H.G. Wells: Tohtori Moreaun saari

H.G. Wellsin Tohtori Moreaun saari julkaistiin englanninkielisenä 1896 (The Island of Doctor Moreau). Suomennos ilmestyi ensimmäistä kertaa 1920 eli melkoisen varhaisessa vaiheessa, mutta kyseessä oli lyhennetty versio nimellä Kauhun saari. Varsinaiseen kokopainokseen meni yli 60 vuotta tuosta. Luin vuoden 1986 ja Markku Salon uudelleen kääntämän painoksen, jonka olen kirjaston poistokirjana hankkinut. En muista olenko lukenut kirjan jo aiemmin tuoreena käännöksenä, sillä muistikuvaa hämärtää mielikuva elokuvasta.

Kertojanäkökulmana on haaksirikosta oksetusjuureksi (Ipecacuanha) nimettyyn pieneen kauppalaivaan pelastettu Edward Prendick. Hän tulee karkoitetuksi laivasta eläinten ja hieman omituisen näköisen ihmisen kera syrjäiselle saarelle, jossa Englannissa tiedeyhteisön hylkiöksi joutunut Tohtori Moreau asustaa. Prendickille selviää pian millaisia kokeellisia leikkauksia Moreau harjoittaa yksityisessä laboratoriossaan ja millaisia seuraamuksia tohtorin toimilla on saaren asukkaisiin. Niiden kautta Prendick joutuu pohtimaan ihmiselämää ja ihmisyyttä.

Wells on muissakin teoksissaan ottanut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun yhteiskunnalliset teemat, sosiaaliset asetelmat ja tieteen edistyksen työkaluikseen tarinankerronnassa, eikä Tohtori Moreaun saari ole poikkeus. Kirjassa korostuu ihmiskäsitys, ihmisen ylemmyys eläinkuntaa kohtaan ja sitä myöten moraalinen vastuu ja kuinka tieteen edistämisen nimissä varsin kieroutuneella tavalla eri eläinten ja ihmisten piirteitä pyritään yhdistämään keskenään. Luonnollisestikin tiedepohja perustuu reilun vuosisadan takaiseen lääketieteelliseen tilanteeseen, eikä tänä päivänä varmaankaan kukaan usko, että vivisektiolla saataisiin aikaiseksi muunnos eläimestä ihmiseksi tai yleensäkään uusia lajeja, vaan jälkimmäiseen tarvitaan geenitekniikkaa. Tästä seikasta huolimatta, Wellsin tarinalla on kaiku 1900-luvun eugeniikkaan ja hän on kirjoituksellaan ollut kovastikin ajanhermolla samoihin aikoihin puhuttaneen sosiaalidarwinismin kanssa. Eläinkansalle luotu laki ja hokema vastaa epämiellyttävästi natsi-ideologista tai äärikommunistista/oikeistolaista toimintaa, jota varhaisissa yhteiskunnallisissa dystopiakuvauksissakin toistetaan.

Minulla on Wellsin lukemisten jälkeen taipumusta ajatella, että vaikka teoksissa näkyykin ajankuva ja ajoittain ”hyviä” asenteita, joita nykymaailmassa ei voisi kovin yksiselitteisesti hyväksyä, niin Wells oli silti edellä aikaansa ja hänellä oli teräviä näkemyksiä ja ideoita. Tarina on ajoittain ahdistava, kuten aina kiduttavat kuvaukset kärsimyksestä ovat. Ymmärrän hyvin Prendickin reaktion tuskanhuutoihin. Eläinkansa on sinänsä kiehtovaa, mutta koska sen tieteellinen pohja hieman pissii, niin en lukiessa saanut siihen sellaista otetta, joka ehkä olisi pitänyt saavuttaa, jotta Prendickin kokemukset ennen ihmisten pariin palaamista olisivat tuntuneet vahvemmilta. Joka tapauksessa erinomainen kirja, ehdottomasti suositeltava klassikko.

Entäpä sitten Marlon Brandon tähdittämä samanniminen elokuva ja muut romaanin pohjalta tehdyt elokuvat? Minulla ei ole ollut mahdollisuutta nähdä Kadonneiden sielujen saarta (Island of Lost Souls, 1932), mutta vuonna 1977 filmatisoidun Paholaisen saaren (The Island of Dr. Moreau) ja 1996 julkaistun Tohtori Moreaun saaren katsoin uusintana kirjan lukemisen jälkeen.

 

Paholaisen saaressa Michael York esittää (nimenmuutoksen läpikäynyttä) Andrew Braddockia ja Burt Lancaster Moreauta itseään. Tieteellistä puolta on hieman modernisoitu, mutta geeniseerumi, joka muuttaa kohteen hetkessä joko ihmismäiseksi tai eläimelliseksi, on yhä hyvin epäuskottava tässä kontekstissa. Ja tietenkin leffassa on kirjasta poiketen romanssin poikanen, jonka aikana musiikki muuttuu huvittavan viihteelliseksi. Näyttelijäsuoritukset eivät todellakaan häikäise.

Vuoden -96 Tohtori Moreaun saaressa Edward Douglasiksi nimettyä Prendickiä näyttelee David Thewlis ja Moreauta Marlon Brando. Jälleen tieteellistä puolta on uudistettu ja eläin-ihmishybridit ovat geenimanipulaation tulosta. Moreaulla on peräti Nobel-palkinto aiheeseen liittyen, mikä poikkeaa reippaasti kirjan hengestä. Mukaan on ympätty jumalideologiaa, joka on mukana myös kirjassa, mutta peitellymmin, ja tietty ilman naishahmoa ei tarinaa olisi valkokankaalla voinut esittää. 96-versio tuo esille tohtorin tuotoksia voimakkaammin, mikä on hyvä ratkaisu. Se ei kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa, joka on katastrofi Brandon kalkittuja kasvoja ja mini-minä –hahmoa myöten. Val Kilmer onnistuu Montgomerynä olemaan karmaisevampi kuin koomisuutta lähentelevä Moreau itse. Loppupäätelmä; lukekaa kirja, unohtakaa elokuvat. Tosin, jos saan käsiini kolkytluvulla tehdyn keffan, niin ehdottomasti katson.

H.G. Wells: Kun nukkuja herää

H.G. Wellsin Kun nukkuja herää (When the Sleeper Wakes, 1899) sai minut tajuamaan kuinka näkyvä vaikutus kirjailijalla on ollut Michael Moorcockin tuotantoon, ja varsinkin juuri tällä teoksella. Tokihan Wells on seikkaillut Moorcockin teoksessa henkilöhahmona, mutta Kun nukkuja herää näyttää jättäneen ideajälkensä mm. Viimeisten aikojen valtiaihin ja yleensäkin Ikuisen sankarin monikaikkeuteen. Eikä ainoastaan Moorcock ole saanut kirjasta vaikutteita, vaan koko myöhempien aikojen dystopiakirjallisuus suoraan tai välillisesti. Minulla oli kirjasta luettavana uusintakäännös vuodelta 2001.

Unettomuudesta kärsinyt englantilainen Graham vajoaa kooman tapaiseen tilaan ja herätessään huomaa, että aikaa on vierähtänyt 203 vuotta. Maailma on muuttunut, uusia teknologioita syntynyt ja monet tavat ja esineet tuntuvat oudoilta, maaseutu kadonnut ja asutus keskittynyt suurkaupunkeihin. Koulutus ja erilaiset pelot sekä ei-toivotut muistot hoidetaan pikaisesti hypnoosilla, eutanasia on sallittu ja jopa suositeltu rikkaille, uskonto kaupallistunut "Sukkelia siunauksia kiireisille liikemiehille" -asteelle. Luokkajako on kuitenkin edelleen olemassa ja entisestään syventynyt. Sinisiin asuihin puetut työläiset ovat orjia, joille edes kuolema ei ole helppoa. Grahamista on tullut pitkän unensa aikana sijoituksiensa vuoksi rikas mies, jonka hallussa on maailman rahavarat. Varoja hoitaa neuvosto, jonka totaliristinen valta on rajaton. Nukkujaa on vuosisatojen aikana ryhdytty palvomaan, hän on myytti ja symboli, jonka yllättävä ja suunnittelematon herääminen aiheuttaa melkoisesti hämminkiä niin neuvostolle kuin kansallekin. Kansan keskuudessa aiemmin virinnyt kapinahenki puhkeaa vallankumoukseen. Grahamin on etsittävä oma vakaumuksensa ja etsittävä tietoa voidakseen ottaa kantaa ja vaikuttaa.

Voin vain kuvitella millaista olisi äkkiseltään siirtyä 1800-luvun maailmasta 2100-luvulle. Siinä kuluisi jokunen päivä sopeutuessa ja oman aikansa ajatusmaailmasta olisi varmasti vaikea päästä irti. Wells siirtyi tulevaisuuden maailmaan mielikuvituksensa voimin ja kun tekstistä poistaa joitain 1800-luvun ajattelutapoja, jää jäljelle yllättävän ajaton teos. Kun nukkuja herää on hienoa ja jopa näkemyksellistä mielikuvituksen luomaa dystopiaa. Wells on ollut ajastaan edellä - ja silti niin ajassaan kiinni, että kirjassa on kuitenkin joitain todella ärsyttäviä asenteita. Välillä minusta tuntuu, että Wellsin edistyksellinen asennesuhtautuminen ei yllä naisiin tai rotuihin saakka. Se on vain näennäistä tai osittaista, lipsumista tapahtuu. Tunne ei perustu vain tähän yhteen teokseen.

Pidän Maailmojen sotaa (arvostelu) mielenkiintoisempana teoksena kuin Kun nukkuja heräätä, mutta jälkimmäinen on ehkä kuitenkin merkittävämpi teos sosiaalisen ja sosialistisen ajattelun kehittymisen näkökulmasta. Historialla ja vallanpitäjillä on tapa toistaa itseään, jos joku/jotkut ei todella ryhdy muuttamaan polkua tarkoituksella, ja tämän ajatuksen Wells on saanut tuotua tarinaansa. Lisäksi dystopisen Lontoon kuvaus on hienon raadollista ja synkkää, eikä syntyviä mielikuvia likaisesta, lokeroisesta ja sadetihkuisesta steampunk-kaupungista voi estää. Melkein näin silmissäni Blade Runner -tyyppisen modernisoidun miljöön (mikä perustuu Philip K. Dickin kirjaan, joka pitäisi ehdottomasti lukea sekin). Wellsin yritys luoda tulevaisuuden lentoteknologiaa sen sijaan ei onnistu yhtä hyvin, mutta keltäpä tuohon aikaan olisi. Ehkä parinsadan vuoden kuluttua hymähdellään nykytieteiskirjallisuuden teknologiakuvauksille. 

Kun nukkuja herää on tieteiskirjallisuuden perusteos, joka olisi kannattanut lukea jo kauan sitten. Onneksi luin sen nyt ja suosittelen muillekin maija/mattimyöhäisille.

Steampunk: H.G. Wells - Aikakone, Maailmojen sota ja The Country of the Blind

Luin syyskuussa Steampunk-sarjan Steampunk: Poe -kirjan (arvostelu) ja heti sen perään myös Steampunk: H.G. Wellsin. Herbert George Wells (1866-1949) oli paitsi kirjailija, myös yhteiskunnallinen vaikuttaja ja aktiivinen kannanottaja, joka herätti mielipiteillään ja kirjoituksillaan arvostusta, mutta myös kritiikkiä. Wellsiä pidetään yhtenä tieteiskirjallisuuden isistä ja steampunk-teeman yhdistäminen hänen teoksiinsa ei ole kaukaa haettu, joskin jälleen kerran kyseessä on jälkeenpäin tehty linkittäminen.

Steampunk: H.G. Wells (2013) sisältää kolme tarinaa ja Zdenko Basicin kuvituksen. Kaksi tarinoista on suomennettu.

• The Time Machine (1895) – Aikakone (1917)
• The War of the Worlds (1898) – Maailmojen sota (jatkokertomuksena 1920, yhteisniteenä Aikakoneen kanssa 1979)
• The Country of the Blind (1904)

Wellsin teokset ovat useimmille tuttuja, jos ei kirjoitettuina tarinoina, niin niistä sovitettuina elokuvina. Yksikään näkemistäni elokuvista ei kuitenkaan yllä alkuperäisten tarinoiden tasolle ja niissä on otettu reilusti kerronnallisia vapauksia. Kirjat ovat inspiroineet myös kuunnelmiin ja itse Wells ja hänen luomansa hahmot ovat päätyneet myös muiden tuotosten sisällöksi. Mm. Michael Moorcockin Viimeisten aikojen valtiaissa (II) (arvostelu) ja Christopher Priestin The Adjacentissa (arvostelu) Wells on mukana vaihtoehtohistoriahahmona.

Aikakone on aikamatkustustarinoiden esikuva. Päähenkilö, jonka nimeä ei mainita ja joka ei ole tarinan varsinainen kertojahahmo, matkaa rakentamallaan aikakoneella vuoteen 802 701. Hän tapaa rauhallisen ja yksinkertaisen eloi-kansan, joka elää nautiskellen, näkemättä vaivaa kehittää kulttuuria tai tiedettä. Eloit elävät idyllisessä, mutta keinotekoisessa ympäristössä ja saavat tarvittavia hyödykkeitä Morlokeilta, maan alla asuvilta ja vain öisin maanpinnalle nousevilta, vähemmän viehättäviltä olennoilta. Näiden kahden lajin välillä vallitsee eräänlainen kauhun tasapaino. Aikamatkaaja siirtyy yhä kauemmas tulevaisuuteen ja näkee Maapallon kohtalon hetket.

Aikakone sekä viehätti että ajoittain myös pisti hymähtelemään. Wellsin maailmankatsomus on havaittavissa, eikä tarinan sosialistista värittymistä voi olla huomaamatta. Ensimmäisenä ihmettelin, mistä ihmeestä Wells nappasi vuosiluvun, johon Aikamatkaaja ensimmäisenä päätyi. Outo lukema. Eloit ovat hellyyttäviä sekä ärsyttäviä, mutta enemmän itse asiassa minut sai ärsyyntymään Aikamatkaajan alentuva asenne eloita kohtaan.

Aikamatkaajan teoria kahdesta erityneestä lajista, maanpäällisestä ja maanalaisesta, onkin osittain aika kapea, mutta varmastikin hyvin ajanhenkinen vaikutelma brittien luokkaeroista kirjoittamisajankohtana ja sitä ennen ja jälkeenkin. Wells esittää esimerkinomaisesti, että morlokit ovat köyhälistön ja teollisuustyöläisten aikojen saatossa kehittyneitä jälkeläisiä ja turmeltunut yläluokka on jäänyt elelemään maanpinnalle. Tosin valtasuhteissa on tapahtunut evoluution myötä muutoksia. Wellsin kuolevan maapallon kuvaus on varmasti antanut vaikutteita monille tieteiskirjailijoiden sukupolville.

Maailmojen sota yllätti intensiivisyydellään. Jälleen kerran tarinan päähenkilön ja samalla kertojan nimi ei tullut esille. Tarina jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä kuvataan marsilaisten saapumista maapallolle ja toisessa millaista on elää marsilaisten uhkan alla. Vaikka Wells kuvaa tapahtumia ja marsilaisten sylintereitä sekä sotakoneistoa yksityiskohtaisesti ja toistaen, niin pidin erityisesti siitä kuinka hitaasti ihmiset oivaltavat tilanteen ja millaisia koettelemuksia kertoja ja monet muut maan asukkaat joutuu kokemaan. Kuvaus tuntuu aidolta ja todenperäiseltä, varsinkin ihmisten vaarallinen uteliaisuus ja usko omaan ylivoimaisuuteen, luottamus valtion kykyyn hoitaa asiat kuntoon. Päähenkilön suhde vaimoonsa tuntui myös lämpimän aidolta, sellaiselta kuin sotatilanteessa voi kuvitellakin tuntuvan erossa rakkaastaan.

Kaupunkilaiselämän kuvailu ja mm. uutislehtien katumyynti tuo tarinaan ilahduttavaa urbaanisuutta, vaikka tapahtumat kehittyvätkin pitkälti maaseudulla. Maailmojen sotaa on analysoitu laajalti ja siinä on teemoja niin luonnonvalinnasta, ihmisen evoluutiosta ja sosiaalisesta darwinismista sekä tietysti imperialismista. Kertomus on hyvin Britannia-keskeinen, mistä sitä voi kritisoida samalla lailla kuin viime vuosien katastrofileffojen Amerikka-keskeisyyttäkin.

Tieteellinen puoli tarinasta nojaa oman aikansa perustuksiin, mutta Wells tuntuu myös olleen hieman edellä ideoissa (mm. tappavan kaasun käyttö), jos tulkitaan tämän päivän näkökulmasta. Maailmojen sodan loppuratkaisu on jokseenkin töksähtävä, olisin toivonut pohjustusta enemmän. Silti pidin Maailmojen sodasta selkeästi enemmän kuin Aikakoneesta. Se on erinomainen tarina. Ja luonnollisesti siitä tai sen innoittamana on tehty useisiin eri medioihin sovituksia, mm. kuuluisa Orson Wellesin kuunnelma ja Tom Cruisen tähdittämä saman niminen (ei-niin-hyvä) elokuva.

The Country of the Blind on novellipituinen kertomus vuorikiipeilijä Núñezista, joka päätyy vahingossa eristäytyneeseen laaksoon, jonka asukkaat ovat sokeita, eivätkä tunne näkemisen käsitettä. Hän yrittää opettaa heille millaista on nähdä ja pyrkii hallitsemaan omasta mielestään heikommassa asemassa olevia, mutta kyläläiset eivät helpolla taivu hänen tahtoonsa. Núñez rakastuu sokeaan kyläläisneitoon, mutta vaatiiko rakkaus häneltä liian paljon?

Pidin The Country of the Blindista. Wells tuntuu siinä antavan niin laaksolaisille kuin vieraalle tulokkaallekin tasapuolisesti ymmärrystä. Tarinan jännitys kasvaa loppua kohden ja saa oikeasti arvuuttamaan miten tässä käy. Olisin voinut ottaa toisenlaisenkin lopputuloksen vastaan, mutta silti tarina on ehyt kokonaisuus ja varsin onnistunut valinta kokoelmaan, sillä muuten en sitä ehkä olisi tullut lukeneeksi. Steampunkin kanssa sillä on oikeastaan kuitenkin hyvin vähän tekemistä.

Zdenko Basicin kuvitus on Steampunk: Poen tyyliin jälleen kiehtovaa. Tummanpuhuvissa kuvissa on tunnelmaa ja fantasiamaisuuttakin. Yhdistettynä Wellsin mielikuvitusrikkaisiin tarinoihin, ne tuovat oman näkemyksen tapahtumaympäristöistä steampunk-hengessä. Olen varsin ihastunut. Valitsin esimerkkikuviksi sellaiset, joista pidän eniten, ja jotka kuvaavat myös tarinan sisällön hetkittäistä tunnelmaa.

Steampunk-sarjaa on vielä lukematta Mary Shelleyn Frankenstein, palaan siihen varmaankin vielä tämän vuoden puolella. Myös Wellsin tuotantoon tutustumista aion jatkaa vielä ainakin Kun nukkuja herään ja Tohtori Moreaun saaren verran. Näkymättömän miehen olen lukenut aiemmin (arvostelu).

H.G. Wells: Näkymätön mies

H.G. (Herbert George) Wells kirjoitti Näkymättömän miehen (The Invicible Man) jo vuonna 1897 ja suomennoskin ilmestyi ensimmäisen kerran jo 1920-luvulla. Minä taisin lukea kirjan 70-luvun lopulla samannimisen tv-sarjan innoittamana, vaikkakaan tuolla David McCallumin tähdittämällä sarjalla ei ollut mitään tekemistä Wellsin kirjan kanssa, yhteistä oli vain näkymättömyys-teema. Kirja ei silloin jäänyt erityisesti mieleen, mutta tv-sarjasta muistelen pitäneeni. En ole kuitenkaan varma olisiko se enää katselua kestävää tuotantoa, sen sijaan kirja oli edelleen varsin lukukelpoinen kokemus. Liitän sen mukaan science fiction -haasteeseen, kategoriaan 12 (hullu tiedemies).

Tuntematon päästä varpaisiin verhoutunut mies saapuu majataloon ja käyttäytyy kyläläisten mielestä perin oudosti. Outoja tapahtuukin ja epäluuloiset kyläläiset hermostuvat vieraaseensa. Näkymättömäksi paljastuva tiedemies Griffin pakenee ja menettää tieteelliset muistiinpanonsa joutuen tukeutumaan entiseen opiskelukaveriinsa Kempiin. Kemp ei kuitenkaan ole vakuuttunut Griffinin suunnitelmista mitä kaikkea näkymättömyyden turvin voisikaan tehdä.

Vaikka Näkymättömässä miehessä näkymättömyys selitetään fysiikan ja kemian keinoin, minusta tuntuu, ettei tieteellisyys ole kirjan tärkein teema, vaan sosiaaliset olot ja mielen järkkyminen. Griffin kertoo opiskelukaverilleen miten hän on tilanteeseen joutunut ja tarinan edetessä kun hahmo ei ole onnistunut selvittämään kuinka saavuttaa näkyvyyden takaisin, hänen mielipuolisuutensa on vahvistunut saavuttaen lopussa megalomaaniset mittasuhteet. Griffin on syrjäytynyt, eikä hän toimi systemaattisen laskelmoivasti saavuttaakseen lopullisen päämääränsä. Koko kirjan ajan hän on paitsi mieleltään epävakaa, myös taloudellisesti ahdingossa, sillä hän ei kykene normaaleihin arkielämän toimintoihin ja ajautuu epätoivoisiin tekoihin. Kirjan maailmassa kaupanteko ja rahan merkitys tuntuu korostuvan, varsinkin kun rahaa ei ole käytettävissä.

Moni on varmaan mielessään hekumoinut mitä tekisikään, jos olisi näkymätön ja siitä lähtökohdasta Griffinkin aloittaa: näkymättömänä kukaan ei voi tehdä hänelle mitään, hän voi ottaa mitä tavaroita mielii ja mennä minne haluaa. Hän voisi tappaa, pelotella ja hallita. Mutta yhtälö ei toimi, sillä näkymätön on silti kiinteää materiaalia. Kukaan ei varo sinua, ja jos törmäilet, herätät epäluuloa, kauhua ja aggressioita. Ottamasi esineet leijuvat ilmassa aiheuttaen odottamattomia reaktioita. Et voi pitää kenkiä, koska yksin kävelevät kengät herättävät taatusti mielenkiintoa, joten kävelet paljain jaloin kelissä kuin kelissä tai olet verhoutunut vaatteisiin viimeisen päälle kasvoja myöten. Entä jos loukkaannut, miten saat hoitoa? Griffin ei suunnitelmissaan osannut huomioida kaikkia näkymättömyyteen liittyviä seikkoja, mutta järkkynyt mieli ei näe omia virheitä, vaan syyttää niistä muita. Griffinin mielestä ihmiset ovatkin epäluuloisia, tyhmiä ja hyökkääviä. Minusta on mielenkiintoista, että Wells kuvaa päähahmonsa albiinoksi. Oletan, että hän on ajatellut pigmentittömyyden olevan helpommin muunnettavissa näkymättömäksi.

Näkymätön mies on yllättävän hyvin kestänyt ajan hampaat. Tänä päivänä se ei tunnu mullistavalta teokselta, vaan pienehköltä tarinalta, mutta sen historiallinen merkitys on jotain toista. Wellsin kirja on ollut mallina ja innoituksena lukemattomien muiden henkilöiden kirjoille, tv-ohjelmille ja elokuville. Ehdottomasti lukemisen arvoinen klassikko. Näkymättömän miehen voi ladata englanniksi ilmaisena ekirjana Project Gutenbergista.

Science fiction -haaste