Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Morren Tuonen tahto (2016) on loppukesän uutuuskirja, jota kuvaillaan psykologiseksi kauhuksi. Tähän kategoriaan minäkin sen pistän ja liitän mukaan Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen, vaikka olen siinä täyspotin jo kerännyt. Nyt on tusina täynnä. Tuonen tahto on sanamäärältään pienoisromaanimittainen, ekirjaversiossa sivuja on 96.

Tarina sijoittuu Espooseen, jossa pariskunnan, Tytin ja Timon, elämä suistuu raiteiltaan tyttären kuoltua rattijuopon uhrina. Kumpikin yrittää selvitä omin keinoin menetyksestä, mutta pian keinot ja suru muuttuvat kieroutuneeksi painajaiseksi.

Tuonen tahto on spekulatiivista fiktiota, joka on tiukasti kiinni nykypäivässä. Niin tiukasti, etten alun kolmanneksen aikana kokenut lukevani spefikirjaa. Vieroksun kohtalaisen paljon kotimaista kirjallisuutta tavallisista ihmisistä ongelmineen ilman jonkinlaista twistiä tai outoutta, minkä vuoksi ne eivät kuulu lukemistooni. Tuonen tahto oli alussa pitkälti kirja, joka solahtaa tähän kategoriaan. Kun suomalainen mytologia ja kauhuelementit astuvat kuvioon, ne eivät tunnu tarpeeksi pohjustetuilta, vaan hieman irrallisilta. Kirjan lyhyys selittää varmastikin osan siitä, että tarina tuntuu vaillinaiselta.

Kumpikaan päähahmoista ei herätä sympatiaa koettelemuksestaan huolimatta. Koin sekä Timon että Tytin molemmat paikoin jopa vastenmielisiksi. Kuten Marko Hautalan Kuokkamummon (arvostelu) ja Stephen Kingin Painajaisen (arvostelu) yhteydessä totesin, seksuaalisuuden korostaminen tai rivous ei tee tekstistä parempaa, mutta tässä tyylissä toki tuo mukanaan lisä-ällötystä. Ja ehkäpä sitä omanlaisenaan kauhuelementtinä voi pitää tarinan kontekstissa.

Morren teksti on sujuvaa ja sen tunnelmaan on helppo päästä sisälle. Se on yksityiskohdiltaan tunneuskottavaa, varsinkin äidin syyllisyydentunne, ja olen varma, että jos suomalainen nykykirjallisuus traagisine ihmiskohtaloineen uppoaa tyyliltään, niin myös Tuonen tahto. Tarinan jännityskaari myös pingottuu kiitettävästi, joten loppu vaikuttaa. Tarinaan on löytynyt vuosikymmenten varrelta sopivasti tehoelementtejä ja vaikka se suomalainen mytologia alussa irralliselta tai tuulesta temmatulta tuntuukin, niin loppujen lopuksi se laskeutuu osaksi kokonaisuutta.

Tuonen tahto ei ehkä minua liikaa innostanut, mutta toki se ihan luettava välipalakirja genressään on. Kirjan kansikuvasta pidän paljon.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa: opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Tämän vuoden Finnconin ohjelmassa oli keskustelu Spefin tietokirjoista, sekä erikseen Jari Koposen esitys suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiasta. Kumpaankaan en päässyt, mikä tietenkin harmittaa, sillä olisihan se ollut mielenkiintoista kuulla viisaita näkemyksiä aiheesta. Itselleni termi "spekulatiivinen fiktio" ei käyttökieleen istu, mutta määritelmiä tehdessä se lienee paikallaan, ainakin näin Suomessa. Finnconin jälkeen jäin miettimään asiaa ja huomasin, että vain harvoin kuuntelemissani ohjelmissa puhuttiin spekulatiivinen fiktio -kattotermistä, varsikaan englanninkielellä, vaan käytettiin reippaasti sanoina fantasiaa ja science fictionia sekä niiden alalajeja.

Hanna Morre Matilaisen Mitä kummaa: opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (2014) alkaa termien määrittämisellä, lyhyellä historiallisella katsauksella, fantasian ja sen alalajien, tieteiskirjallisuuden sekä kauhun esittelyllä. Teksti on helppolukuista ja vain kevyesti tietokirjamaista, mikä tekee siitä helposti omaksuttavaa ja myös nuoremmille lukijoille ja genreen perehtymättömille sopivaa. Tietoa ei ympätä liikaa, mikä on hyvä, kun ottaa huomioon kenelle kirja on todennäköisesti suunnattu.

Näkökulma on todellakin suomalainen ja meidän – ehkäpä enemmän kirjallisissa piireissä kuin peruslukijakunnassa huomioidut – erityispiirteet tulevat esille. Opaassa hälvennetään realistisen ja tämän ns. kumman kirjallisuuden rajoja. Julkaisumuodoissa käydään läpi genrelehdet ja ilahduttavasti tuodaan esille realistisen ja genrekirjallisuuden erot novellien määrässä. Kustantamoihin olisin kaivannut kriittisempää otetta. Koska miellän oppaan olevan nuoremmillekin lukijoille sopivan, olisi voinut esitellä myös nuorille suunnattuja spefikirjoja julkaisevia isompia kustantamoja ja ehkä jopa kritisoida vahvemmin niiden julkaisupolitiikkaakin, kun kirjoitustyylin väljyys kerran sen sallisi. Fandom coneineen ja muine tapahtumineen sekä seurat ja palkinnot saavat niin ikään omat lyhyet esittelynsä, mikä on hieno juttu.

Lähes puolet kirjasta on kirjailijoiden, toimittajien ja tutkijoiden esittelyjä ja tuotantolistauksia. Bibliografioiden tapaan tästä osuudesta on helppo poimia lukulistalleen kiinnostavien kirjailijoiden teoksia. Suosittelen lisäksi Risingshadown aakkosellista kirjailijahakua, jonka kautta löytyy kirjailijoiden teosten sisältökuvauksetkin ja joka päivittyy koko ajan.

Olisin kaivannut kirjan alkupuolen osioihin laajempaa otetta, tarkempaa käsittelyä niin yleiseen suomigenren historiaan kuin kustannustoiminnan historiaan. Paleofiktion osiossa olisi voinut jo mainita termin isän, suomalaisen paleontologin ja paleofiktion kirjoittajan Björn Kurténin nimen ihan merkittävänä perustietona, eikä upottaa yksityiskohtaa kirjailijaluetteloon. Alalajista olisi voinut ottaa esimerkiksi myös Pekka Halosen Peuraheimo -kirjan (2008). Joka tapauksessa, Mitä kummaa on tiivistettyä tietoa suomalaisesta spekulatiivisesta fiktiosta ja sellaisenaan kaikessa lyhykäisyydessään toimiva ja eri osa-alueet huomioiva paketti, johon kannattaa tutustua, jos tuntee tarvitsevansa opasta aiheeseen. Kirjan kansikuva on steampunk-teemassaan varsin onnistunut.