J.G. Ballard: Tornitalo

J.G. Ballardin Tornitalo (1999) eli alkuperäiseltä nimeltä High-Rise (1975) tarttui lukulistalleni tulevan elokuvan vuoksi. Ainoa aiemmin lukemani Ballardin teos on vuodelta 2011 Uponnut maailma (arvostelu), joka ei oikein uponnut (heh). En ole uskaltanut tarttua kirjailijan muihin teoksiin sen jälkeen, ennen Tornitaloa. Ja Tornitalo olikin toista luokkaa.

Lontoon reunalle on rakennettu useita huippumoderneja 40-kerroksisia tornitaloja, jotka ovat itsessään lähiöitä palveluineen. Tornitalossa on kaupat, koulut, kampaamot, uimalat ja muut palvelut, eikä talosta poistuminen ole muuten tarpeellista, ellei satu käymään töissä talon ulkopuolella. Talossa asutaan hierarkisesti, ylempien kerrosten asunnot ovat olleet kalliimpia ja aivan huipulla asuu talon suunnitteluun osallistunut arkkitehti Anthony Royal. Kun talon teknologiset ratkaisut alkavat reistailla, myös hierarkia alkaa samantein rakoilla ja ihmisissä tunkee pinnan alta raadollisia piirteitä. Cocktail-juhlista tulee taistelukenttiä ja joka paikkaan nousee barrikadeja. Pohjakerroksen kilpailuhenkinen dokumentaristi ja maskuliinista omistajuutta uhoava Richard Wilder on päättänyt valloittaa tornitalon kerros kerrokselta ja keskiosissa asuva lääkäri Robert Laing ei pysty väistämään osallisuuttaan talon tapahtumiin, vaikka hän mielellään olisikin alunperin halunnut elää omissa oloissa erillään muista.

Jokin Tornitalossa vetosi tarinan epämiellyttävyydestä ja dystopisuudesta huolimatta tai ehkäpä juuri niiden vuoksi. Vertailukohteeksi mielessäni nousi John Christopherin Nälkäkuolema (arvostelu), jossa on omat ansionsa, vaikka enimmäkseen kirja tökki kokonaisuutena. Siinä kuitenkin kuvattiin ihmisen käytöksen muuttumista, kun yhteiskuntajärjestys romahtaa ja vastaavaa tarjoaa eri mittakaavassa Tornitalo. Ballard on ehdottomasti uskottavampi, ja kirjassa on ajoittain aika terävää psykologista otetta. Tornitalo nousi minulla arvostusasteikossa ihan eri luokkaan kuin Uponnut maailma. Kirjailija on ollut aikaa kehittää itseään reilun vuosikymmenen teosten välillä.

Tornitaloa kuvataan yötäkin mustempana satiirina, ja sitä se on. Tapahtumat kehittyvät naurettavuuden rajamaille, mutta hyvin silmät avaavalla tasolla, eikä mieleen tullut kertaakaan epäuskottavuuden tunne. Ehkä olin otollisessa mielentilassa. Tämän päivän yhteiskunnalliset kannanotot Suomessakin todistavat ihmisten pystyvän kollektiivisesti monenlaiseen, syntyy ”heimoja”, joita ohjaa jopa disinformaatio. En osaisi kuvitella itseäni elämässä Tornitalon kaltaisessa rakennuksessa, musertuisin sen klaustrofobisuudessa ja teknologisessa riippuvuudessa. Vaikka teknologisessa riippuvuudessahan elämme joka tapauksessa. On vaikea kuvitella miten käyttäytyisin tarinaa vastaavassa tilanteessa, jossa moraalin ja sosiaalisen kanssakäymisen etiketit heitetään syrjään.

Tämän kirjan myötä uskoni Ballardiin kirjailijana kasvoi. Aion jatkaa hänen muihinkin teoksiin tutustumista, ja ehdottomasti on nähtävä miltä Tornitalo nayttää elokuvamuodossa.

Tom Hiddleston Robert Laingina

High-Rise -elokuva ei käsittääkseni ole saanut vielä ensi-iltapäivämäärää eikä traileriakaan ole julkaistu, mutta jossain vaiheessa ensi vuonna se ilmestynee. Elokuvafestivaaleilla ainakin Kanadassa se on jo nähty. Toivottavasti leffa pystyy samaan tunnelmaltaan mihin kirjakin, mutta ohjaajana on Ben Wheatley, joka ei ole oikein antanut vielä kunnon näyttöjä. Ja kirjaa on vaikea ylittää. Pääosassa Robert Laingina nähdään Tom Hiddleston, joka on tuttu muun muassa Marvelin Lokina. Mainittakoon yhteensattumana, että Tornitalon on kustantanut Loki-kirjat (heh).

J. G. Ballard: Uponnut maailma

J.G. Ballardin Uponnut maailma julkaistiin muutamia päiviä sitten. Tämä on ensimmäinen teos, jonka luin kirjailijalta, vaikkakin olen nähnyt hänen kirjoihinsa pohjautuvat elokuvat Crash ja Auringon valtakunta. Uponnut maailma julkaistiin alunperin jo vuonna 1962 nimellä The Drowned World.

Maapallon ilmaston lämpeäminen käynnistyi noin 70 vuotta sitten auringon äkillisen epävakauden vuoksi. Trooppiset alueet ovat muuttuneet elinkelvottomiksi ja napajäätiköiden sulaminen on aiheuttanut eroosiota, merien patoutumista ja veden pinnan nousua hukuttaen osan nykyisistä asuinalueista veden ja siltin alle, toisaalta eristäen osan alueista vesiyhteyksistä. Jo pelkästään kohonnut lämpötila on kiihdyttänyt kasvillisuuden lisääntymistä, mutta myös radioaktiivisuuden kohoaminen aiheuttaa mutaatioita ja outojen lajikkeiden lisäksi myös alempien kasvi- ja eläinlajien määrän lisääntymistä. Vuosikymmeniä sitten alkoi kansanvaellus kohti napa-alueita, joilla ihmiselämä on vielä mahdollista. Radioaktiivisuus on vähentänyt ihmisten syntyvyyttä ja maapallolla elää arviolta enää alle 5 miljoonaa ihmistä. Kerans on biologi, joka tutkii Lontoon alueelle lähetetyn retkikunnan mukana uponneen kaupungin flooraa ja faunaa. Luonto on palaamassa miljoonia vuosia taakse päin ajassa ja sillä on outo vaikutus myös ihmismieleen.

Koskapa en tuntenut J.G. Ballardia ennestään, luettuani Uponneen maailman, päätin hieman selvittää millaisesta kirjailijasta on kyse. Kirjailijalla on tieteiskirjallisuuden uuden aallon keulakuvan leima. Hänen katsotaan uudistaneen genreä tuomalla siihen ihmismielen sisäisen avaruuden tutkimuksen ja tarkkailun piirteitä. Onneksi joissakin lähteissä mainitaan, että Ballardia ei pidetä puhtaasti tieteiskirjailijana, sillä Uponnut maailma ei ole puhtaasti science fictionia. Tieteelliset seikat kirjassa ovat ajoittain selittämättömiä ja mahdottomia, ja siksipä kirjan takakannessa oleva teksti "Englantilainen uuden aallon scifi-kirjailija J.G. Ballard (1930-2009) on kirjoittanut kiehtovan ekologisen tulevaisuudenkuvauksen, joka on tänään ajankohtaisempi kuin ilmestymisvuonnaan 1962" ei ehkäpä tarkoitakaan sitä mitä ensilukemalla saattaisi kuvitella tarkoittavan.

Ballard kirjoittaa elävän kuvailevasti. Hänen käsissään uponneen maailman äänet, hajut, lämpö ja tunnelma heräävät henkiin. Teksti on paikoin utuista, kuin todellakin toisesta maailmasta, mikä korostaa kontrastia hetkiin jolloin kuvataan aseistautuneita ihmisiä ja ihmisen väkivaltaa. Ballardin lähestymistavan mukaan muutos luonnossa on ihmisvaikutuksen ulkopuolista, globaalia ja planetaarista.

Heti alusta alkaen kirjan luonnontieteellinen puoli alkoi tökkiä, enkä saanut kirjasta enää otetta sen vuoksi, vaikka yritin asettaa sen oman aikakautensa asenteisiin ja tietoihin. Ihmiskunnan normaalia toimintaa on rajoitettu kirjassa 70 vuotta ja napapiirien välinen alue on asumatonta. Näillä alueilla ei myöskään voi olla energiateollisuutta ja vaikka arktisillakin alueilla varantoja löytyy, niin energian ja polttoaineen saantia ja tuottamista ei pystytä riittävästi selittämään kirjassa, puhutaan varastoista. Ainakin yhdessä kohtaa henkilöllä on päällään silkkinen asu. Tuskin on silkkitoukkien sen hetkisen työn tulosta, vaan kymmeniä vuosia vanhaa jäämistöä. Mutta eipä tuohonkaan seikkaan kiinnitetä huomiota, kuten ei myöskään mistä naishenkilö on meikkinsä ja kynsilakkansa saanut. Vaikea uskoa, että arktisille alueille (nyt keskilämpötilaltaan 30-asteisille) harvaan asuttamaan siirtynyt alle viisimiljoonainen ihmisväestö pyörittäisi kosmetiikkateollisuutta, kun eläminen on muutenkin vaikeaa ja ihmislaji kamppailee olemassaolostaan. Ja jäämistöä ehosteet tuskin ovat, sillä ainakin minun 70-luvun maxfactorit ovat aikaa sitten muuttuneet käyttökelvottomiksi muistoiksi. Entä ruoka- ja vesihuolto? Mistä hanhenmaksa on ilmestynyt pakasteeseen, mistä tulee coctail-tarvikkeet tai mistä juomakelpoinen vesi saadaan? Tällaisia yksityiskohtiin liittyviä kysymyksiä on vaikea ohittaa, on ne sitten tarinan kannalta miten epäolennaisia tahansa. Kirjan lukeminen auttamatta kärsi.

Radioaktiivisuuden vaikutusta evoluutioon ja mutaatioihin on käsitelty luovalla mielikuvituksella. Tänä päivänä, kun tutkimustietoa Tšernobylista on saatu (tosin, aivan liian vähän), ei merkkejä eläin- tai kasvilajien geneettisestä mutaatiosta ole näkyvillä 25 vuodessa, edes lyhyen elinkaaren lajeilla. Ja entäpä regressiivinen evoluutio, paluu Triaskautta muistuttavaan kasvillisuuteen ja ihmisen taantuminen lajimuistin vaikutuksesta? Ihmisen taantumusta kuvataan paluuksi Aatamiksi, joka on sinällänsä mielenkiintoisen ristiriitainen uskonnollinen vertaus evoluution yhteydessä. Ihmistä ei Triaskaudella ollut olemassa, joten ilmeisesti paluuta oltiin tekemässä noin yleisesti elämän alkugeneettiseen muistiin, lajista riippumatta. Joka tapauksessa prosessia kuvataan eheyttäväksi, mikä on myönteinen piirre, ei kauhuskenaario.

Uponnut maailma ei ole rakenteeltaan tasainen kirja. Tarina tuntuu välillä pomppivan äärilaidasta toiseen, hahmojen motiiveja on vaikea ymmärtää. Kirjan sanoma on varmasti eri tasolla kuin mihin minä pääasiassa kiinnitin huomiota. Vaikka pystyn jollain tavalla näkemään kirjailijan tarkoituksen valaista ihmisen sisäistä maailmaa, yhtä tuntematonta ja arvaamatonta kuin evoluution vaiheet ovat nykyihmiselle, kirja ei onnistu vakuuttavasti saattamaan lukijaansa oikealle tasolle. Liian monet yksityiskohdat ovat pielessä, jotta "oikea" sanoma pääsisi kunnolla läpi; se mitä me kutsumme ihmisen sivilisaatioksi on häviävää, vain aika, maapallo ja maailmankaikkeus säilyvät muuttuvassa muodossa.

Kirjaa myydään vielä tällä hetkellä paikoin nimellä Hukkunut maailma (työnimi), mutta muuttunee nettikirjakaupoissakin oikealle nimelle piakkoin.