Isaak Asimov: Itse jumalat - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7

Isaak Asimov on iso nimi science fictionissa ja hänen vuonna 1972 julkaistu The Gods Themselves, joka suomennettiin 1974 nimellä Itse jumalat, saavutti Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Se kertoo kirjan suosiosta ja arvostuksesta ja aika on tehnyt kirjasta sitä myötä klassikon. Monen vuoden aikomukseni lukea kirja sai vihdoin toteutuksen, kun valitsin sen Unelmien aika -blogin vetämän kirjabloggaajien klassikkohaasteen teoksekseni. Klassikkohaaste on järjestyksessään seitsemäs. Luin kirjan suomennoksen, joka löytyy omasta hyllystä.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, jotka on alun perin julkaistu omina osinaan sf-lehdissä, mutta koottu yhtenäiseksi teokseksi. Ensimmäisessä osiossa ollaan Maassa suuren kriisin jälkeisessä ajassa, jolloin maan taloudellinen ja ekologinen tila on romahtanut. 2070 säteilykemisti Frederick Hallam huomaa volframinäytteensä muuttuneen ja tutkimusten jälkeen sen todetaan olevan plutonium-186:a, jota ei luonnollisesti voi maapallolla esiintyä. Käy ilmi, että rinnakkaistodellisuudessa oleva yhteiskunta vaihtaa alkuaineet keskenään energiantuotannollisista syistä, mikä johtaa suuren keksinnön elektronipumpun syntymiseen. Tämä mahdollistaa halvan ja puhtaan energiatuotannon maapallolle ja mullistaa elämänlaadun. Hallam saa keksinnöstä kunnian ja valtaa, vaikka hänen osuutensa asiaan on vähäinen. Fyysikko Lamont ja arkeologi Bronowski toteavat, että rinnakkaismaailman keksintö ei olekaan niin turvallinen kuin voisi luulla, mutta asian todistaminen Hallamia tukeville taholle on lähes mahdotonta.

Toisessa osassa mennään rinnakkaismaailmaan, jonka aurinko on kuolemassa. Maailmassa elää kahdenlaisia olentoja, kiinteitä ja pehmeitä, joista jälkimmäiset jakautuvat järjikköihin, tunteikkoihin ja emoisiin, jotka muodostavat perheen. Osassa kuvataan miten tämä ihmiskunnasta poikkeava yhteiskunta toimii ja sen kautta päästään asian ytimeen, miksi heidän motiivinsa ja aikeensa ovat energianvaihdossa Maan kanssa. Kolmas osa johdattaa planeettamme Kuuhun, jossa uudisasukkaat ja paljasjalkaiset lunalaiset ovat luoneet uuden yhteiskunnan. Maan ja Kuun välit eivät ole parhaimmassa kuosissa, kun entinen säteilykemisti Denison saapuu Kuuhun. Lunalaisen Selene Lindströmin avulla hän ryhtyy todistamaan pitkäaikaista teoriaansa, että elektronienvaihto rinnakkaismaailman kanssa on vaarallista. Tällä kertaa vastuksena on myös yhteiskuntien välinen poliittinen tilanne.

Ensimmäinen osa, joka on nimetty ”Tyhmyyttä vastaan…”, on luonteeltaan teknissävyinen ja sisältää tieteellistä selitystä, kuinka elektroninvaihto rinnakkaismaailman ja Maan välillä toimii. Selitys elektronien vajeesta tai ylimäärästä sekä niiden vaikutuksista toimii tarinallisesti, vaikka tieteellinen tausta sille onkin kuvitteellinen, koska ¹⁸⁶Pu:a ei ole olemassa. Tekstissä on havaittavissa huumoria ja erityisesti yhteydenottoyritykset rinnakkaismaailmaan ovat kiinnostavia, joskin jäävät hieman taustalle. Hahmot jäävät persoonattomiksi, mistä syystä mieleeni jäi lähinnä Halla ärsyttävyytensä vuoksi.

Toinen osio, ”… itse jumalatkin…”, onkin luonteeltaan sitten hyvin erilainen ja suorastaan yllättävä. Asimov lähtee kuvaamaan alienperheen ydindynamiikkaa ja heissä kytevää erilaisuuden kaipuuta. Yhteiskunta seuraa sääntöjä, joita ei sen kummemmin ole tiedostettu miksi. Vaikka osassa innostutaan välillä omituisesti tuomaan esille alienien nolostuttavaa masturbointia, siinä siitä huolimatta kuoritaan erinomaisesti ja jopa trillerimäisesti auki kuvio, joka yllättää. Osa on selkeästi rullaavampi ja kiinnostavampi lukea kuin ensimmäinen.

Kolmas osio, ”… taistelevat turhaan?”, pyrkii löytämään loppuratkaisun tarinalle samalla kun kuvaa Kuuhun syntynyttä yhteiskuntaa. ”Rinnastin” Kuun painovoimattomuuden kuvauksen Arthur C. Clarken vastaavanlaiseen Uhka avaruudesta -kirjassa (arvio) lähinnä huvittavana. Näillä scifi-mestareilla on todellakin akilleen kantapäänsä. Olin silti varsin tyytyväinen tarinan kehitykseen ja energiantuotannon loppuratkaisuun, mutta sitten jostain ihmeen syystä Asimov antaa Maa-Kuu –poliittisen jännitteen rikkoa väärällä tavalla uskottavuuden. Kun puhutaan Kuun siirtämisestä pois radaltaan Maan tukahduttavasta läsnäolosta ja ilmineerataan, ettei Maa sitä tarvitsekaan oikeastaan ja samalla keskitytään laskeskelemaan kaikenlaisia fysiikan lainalaisuuksia, unohdetaan mikä merkitys Kuulla on maapallolle oikeasti. Siis miten olisi kuun aiheuttaman painovoiman vaikutus vuoroveteen, mikä mahdollistaa elämää ja rannikkojen sijainnin siellä missä ovat, tai vaikutus maapallon kiertonopeuteen, mikä saa aikaan noin 24-tunnin vuorokauden ja suhteellisen vakaat sääolosuhteet, tai vaikutus maan akselin kulman vakauteen, jonka ansiosta meillä on vuodenajat, eikä esim. 42 vuotta kesää ja saman verran talvea. Näiden puuttuminen olisi aika katastrofaalista elämälle, puhumattakaan, että olisi öisin pirun pimeää koko ajan.

Tässä vaiheessa siis tipahdin lopullisesti kirjan logiikasta. Ehkä se kaikki epämääräinen selitys elektronivuodoista ja kosmisesta munasta jossain vaiheessa teki tyhjäksi painovoiman merkityksen, vaikka siitä muussa yhteydessä kyllä jaksettiin puhua, mutta minä en sitä vain ymmärtänyt. Mea culpa. Tai ehkä ei olisi pitänyt tarttua kiinni moiseen yksityiskohtaan, sillä olihan se marginaalisen lyhyt episodi kirjan kokonaisuudessa. Joka tapauksessa niin kävi ja jäin harmittelemaan kirjan viimeisiä sivuja. Tarinallisesti loppuratkaisu toki löytyi, ja se oli ideana ihan hyvä.

Olen iloinen, että luin kirjan suomeksi, jossa hän-sana ei ilmennä sukupuolta. Kuulemani mukaan englanniksi rinnakkaismaailman olentojen yhteydessä käytettiin she/he-pronominia, eikä ole vaikea arvata kumpaa Asimov käytti ei niin älykkäiden tunteikkojen kohdalla ja kumpaa päätöksentekijöiden ja huoltajien yhteydessä.

Kaiken kaikkiaan, kirjassa oli aikakautensa asenteita ja loogisia omituisuuksia, mutta myös kiinnostavaa yritystä luoda erilainen alien-tyyppi, jossa on jotain älykkään traagista. Asimov onnistui kuvaamaan myös tiedeyhteisöä piikkikkään terävästi, tarkoitti sitä tai ei. Denisonin tarinassa on todellinen jälki, joka onneksi ei huku taustalle. Itse jumalat on lukemisen arvoinen teos. Tiedän, että kukin lukija kokee sen painottaen eri asioita.

Isaac Asimov: Säätiö

Isaac Asimov on kirjailija, jonka kirjoja pidin teini-ikäisenä Arthur C. Clarken kirjojen tavoin tylsinä. Luonnollisestikaan en muista mitä kirjoja tulin lukeneeksi, jotain ennen 1980 suomennettuja kuitenkin. Niinpä 1976 suomeksi julkaistu Säätiö (Foundation, 1951) voi hyvinkin olla yksi niistä, jonka olen lukenut aiemmin ja tylsäksi todennut. Tällä kertaa lukukokemus oli hieman erilainen. Säätiö on alunperin ilmestynyt jatkonovelleina vuosien 1942 ja 1944 välillä, ja laajennettuna kirjana 1951. Se on trilogian aloituskirja.

Säätiö on viiden tarinan kokoelma, jossa tarinat muodostavat ajallisesti etenevän kokonaisuuden. Trantorin keisarikunta on 12 000 vuoden ikäisen Imperiumin hallintokeskus, jonka psykohistorioitsija Hari Seldon ennustaa tuhoutuvaksi viidensadan vuoden kuluessa. Ennustuksen mukaan tuhoutumista seuraisi 30 000 vuoden pimeä hajaantumisen aikakausi kaikkien Imperiumin miljoonien planeettojen joukossa. Seldon on kuitenkin suunnitellut projektin, jonka avulla sotaisa kaaoksen aikakausi voidaan lyhentää tuhanneksi vuodeksi. Linnunradan äärireunalle Terminukselle perustetaan Säätiö, jonka tehtävänä on tutkijoiden avulla luoda galaktinen ensyklopedia, johon kerätään ihmiskunnan kaikki tietämys jättimäiseksi kokoelmaksi tulevaisuuden turvaamiseksi. Mutta ehkäpä suunnitelma ei olekaan niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää, varsinkin kun Imperiumi vetäytyy tukemasta ja Terminus jää eristyksiin pienten barbaariplaneettojen ahneuksien ulottuville pelkän älyllisen puolustuksen varaan. Enteet lupaavat koettelemuksia.

Psykohistorioitsijat-luku julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjaversiossa ja siinä esitellään lähtöasetelmat sekä psykohistorian kehittäjä, matemaatikko-psykologi Hari Seldon. Tässä vaiheessa Imperiumi vaikuttaa vakaalta ja luvussa käydäänkin oikeutta, jossa testataan Seldonin epäsuotuisat lietsonnat oikeudenkäynnissä kysymys-vastaus-tyylillä. Ensyklopedistit-luvussa hypätään ajassa 50 vuotta eteenpäin, Seldonin jälkeiseen aikaan, jolloin Terminus Cityn pormestarina on Salvor Hardin. Sivilisaatiot ovat taantuneet ja atomivoima unohtunut. Terminuksessa ei ole mineraalivaroja, mutta siltä löytyy yhä atomivoimaa, mikä on sen valtti ympäröivien neljän kuningaskunnan, mm. Anakreonin, uhitteluja vastaan, nyt kun planeetta on eristetty Imperiumin sisäosista. Ensyklopedian ensimmäinen osa lähestyy valmistumista, mutta Hari Seldonilla on vielä kuolemansa jälkeenkin yllätys tarjottavana.

Pormestarit-luvussa on kulunut jälleen 30 vuotta. Säätiö on tasapainotellut kuningaskuntien kanssa luomalla Hardinin johdolla Säätiöstä mystisen ja maagisen tieteisuskonnon, jonka papisto hallitsee voimaloita ja ylipappina toimii Poly Verisof. Kaupunginvaltuutettu Sef Sermak ei kuitenkaan ole tyytyväinen Hardinin toimiin, vaan vaatii suoria toimenpiteitä kuningaskuntia vastaan ja hän on perustanut uuden poliittisen puolueen, josta on tullut suosittu. Anakreonissa on Säätiötä vastaan sotaisia suunnitelmia. Reilu sata vuotta myöhemmin Kauppiaat-luvussa säätiö on laajentanut toimintaansa lähettämällä pyhitettyjä kauppiaita kauemmille naapuriplaneetoille. Eräs heistä, Gorov, päätyy Askoneen, jossa edistynyt teknologia on kielletty, ja hän tulee vangituksi. Säätiö lähettää Linmar Ponyetsin neuvottelemaan Gorovin vapauttamisesta ja tiedustelemaan miten sovinto saataisiin aikaiseksi. Kaupparuhtinaat-luvussa aikaa on kulunut edellisestä parikymmentä vuotta. Kolme Säätiön alusta on kadonnut Korellin planeettojen lähellä. Kaupparuhtinas Hober Mallow lähetetään Korelliin valtiaan Asper Argon luo tiedustelemaan tilannetta. Säätiössä on sisäisiä levottomuuksia ja juonitteluja, eikä kaikki pidä kauppiaiden vallasta. Levottomuudet uhkaavat levitä maan ulkopuolellekin. Mallow löytää merkkejä Imperiumin toiminnasta.

Päätin kirjoittaa jokaisesta luvusta kohtalaisen pitkästi kuvausta omaksi avukseni ja muistinpalautukseksi, kun siirryn jossain vaiheessa lukemaan trilogian kakkososaa – spoilaamatta kuitenkaan juonenkäänteitä. Säätiön merkityksen genrekirjallisuuteen kyllä huomaa. Se on suuri. Huvittavaa kyllä ensimmäinen mielleyhtymäni tuli galaktisesta ensyklopediasta ja Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjaan liftareille (arvostelu), vaikka tyylit poikkeavatkin toisistaan. Asimovin kirjasta ei löydy ylen määrin huumoria, vaikkei se täysin ilmankaan ole. Esitystapa on erilainen. Kirjoituskatkelmat ensyklopediasta värittivät tekstiä, tosin jäivät osin myös harmittamaan, sillä ne tosiaan olivat katkelmia. Adamsin kirjaa lukiessa olisin halunnut liftareille suunnatun käsikirjan luettavaksi ja samoin kävi Säätiön kohdalla; ensyklopedia olisi ollut kiva laajemmaltikin.

En ole erityisen innostunut kirjoissa esiintyvistä uskonnollisista teemoista, mutta tässä se oli puettu mielenkiintoiseen tieteen ja tekniikan ulkoasuun sekä suureen ja mahtavaan atomivoimaan, jonka ylimaallisuus jokseenkin korostui, johtuen varmaankin kirjoitusajankohdan tilanteesta. Asimov saa kylvettyä kohtalaiseen lyhyisiin teksteihin melkoisen määrän poliittista peliä, valtataistelua ja konflikteja kerrassaan. Hallitseminen ja manipulointi tuntuu olevan kuin oppikirjakamaa, niistä huokuu fiktiivisyydestään huolimatta realistinen ote. Ymmärrän jälleen miksi nuorempana pidin Asimovia tylsänä. Ei hän vieläkään tunnu mitenkään värikkäältä kirjoittajalta, mutta yksityiskohdissa on vetovoimaa. Kaiken lisäksi Säätiö ja moni muukin seikka jää vielä ensimmäisen kirjan jälkeen tuntemattomaksi ja kartoittamattomaksi, joten niistä on pakko saada tietää lisää. Minulle jäi myös tunne, että kirja palkitsisi, jos jaksaisin lukea sen toiseen kertaan. Ehkä siellä on muitakin hienouksia kuin viitteet kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan.

Olen viimeisen vuoden aikana hankkinut suuren osan Asimovin suomennetusta tuotannosta, käytettynä luonnollisesti, sillä painokset ovat ajat sitten loppuunmyytyjä. Tarkoituksena on lukea ne kaikki, mutta pikku hiljaa, ilman hätäilyjä. Seuraavana on varmaankin vuorossa Säätiö ja Imperiumi, ellen innostu aloittamaan esim. Robotit-sarjaa tai Itse jumalia ennen sitä (saa suositella).