautin itse tarinasta:

"Merta oli kaikkialla ympärillä ja se oli tyyni ja harmaa. Sitten äkkiä vesi meni laineille ja tummeni sieltä täältä aamunkoittoa enteilevässä kylmässä puhurissa. Yhtäkkiä aurinko kurkkasi kiljaisten merenreunan takaa niin punaisena, että olisi voinut luulla sen juoneen kuumaa viiniä, ponkaisi ilmaan vauhdikkaasti ja alkoi jokapäiväisen matkansa värjäten aaltojen reunat kullanhohtoisiksi ja varjot niiden välissä tummanvihreiksi."

Roverandom ei ole Tolkienia parhaimmillaan eikä viimeistellyimmillään, mutta yhtä kaikki se on viehättävä pikku satu, joka on ihan kiva lukea senkin vuoksi, että siinä näkee kirjailijan kehitysvaiheita hänen varsinaisiin pääteoksiinsa. Tavallinen kirjallisuuden kuluttaja ei varmaankaan saa tarinasta irti sitä samaa kuin Tolkien-fani. Kannattaa kuitenkin hetkeksi pujahtaa jälleen lapsen maailmaan ja nauttia siitä mikä tuntui ihmeelliseltä ja kiehtovalta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull (toim.): Hobitti Tolkienin silmin

Hobitti Tolkienin silmin on Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama kattava katsaus J.R.R. Tolkienin Hobitti-kirjaa varten tekemiin kuvituksiin. Kirja ilmestyy suomeksi ihan lähiaikoina. Minulla on siitä viime vuonna julkaistu englanninkielinen versio, The Art of the Hobbit. Teos on ns. kahvipöytäkirja, normaalia suurempi, painavahko taidekirja, joka sisältää taitesivuja, runsaasti kuvia ja on pakattu tyylikkääseen pahvikoteloon.

Kirja sisältää yli sata kuvaa J.R.R. Tolkienin piirroksista. Osa on hahmotelmia yhdestä ja samasta aiheesta, kuten haltiakuninkaan portista (alla yksi versio niistä), lopullisia Hobitti-kirjoissa painettuja kuvia, karttoja ja riimukirjoituksia. Hammond ja Scull kertovat kuhunkin piirrokseen liittyviä yksityiskohtia.

Jos sattuu omistamaan Hobitti eli Sinne ja takaisin -kirjasta Tolkienin kuvittaman painoksen, kuten minä (arvostelu), lopulliset kuvaversiot ovat jo tuttuja. Hobitti Tolkenin silmin -teoksella on silloin oikeastaan lisäarvoa enimmäkseen tosifaneille. Itse en kokenut saavani paljoa irti esimerkiksi muutamien viivojen hahmotelmista. Tolkien muuttuvat näkemykset mm. Repunpäästä ja Bilbon kotikukkulasta on toki mielenkiintoista katsottavaa, vaikkakaan ne eivät dramaattisesti poikkea toisistaan. Tolkien saa kontolleen kunniaa fantasiakirjallisuudessa yleisesti käytössä olevasta perinteestä liittää kartta kirjan alkuun (minun Hobitissani kartat ovat tosin keskellä kirjaa).

 

Jos sattuu omistamaan Tove Janssonin kuvittaman Hobitti-painoksen, ehkä silloin kannattaa tuplakappaleen sijaan hankkia tämä teos nähdäkseen kirjailijan omat näkemykset maailmastaan. Mikä olisi sen aidompaa.

Maisemien ja arkkitehtuurin piirtäjänä (esim. Beornin sali) Tolkien on amatööriksi hyvä, vaikkakin hänellä itsellään oli taipumusta vähätellä osaamistaan. Hän on selvästi käyttänyt piirroksiin aikaa, kuten koko Keski-Maan luomiseen. Tämä käy ilmi myös Tolkienin elämäkertakirjasta (arvostelu), jossa kuvataan kuvittamiseen liittyviä vaiheita. Hobitti Tolkienin silmin on Hobitin 75-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistu teos, joka tarjoaa paikoin komeaa katseltavaa ja faneille lisäteoksen kokoelmiinsa. Tämän vuoden Hobitti-buumissa sen julkaisu osuu lisäksi muutenkin oivalliseen markkinasaumaan.

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

J.R.R. Tolkienin The Hobbit, or There and Back Again -kirjan ensijulkaisusta on kulunut 75 vuotta. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1973, tosin Hobitti eli Sinne ja takaisin -nimellä vasta 1985. Luin kirjan edellisen kerran 10 vuotta sitten ja uudelleenluku tuntui nostalgiselta. Vaikka Hobitti on luokiteltu lastenkirjaksi, se sopii mitä erinomaisimmin myös aikuiselle lukijalle. Aikoinaan Hobitti ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin aiemmin lukemani Taru sormusten herrasta, mutta huomasin nauttivani siitä joka tapauksessa enemmän nyt kun kokemusta fantasiakirjallisuudesta on kertynyt taustaksi. Paperisen suomennoksen lisäksi luin kirjaa myös englanninkielisenä ekirjana rinnakkain. Molemmat kirjat sisältävät Tolkienin omakätisen kuvituksen.

Hobitti Bilbo Reppuli asustelee rauhassa kotikolossaan, eikä muiden hobittien tavoin perusta seikkailuista ja matkanteosta. Niitä hänellä kuitenkin on edessä kun velho Gandalf saapuu vierailulle tuoden perässään 13 kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään muinoin kääpiöille kuulunutta, nyttemmin lohikäärmeen hallussa olevaa Yksinäisellä Vuorella sijaitsevaa aarretta ja Bilbo pestataan joukkoon mestarivoroksi. Gandalf luottaa Bilbon kykyihin ja niinpä pikkuruinen hobitti huomaa olevansa pian vaarallisissa tilanteissa kaukana kotoa.

Kirja jakautuu useaan episodimaiseen seikkailuun. Alun esittelyn jälkeen ensimmäinen seikkailu on kolmen peikon kohtaaminen. Haltioiden luona Rivendellissä vietetyn lepohetken jälkeen seuraava seikkailu koetaan Sumuvuorilla, jossa Bilbo kohtaa hiisien lisäksi myös Klonkun (mikä myöhemmin johtaa Taru sormusten herrasta -kirjan tapahtumiin). Pienen hengähdystauon matkalaisille suo karhumainen Beorn, minkä jälkeen Gandalf eroaa seurueesta. Synkmetsässä Bilbo ja kääpiöt kohtaavat hämähäkkejä ja haltioita vähemmän hauskoissa merkeissä, mutta Järvikaupungin ihmiset suovat heille jälleen taukoa temmellyksistä, ennen lohikäärme Smaugin kohtaamista Yksinäisellä Vuorella. Senkin jälkeen on vielä edessä Viiden Armeijan Taistelu.

Hobittin kieli on vanhahtavaa, mutta pidän Kersti Juvan suomennosta eloisana ja sitä on miellyttävä lukea, vaikkakin painokseni sisältää jonkin verran sinänsä merkityksettömiä kirjoitusvirheitä. Kerronnallisen tekstin keskelle sijoitetut runot/laulut tahtovat usein jäädä heikommalle keskittymiselle, mutta nyt keskityin niihin erityisesti ja luin ne vielä lisäksi erikseen englanniksi. Käännökset ovat ihan hauskoja ja kuvaavia siinä missä alkukielisetkin, mutta ovathan ne erilaisia, jotkut laulut enemmän, jotkut vähemmän. Silti tunnelma pysyi koossa ja erityisesti Thorin Tammikilven kääpiöseurueen Yli sumuisten kylmien vuorien noiden -laulun sanoissa on kaihoa ja tunnelmaa, jos monissa muissa lauluissa on hauskalta kuulostavaa riimittelyä ja rallatusta. Tolkienin piirrokset ovat kiehtovia, vaikka välillä omat mielikuvat poikkeavat niistä. Suomennoksen keskiaukeamalle sijoitettu kartta on olennainen ja sitä tulee seurattua tarinan edetessä. Viimeisin piirros Bilbosta kotikolossaan on hieman huvittava, sillä piirroksen mittasuhteet ovat todella oudot. Sen sijaan maisemapiirrokset, kuten esimerkiksi Sumuvuoret Kotkanpesästä nähtynä, ovat loistavia.

Hobitti on perinteinen (pitäisi varmaan sanoa: perinteet aloittava) sankarifantasiatarina, jossa hyvä ja paha kohtaavat toisensa. Taru sormusten herrasta -kirjaan nähden kyseessä on pienimuotoisempi, ei läheskään eeppisiä mittakaavoja saava teos, mutta itse koen senkin osaksi kokonaisuutta TSH-trilogian ja Silmarillionin kanssa. Hobitti on kevytluonteinen, vaikka se sisältääkin pelottavia ja surullisiakin kohtauksia. Kirja on hieman synkempi ja raaempi kuin mitä muistinkaan. Kuten matkantekofantasiaan kuuluu, päähenkilö oppii itsestään jotain matkalla ja niin myös Bilbo Hobitissa, ja se muuttaa häntä ja tekee hänestä myös muiden silmissä erilaisen. Tarinan lohikäärme ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta, mutta Klonkku-kohtaus nosti kylmiä väreitä selkäpiihin, kun tiesin mitä tuleman pitää vuosia myöhemmin, kun Frodo astuu mukaan kuvioihin.

Taru sormusten herrasta sai aikoinaan rajuimman tunnereaktion aikaan mitä koskaan kirja on minulle aiheuttanut ja myös Hobitti jättää jälkensä. Sen maailma ei unohdu, se palaa mieleen, se tulee uniin, sinne kaipaa uudestaan… olin vähällä aloittaa TSH-kirjojen ja Silmarillionin lukemiset uusintana. Ei ihme, että Tolkien on tänäkin päivänä yhä yksi genren luetuimmista ja rakastetuimmista kirjailijoista.

Bilbo ja Smaug -kansikuvalla varustettu Tolkienin kuvittama painos taitaa ainakin toistaiseksi olla lopussa, mutta Tove Janssonin kuvittamaa laitosta löytyy kirjakaupoista ja syksyllä on ilmestymässä ilmeisesti elokuvakannellinen versio. Ekirjaversioita löytyy englanniksi pariakin tyyppiä. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa painos, Hobitti on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Mielummin ennen elokuvan katsomista.

J.R.R. Tolkienin elämäkertakirjan arvostelussa mainitsin, että kirjailijan poika Christopher ei arvosta ohjaaja Peter Jacksonin elokuvallisia näkemyksiä Tolkienin kirjoista. TSH-leffoista minä pidin ja jännityksellä odotan millaista jälkeä Jackson on saanut aikaiseksi Hobitista. Ensimmäisen elokuvan trailerista päätellen muutoksia on tulossa, mutta ovatko ne ratkaisevasti häiritseviä, vai elokuvaan hyväksyttävissä olevia draamallisia ratkaisuja? Joka tapauksessa trailerin kääpiöiden Far over the misty mountains cold -laulu on tenhoavan kaunis, sitä voisi kuunnella kerta toisensa jälkeen. 

Far over the misty mountains cold
To dungeons deep and caverns old
The pines were roaring on the height,
The winds were moaning in the night.
The fire was red, it flaming spread;
The trees like torches blazed with light.

Yli sumuisten kylmien vuorien noiden,
syvyyksiin ikiluolien, onkaloiden
Kävi kohina harjun hongikossa
ja tuuli ujelsi yössä, jossa
tulen puna hohti, lieskat leimusi kohti,
puut säihkyivät soihtuina aarniossa.  

Lähipäivinä tulossa vielä yksi Tolkien-arvostelu eli lyhyt katsaus Hobitti Tolkienin silmin -teokseen.

Humphrey Carpenter: J.R.R. Tolkien: elämäkerta

Aina silloin tällöin luen elämäkertoja, yleensä tiedemaailmaan liittyen, mutta myös muiden merkkihenkilöiden. Genreblogissani olen arvostellut muutamia kirjailijoiden elämään ja elämäntöihin liittyviä teoksia, kuten Hope Mirrlees, Joanna Russ ja Jack Vance ja nyt on vuorossa yksi tunnetuimmista genrekirjailijoista: J.R.R. Tolkien, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 120 vuotta. Humphrey Carpenterin kirjoittama elämäkerta julkaistiin alun perin vuonna 1977 ja suomeksi 1998. Kirjasta on ilmestymässä uusintapainos lähikuukausina. Kyseessä on ns. virallinen elämäkerta, johon kirjoittaja on saanut materiaalin ja tuen Tolkienin perheeltä. Tolkien ei teoksen mukaan itse täysin hyväksynyt elämäkertoja, ainakaan kirjallisuuden tutkimuksessa.

”Yksi voimakkaimmista mielipiteistäni on”, hän kirjoitti kerran, ”että kirjailijan elämän tutkiminen on täysin turha ja väärä lähestymistapa hänen teoksiinsa”.

John Ronald Reuen Tolkienin Taru sormusten herrasta on yksi minuun voimakkaimmin vaikutuksen tehnyt kirja (luin trilogiana). Siksipä oli mielenkiintoista huomata, kuinka tavanomaista elämää sen kirjoittaja on elänyt. Tolkien on tehnyt arkisia ratkaisuja, perustanut perheen, luonut akateemista uraa sen kummemmin matkustelematta tai seikkailematta. Tolkienin lahja oli hänen kykynsä ymmärtää kieliä ja kiinnostuksensa mytologioihin ja kansantaruihin. Näin suomalaisena voi tuntea huoletta ylpeyttä suomen kielen ja kansalliseepoksemme Kalevalan vaikutuksesta Tolkienin kirjalliseen tuotantoon.

Arkisen elämän valopilkkuina Tolkienille näyttää olleen miesten keskiset keskustelut, Inklings-kirjallisuusryhmän kokoontumiset ja etenkin ystävyys toisen kuuluisan kirjailijan C.S. Lewisin kanssa. Vaikka ystävyys sittemmin viileni, on Tolkien selvästi hakenut tasoistaan älyllistä seuraa. Perhe-elämä ei pystynyt tuota tarvetta tyydyttämään tai korvaamaan. Kirjassa korostuu usein Tolkienin olleen henkilö, jonka ajatuksenjuoksua kaikki eivät ole kyenneet ymmärtämään, jos vaikka epäselvästä puheesta selvää saivatkin.

Voimakkaan itsekritiikin omaavan kirjailijan kirjoittamiseen liittyvät kohdat ovat lähes tuskaisaa luettavaa, niin jahkaileva ja katkonainen Tolkienin työskentely tuntuu olleen. Mutta tuskin deadlinen tavoitteluista olisi syntynyt sitä mitä Tolkien jälkeensä jätti. Tolkienin teokset ovat tarvinneet sen pohjatyön mikä on vuosikausia kypsynyt hänen päässään ja akateemisella urallaan. Tosin sama jahkailu oli kirouksena myös hänen akateemisessa työssään. Allegorioita inhoava ja välillä ristiriitaisia mielipiteitä lausunut Tolkien on ehkä itsensä kohdalla ollut oikeassa siinä, että kirjailijan elämän kautta ei kannata arvioida tämän kirjallista tuotantoa, mutta ainakin minusta oli kiinnostavaa saada tietää ne hänen elämässään eteen tulleet seikat, jotka sittemmin siirtyivät mielikuvituksen värjääminä klassikoihin, joita yhä tänä päivänä luetaan ja arvostetaan. Ja sitä paitsi, välillä lapsenomaiseksi huumoriltaan heittäytyvä kirjailija vaikuttaa hyvinkin hobittimaiselta.

Carpenterin J.R.R. Tolkien: elämäkerta on oivallinen teos tutustua fantasiakirjallisuuden isäksi kutsutun kirjailijan elämään, vaikka kirja sisältää jonkin verran toistoa muutamissa kohtaa, kun puolestaan monia seikkoja ei oikeastaan käsitellä pintaa syvemmältä. Tolkienin läheisten ystävien sodassa menetyksen merkitys ja vaikutus hänen elämäänsä jää mm. vaivaamaan, eikä kirjailijan tunnepuolta juurikaan aukaista. Ehkä kirjailija ei jakanut tuntemuksiaan herkästi. Rivien välistä voi lukea monia asioita hänen vaikeasta lapsuudestaan ja avioliittonsa myöhemmistä vaiheista. Vaikka Tolkien onkin ollut perheenisänä läsnä, hänen suhteensa vaimoonsa vaikuttaa erilliseltä ja etäiseltä (tai sen kuvan elämäkerrasta saa, vaikka vaimo oli hänen suuri rakkautensa). Ehkä se oli tyypillistä brittiyliopistopiireissä muutenkin. Tolkienin kirjallisen uran pääpiirteet tulevat kuitenkin hyvin esille.

Christopher Tolkien, J.R.R. Tolkienin nuorin poika, joka hoitaa nykyisin Tolkienin perikunnan omaisuutta ja julkaisee isänsä kirjoituksia postuumisti, on astunut viime viikolla esiin ja antanut haastattelun ranskalaiselle Le Monde -lehdelle, josta Examiner julkaisi osia englanniksi. Lehden mukaan Christopher Tolkien sanoutuu irti Peter Jacksonin ohjaamista Taru sormusten herrasta -elokuvista, sillä ne eivät ole sama tarina mitä Tolkien kirjoissaan kertoi. Samoin hän epäilee käyvän tulevan Hobitti-elokuvan kanssa. Vaikka luin TSH-kirjat ennen elokuvia ja pidin niitä loistavina, pidin myös Jacksonin visuaalisesti näyttävistä elokuvista. Valmistaudun parhaillaan Hobitti-elokuvaan lukemalla kirjan uudelleen. Arvostelu tulee lähiaikoina.